Ol somimpija sunnuntakoamuja hikisinnä heenaekana. Justiisa se
juhlallinen viisarinviittaus, jollonkana kuumuuttasa höörynä hlkkoovan
Hepomäen harteilla kyyhöttävän kellostapulkyhhäöksen lohkolaeta malamit
mojjaottivat ens huutosa Herran huoneeseen.
Viijjen kuuvven avosliikkasessa lätystelevän vaem'immeesen ja parin
kolmen körttiläesen jälessä jalotteli koht kirkkoo kirkherra Kelekreen.
Hikpiässä moantien irt' olovoo pölyä pelmottel ja nästyykilläsä
noamoosa niist. Mut muuten ol myrteellä miellä, — ee oes lystännä
lähtee tämmösellä tul'ilimalla pönttöösä parille kymmenelle varaen
jalakkeella olleelle sielun ruokoo ravitemmaan. Muutennii ellottel,
kun ei kuumuuvelta ollu kyennä niin jumalan jyvvee ikeniisä ottamaan.
Nii ett' oes soanna olla koko soaruunpuuhan pito Kelekreenistä vähä
kylymempiin ilimoen.
Heeskalan kohallakkaan ee Kelekreen kehanna sankasilimijäsä kohhaottee,
vuan sivute puhku. Ja jo ol kerinnä pölypilivessä vissiinnii
viis' kymmentä jalan ottoo, kun kuul' takkoosa jottae hihkumista.
Luppasemisesa lopettaen Kelekreen kiännäht' katastammaan jälillesä.
Heeskalan Hetamar siellä huivillasa huoto ja perästä pyers, että pöly
hammeessa korkkiruuvvina kiers. Ja kun tapas ja pysäötti niijjoomaan,
niin polviperälle yritti nyykistöö. Hetamar niist nokkoosa ja julukus,
että hään oes, jos ilikiis, niin kun koapatuita ryynipiiraeta, jos
kirkherra ottas ja alentus pyhänä purasemmaan. Ja oes parraeks oekeen
hyvvee kokkelijjae, että jos —!
Pyörshän se Kelekreen kulun kuultuvasa kun pyörssii takasi.
Kursaelemata tiijettäköön niät, että hän Herran paemeneks ol semmonen
rasvaruokiin vetävä ja makkararuuvvat hänest' ol hyvvyyvven paras
annos. Aattel vielä, että torkkukoot kirkkovieraat uamutuimaasa vartin
par.
Hetamar viijjä hyssyytti Kelekreenin Heeskalan herraspuolelle. Enstäsä
tarjottiin kahvija, sitte vortviinijä, sitte kahvija ja limulaatija.
Hetamarin Marloviissa tuukkas pöövvän ja laetto semmosest portsut,
että siunoomaan pit ruveta ruuvvalle päästyvä. Kirk'herra pur' ja pit'
makkeita puhheita palasten välillä. Ee jiäny kun ruotija ja makkaran
nahkoja ja tyhjät kokkelkoolit talosta talon pöövvälle kokottamaan.
Kun ol vielä kullautettu kahvit, niin kuultiin jo kolomannen kerran
papinkelloen pampattavan. Sillon vasta viäntäys kirkherra taipaleelle.
Porstuvassa vielä kiitellessä molemmin puolin pist' emäntä vielä
paperiin pannun ryynmakkarapakkeetin pastorillesa. Ja niin panneutu
Kelekreen kelekuttelemmaan kirkkotielle. Pakettisa pist' rokkisa
takataskuun.
Kelekreenin puhkuissa veräjältä tielle heräs Heeskalan hienohaestinen
Hallii par unista hyvästijä haokahtammaan. Kelekreen ee siihen
huohmiota heettännä. Mut tarkkasilmänen sivullinen oes helepost'
hoksanna, mitenkä Hallin tiirusilimät äkkiä sirkesivät ja sieramet
supistu ja loajen. Ja niin alako Halli hölökkäästi kirkherran
kintereellä tuon tuostae kuonollasa koukaten rokin kieppuvia helemoja.
Ja kun ol' piästy oejjustielle, sae Halli kampraatiksesa jonnii
kulukukoeran. Yhessä alettiin lähennellä kirkherran kinttuja. Ol'
älynnä toenennii koera, mikä vietink takataskulla ol. Siinä astua
pylykkästessä ol hieraonna makkaroen piältä paper ja makkeenruskee
ryynpiä pulupahtanna essiin. Kelekreen sit' ee mukavissa mietteissäsä
älynnä.
Kirkkomäellä ol' jo puelkymmentä piskiä siinä makkaran vahissa.
Alettiin kilipaelun kiihkoutuin käyvvä rohkeemmiks, ja pastorin pit
jo par kertoo takakätteen potkastae peälle käöpijä. Perräöttiin ja
palattiin, ja niin yks koeran vötkäle äkkiotolla riipas riippuvan
makkaran niin, että ol' Kelekreen selälleen keekahtoo. Siilon vasta
kirkherra hoksas tämän tavaran tassuun ja äkkeestyin paenautu
pelastammaan makkeeta lahjoo. Voan ee jaksanna juosta, ee auttanna
moanitus eekä kutunta — makkara män ja tuntuvat koerat siitä kauvempana
hampaat irvissä ottelevan.
Harmissaan ja helemojjaan vilikuillen paenautu pastor sakastiin.
Siellä kopas taskujasa ja tallust' pyttyysä ja paenaotu puhumaan tämän
moaliman kattoovaisuuvesta. Kesken puhheesa huohmas, mitenkä avomesta
akkaen ovesta pujaht par äsköstä tavaran tassoojaa rist'kongille ja
alakovat alasilimäsinä penkkiin alate pujotteleija. Pastor' kok' pittee
silimällä näetä karvasija kirkonkävijöetä.
Niin lämpes siinä Kelekreen kielen laolaessa ja unneutti koerat,
makkarat ja muut...
Kun suntijo arvel soarnan hipuvan loppuvasa, hiip' hän sakastiin ja
sieppas kuulutuskirjan. Lapikasjalassa sitte tuskin monenkaan unen
hooreessa kököttävän älytessä pujaht soarnastuoliin. Noos vähän matkoo
rappuja ja kurkottaen sae kässiisä soarnoojan rokin heleman. Alakaen
hilijoo nyhtee suntijo sihis, että: — Teäll' oes kuuluutuksija! Teäll
oes...
Jos ollessa mänössä seehtemännen taevaan ihanimmissa iloessa, havaht
Kelekreen rokkisa liepeen liikkeeseen... Kamalin tojellisuus havaht
etteen — ästkara! koerat — makkarat — kyllä minä —!
Ja äkkikäänteellä Kelekreen kiänty makkaran varkaeta vasten. Nous
jalaka ja potkasta sivvautti, ettee kun viuhahti. Pastorin paksuin
huuliin väliltä kuulu vielä hihkasu, että koerat — -hanat ne! Ja
urotyösä tehtyväsä Kelekreen aeko kiäntyvä häirittyvä puhettasa
jatkamaan.
Voan allaalt tuolin rapuilta ja juurelta kuul' semmonen metel, että
jäe suu auk papiltae, ja seurakunta ol soaha halvauksen kun niin
varomattomasi pit unesta herätä. Ensin kuulu rapuilta uikaus, sitten
kolinkolia, mökkee ja suntio se sieltä jos jonniilaesessa kauniissa
koarteissa ja pyörteissä puksaht ällistelevän seurakunnan silimiin
etteen. Kuulutuskirjasta ee kun sinkoel lehet ympärillä istuviin
silimille. Siihen heräs lukkarii ja luul tämän kohun johtuvan siitä,
että seurakunta ol hengässy soarnarukouksen piälle ja oekassu
ruumistasa. Muistaen velevollisuutesa tarras lukkar urkuin käsiks ja
samassa paohasivat urut ja lukkar yhessä:
»Tulkaa kaikki, katsokaatle
piinaa rakkaan Herramme.»
Mut siitä lähtiin ovat meejän Kelekreen ja suntio kantaneet
hampaankolossa kaunoo toesillesa. Kinkeril ee uskalleta Kelekreenille
ryynmakkaroeta näkemiin ulottuuvviin tuuvva — se kun soap muuten
ruuvvan tuntevan kirkherran ihan vihanvimmoen.