Eirik ajoi jo kolmannen kerran viljan talteen paleltuneena ja
kypsymättömänä. Täällä järven rannalla halla vei ennen kuin muualla.
Ei se kuitenkaan ollut erittäin suuri onnettomuus — he saivat siitä
sentään aina vellijauhot ja mallasviljan; leipäähän he saivat ostaa.
Sellaisia ruoka-aineita kuin lihaa ja kaloja heillä oli yllin kyllin,
ja paastoaikana olikin hyvä nähdä vähän nälkää.
Eirik hymyili muistaessaan paaston aikaa ensimmäisenä vuonna. Hän oli
pitänyt sen, kuten ennen luostarissa ollessaan, joi vain vettä kerran
päivässä, muuten hän otti ainoastaan jääpalan suuhunsa, kun oikein
rupesi janottamaan. Öisin hän nukkui eteisessä olkisäkillä. Hän ei
ottanut selkoa, mitä Eldrid teki. Mutta eräänä aamuna sisään tullessaan
hän näki Eldridin nukkuvan lattialla — hän oli vielä täydessä unessa.
Eldrid sanoi joka ilta asettuneensa tähän Eirikin lähdettyä nukkumaan,
ja nähdessään Eirikin käyttävän jalkineita ilman sukkia, teki hänkin
samoin.
»Sinun ei pidä tottumattomana tehdä niin.»
Eldrid kertoi joka vuosi paaston aikana käyneensä ripillä ja ottaneensa
pääsiäispäivänä Corpus Dominin — mutta hän oli tehnyt niin vain
päästäkseen joutumasta syytteeseen.
»On hyvä, ettet enää tee niin pahoin», sanoi mies.
»Ei, minä tein lupauksen sinä yönä, jolloin kävelin tiellä sinua
odotellessani — silloin sinun Hestvikenissä ollessasi.»
»Olipa sitten hyväksi sekin, että niin lapsellisesti ajattelit. Mutta
sanoinhan sinulle olevani kotona kolmannen päivän iltana.»
»Ellet sinä olisi pitänyt sanaasi», Eldrid virkkoi, »en tiedä, miten
minulle olisi käynyt.»
»Jumala sinua auttakoon, Eldrid — pitäisihän sinun tietää paremmin kuin
moni muu, ettei yksikään mies ole itsestään suurenkaan arvoinen.»
»Sinä et ole muiden kaltainen.»
»Olenpa niinkin. Ylimalkaan katsoen en ole ollut sen parempi kuin
useimmat ihmiset, ja monessa olen ollut huonompi.»
Mutta hän ei ollut milloinkaan maininnut Bothildin nimeäkään vaimolleen.
* * * * *
Nyt hän tunsi järven päästä päähän, metsät, polut ja karut korvet.
Pikku talossa ei ollut paljon työtä, ja niin hänelle jäi yllin
kyllin aikaa samoilla ulkona mielin määrin. Nähdessään ensimmäisenä
talvena Eldridin sukset — hänen oli ollut helpompi kuljeskella
niillä hevosettomana ollessaan — Eirik halusi itselleenkin laittaa
samanlaiset. Opittuaan niitä käyttämään hän piti niin paljon
hiihtämisestä, että hän hiihti enemmän kuin ratsasti. Sitten tuli
aikoja, jolloin hän oli ulkona aamusta iltaan asti; hän palasi kotiin
usein vasta myöhään yöllä. Kunnes hän keksi taas niin paljon töitä,
joita ei käynyt siirtäminen. Ja silloin oli työtä ja tehtävää sellaiset
määrät, että oli vaikea niistä selvitä, ja hän pysytteli taas silloin
niin kotosalla, että töin tuskin malttoi ruokansa hotkaista, eikä
tahtonut ennättää levähtämään; iltaisin hän istui takkavalkean ääressä
Kädessään puukko ja taltta, naskali ja suonikimppu ja teki käsitöitä.
Eldrid istui yhtä äänetönnä kuin miehensäkin, ompeli ja kehräsi.
He eivät jutelleet keskenään oikeastaan muusta kuin töistä. Toinen
ei tiennyt paljon enempää toisen entisyydestä kuin minkä tiesivät
tavatessaan. Mutta Eirik tunsi, että hänen elämänsä oli siepannut
Eldridin mukaansa, Eldrid seurasi nyt häntä kuin vene virtaa, ja
kumpainenkin oli tyytyväinen nykyiseen elämäänsä.
Hänen oltuaan kaksi vuotta Nesessä veli Stefan saapui saarnaamaan
Saanan kirkkoon muutamiksi päiviksi taivaaseenastumisviikolla.
Viimeisenä iltana Eirik sai hänet kanssaan Neseen ja yöpymään sinne, ja
hän saattoi veli Stefania metsitse oikotietä naapuriseurakuntaan.
He istuivat kauan puhelemassa eräällä harjulla, josta näkyi kauas yli
metsien ja pikku järvien, mutta jonne ei näkynyt ainoatakaan asumusta
koko avaran taivaan alla, ja Eirikin koirat makasivat sammalissa hänen
jalkojensa juuressa. Täällä Eirik voi puhua hänelle kaikesta siitä,
mitä hän ei ripissä voinut kertoa, sillä se ei koskenut syntiä eikä
armoa, vaan kaikkea, missä elämä liikkuu.
Veli Stefan virkkoi kerran, että oli hyvä, ettei Eldrid enää raatanut
kuin orja, omaan vihaansa kytkettynä. »Mutta et sinä tule täällä
Nesessä viettämään koko ikääsi — oletko sinä ajatellut, miten sitten
käy, kun te muutatte Hestvikeniin takaisin?»
»En», Eirik vastasi. »Kaikki käy kuten Jumala tahtoo — jos me sinne
joudummekaan. Isä voi elää kahdeksankymmenen vanhaksi. Sitäpaitsi
Eldrid on viisas ja ymmärtäväinen nainen. Paras varsa ja parhaat lahjat
voidaan pilata julmuudella ja älyttömällä käsittelyllä.»
»Ei sinun pidä verrata kristittyä ihmistä järjettömään eläimeen»,
Stefan virkkoi.
»Vanha Ragnhild, jonka meillä näit — hän kertoi minulle — Harald
Joninpoika köytti kerran Eldridin luhdin patsaaseen kotoa lähtiessään,
hän tahtoi, että hänen oli seistävä siinä, kunnes jalat ajettuivat,
ettei hän jaksaisi enää mitään — hän koetti saada vaimonsa siten
itselleen ystävälliseksi. Ragnhild vapautti hänet toisena yönä ja
hoiteli häntä — Eldrid oli silloin kuusitoistavuotias. — Ragnhild oli
ollut ennen Haraldin jalkavaimo, mutta tämä oli lähettänyt hänet pois
saatuaan Eldridin, mutta kutsunut hänet takaisin Borgiin, hänen oli
määrä auttaa Haraldia nöyryyttämään Eldridiä.»
He istuivat kumpikin vähän aikaa ääneti.
Veli Stefan sanoi kaikkien veljien surreen saatuaan viime vuonna
kuulla Eirikin kohtalosta: veli Arne oli luvannut ruoskia itseään joka
torstai-ilta niin kauan, että hän seisoi omassa veressään, siihen asti,
kunnes hän saisi kuulla veljensä kääntyneen.
Veli Arnesta, joka oli ollut silloin kuin hänkin kokelasveljenä,
oli Eirik välittänyt vähemmän kuin muista luostarin asukkaista —
tämä olikin ollut perin nuori ja oli asunut minoriteettien luona
lapsuudestaan asti. Eirik pyysi nyt veli Stefania viemään Arnelle
terveiset ja hänen kiitoksensa.
Heidän saavuttuaan naapurikylään ensimmäisen pellonaitauksen luo Eirik
jätti ystävälleen jäähyväiset. Veli Stefan siunasi hänet; sitten munkki
asteli kylää kohti ja yksinäinen metsämies nousi jälleen harjulle jousi
olalla ja koirat kintereillään.
* * * * *
Se suvi kului neseläisiltä samoin kuin osa seuraavaakin
Kynttilämessuviikolla oli aika pakkanen. Eirik oli päivisin harjulla
hirsiä piiluamassa. Hän heräsi eräänä yönä siihen, että Eldrid hänen
vieressään värisi vilusta. Eldrid kertoi pudonneensa tänään lähteeseen
hakiessaan vettä navettaan, ja hän lienee jo siksi vanha, ettei hän
sietänyt enää olla jäätyneissä vaatteissa. Eirik sai silloin kuulla
vanhan apulaisen Ragnhildin olevan sellaisen, että kun hän joskus
suuttui emäntäänsä, hän meni istumaan Holgeirin tupaan, kunnes lauhtui.
Eldrid sai sinä aikana tehdä kaikki askareet ypöyksin. Heillä ei ollut
talvella paimentakaan.
Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuli hehkuvan kuumaksi, hän sai
pahoja yskänkohtauksia ja sitten hän alkoi hourailla, valitella ja
heittelehtiä sinne tänne. Hän makasi seuraavat päivät hyvin sairaana.
Ensimmäisenä iltana, kun hän oli vähän parempi, ja nähdessään miehensä
tuovan maitoa sisään hän kysyi Ragnhildia. Eirik nauroi ja vastasi
eukon olevan heille kummallekin vihoissaan — kukaan ei tiennyt syytä —
hän istui yhä loukossaan, ja Eirik oli toimitellut askareet.
»Ei, Eirik, nyt ovat asiat kovin hullusti — lypsäminen ja kirnuaminen
eivät ole miesväen töitä.»
»Kenen sinä luulet luostarissa lypsävän?» Eirik kysyi nauraen.
Seuraavana päivänä saapui Gaute Virvir, Eirikin vanha ystävä
kotipuolelta. Hänellä oli kylään asiaa ja niin hänen päähänsä pälkähti
lähteä katsomaan Neseen. Hän tapasi Eirikin ruokkimassa lehmiä. Eirik
otti vieraan vastaan niin hyvin kuin taisi emännän maatessa sairaana.
Gaute oli juuri epäonnistunut jossakin omaisuusjutussa, siksi hän oli
pahalla päällä ja kertoi kotipuolelta jos jotakin sen näköisenä, kuin
kaikki olisi hullusti. Olav asui Saltvikenissä, Cecilian viimeinen
lapsi oli kuollut heti kastamisen jälkeen, Gunhild Bersentytär oli
Magnus-herran rouvana ja kuului Ingebjorg-rouvan seurueeseen, sillä
ritari oli herttuattaren uskottuja.
Eirikin mielestä eivät kotikuulumiset olleet niinkään huonoja. Olihan
ikävää, että Cecilia oli menettänyt lapsen. Mutta kotona tuntuivat
voivan aivan yhtä hyvin ilman häntä; isä ja Cecilia hoitivat yhdessä
asioita, hän arveli, ja Jørund sai olla johtavinaan — silloin hän oli
sentään koko lailla siedettävä.
* * * * *
Hän oli elänyt täällä kolme kesää, ja nyt oli kohta kolmas talvi
loppumaisillaan — Eirik mietti sitä eräänä iltana seisoessaan eteisen
ovella ja katsellessaan harmaan sinervään illan hämyyn. Koko auringon
puoleinen maa oli ruskeana, mäet paljaina, räystäältä tipahteli
harvakseen ‒ tänä iltana oli niin leutoa, ettei ollut jääpuikkojakaan.
Metsissä oli vielä paksulti lunta, mutta järven pintaa peitti tumma
jäänsula, ja rannan puolella taivas jo kuvastui sulassa, joka oli
eilisillasta suurentunut.
Silloin hän huomasi järven rannalla liikkuvan jotakin mustaa — siellä
näytti olevan kaksi henkeä, he olivat nousseet hevosen selästä ja
taluttivat niitä. Eirik riensi sinne — hänen täytyi pysäyttää heidät ja
johtaa heidät rannalle siitä ainoasta paikasta, jossa jää enää saattoi
olla vähänkin kestävää. Hänen juostessaan alas äyrästä ja huutaessaan,
että he pysähtyisivät, hän mietti, ketä he mahtoivat olla — koko
järven rannalla ei ollut muita kuin heidän talonsa, niin että heidän
aikomuksensa kai oli päästä tänne.
Hänen rientäessään jäätä myöten kirkkaitten sulakohtien välitse hän
huomasi toisen olevan varmasti naisen. Mutta vasta saapuessaan heidän
luokseen hän tunsi Cecilian:
»Jumalan nimessä, antakaa minun auttaa teitä maihin. Ota sinä, Svein,
hevoset, minä talutan Ceciliaa.»
Eirik huomasi hämärissä, että Ceciliaa vaivasi jokin, mutta hän arveli
sen vain johtuneen siitä, että Cecilia oli säikähtänyt nähdessään jään
heikkouden, vai olisikohan muutakin. Päästyään maalle Eirik sanoi:
»Kyllähän sinä, Svein, löytänet tien eteenpäin. Minun vaimoni nukkunee
jo, mutta sinä saat mennä sisään herättämään hänet ja sanomaan, ketä
tulee.» Hän otti Cecilian hevosen. »Sinä saat nousta selkään, Cecilia —
täällä suolla vaipuu lumeen polviaan myöten.»
Silloin Cecilia kietoi kätensä veljensä kaulaan, painautui häneen, ja
Eirik tunsi, miten hän vapisi.
»Minä olen tullut pyytämään sinua kanssani kotiin», Cecilia sanoi
epätoivoissaan. »Nyt on niin, etten minä enää jaksa.» Hän värisi kovin:
»Minä en voi enää tavata Jørundia —»
Eirik painoi häntä rintaansa vasten:
»On paras, että ensin tulet sisään», sanoi hän sitten, »ja saat yltäsi
märät vaatteesi. Sillä sinun kertomuksesi lienee pitkänlainen, pelkään
minä —»
»Lopuksi», Cecilia jatkoi päästäen veljensä irti, »hän löi eilen
Olavia, Ankin poikaa, niin että poika kuoli tänä aamuna. Silloin minä
pyysin Sveinin satuloimaan hevoseni —»
Eirik seisoi kuin puusta pudonnut:
»Sitäkö halvattua —! Voiko sellaista tapahtuakaan. Minne sinä olet
lapsesi jättänyt?» hän kysyi äkkiä.
»Ne ovat Torella. Mutta eihän hän ole milloinkaan tehnyt lapsille
mitään —»
»Minä kielsin kotiväkeä», hän jatkoi Eirikin taluttaessa hänen
hevostaan pitkin rantaa, »viemästä sanaa isälle. Minä en uskalla —
ennenkuin sinä olet siellä. Sinä olet ainoa, joka voit meitä auttaa —
ehkä —»
Eldrid tuli heitä vastaan tuvan ovelle. — Eirik huomasi jo kauas hänen
peittäneen päänsä lumivalkoisella, pitkällä kirkkohunnullaan. Hän
ojensi Cecilialle kätensä ja lausui hänet tervetulleeksi.
Eldrid oli sytyttänyt tulen takkaan; hän johti Cecilian istumaan tulta
lähinnä olevan penkin päähän, otti hänen märän vaippansa ja työnsi
penkkipieluksen vieraan selän taakse:
»Sinä, Eirikin sisar, saatat olla väsynyt — te olette ratsastaneet
vuonolta asti tänään tällaisessa raskaassa kelissä, sanoo sinun
renkipoikasi —»
Eirik huomasi sisarensa katselevan ihmeissään ympärilleen — tupa oli
siisti ja lämmin, vaikkakin se oli pieni ja matala, ja vuoteissa
oli puhtaat vaatteet ja nahkaset — ja sitten hän katsoi veljensä
vaimoon. Eldrid ei ollut vanhentunut näinä kolmena vuotena ja hän
näytti tummassa hameessaan ja valkoisessa pitkin selkää laskeutuvassa
hunnussaan komealta, vanhanpuoleiselta naiselta.
»Minä olen sitä mieltä, Cecilia, että sinun on viisainta mennä heti
vuoteeseen, sinä olet niin märkä ja viluissasi — minä tuon sinulle
ruokaa.» Hän vei nuoren naisen heidän omaan vuoteeseensa, polvistui
ja veti hänen jalkineensa pois. »Sinun jalkasi ovat kuin jääpalat —
ota nahkaset toisesta vuoteesta, Eirik, lämmitä niitä, niin kiedon ne
sisaresi ympärille.»
Cecilia istui pitäen kaksin käsin vuoteen laidasta; kyynelet alkoivat
vieriä pitkin poskia hänen itkiessään aivan ääneti, ja kun Eldrid
oli kietonut hänen jalkansa lämpimiin nahkasiin ja painanut hänet
vuoteeseen, hän kääntyi seinään päin, kätkien kasvonsa pieluksiin. Hän
makasi sillä lailla, kunnes veljen vaimo toi ruokaa.
»Nyt sinäkin saat lähteä pois — Sveinhän sinun nimesi oli? Minä menen
Holgeirin tupaan ja nukun tämän yön Ragnhildin luona, Eirik — minä
arvelen sinun sisaresi mielellään puhelevan sinun kanssasi kahden
kesken; te ette ole nähneet toisianne pitkiin aikoihin.»
Sitten Eldrid toivotti hyvää yötä ja läksi.
* * * * *
»Gaute saa hävetä — hän on levittänyt pitkin kylää huhua, että
sinä kuljet täällä puoli-alastomana rääsyissä ja elät kuin kurjin
mökkiläinen ja että sinun vaimosi on niin ikäloppu ja huono, että hänen
täytyy vain maata —»
»Silloinhan Gaute on vielä parempi keksimään juttuja kuin minä itse»,
Eirik sanoi.
»Jospa minä olisin tiennyt sinulla olevan niinkuin sinulla on», Cecilia
vastasi, »niin tuskinpa minä olisin tullut tänne vaivojani valittamaan.
Minä luulin, ettei sinun olosi enää voisi tulla sen huonommaksi, kuin
mitä ne ovat.»
»Olipa sitten hyvä, että Gaute jutteli sellaisia.»
Mutta otettuaan sisareltaan ruoka-astiat ja istuuduttuaan hänen
viereensä vuoteeseen takkatulen hiipuessa nurkassa peloitti häntä se,
mitä hän nyt saisi kuulla.
Jørund oli toisinaan ollut siedettävä ja hyvä, Cecilia kertoi. Mutta
hän vainusi salaisia loukkauksia ja epäluottamusta kaikessa, mitä
isä ja vanhat palvelijat sanoivat tai tekivät, ja silloin oli hänen
usein vaikeata mennä välittämään. Sitten oli Liv ja Anki — Jørund
oli alkanut vihata heitä sen onnettoman asian jälkeen ja hän tahtoi
saada heidät pois Rundmyristä. Olav sanoi, ettei siitä tulisi mitään
— silloin Jørund suuttui silmittömästi, haukkui isän kauheasti, sanoi
koko paikkakunnan tietävän, että isä suosii sellaista varasjoukkoa
aivan talonsa nurkilla, mutta että niiden oli nyt lähdettävä, muuten
hän pistäisi tuleen koko pesän. Tämä tapahtui syksyllä, jolloin hän
vielä makasi sisällä sen pikku tyttörukan jälkeen, joka sitten kuoli
— isä oli tullut sinne häntä katsomaan. Vähän myöhemmin selvisi, että
Rundmyrin Gudrun, joka oli ollut Hestvikenissä kesällä auttamassa,
palasikin vanhempiensa luo raskaana, ja Jørund oli tarjonnut sekä Svein
Ragnanpojalle että monelle muullekin miehelle rahaa, että he ottaisivat
syyn niskoilleen. »Minä en ole milloinkaan maininnut siitä Jørundille»,
Cecilia sanoi, »mutta minä menin sinne eräänä päivänä aivan äskettäin.
Ankille se on suuri suru, sillä Gudrun ei ole ruma, hän oli toivonut
saavansa hänet naimisiin, ja hän on ainoastaan neljäntoista vuotias,
niin ettei se lapsiparka varmaankaan kyennyt puolustautumaan —.»
Mutta Jørund raivostui kerrassaan saatuaan kuulla siitä. Ja Olavia,
raajarikkoa, hän ei ollut milloinkaan voinut sietää. Ja eilisaamuna
Olav oli ollut lasten kanssa pellolla, hän aikoi tehdä niille
pajupillejä — silloin Kolbein tuli juosten kotiin, poika itki ja sanoi
isän tulleen heidän jälkeensä hyvin vihaisena, oli siepannut Olavin
kainalosauvat ja lyönyt niillä häntä.
Cecilia oli juossut sinne. Olav makasi siellä ja veri virtasi hänen
suustaan ja sieraimistaan. »Minä sanoin Jørundille, mitä mieleeni
sattui muistumaan.» Mutta Jørund oli ollut kuin raivoisa sonni eikä
niinkuin viisas ihminen. Sitten tulivat Svein ja Halstein, ja hän pääsi
Jørundin käsistä irti. He kantoivat Olav Livinpojan Ragnan luo, ja
Cecilia oli istunut hänen luonaan yön, mutta aamulla hän kuoli.
Cecilia nukkui vihdoin viimein ja Eirik meni nukkumaan alavuoteeseen.
Eirik oli varma siitä, että Jørund oli toisinaan sekapäinen — häntä
täytyi vartioida, ehkäpä pitää sidottunakin. Eikä Cecilia voinut
enää elää hänen kanssaan. Joko hänen olisi muutettava Saltvikeniin
lapsineen — taikka hän muuttaisi sinne ja ottaisi lankonsa kanssaan
isän palatessa Hestvikeniin asumaan Cecilian kanssa — sen hän päättäisi
vasta käytyään paikalla.
Seuraavana aamuna aamun koittaessa Eldrid pistäytyi sisälle muuttamaan
navettapuvun ylleen. Eirik sanoi lähtevänsä tänään Hestvikeniin. »Ja
luulenpa kestävän hyvän aikaa, ennenkuin sinun luoksesi kotiin pääsen.»
»Niin minäkin arvelen.»
Cecilia tahtoi kaikin mokomin ratsastaa Eirikin kanssa kotiin, vaikka
sekä Eirik että Eldrid pyysivät häntä jäämään Neseen, kunnes veli
lähettäisi sanan.
Matkalla ei puhuttu paljon — tiet olivat vaikeat kulkea, ja Eirik
huomasi Cecilian jo katuvan, että oli tullut sanoneeksi liian paljon.
Heidän saavuttuaan Rundmyriin Eirik pyysi Ceciliaa ja Sveiniä
odottamaan vanhoissa, tien vieressä olevissa rakennuksissa — hänen
teki mielensä pistäytyä Ankin ja Livin luona. Hän ei tiennyt, mitä hän
sanoisi näille ihmisparoille. Rientäessään tuttua polkua suon poikki
hän muisti täällä leikkineensä tulella, täynnä sokeaa vihaa isää
kohtaan, palaen likaisesta halusta oppia tuntemaan kaikkea pahaa — ja
hän itse oli pelastunut jollakin tavoin, mutta ne, joilla oli vähemmän
järkeä ja olivat vähemmän syyllisiä, makasivat nyt kiemurrellen
auttamattomasti turmiolla —
Kaksi lammasta kulki pihamaalla etsien ruokaa kuivuneitten lehtien
välistä ruohosta — ne läksivät pakoon hänen lähestyessään. Majan
ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut hänen kolkutukseensa. Pieni
navettakin oli tyhjänä ja autiona. Eirikissä kuohahti kiukku — olikohan
Jørund karkoittanut heidät sittenkin —.
Heidän ratsastaessaan pihaan tuli ihmisiä joka ovesta. He kokoontuivat
Eirikin ympärille hänen istuessaan hevosen selässä ja katselivat häneen
jännittyneinä ja totisina. Mutta kukaan ei virkkanut mitään, ennenkuin
vanha Tore, mennessään pitelemään hevosta Eirikin astuessa maahan,
sanoi:
»Jopa nyt onkin aika sinun tulla kotiin, Eirik!»
Siihen hän ei osannut mitään vastata. Hän kysyi vain:
»Missä Jørund on?»
Ensin ei kukaan vastannut, sitten joku mutisi jotakin sellaista, että
hän lienee sisällä, mutta silloin eräs pelästynyt poikapahanen kuiskasi
— Jørund oli mennyt vähän aikaa sitten sillalle, hän oli nähnyt —,
Eirik kielsi miehiä, jotka aikoivat häntä seurata, lähtemästä mukaan,
ja Sveinille, joka ojensi hänelle kirvestä: »Minulla on miekka, kuten
näet — mutta tuskin minun tarvitsee sitä käyttää.»
Hän ei mennyt tietä pitkin, vaan laskeutui vuorta myöten tuvan editse.
Sen kallion, jolle talo oli rakennettu, ja rannan välillä oli vain
pieniä palasia käyttökelpoista maata, etupäässä vain kallionlohkareita
ja kivijärkäleitä sekä katajapensaita ja orjanruusuja; Eirik
hiipi siten eteenpäin, ettei hullu huomaisi hänen tuloaan. Alas
laskeutuessaan hän ei voinut huomata muuta kuin että kevät oli täällä
meren äärellä ennättänyt paljon pitemmälle — kaikkialla tunturin
halkeamissa vihersi heinä kuihtuneessa ruohikossa, orjanruusuissa oli
suuria punaisia silmukoita, ja vuorilla kiipeilevät vuohet olivat jo
päässeet vaurastumaan talven jälkeen.
Ja vuono loisteli ilta-auringossa.
Hän ei nähnyt sillalla ketään. Mutta heti, kun hänen askelensa alkoivat
kuulua siltapalkeilla, tuli joku esille aittarakennuksen nurkan
takaa, porhalsi hänen ohitseen kaksinkerroin koukussa ja oli samassa
silmänräpäyksessä sillan vieressä olevassa veneessä. Eirik ei ajatellut
sen enempää, vaan hyppäsi veneeseen hänkin juuri silloin, kun Jørund
sai veneen irti ja työnsi sen rannasta. He seisoivat veneessä kumpikin,
Jørund oli tarttunut airoon, löi sillä lankoaan ja samassa vene kaatui.
Heti heidän veteen jouduttuaan Jørund kietoi kätensä Eirikin kaulaan;
tämä huomasi Jørundin koettavan saada hänet veden alle — hän oli
jo vetänyt henkeensä vettä, vaippa, miekka ja painavat saappaat
olivat tiellä; hän oli veden alla, kunnes kaikki musteni ja hän oli
tukehtumaisillaan. Mutta hän oli sittenkin tottuneempi pulikoimaan
vedessä kuin Jørund, hän pääsi lankonsa otteesta irti, sai päänsä
pinnalle — he eivät olleet kaukana rannasta, hän pääsi niljakkaalle
rantakivelle, kiipesi ja pääsi paljaalle kalliolle. Eirik sylki
merivettä suustaan, riisui yltään läpimärän vaippansa ja ravisteli
vaatteitaan, niin että vesi lotisi hänen saappaissaan.
»Pääsetkö sinä itse maihin?» hän huusi sinnepäin, missä näki Jørundin
pään vedenpinnan yläpuolella. »Vai pitääkö minun tulla sinne sinua
auttamaan?»
Silloin Jørund alkoi kiivetä ylös, Eirik ojensi hänelle kätensä ja veti
hänet maihin. Siinä he seisoivat veden valuessa vaatteista.
»Minä luulen sinun tekeytyvän hullummaksi kuin olet», Eirik virkkoi.
»Luuletko sinä selviäväsi ilkitöistäsi siten paremmin?»
Jørund vilkaisi häneen sillä ilkeällä, aralla rotankatseellaan, jonka
Eirik oli ennenkin nähnyt ja joka sai hänessä jotakin puristumaan
kokoon.
»Sinä et sittenkään saanut minua hengiltä tälläkään kertaa», Jørund
sanoi ivallisesti.
Kun Eirik ei vastannut mitään, jatkoi lanko:
»Kyllähän minä tiedän sinun vihanneen minua ja etsineen koston hetkeä
ja yrittäneen minua päiviltä pois kaikkina näinä vuosina. Aivan siitä
yöstä asti Baagahusissa, jolloin sinä olit juonut itsesi tolkuttomaksi
ja löit Brynjulf Tistilliä — ja minä pelastin sinut vankilasta!»
Eirikin muistissa hämärsi jokin hyvin vanha, melkein unohtunut jupakka
linnan tuvassa; he olivat olleet siihen sekaantuneet kumpikin, sekä hän
että Jørund, mutta hän oli silloin saanut rangaistuksen ja Jørund oli
päässyt vapaaksi —.
»Mennään nyt ylös», hän virkkoi kärsimättömänä, »me seisomme tässä kuin
kaksi märkää koiraa.»
»Ja kun minä sitten keksin, mikä teidän tarkoituksenne oli,
suvaitessanne sellaista joukkoa Rundmyrissä — olihan sopimatonta sekä
sinun isällesi että sinulle harjoittaa sellaista hienoa ammattia
rauhassa —»
Eirik oli vetänyt miekan tupestaan kuivatakseen sitä parhaansa mukaan
kanervilla ja heinätupuilla:
»Ellet sinä nyt mene kotiin, lyön minä sinua miekan lappeella!»
»Kyllä kai sinä sen ennemminkin isket minuun, kun olet saanut minut
näin eteesi, aivan aseettomana—»
Mutta hän läksi sentään liikkeelle. — Eirik ei tiennyt, mitä ajatella —
uskoiko Jørund todellakin kaiken vai oliko vain uskovinaan.
Talon väki katseli pihalla näitä kahta likomärkää tulijaa. Eirik pyysi
jonkun sanomaan Cecilialle, että he tarvitsisivat kuivia vaatteita.
Sitten hän seurasi Jørundia, joka kulki asuintupaa kohti; heidän sisään
tullessaan hän huomasi heidän asuvan nyt siellä. Hän riisui miekkansa
ja istuutui, Jørund toiselle seinälle, ja siinä he istuivat kumpikin
ääneti.
Mutta Cecilian astuttua sisään kantaen sylin täyden kuivia vaatteita
Jørund nosti katseensa ja hymyili ilkeästi nuorelle vaimolleen:
»Onko sinulla aikaa muistaa minuakin — niinä en luullut sinun hennovan
jättää urhokkaan rakastajasi ruumista, sen kuusijalan, jota minä
kuritin eilen —»
»Ei, Jørund», alkoi Eirik, mutta hänen äänensä värisi, »vaikka sinä
olisitkin hullu — sinä voit sentään puhua jo liikoja. Että sinä
saatoitkin koskea halvattuun raajarikkoon —»
»Tämä minun vaimoni on sellainen, että hän rakastuu vaivaisiin», hän
hymyili jälleen rumaa, järjetöntä hymyä »ensimmäinen, jonka kanssa hän
minut petti, oli myöskin jalaton rampa —»
Cecilian kasvot vääristyivät äkkiä, hänen suuriin, kirkkaisiin
silmiinsä tuli jääkylmän vihertävä ilme. Eirik nousi vaistomaisesti ja
asettui sisarensa rinnalle.
»Minä näin sen itse», mies jatkoi, »— ontuva viallinen — ja tämä
kantamassa minun lastani —»
Cecilian kylmä ääni oli pistävän terävä:
»Olitko sinä näkevinäsi jotakin sopimatonta — mikset sinä silloin
astunut esiin, ennenkuin ontuva viallinen ennätti niin kauas, ettei hän
voinut minua edes puolustaa sinun polkiessasi minua jalkojesi alle?»
Eirik tarttui sisarensa käsivarteen: »Tule ulos!» Hän oli nähnyt
välähdyksen sisarensa vihan syvyydestä miestään kohtaan ja hän pelästyi.
»Ei, minä en jaksa käydä Jørundin vaatteissa», Eirik virkkoi heidän
seisoessaan yhdessä Ragnan tuvassa. »Eiköhän aitassa ole arkussa
joitakin minun vanhoja vaatteitani —.»
»— Etkö sinä oppinut Märtalta ennenvanhaan», hän kysyi Cecilian
kääntyessä hakemaan hänelle vaatteita, »sekoittamaan jotakin unijuomaa?
On parasta, että sekoitat sellaista tänä iltana hänen olueensa. Minä
menen hakemaan isän jo illalla. Mutta minä en voi lähteä täältä
rauhallisena, ennenkuin tiedän hänen nukkuvan syvää unta.»
Vaihdettuaan ylleen joitakin vanhoja vaatteitaan hän meni siihen
luhtiin, jonne Olav Livinpoika oli asetettu. Siellä paloi kaksi
kynttilää vainajan pään kahden puolen ja ruumis oli kääritty hyviin
liinavaatteisiin. Eirik paljasti ainoastaan kasvot: niissäkin näkyi
pahoinpitelyn jälkiä, mutta kapeat, kalpeat kasvot olivat rauhalliset
kuin nuorukainen olisi vain nukkunut. Valkoisen lakanan alla näytti
ruumis pitkän hontelolta laihoine, kuihtuneine jäsenineen.
Eirik suuteli jääkylmää otsaa, polvistui paarien ääreen ja luki
kuolleen rukoukset ja litanian, ja siellä istuvat ihmiset vastasivat
hiljaa: »Ora pro nobis», sekä »Te rogamus audi nos.»
Sitten hän puheli ihmisten kanssa hiljaa. He eivät olleet uskaltaneet
lähettää papille sanaa, mutta he olivat valvoneet edellisen yön
ruumiin luona ja lupasivat tänäkin yönä vuorotellen valvoa. Eirik
sanoi huolehtivansa hautauksesta huomenna palatessaan, mutta nyt hänen
oli lähdettävä Saltvikeniin puhumaan Olavin kanssa. He eivät olleet
kuulleet mitään Arnketilista ja Livistä, rakennukset olivat olleet
tyhjät eilisaamusta asti, niin että he lienevät paenneet koko joukko
peläten Jørundia, joka oli uhannut tappaa ja polttaa heidät.
Eirik oli pyytänyt Halsteinia viemään Jørundille ruoan ja jäämään hänen
luokseen, kunnes hän nukkuisi — Halstein oli suuri ja vahva mies. Eirik
kurkisti sisään ennen veneille menoaan. Jørund nukkui. Eteisen oven
voi sulkea ulkoapäin; Eirik antoi Halsteinille avaimen ja pyysi häntä
viemään Jørundille aamulla varhain aamiaista.
* * * * *
Hänen saapuessaan Saltvikeniin hämärsi jo. Auringonlaskusta näkyi enää
länsipuolella sinisenharmaitten pilvien reunoilla kuparinpunaa; meri
oli synkkä ja iltatuuli pani sen väreinen loiskuttelemaan hänelle niin
tutulla tavalla rannan pitkää, kalpeaa kaarta vastaan.
Sora narskui hänen jaloissaan, ja tuuli vihelteli rantakaisloissa;
autiolla ruohikolla, jossa kasvoi jäykkiä katajia, makaili pari
mullikkaa. Niin — tänne hän ei ollut astunut jalallaan sen päivän
jälkeen, jolloin hän läksi Gunhildia etsimään. Ja nyt hänen elämässään
ei ollut kerrassaan mitään, minkä hän olisi niin tarkoin unohtanut kuin
Gunhildin —.
Hän oli odottanut ihmisten olevan jo vuoteissaan, mutta tultuaan
aitauksen sisään hän näki tumman olennon seisovan veräjällä — siinä oli
isä.
»Minä täällä, isä» — hän pyrki vaistomaisesti isänsä edelle, siksi
hän puhui nopeasti: »Minä tulen Hestvikenistä; asiat ovat nyt sillä
kannalla, että meidän olisi Cecilian mielestä neuvoteltava yhdessä,
mitä olisi tehtävä; hän lähetti hakemaan sinua.»
»Asiat ovat olleet sillä kannalla jo kauan aikaa», Olav vastasi. »Mutta
sinusta en minä ole kuullut hiiskaustakaan. Tuskinpa siellä asiat sen
hullummin ovat kuin mitä ne ovat olleet koko tänä aikana, jolloin
sinulla ei ollut mielestäsi mitään asiaa käydä kotona.»
Mutta isä itsehän oli kieltänyt häntä tulemasta. Eirik tunsi
nuoruutensa vihan tapaista: eikö isä voinut milloinkaan olla hänelle
oikeudenmukainen ja sovinnollinen. Mutta hän hillitsi mieltään —
jos hän alkaisi selvitellä ja puolustella itseään, tulisi paha vain
pahemmaksi.
»Minä en kuullut milloinkaan muuta kuin hyviä uutisia — mutta sinä
saatat olla oikeassa; on turha luottaa kuulopuheisiin.»
Knut ja Signe nukkuivat tuvassa, Olav sanoi — heidän oli mentävä
luhtiin, jossa hän itse nukkui. Siellä oli pilkkopimeätä ja Eirik
kompastui esineisiin ja kolhi tavaroita, joita oli siellä sikin sokin
pimeässä. Ja pimeässä, ovi kevätyöhön raollaan, he istuivat yhdessä
puhelemassa. Eirik kertoi, mitä Hestvikenissä oli tapahtunut ja mitä
hän itsekin oli ajatellut: »Cecilia ei voi asua Jørundin kanssa tämän
jälkeen.»
»Ei, se jää sinun ja vaimosi asiaksi. — Ja silloin onkin Hestvikenissä
hauska elämä, kun te kolme siellä asutte —»
Äänen kirvelevä iva teki lopun Eirikin kärsivällisyydestä.
»Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut hauska elää, isä. Äitiä sinä
kiusasit — minä en tiedä, teitkö sinä sitä tahallasi vai tahtomattasi.
Sitten sinä olet tehnyt kaikkesi kiusataksesi meitä, kunnes me olimme
samaa mieltä, Cecilia ja minä — että kaikki muu oli helpompaa kuin
elää sinun kanssasi. Pidä se mielessäsi, kun hän muuttaa tänne sinun
luoksesi, ja ole kuin kristitty mies äläkä niinkuin vuoren peikko hänen
lapsilleen — vaikkakin heillä on hiirenkorvat.»
»Jumala varjelkoon, etten olisi sinua milloinkaan nähnyt!» kuului isän
mielenliikutuksesta värisevä ääni. »Kristus ja Neitsyt Maria auttakoot,
että olisin jättänyt sinut sinne, missä olitkin, sinisten vuorien taa!»
»Sitä sinä et voinut auttaa — minä tulin, minne minun oli tultava.
Muuten täytyy minun sanoa, että minulle olisi ollut aivan yhtä hyvä
jäädä sinne — ja sinulle myös: tavalla tai toisella sinun on täytynyt
tehdä vääryyttä niitä lapsia kohtaan, jotka sinä olet siittänyt!»
»Minä en ole sinua siittänyt! Sinä et ole minun poikani!»
»Hyi sinua!» Eirik nousi kiukuissaan. »Minkälaiseen sukuun te
kuulutte, sellaiset miehet kuin sinä ja Jørund —. Kun maailma kääntyy
teitä vastaan, otatte te kunnian omilta vaimoiltanne häpeämättömillä
puheilla.»
Hän kuuli Olavin hengittävän syvään pimeässä ja malttoi mieltään:
»Mutta tämä ei ole sopiva aika kaivaa jälleen esille vanhoja
riitojamme, isä — ja minä pyydän sinulta anteeksi kiivastumistani.
Mutta äiti sinun olisi pitänyt jättää rauhaan lepäämään», hän oli
kuohahtaa jälleen; »mutta käydään nyt levolle, isä — meidän olisi paras
joutua Hestvikeniin heti aamun koitteessa.»
Sitten hän vetäytyi penkille koukkuun. Oli mahdotonta nukkua — hänen
päässään kohisi — päivällinen ratsastus, Jørund, taistelu vedessä
hullun kanssa, kuollut luhdissa, kylmilleen jäänyt koti Rundmyrissä
ja Cecilia — äkillinen muutos, joka vääristi Cecilian kalpeat kasvot
vihan kauheiksi piirteiksi, jäinen pilkahdus hänen vedenkirkkaissa
silmissään. Hätä sisaren puolesta kouristi häntä sydänjuuria myöten —
Cecilia ei milloinkaan joutuisi niille harhateille, joille Eldrid oli
joutunut, mutta hän käsitti vihalla olevan monet tiet, jotka kaikki
johtavat lopulta samaan maaliin.
Sitten hän muisti isänsä sanat — ja hän muisti lapsuutensa pelon joutua
kerran karkoitetuksi aviottomana. Mutta saattoiko olla sittenkin
jotakin aihetta hänen pelkoonsa, hän oli kenties joskus kuullut
joitakin sanoja, joista hän oli unohtanut kaiken muun, paitsi pelkonsa
— että isä oli epäillyt äiti-parkaa — ahdistanut häntä, kuten Jørund
oli ahdistanut Ceciliaa, kuten hän itse oli kerran ahdistanut naista
kuolemaan asti häpeällisillä epäluuloillaan —.
Hänet valtasi ikävä kotiin Nesen erämaahan valtavana haluna päästä
pakoon. Mutta hän tiesi, ettei hän pääsisi sinne enää milloinkaan. Ja
hän tiesi myöskin, että kun nyt hänen ja Eldridin oli muutettava tänne
helvetin esikartanoihin, hänellä oli vaimo, johon hän voi luottaa. Hän
ei ollut milloinkaan luottanut kehenkään ihmiseen niinkuin häneen,
jonka sielu oli kahlannut tuskien virroissa.
Isäkään ei tuntunut nukkuvan. Ja nyt sääli vanhukseen voitti vihan.
* * * * *
Olav herätti hänet — hänestä tuntui, että hän oli vast'ikään nukkunut.
Aurinko oli tuskin noussut heidän soutaessaan Hevostunturin alla.
Silloin Olav katkaisi hiljaisuuden:
»Kun me saavumme perille», hän sanoi, »lähden minä heti ratsastamaan
metsään Svein ja minä. He eivät voi nukkua metsässä koko
lapsilaumoineen ja lisäksi vielä Gudrun. Minä toimitan Ankin ja Livin
takaisin Rundmyriin aivan heti — sinä pidät niin kauan Jørundia
silmällä. Hän saa maksaa täydet sakot surmaamastaan pojasta ja
häpäisemästään tyttärestä. Minä luulen hänen muistavan seuraavalla
kerralla, kun järki aikoo juosta tiehensä, että hän tarttuu sitä
hännästä kiinni —»
Eirikin pidellessä venettä rannassa, jotta isä pääsi siitä nousemaan,
hän kuuli Olavin kysyvän:
»Mitä kuuluu, Halstein?»
Renki oli omituisen näköinen ja kalpea. Hän odotti, kunnes Eirik seisoi
isänsä rinnalla.
»Jørund kuoli yöllä, Olav», hän virkkoi hiljaa.
Olav kysyi hetken kuluttua:
»Onko —»
»Hänessä on tikarin haava. Suoraan rinnassa. Sen enemmän minä en tiedä.»
»Hän houraili ja oli järjiltään», Eirik virkkoi kiivaasti. »Jumala
armahtakoon hänen sieluaan — hän ei tiennyt, mitä teki.»
Renki katsoi häneen vastaamatta.
Isä ja poika menivät yhdessä asuintupaan, Halstein seurasi heitä. Hän
ei ollut koskenut ruumiiseen. Jørund makasi eteläisessä vuoteessa
— suuri, alaston ruumis makasi siinä vasen jalka ja olkapää sekä
käsivarsi reunalla, pää toiselle puolelle kääntyneenä: näytti
siltä kuin hän olisi aikonut nousta. Vasemmassa rinnassa, nännin
sisäpuolella, oli haava, ja luunvalkoisella iholla oli vähän verta,
sen verran että ihokarvat tarttuivat toisiinsa. — Penkillä, vuoteen
vieressä, oli vielä se ruoka, jonka Halstein oli tuonut sisään
nähdessään hänet tällaisena.
Eirik oli melkein yhtä kalpea kuin vainajakin — isän kasvoissa
hän ei nähnyt mitään muuta kuin samaa vihaa, mitä oli Jørundin
vaimon silmissä. Jørund oli ollut hänen ystävänsä ajatus hänen
sekaantumisestaan, hänen raakuudestaan ja surkeasta kuolemastaan
raateli hänen sydäntään hänen nostaessaan jääkylmää ruumista ja
asettaessaan sen oikeaan asentoon pää pielukselle; hän yritti sulkea
sammuneet silmät ja painaa sieraimet kiinni.
Olav nosti peitettä ja etsi ruumiin ympäriltä:
»Missä tikari on?»
Haava oli kolmikulmainen kuin kolmikärkisen italialaisen tikarin
jäljiltä, eheä ja niin suuri, että ase oli täytynyt iskeä voimakkaasti
vartta myöten.
Halstein meni hiljaa sulkemaan tuvan oven.
»Minun täytyy sanoa, mikä on sanottava — te olette hänen puoleltaan
syyttäjiä — ja minun oli hänestä vastattava. Mutta kun Eirik antoi
minulle illalla avaimen, en minä tiennyt tähän huoneeseen olevan
toisenkin käytävän —»
»Toisen käytävän —» isä ja poika sanoivat sen yht'aikaa.
»Tullessani aamulla sisään», renki puhui hiljaa, osoittaen sormellaan
pohjoisvuodetta, joka oli ollut Eirikin hänen asuessaan vielä kotona,
»oli keskellä lattiaa sikin sokin vuodevaatteita ja olkia, eikä luukku
ollut kokonaan kiinni, sillä olkia oli välissä —»
Molemmat seisoivat ääneti jäykkinä. Talon luoteiskulma ei ollut
kalliolla, vaan sen alla oli muurattu jalka, ja kun Olav Ribbung
rakensi sen uudelleen tulipalon jälkeen birkebeiniläis-aikana, hän
oli tehnyt tähän meren puolelle käytävän, jonne vei luukku pohjoisen
vuoteen pohjasta. Olav Auduninpojan aikana tätä salakäytävää ei
milloinkaan käytetty, mutta vanhimmat talon palvelusväestä tunsivat sen
ja Eirik oli myös kulkenut sitä poikana ollessaan.
Hän huomasi isän nojaavan kättään pöydän kanteen, kumartuvan yhä
syvemmälle näytti siltä kuin vanhus kaatuisi siihen pitkin pituuttaan.
Eirik tarttui häneen — Olav nosti puoleksi päätään, ja vanhat, arpiset
kasvot olivat ikälopun näköiset; suu ammotti auki, mutta silmät olivat
jälleen suljettuina. Hän kohotti kättään, työnsi Eirikin hiljaa luotaan
ja asteli vuodetta kohti hapuillen sokean tavoin.
Hän paljasti ruumiin rinnan uudelleen — koetteli haavaa yhdellä
sormellaan ja pyyhki pois verisiä karvoja, joita oli tarttunut sen
yhteen nurkkaan. Sitten hän kopeloi jälleen vuodetta — etsi tikaria.
Hänen kääntyessään poika huomasi hien virtaavan otsalta pehmeitten,
valkoisten hiussuortuvain alta. Hän kääntyili sinne tänne aivan
neuvottomana.
»Isä?» Eirik kysyi tuskan vallassa — mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tämä
merkitsi.
Olav oli lähtenyt liikkeelle kävellen kummasti tassutellen, aivan kuin
eläin kuopassa.
»Isä», Eirik virkkoi jälleen, »meidän on mentävä etsimään Ceciliaa.»
Olav nojasi kamarin oveen, jossa oli Gunnarin kuva:
»Mene sinä —. Minä tulen—»
»Meidän on suljettava ovi», Eirik vastasi matalalla äänellä, »kunnes me
saamme tänne miehet tarkastamaan ruumista.» Hän huomasi isän katseessa
pelkoa. »Muista, että hänen veljensä on haettava tänne!»
Olav voihkaisi ääneen. Sitten hän seurasi poikaa.
* * * * *
Heidän saapuessaan naistentupaan leski istui kokoon kyyristyneenä
huoneen perimmäisessä nurkassa. Ragna vanha palvelijatar, oli hänen
luonaan. Cecilia painautui yhä lujemmin seinään, tuijottaen miehiä
pelon viileys silmissään Eirik meni hänen luokseen ja aikoi tarttua
häneen hän taisteli vastaan:
»Oletko sinä nähnyt hänet?» hän kuiskasi.
Eirik nyökäytti ja veti hänet luokseen vastustuksesta huolimatta; hän
vapisi kuin kouristuksen käsissä. Silloin Eirik nosti hänet kuin lapsen
ja kantoi hänet vuoteeseen. Ja isä seisoi katsellen näitä kahta kasvot
sen näköisinä, kuin ne olisi lyöty muodottomiksi.
Cecilia makasi nyyhkien — vähitellen nyyhkytykset hiljenivät; hän
makasi hiljaa, mutta tuijotti yhtä hurjasti silmät selkoselällään.
Isä oli istuutunut rahille; hän istui ajatuksissaan, kädet kirveeseen
nojaten.
Eirik läksi hetken kuluttua ulos. Hän sai miehet kokoon; yhden niistä
hän lähetti Rynjuliin Torgrimia ja Unaa hakemaan ja sitten kutsumaan
tänne miehiä, naapureita ruumista tarkastamaan, toisen hän lähetti
kirkonkylään pyytämään pappia tänne illaksi valvomaan kahden ruumiin
ääressä, murhatun ja murhaajan —, hänen oli myös koetettava taivuttaa
sira Magnea hautaamaan Jørundin siunattuun maahan, murha oli tehty
sekapäisenä—. Gunnarsbyhyn hän saattoi lähettää huomenna sanan —.
Kului vähän aikaa, ennenkuin hän sai kaikki väkensä kanssa
järjestetyksi. Sitten hän arveli, että Cecilialle oli saatava jotakin,
vaikkapa tilkkanen maitoa. Hän seurasi maitoastiaa kantavaa tyttöä.
Sisar makasi kuten ennenkin tuijottaen ja isä istui paikoillaan.
Cecilia laski astian huulilleen, mutta työnsi sen heti pois:
»Minä en voi — minä tulen kipeäksi —»
Eirik istuutui vuoteen laidalle. Palvelustytöt olivat menneet ulos.
»Sisko!» Eirik virkahti. »Kunhan sinä vain voisit itkeä!»
»Niin — kunpa voisin», hän vastasi soinnuttomasti.
Silloin isä nosti päänsä:
»Jospa minä voisin auttaa sinua siihen! Jospa minä voisin auttaa
sinua siihen, ennenkuin on liian myöhäistä! — parempi olisi, että
sinut poltettaisiin roviolla elävänä, kuin että sinulle kävisi kuten
on käynyt minulle! Älä luule hyödyttäväsi lapsiasi vaikenemalla ja
paaduttamalla sielusi ja sydämesi. Eirik puhui totta enemmän kuin
tiesikään sanoessaan, että teille olisi ollut parempi asua ihmisiä
syövän vuorenpeikon luona kuin minun kanssani!»
Poika ja tytär tuijottivat häneen ymmärtämättä mitään.
»Minä olin nuori, minäkin», Olav jatkoi jälleen, »en paljonkaan
vanhempi kuin sinä, Cecilia, olet. Ja asia oli pienempi kuin tämä. Se,
minkä minä tein — ei ole varma, teinkö väärin, itse minä luulin olevani
oikeassa. Mutta minä vaikenin siitä. Ensin minä ajattelin, että kunhan
se aika tulee, jolloin minä voin, silloin minä tunnustan ja kadun ja
suoritan rikokseni. Nyt se on ollut myöhäistä jo kauan sitten. Minut se
on lahottanut, ja kaikkeen, mihin minä olen koskenut ja mitä käsissäni
pitänyt, olen tartuttanut lahoamista —»
Cecilia ei ymmärtänyt vieläkään, mutta Eirik:
»— Jeesus Kristus — isä!» hän kuiskasi huulet valkoisina.
»Nyt minä en voi katua», Olav sanoi lujasti. »Se valo, mikä minulla
oli, otettiin minulta pois — nyt on minun katumiseni samanlaista kuin
sellaisen miehen näkö, jonka on silmät puhkaistu. Mutta nyt minä tahdon
sen sittenkin tunnustaa, Cecilia — minä seuraan sinua ja sama kohtalo
tulkoon meille kummallekin —»
Silloin Cecilia oli ymmärtänyt. Hän ponnahti vuoteeseen istumaan:
»Minäkö! — Luuletko sinä, että minä —!» Hän huudahti kovaa ja hurjasti.