Vaekk' oltiin jo vissiinnii viijjelläneljättä, ee oltu vielä,
Ryytyn Ruupe ja minä, missään semmosessa kun kaupunkpaekassa piästy
pistäömään. Kuultu ol kyllä yhtä jos toestae monenmoesta. Monet
puhepostit tosin ol vatvottu ja vetvottu, että mittään jos jonnae
soppiuvana hetkenä ryöstäöttäs rekkeen ja reessuutettas jonnekkii
julukeempaan kyllään ja vähä väljyytettäs kotpölyjä ennenkun tässä
kemahettaan kolleen kuoleman sylliin.
Niin sattuvattii sitte kerran ne kaotta moaliman kuulut Kajjaanin
Kynttelmarkkinat. Siilon myö tehtiin tolokku tuumista ja vaekka
kot'akat koakattel ja vesittel, niin myö ee kun kellahettiin Ruupen
ruunan rekkeen ja yhtenä kiljuvan kirreenä pakkasyösyönnä ajjoo
rellutettiin Kajjaaniin. Meenattiin, että jos ee kaoppoen kyvetäkkään,
eekä olla ostoksia varten, niin vetvotellaan hänessä par päevästä
ruppeemata ja rumileerataan rutoks näköreejjät remallaan.
Kun ol Kajjaanin tullista tultu, niin osviittoen jäläkeen ajettiin
sen meejjän kylän vanahaan markkinakorttieriin, Ryyperiin. Siellä
riisuttiin ruuna ja viskattiin kaorakappa purra jurskuteltavaks. Ite
pistäöttiin perreen pirttiin purasemmaan ja vielä kiireen vilikkaan
hotastuvammo kuppi kuumoo, paenaottiin kaupuntia kahtelemmaan,
alakavvaan oamumarkkinakohhuun.
Paljo sit' on semmosessa suurkylässä, kun kuulussa »Sirkkaporissa»
oovvolle silimälle oveloo ruokoo. Mikähän lie sitte siinä virkaeltu
ja vatvaeltu, puotiin ikkunoeta silimät sirellä syynätty, rotuvaarija
saappaan kärellä koeteltu ja raathuoneen kelloo kummaeltu. Tingittiin
vielä kokkeeks torilla ja jottae asjoo tehhäksesä Ruupe särkennä
mukkaasa panneen satasesa, kuunneltu hyvväe tunt'-kaos posentiivia ja
värjötetty vonukraamin eessä — niin äkkiä jokkii otti minuva kylykeen
ja Ruupee otti olokapiästä. Kiännyttiin kahtomaan ja mies tunnettiin
meejjän kylän Koperon Kalleks. Ka, pistettiin kättä ja kysyttiin
kuulumiset. Siinä sananvaehon välissä Kalle kysäs, että:
— Outtako työ ies ottanna ja ollunna niitä apinjoeta katastamassa.
— Myökö myö? Eehään täss' oo tiijjetty, että niitä semmossija kojjeita
oes katottavissae.
— No jotok, että on! Ja kummija kuotoilijoeta onnii. Jo niitä sietää
teijännii yhen viiskolmattasen eestä käövvä katastamassa.
Sitte Kalle selitti, missee niitä semmossija kuojuilijoeta on. Saman
kaun varrella, vasemmukselle, korkeessa pykkäöksessä, jossa oven piällä
on kommee osviitta, joss' on kuvija korkotiilistä, rommeettarista,
riikinkukosta ja muista julumista ulukomoan pejoesta. Siin' on
kirjotussii, että »Apinoeta»...
Olinhan minä semmosen apinjan kuvan nähny meejjän lasten aapisessa,
voan arvelin, että soattas tuon ryökkään nähä ihko elävännäe — näin
markkinoella. Ja sammoo se suunnittel Ruupekii — jottae — illoohan
tuota pit' kaupungissa käyvvessa soaha.
Niin myö lähettiin Kallen riitinkiin mukkaan ritvottelemmaan sinne
apinjapaekkaan. Minä, joka olin puustaaviin perillä paremmin kun Ruupe,
rupesin silimät kirreellä sitä ilimotuslahkaattia tappoomaan. Ruupe
ryöhäls siinä sivussa ja tavvael taetosa mukkaan hännii. Voan kyllä
soon semmosessa kylässä kiperätä oekeen syltin kässiin soanti. Niit' ol
ilimotuksia ja kirjotuksia, taaluja ja osviitinkiä jos jonniilaesta ja
liijjan liämält. Jokkaesta myö kuitennii seesaottiin tavvoomaan — ja
siin' ol vähä puuha, kun pit ottoo selevä Röönholovista, Rengelistä,
Reetriksonnista ja jos jostae uppo oovvosta henkilöstä. Tultiin
kerrannii yhen taalun luo, jossa sees, jotta »veteniääri» tai jokkii
veen-nööri ja Ruupe ahvieras, että sekkaet on niitä ves' insnyörijä,
joeta meejjänhii vesillä kevättuluvilla käv. Sit' ol semmosija kun
juurliäkär, rotuhuussi, sushuussi ja moakarija jos joetae. Alako jo
pijammiten se puustavin paljous pyörryttee ja silimijä huikasta.
Meenasin jo hihkasta Ruupelle, että annetaan olla jo sen kattilassa
koko ne marakattimarkkinat, kun samassa silimä sattu semmoseen
korreeseen kultaseen, jok' ol oven piällä ja jonka piällä toas havotti
semmonen kaks' kulukkunen kullattu havukka lentimet loohkallaan ja alla
luk, jotta:
— A—pee—ap — —
— Ähä, jopas öksäht viimennii etteenl ehätti Ruupe. Siinä soon se
apinjapykkäös.
— Elähän hättäes läkköö, meenasin minä. Eehän siin' oo niitä
sirahviinija ja jaloleijuunija ja niitä kalakkunoeta ja muita petoja
kuvattu.
— Mut kun alla tavvoo, että apinoeta on. Vae eekö silimäs ota ennee
puustavin piälle? Vae vaevasta viiskolomattasko viihittelet, miehinen
mies? Männään voan ja katotaan tuo panukraahvi.
En ennee kehanna kekkeellä vastaan, kun Ruupe alako mukana olovalla
pistokkaallannii äkkeistyin viuhtoo, voan rohkasin ja kaevon
viiskolomattasen hampaesiin ja puulausin sissään. Ruupe pyörs perässä.
Ja niin myö tarsittiin semmoseen hämärään huoneeseen lakkeisen
alle. Silimän tottuissa alettiin töllistellä ympärillemme. Voan ee
siell' ollu muuta kun hyllyjä ja hyllyllä pulloja, kuppija, lasija,
rattija, ruuttia, tislierinkijä ja jumpruja. Suu auk minä sitä lasin
liijallisuutta otvaelin.
Ruupen silimä ol ollu ottavamp kun mu. Pistokkaasa varrella
puulattuvasa minua pohkeeseen hän osotti tiskin taakse ja naoruun
hörähtäin sano, jotta:
— Samppa! Silimeeppäs tuonne. Tu—tuossa se oon se kuotus. Hä, hä, hä!
Minnäe luimaotin sinne tiskin taa ja jo piäs multae makkee hörömänaoru.
Siellä sees semmonen olennon liättänä, liinlookun kokonen, kun kontti
harteilla, mut kättä poloviin. Noama ol — ee ossoo sana kuvvaella
kummemmin — kun oes oekeen happamen piimätuopin sipassu ja sitte
irvistäs leoka pitkällä, posket kurtussa ja ohta rypyssä.
Myö naorettiin hyvväe posti ja kun se siellä tiskisä takana alako
jottae ahventierata, niin meetä hohotti sittäe hupasemmin. Mun män
oekeen viärään kulukkuun ja pit kumakulukkuun ja pit kumaraan kiertyvä
kakistelemmaan. Mut Ruupe rohkas luontosa ja kujjeestaen ja mulle
silimee iskiin astaht' par askelta ja alako pistokkaasa varrella sohoja
sinne tiskin taa, sen olennon nokkoo. Ja naoroo hörötti.
Voan sit' ee oes pitännä puulauta tekemään. Se alako jottae niesnittöö
ja herist nyrkkijään ja koapas sieltä koappiisa kuppeelta meejjän
komprommiin. Ihan kun itsestäsä läeskäht ensin Ruupen levveelle
luppakorvalle semmonen säjjäys, ettee s' ollu lapasella lyöty. Ja minä
kun sitä suu aok otvaelin, niin jo kammaotti minuväe vasten kuonoo.
Eekä niitä ojjaoksija ja kajjaoksia ollu yks tae kaksi, niitä alako
liijjetä liijannii luppoovast. Jo putos pistokas Ruupelta ja alako
Ruupe nikotella jottae, että paholainen se nyt rikkeeroo — ja luimuil
lähteeksesä.
Minä piipaen siinä silimän räppäöksessä porstuvaan ja suuren ökäelämän
jäläkeen piäs Ruupei painaomaan mun perästä pihalle. Vielä vilikastiin
perräämmö, että ajjautuuko se apina vielä ulossii uhittelemmaan,
voan nähtiinnii, että s' ol kiivennä ikkunasa kuppeelle ja sieltä
etu-ulottimillasa huito ja huutoo rävels.
Siinä katuva kävellessä korttieriin ee virketty viittavälliin sen
siunoovoo. Ruupe rumileeras hyvin tärkeen näkösenä ja noama kurtussa.
Sitte se seesaht ja vielä aranlaesest' luimautettuvasa takakätteen, ja
sylykäs ja meenoovast minnuun muljaotettuvasa virkko, jotta:
— S' ol ihan ku ilimo immeenen...!
Ja läht' toas kävellä kuippasemmaan. Sitte toas seesaht ja sammoo
mallia sano, jotta:
— Ol' ryökäs, —! Ihan kerrassa ku ilimo immeeneen!
Vasta korttierissa myö syöntäyttiin siitä apinareessusta talon
emännälle rupattammaan. Se koko meejjän matkan kuultuvasa, lojjaotti
kämmenesä vastatusten ja vihellettyväsä pitkään sano jotta:
— Herra tu—u—le ja pu—userra. N'oon raokat eksynnä apteekkiin sen
kyttyrä Nyykreenin luokse — ja luulleet apinaks —!
Vähähän meeltä ne noamarustingit reväht semmoseen ilikeeseen irviin,
voan virketty ee mittään. Voan niin näötti, jotta Ruupesta jo rupes
tuntumaan koko kaupunk kaekkine kommeeneen ja marakattinesa ja muinesa
niinkun nurreelta ja — minä männii ja rustasin ruunan reen etteen ja
sannoo halakasemata myö oltiin jo jonnii vartin perästä kulussa koht
kotkylijä. Eekä viihitty vieläkään sannoo vaehtoo, ennenkun meejjän
portilla erotessa vasta Ruupe kättä pistäen sano, että:
— Samppa! Ol' se — sepä apinja — koko kuotus — ihan kun ilimo
immeenen... se Nyykreen...!
»PISLAAKI»
Tämä tappaus on niiltä hyviltä ajoelta, joesta vanahat niin nokkelast
pakkoavat nuoremmalle poloviperälle poapattammaan.
Ol ollu Iikylässä sillon markkinat ja tapella tuiverrettu ol juur
julumast. Ol korttikoariin kyyvvitty mustialaesta jos muutae miestä
ja naesta pikku hiprakassa hihkumisesta ja semmosesta vijattomammasta
rikkeestä ja vahingonpijosta. Jo ol markkinakohut milt'ei lopussasa —
kun sitte otti ja tapahtu miesmurha.
Viinapäessäsä par oman puolen miesimmeestä niät jostae ol julumistunna
ja toesijasa larpeeks haokkuva napsuteltuvasa jo toenen — värjärin
sälli, Ryytin Antti — sipas sannoesa vahvikkeeks kaohavalaisesa ja ee
kun lyyvvä sätkäötti toesta niin taetamattomast keohkoen, ettee toinen
kun iäntä yrittämätä kupsaht ränsteeniin ruumiina. Siinä siunuustelun
ja ylleesen voevotuksen valituksen vallitessa hoksas Antti sipasta
syrjään ja vohkoella, minne lie lapannae karkuun kun tina tuhkaan.
Kun ol ensin ehitty ja etitty kässiin poliissi Siljanter-vaenoo
ja löövvetty se korttikoarin aetasta viinasaksoelta takavarikkoon
siepattuihin viinoen lappeelta aeka hujussa, aateltu kintullesa ja
vettä holovaten vähän virvoteltu selevämmäks, niin sitte kuolleelle
komhoejattiin vanahoesta kottikärriin lavoesta laetettu puar ja sillä
kannettiin kuollut tohtorin syynättäväks ja sieltä ruuttahuoneen
makasiiniin leekkuuta oottamaan — niin sitte vasta hoksattiin haekaella
sitä Anttia. Voan s' ol kaonna kun käskiin.
Siitä synty semmoneir nujakka ja juoksu ja leähätys, että
henkihieverinä hohkoeltiin. Ensin juostiin viskaaliin ja viskaalista
poliisikammariin, sieltä tilikraahviin, postkonttuerille,
raathuoneelle, ruununvootiin, vallesmanniin, siltavootiin ja sitte
neljään viiteen kiertoon sama matka uuvvestaan. Tilikraahvattiin
Ouluun, Helsinkiin, Viipuriin, Turkuun ja jos jonnekin... Ja ottoo ne
lupas.
Voan sittä jokkii valapassi-Iimänen suattihii Siljankin korviin kaijun
kulun, että se Antti ee ookkaan ja ottanna lähteeksesä lavveemmille
teelle, voan muka piilotteleekse kotnurkkiin sopivissa suojissa. Se pan
uuvven liähätyksen ja laakkuun liikkeelle. Joka vähännii eppäeltävä
talo syynättiin ja rumustierattiin — ja paljo siinä peäs päevän
valioon muuta, jok' ol välttännä ruunun jykkeen silimän, luvatonta
ja luvallistan, kaikkee muuta, mutt' ei Anttija. Niin löövvettiin
lehmänostaja Lunpanterin liiteristä lummiin aekana luvata ammutun
hirven lihat, karvar Kiilströmin vinnin umppohjasta saman hirven nahka
ja Kuroskan aetasta jo kaovvan haekaellut mustilaesten varastamat
voatepakat. Syrjäkylällä yhytettiin yöllä Anttia ehtiissä Iiströmmin
Iitun asunnon tapasesta viinapannu täyvvessä työssäsä.
Ol jo semmosta oamun alakovvoo ujetta kun uuvvuksissa reuhkastiin
kukkii koht kesk' kaopunkija kottiimmo kientyväksemmö. Mut paeskaatupa
sillon yhestä portin pielestä siihen miesroekan etteen hieroja-Heta
hännässäsä puelkymmentä akkoo ja oamukylymässä hampaetaan hakkoovoo
poekoo ja tyttöö. Heta alako siinä kämmeniisä välistä sihistä, jotta:
— S'oon tuolla — ihan vissiin värjär Viikreenin Villerengin luona. Se
aena siellä ruukkas juosta ja ne olivat kampraatija, jotta kyllä se
Villen retale nyt sitä ens' etinnän aejan suojeloo ja peästää sitte kun
ee oo ennee pislaakinpanopelekoo... Ihan vissiin s'oon siellä...
Myö höristettiin kuulokojjeitammo ja niin alako vähä arveluttoo, jotta
jos s'oessiin siellä koerra haovvattu. Sitte kun yks sikjoestae julukas
nähneesä semmosen Antin mukkaesen hoahmun hiipivän Viikreenin portista
sissään, niin otvaeltuva peätettiin tehhä pislaaki kun peätettiinnii.
Voan se ee oo semmonen kun murhamiehen kiinni otto sammoo kun esmerkiks
susjaht. Sitt' ee tiijjä mikä äksäöttää, jos niin kun varomattomast
pislaakin pyöräöttää. Soattaa jostae ehtijälle erreöttävästä
liklookosta lojahtoohhii pistuolin latink ohtaan tae kuolastaan
puukolla pimentopiilosta niskaan. Vaekka kyllähän myö jokkaenen
tunnettiin Antti yhtä hyväks tutuks kun jokkaenen muuhii meestä, niin
vähä kammotti kuitennii kun aattel, että s' ol, vaekkapa voan kun
erreeksissäe, miesmurhan tehny.
Siljanter sae komennuksen kouriisa, viskaal kun asjan kuultuvasa sae
yöilimassa niin ilikeen puistatuksen, että pit kiireen kaopalla rientee
rohottelemmaan kottiisa ja mikä lie millehhii viranommaeselle vaiva
tulin. No, jako Siljanter meejjät miehet ja akat semmoseen rinkiin tae
kierrokseen ja niin että joka puolelta ehätettäs Viikreenin pykningin
ympärille. Siinä vielä kiireen vilikkaan kukkii sieppas asseen
minkä sae, luutoo ja korentoo — parraana asseena ol hieroja-Hetan
pihalle vastaveetyt kommeet koevuhalot, joita män hyvväe vanaha syl
kun pyyhkästen. Ja niin sitä sitte lähettiin supistammaan rinkijä
— ja iliman oovvoommita otteluita tultiin lankkuin seenee vasten.
Lankunravosta tiiroovat näk, mitenkä Viikreenin pihalla jalottel
renk-Ville. Sillon Siljanter vihels ja pöhäls pihalle, myö muut
perässä, mikä portista, mikä loekaten lankun yl.
Ville pantiin vähä niinkun varille. Supisten siinä suijjaoteltiin vähä
ovelia kysymyksen koukkuja, voan yhtä veekeest se Villennii vötkäle
niistä pujotteluista poesveäns. Viimen Siljanter suuttu ja ärjäs, että
ee kun ransyynätään koko kartano ja siinä silimän heetossa!
Mikäs, myö porskutettiin porstuvasta sissään. Ee ne taenna oekeen
Viikreenissä tykätä siitä oamuvissiitistä, koskapahan on kuulunna
vieläe kuiskeita, että män siinä nujakassa jonnii soappaesta pik'
pilalle koko kaopunnin korrein rysselroanu ja että koko talo ol
kun ylösalasin noejuttu. Kohun kuultuvasa ol Viikreenin ryökkynäe
ryöstäytännä sängystäsä, eekä ollu sillä vielä palttinoo paksumpoo
peällä, kun myö sen puttoiriin porskuteltiin. Kok' se kilijuva ja
pyörtyvä ja peettäötä piirongin välliin, voan mikä siinä aotto ruumin
ransyynissä, myö pengottiin sängyt ja pehmattiin polsterit, kateltiin
kummuutit ja melekeenpä peelin lootattii. Koko talosta ee jeäny
ee pienintä pahviaskia, johon ee jokkaenen oes osaltasa nokkoosa
sovitellu. Komuttiin vinnit ja kellarit, kateroopit ja kahveerit —
mittään löötämätä.
Viimen pyssäöttin porstuvassa, josta ol' tultui. Siinä sees Ville
voatekonttuurin ovella. Ja sitä konttueria ee oltu syynätty — sen ties
jokkaenen. Ja jokkaenen meestä vilikas Villeen ja siirty sylen ja jäe
mulukoelemmaan yhäkkii Villeen.
Ol' kaet koko miesroekka niin iäneti mulukoeltu kieroonkahtelevvaan ja
niin oovvon hämilläsä olevaan talon renkiin hyvväe vartti, kun soapu
Siljanterrii kyökistä, miss' ol tutulta piijjalta soanu laenaks pikarin
ja taskumatistasa, niin kun sano, syömättömyyvvestä pahast' panevaan
mahhaasa koatanna vähä rohtoo. Siljanter hoksas, mik' ol merrassa ja
vähä aekoo vuntierattuvasa ryhty toas ruunun seätämiin seäntöen. Villee
käskettiin siirtymään laen uhalla syrjemmä. Ja tekhän se sen. Sitte
kaokoo kalastellen huohmattiin, että ov' ol munalukossa.
— Kenenkä s' oon tämä karteroopi? kysy Siljanter oekeen sutjakasti.
— Mu—mun, sano Ville. Voan ee siell' oo mittään, voatetta voan.
— Ruunu ee usko näkemätä. Kun s' oo sun, nii aokaseppas ov!
Voan Ville estel ja verukkeel ja vakkuutti, ettee siell' oo
voaranalasta ja että muka avvaen ol puonnu ja mitähän lie
valehellukkii, niin että nokka heelu.
— Poejat! ärjäs Siljanter nämä virkaelut kuultuvasa. Täss on käötettävä
rikoslaen voemoo. Tämä mies enstäsä pannaan ulosottokoaren — sen — —
pykälä — — hm — — pykälän mukkaan pislaakiin ja sitte — — proprimo — —
myös pietään ransyyni sen taskussa, kuten koaressa — — hm — polliisin
vastustamisesta seesoo. Kaekesta peättäen ollaan myö nyt ketun kololla
ja s' oon just, sel...
Voan antohan se Ville iliman pakottaviijjae pykälöetä lukon avvaemen,
par vahvoo miestä kun varsinnii vähän aekoo nuin kovemmin kutkuttel
sen käsvarsija. Ville pantiin ite vielä munalukko näpleemään auk' ja
vetämään selälleen ov.
S' ol vähä juhlallinen hetk. Alvarriin eänessä olleet akattiin ol'
kun suista solomituita ja joku sikjoesta tuntu rapuilla ryöstäövän
itkuntiherryksiin. Myö miesväk' tuijotettiin avosuin ja pamppaelevin
povin sinne puelhämärään konttuuriin. Ja kun silimä tottu ja näk — niin
syön hyppäs kulukkulakkeen ja alako niin kumman kuivasti nielettöö...
Siell' ol yhessä nurkassa mies tae aenae mieheltä näöttävä selin ovveen
ja noamoosa piilottaen. Näk kengät, turkin selustan ja karvahatun...
Ee ollu valenna vielä mun muistiin Siljanterin punanen viinanoama,
mut valakespas nyt. Mies ol kun äkkee palttina ja huulet hökält' kun
horkassa. Mut sitte kun luimautti meehin muihin ja näk Villen noamassa
semmosen ilikeen naorun, niin äkkeesty, tempas sapelisa ja astu
konttuerin ovelle ja voan vähä värähtävällä iänellä ärjäs, että:
— Pi—pislaaki!
Par' kolome akkoo tuntu siunoovan ja sikjoesta tuntu tusinanverta
tupsahtavan rapuilta moahan ja taes mies kolominennii toivoo olovasa
kotonasa — mut Siljanter se vaohtiin peästyväsä ee ollukkaan ennee
eppäelypeällä, voan ryntäs sen miehen niskaan ja kahenkäen koahmas,
että paekat paokko.
— Antau, Antti! huus ja roast.
Sillon akkaväk tömist pellolle ja puelkymmentä miestä perässä. Oes
myö muuttii mänty, voan ee porstuvan ovesta sovittu. Kohmittiin
ja puulittiin kuunnellen minkä puel'korvalla kuul, että mitenkään
Siljanterin sielun käöp...
Vähä aekoo elämöetyväsä, pistäöttii Siljanter porstuvaan ja Villee
naoliten silimilläsä seenään sano, jotta:
— Saa—tana!
Ja läks' ja ee jälellesä katastanna.
Ens pelon ja hämmennyksen häästä peästyvä myöhiä rohettiin, tae
rohkeemmat meestä ruveta selevän soantiin siitä Siljanterin
pislaakista. Kurkoteltiin ensin konttuerin ovelta ja sitte sissäännii
sipastiin. Kun pitelijät ol ottaneet ja hämmästyksisäsä heettäneet
Villennii irt, tul sekkii irvistellen ja tirskuin sinne. Aokastuvasa
ikkunaluukun, että valo virtas vielä sissään, voetiin myö helepost
hoksata, mikä sen Siljanterin ol soattanna niin äkäsen eänettömäks,
voatteeta voan. Jot' ol luultu Antiks ottii Villen talavitamineet.
Naolaan ol tällännä enstäsä nuttujasa ja housujasa ja niihin piälle
pannu pitkän turkin. Kun ol sitte ylinnä karvareohka ja alinna
soapaskengät, niin koko laetos siinä puelpimmeessä pijan selin seesovoo
miestä mallas. Kun ol kopeloetu ja keännelty ja koohoteltu — niin ee se
muuks muuttunna.
No, naorukshan se män, niin ja helepotti kansa, kun ee tarvinna
sitä pislaakia tehhäkkään. Suoraan kun ilimasoo, niin pelottanna
ol pentaleesti joka miestä. Hyvilläsä jokkaenen jalottel mökillesä
mielessäsä salloo toevoen, ett' oes se Antti vaekka aena Amenriikassa
ast.
Oamulla siitä viel' ol omat otvaelusa. Koko kylä ol soanu hampaehisa,
että yöllä ol tehty pislaaki. Ja julumija ne siitä juttus, mitenkä
muka ol Antti pötältännä pykningissä pislaak miesten eellä lookosta
lookkoon ja ryöstäynnä niin ryökkynä Viikreenin puttoiriinnii ja
ryökkynä-rukan ahistanna piirongin välliin ja kangella kallaottanna
sitte pökerryksiin ja mitenkä Viikreenin piika salloo ol juottanna
Siljanterille silimän keännösjuomoo, jotenka Siljanter luul
turkkia Antiks, vaekka oekee Antti ollii jo pötältännä pakkoon.
— Ja noapurkaapunnin avviisissa ol julastu huohmattava nottiissi
»Suuremmoenen pislaaki Iikylässä», jossa asija tehtiin vieläe
julumemmaks.
Siljanterija ee niinä päevinä näkynnä. S' ol rustanna semmosen
raportin, että viskaal vihapäessäsä laetto sen viikon aejaks
rivvaattipuuhiin, mittoomaan pormestarin lehmälle Löötynahosta
huuvvetuita heenijä.
Oesko vielä julastava, että parin kuun perästä Antti sukmannillesa
Amenriikasta osotti kirjeen, jossa ilimotti vielä samana yönä
sootaneesa venneellä selän yl' ja sieltä mehtijä myöten Ruotin puolelle
ja Amenriikkaan, josta Ville Viikreenissä soatta kyllä kelle tahasa
seekkaperrään kertoo.
Niin että mittomiin se män Iikylän yhen kerran kirjotettavassa
historiijjassa ehkä kylän tärkeen tappaos: »pislaaki».