Haovvan helemaan hoeppuvin polovikunta muistaa vielä vissiinnii majjuer
Hortta-vaenoon. Noosevimmilla ee siitä oo kaet kun nim tiijjossa.
Soattaa siks sattuva seoluvilleen, jos siitäe sanan solomihtoo
puhheihin piästyvä ja pistää pienen muistvihjeen. Siinä se solluun
seiassa sanasa Ventelälahen vaenoostae.
Ne laklangat ja virkaviitteet eevät siihen aekaan olleet niin just'
justieraeituja ja mallaeltuja kun nyt näelläe kyläkunnilla. Ee
tarvittu riittaella rotakollia, jos riitae riipas, ei siknaattiin
supliikkia herrassyötingillä syöttäen, juottaen kirjottee kuttuuttoo.
Ee ollu meellä ennen roastupija ja rootmannija, ee kihlakuntoo eekä
kihlatuomarija. Moalaismiehenkään ei tarvinna tiijjustoo, millee
siunoomalla soap pakkeillesa henkpuukon, vallesmannin ja ruununvoovvin
tai niihin juoksupoejjat, konstaapelit, jahtvoovvit tae muut. Koko
kookkaan kulumakunnan asjat ajel voan yks tänne tällätty herrantapanen.
Mikä lie maht'asema alakujaan ollu ja miks lietänöö lavveemmissa
laetöksissa karahtierattu, mut majjuuriks sitä voan myös hoastateltiin,
jos pakko puhheelle pan, ja sen ulukomaesta sukuvakkaan ee tultu
tiijjetyks, voan kuluk se meejän meeningisä Hortta-herrana.
Oeshaan ne oejjenneet otvaelemalla yheltäe Hortalta pahattii pykälät
ja lak' luvettu tavullesa, mut ol majjuurissa muuvvan moalaesta
meenuuttava pykälä. Yhtä siitäe, että ol olettavan puoleenen ja
kivikkaottonen. Aena ne oes asjat limilleen liittynnä sillonnii.
Voan kun ee ottanna ja osanna niin sanana kulukeuvoo tätä meejjän
puhheen kieltä. Mitä lie ruohtia riäkännä, saksoo saksattanna tae
niesnittännä venättä. Ee meejjän mies osanna sitä säksätystä kun
silimät sarkanappina, kasvot hörössä ja suu seposelälläsä kummiksesa
kuulla ja katella. Viuhtohan se siihen sekkaan käsilläännii, hytkäöttel
hartijoetaan ja siristel silimillään ja pit jos jonniimoesta pelemuva,
mut minkäpä mies mahto semmosessa supsutuksessa ja Paaäpelin
poapatuksessa? Sitte aena mongerruksesa lopuks suuttuva sähäht —
ja siilon ol' toesen tarkin aeka alakoo syrjäkarriin luimuilla
lov'paekkoja, piipahtooksesa kiireen vilikkaan väljempään ilimaan. Eekä
ookkaan ihme, jos äkkeestykkii, kun oes otvaellu ottoo selevee, eekä
ottanna ja soanna.
Monneenhan sitä erreykseen ja murrokseen myö majjuurin kans' yhyttiin.
Kokkeiltiin konstija jos toestae, riijjan rietoomiija kun myöhii
oltiin, koeteltiin suita suunnitella sen vieraan venskutnksen viissiin,
voan ei piästy Hortta-herrasta sen sinnemmä kun ovesta sisään ja vielä
vikkelämmin ulos.
Sammoen aekoen asu sitä Kumpusalon Ventelälahtee Juhannes Petter
Kumpulainen. Sillä ol tapana talosa särpimeks soaliistoo kotrantasa
kaehlikoesta matikkata ja muutae kalloo. Rysinesä ja mertonesa
se pittii pienessä kalassa kotisa. Mut jo puulautu siihe yksille
yritöksille muuvvan samoella järven liepeillä asustava pahasisunen
ja kajekatteenen noapurinmies. Ja niin kun s'oon semmosten sisu,
niin se aena salassa selän takana sitä kutvotustasa pit. Yöllä ja
iltamyöhällä ilikeil, että kun Juhannes oamunuijjeessa män pyyvyksijäsä
penkomaan, niin ee ens koahmasulla kässiisä soanukkaan. Milloin ol
minnii sorttista peliä pietty: katiskat kohoteltu kanervikkoon,
havvuukset hajoteltu, verkot viety viijjakkoon, ja rysät ryöhkyytetty
rantapensaekkoon. Jo se vähä monest Juhannes roapas myrreissäsä
korvasa kuvetta. Aluks tok sattu koerankujetta välpallaan, sitte ihan
alavarriin. Mut minkä tek, kun ee soanna vehkeehin viskojoo parraassa
kahussa kiin. Tiettiin ja taejettiin arvaella, että Pirskaesen Poavo
s'oon, mut määppäs näkemätä nykäsemmään.
Äkämystyy sitä semmosesla hittaamppii henk' kun Juhannes. Voan ee kun
hammasta purroo jutist' ja kärs koetteeks. Voan sitte kun sattu oekee
lahnan liike-aeka, ja parraana kutukippeenä ol toas koapattu kompeet
kalan vissimmältä vietinpäekalta — niin jo Juhannes julukas meelle
muille huolesa. Myö vaevattiin varmaanniin puel puhekautta piätämmö,
että mittee tehä, voan ee yhytetty sen seesauttavampoo selikettä, kun
pantiin Juhannes sen Hortta-herran pakkeelle. Voan ties sen, mittee
siitä sae — tiukan pyöräöksen takakätteen ja par' paenavoo ranstaakan
repsausta selekääsä. Vaekka Juhannes ee ehättännä er' kernaast'
käöntijäsä kertomaan, eekä myökään viihitty usuttauvva utelemmaan, niin
soattiin kuitennii vähä vihiä, mitenkä män. Höölist ol' Hortta ottanna
hoastateltavaksesa ja kättäe koahmassu. Voan kun Juhannes puulautu
siitä rysäpelistä poasoomaan, niin ol' jo majjuer sen säksätyksesä
soanna. Ol' alakanna Juhanneksen jutun välliin haokahhella, että »hvah,
hvah» ja sitte alkanna tosmittoo ja niesnittöö »tuusan jeekulia»,
»vinska venska» ja »tum, tum, pum, pum». Juhanneksennii luonto alako
noosta ja ol' alakanna hännii haokahhella sekkaan ja äristä ja murista
mahtisa mukkaan. Par' pitkee pölystä puhtaampoo viiruva Juhanneksen
nutun selässä ol koko koakatuksen jäläki. Ätreissäsä Juhannes poestu ja
paeskas lähtiissäsä Rytkölän porstuvan pohjakammarin oven niin, että
ikkunat laalo. Tuntu porstuvassae piästelevän semmossija siunauksija,
joessa on ärriä ja ässiä äkkinäesestä vähä liijjannii paljo.
Myö meenaeltiin sen mertameeningin jo ens yritökseesä ehkäönneen, kun
Juhannes nuin kuukauven kulottuva erräänä iltana juoksutti sanan, että
piipahtoo heellä. Kahvija särpiissä sitte selitti koko miesroekalle,
että nyt siitä rysäjutusta jo taetaa tolokku tulla. Ol' niät sen ens
yrkäilysä selekään Juhannes ottanna ja lähtennä rovastin ryökkynöen
rekkoorhommiin ruohtija oppijaksesa. Ja siellä ol viikkaovet vetvotellu
ja ollu hörössä korvin, kun ryökkynät venskoosa viskel. Ja hyvä
muistinen s' ol' Juhannes. Aena itseksesä ol iltasilla jokeltanna
samoja »vinska taalaa» ja »kuketinmuklaa» kun ryökkynättii. Sitte kun
alako kiel lauloo lipreemmin, otti ja läks. Lähtiissäsä ol soanna
vielä ruustiinna ruohtija ossoovalta teeterskalta semmosen supliikin,
jonka pänttäs piähäsä vettä vallaen. Että ol vaekka siknatyer tae muu
komsarjus, niin selevä siitä nyt tul, tuumi Juhannes ja arvel, että
s'oon just!
Meenattiin myö, että mittään se mukkaeloo, voan Juhannes julist
jalottelevasa sen Hortan pakkeille ja puottavasa sen vanahan
verkkovikkeen nyt ruotiks kun hyllyltä. Se voat' meetäe mukkaasa, sinne
oven katveeseen kuuntelemmaan. Meetä ensin meenuutti männä semmoseen
suven pessään, voan kun Juhannes sitte kuuvennet kahvikupit juotua toe
uuvven pannun jn tarjos kolome kovvoo karhukuppija mieheen ja joka
kupin välliin kaksi kuivoo »mellammoolija» — niin kun se sano — niin jo
yrkäöttiin yhteen matkaan. Majjuurin portilla Juhannes vielä ruuvvas
kulukkukojettasa ja niin sitä siinä hämärässä puikahettiin porstuvaan.
Juhannes koppautti ensistään oven kamanaan kämmeneiläsä kolomest ja
rykäs. Se kuuluu olovan herrossa semmonen sortti visintieruussa.
Majjuur tuntu siellä tuolillasa keäntyvän ja ärjäs, että »tirsk in!»
Juhannes sillon soapast sissään, mut jätti oven meetä varten siistisi
ravolleen.
Minä, joka seeson seeninpänä, näin ja kuulin väläkeesti kaekki.
Se Juhannes porskuttel kesk'lattijalle, pokkas ja siist hivukset
silimiltäsä ja roapas vasemmuksellasa takakätteen matot kokkoon
lattijalla ja par kertoo ryvästyvvään naolas silimäsä majjuuriin ja
vähä kommeella iänellä selitti seoroovan supliikin:
»Hers Majjuer! Johan Petter Kompalain, Kompasalo, salo Ventelaks!
Huukkus puukkus, ets yks pahanteko... Pool piivel Pirskalain huseeraa
mun mertsojen kans... Ryssä me ryy... merta me mee...! Skats
skanervikkoon, svits viijjakkoon — mits' piruva minä siellä tien...!»
Minusta se kuulu niin saakelin sattuvalta ja muista kaet kans. Juhannes
ol siks juhlatällissäe, että puottel kun pahinnii pappi — ja sylykäs
sihhaotti aena soppeuvilla kohilla.
Hortta-herra kuul alun kun aenae immeenen, tärkeen näkösenä ja kun
ymmärtäen. Mut sitte sen noama muuttu, käv ihan keärmeen nahan
kirjavaks ja alako sitte tuhkia kun tuohtunut mulli, änkötti ja äkötti
jottae ja — sitte se alako semmonen metel, että miesmuistiin ee kuultu
kummempoo. Se polk' jalakoo, hyppi tasakäpälässä, tako nyrkkijäsä
pöötään ja pelemus kun hullu. Alako sanattii sujuva ja tul kun
pikkukivinä sennii seehtemät »jeekunantrastit», »vaanit» ja »jeevelit»
ja jo sattu suomeksi yks »pirskele». Äkkiä sieppas se läkkihormin ja
lähätti sen Juhanneksen paejan rintamukseen, sitte tul yhtä tulisest
linjaarit, saksit, avviissit, allakat, pännähollar ja viimen majjuer
ite —!
On vähä onneeta kuvvaella sitä männöö, mikä majjuerin porstuvassa sitte
tul. En tiijä majjuerko mukiloe meetä vae myökö toenen toesijammo.
Mikä piäs pihalle jalon, mikä polovin tae käsin. Yhessä rysyssä sitä
koetettiin kukkii kokkoella konkkijammo ja kummalta tuntu, että
kukkii roajasa siitä mylläkästä läös. Vaekka jäehän sinne hattuja,
kalavokkaeta ja nappija ja miltä nyrjäht' niskoo, millee ol otassa
arpee ja jos jottae. Munnii kitan ol kuivana kiljumisesta.
Kun myö oejjottiin sitte huohottaen ja jälelle vilikuin Rytkölän
pihhaan, tul talon sikjojoukko kuistilla vastaan mänössä muka majjuerin
pihhaan kahtomaan sijan lahtuuta. Huuto ja hönkyminen ne ol kintuille
kiäntännä. Perräöty ne kun kuul sitte, mikä ol meena.
Mut majjuer hoastatti Juhanneksen syyskäräjiin kunnianlookkuusta ja
manas meejjät vieräaksmiehiks. Ol muka Juhannes julenna tulla hänen
suomenkielesä taitoo ivvoomaan ja vielä völjännä koko miesroekan sitä
pilanpittoosa oven takkoo tirskumaan. Ja niin sano laotamies, että
sakko siitä sutkahtaa rapsahtaen.
Tok' ee kuitenkaan keritty mihinkään laktuppaan lähtee, semmosta kun ee
taenna ollakkaan lähempänä Helsinkijä. Se niät majjuer otti ja saerast
ja kuel, kuten kertovat kylällä, liikaan kiukkuun.
Eehän sitä arvanna, että se ruotin reestuu niin nokkoo lyhentäen loppu.
Voan ee näy olovan oovvosta sen taejan taetajaks, ee aenae, että
niinkun laktuvassa kelepoovaks' ast. Vaekka jo minä vähä oon vihjaellu,
että soattoohan se syy olla vähä niissäe tihheeseen tipratuissa
Juhanneksen »mellammoolissae».
Semmosta s' ol se sen aejjan asjanaju ja venskan viskely.