»Silloin tulee meille sama kohtalo», hän jatkoi jälleen. »Jos sinun on
paettava maasta, minä seuraan sinua ‒»
»Sinunko kanssasi!» Tytärtä värisytti. »Ennen minä tekisin, kuten
Jørund teki!»
Olav kysyi:
»Onko sinulla vielä se italialainen tikari, jonka sinä kerran
pikkutyttönä sait — missä se on, Cecilia?»
»Minun lippaassani.» Hän laskeutui vuoteesta ja meni lattian yli
arkulleen; veli näki hänen jälleen vapisevan, mutta huulet olivat
lujasti suljetut ja silmät säkenöivät. Arkustaan hän otti pienen
lippaan, kaasi rahille koko sen sisällön — soljet, käädyt, pienen
korallisen isämeidän-nauhan, monta veistä.
»Se ei ole täällä. Ehkäpä Jørund on sen ottanut», hän sanoi hampaat
kalisten.
»Me voimme mennä sisään etsimään kerran vielä», Olav sanoi hiljaa.
»Ei —!» Cecilia peräytyi.
»Uskallatko sinä lähteä minun kanssani hänen luokseen —?»
»En —.» Cecilia painoi päänsä alas. »Minä en voi nähdä ruumista tässä
kunnossa ollessani», hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.
»Jos sinä olet syytön, ei se vahingoita sinua enemmän kuin sitäkään.»
Hän näytti painuvan kokoon siinä seisoessaan. Isä jatkoi vain:
»Jos sinä olet syytön, lähde kanssani sinne, laske kätesi hänen
rinnalleen —»
»Ei.» Hän huusi: »Minä en _tahdo_ —»
»Julma ihminen!» Eirik seisoi sisarensa vieressä.
Olavin tarttuessa Cecilian ranteeseen sisar nykäisi, yritti riistäytyä
irti, mutta luiskahti ja kaatui. Hän jäi polvilleen pää kumarassa,
koettaen toisella kädellään irroittaa isän otetta. Eirikin mielestä isä
raahasi häntä lattialla —
Silloin Eirik sieppasi Ættarfylgja-tapparan, juoksi isää kohti tappara
kohotetuissa käsissään. Olav huomasi sen, laski irti tyttären — ja
ojentautuessaan hän nosti otsansa iskua vastaan ottamaan —
— Mutta Ceciliakin oli sen huomannut, hän tarttui veljeään vyötäisistä,
Eirik horjahti ja teräs kilahti lieden kivireunaan —.
»Eirik!» kuului Cecilian kiljahdus.
Eirik katsoi isän veristäviin silmiin ja ne tuntuivat surmaavan hänet:
niissä ei ollut vihaa, eikä niissä ollut suuttumusta, eikä niissä ollut
äskeistä hurjaa ja jännittynyttä kiivautta. Hän ei ymmärtänyt, mitä
niissä oli — ne olivat sellaisen miehen silmät, joka tuli maasta, jota
ei elävin silmin ole kukaan nähnyt —.
Tappara putosi hänen käsistään. Sitten hän painoi kädet silmilleen,
hoiperteli rahille vaipuen sille, hän istui puolittain seinään päin
kääntyneenä, pää käsivarteen nojaten.
Samassa kun hän huomasi jonkun menneen ovesta ulos, Cecilia koetti
hänen olkaansa.
»Eirik — että sinä saatoit —!» Hän oli sen näköinen kuin hän ei
jaksaisi enää kauan. »Hän on sentään meidän isämme —»
»Niin», Eirik valitti päätään nostamatta. »Minä tiedän sen. Herra, ole
meille armollinen. Minä tiedän sen.»
Sitten hän kohotti äkkiä kasvonsa siskoonsa:
»Minä tiedän sen. Minä olin murhata hänet. Minä olin sen tehdä. Oman
isäni!»
Silloin Cecilia ratkesi voimakkaaseen itkuun ja heittäytyi Eirikin
nojaan. Painaen päänsä Eirikin mustaan tukkaan hän itki itkemistään,
kunnes Eirik veti hänet alas, veti syliinsä, ja painuneena toisiaan
vastaan sisarukset itkivät kauhistuneena sitä elämää, johon he olivat
kietoutuneet.
Mutta sitten Eirik työnsi sisaren luotaan:
»Minun on mentävä etsimään häntä —»
Eirikin mennessä ulos Cecilia seurasi, tarttui veljeään kädestä ja
puristi sitä — he kulkivat yhdessä kuin kaksi säikähtynyttä lasta.
Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi vähän; sitten he jatkoivat matkaa
eteenpäin samalla tavoin kuin etsien tietä erämaassa. Talorivin toiseen
päähän päästyään he huomasivat Olavin juuri lähtevän rannasta veneellä
soutamaan.
»Eirik — mitä hän tekee», Cecilia kuiskasi.