Olav muutti Saltvikeniin.
Kalastus oli hoidettava Hestvikenistä käsin; täällä ei ollut muuta
siltaa kuin pieni venelaituri suurista kivistä, ei yhtään talasta
tai ranta-aittaa, pienet katokset vain suolapannuja varten. Ja olisi
ollut aikamoinen urakka saada satama tälle avoimelle ja matalalle
lahdelmalle. Saltvikenistä voisi tulla hyvä viljatalo. Eirik oli
tajunnut sen oikein.
Olav purjehti Hestvikeniin, meni omiin aluksiinsa, jutteli Cecilian
kanssa pimeinä talviaamuina sillalla, mutta ei käynyt talossa.
Hän tiesi kuitenkin vävynsä käyttävän haukkumasanoja vanhasta
merihirviöstä, joka makaa ja tongiskelee rantakaislikossa.
Hän tiesi, ettei hänen tyttärensä mies kyennyt hoitamaan kaikkea sitä,
minkä hän oli tämän käsiin jättänyt. Hänen oli turvauduttava vanhaan,
kokeneeseen väkeensä ja Ceciliaan. Mutta asiat olivat sellaiset, että
hänen mielestään oli oltava niinkuin hän luottaisi Jørund Rypaan,
vaikkei sitä tehnytkään.
Mitä ihmiset tästä kaikesta sanoivatkaan — oli päivän selvää, että
ne puheet joutuivat vasta viimeiseksi hänen korviinsa. Mutta se ei
ainakaan voinut olla mikään salaisuus, että hän oli valinnut väärin,
valitessaan miehen tyttärelleen. Ja Jørund oli kyllä tuonut hänen
kuuluvilleen, mitä ihmiset kohisivat Eirikin teosta: hän oli tahtonut
kostaa Berselle — oikein roiston tavalla — ja hän sai palkan ansionsa
mukaan, opittuaan näkemään vanhan porton olleen niin viekkaan, että hän
kietoikin Eirikin pauloihinsa.
Olav oli lopen väsynyt koko maailmaan. Ensin hän joutui kuohuksiin
ollessaan pakotettu kärsimään Bersen loukkauksia — ja hän oli hillinnyt
itseään, Eirikin vuoksi hän oli malttanut mielensä enemmän kuin mihin
luuli pystyvänsäkään — ja sitten Eirik läksi tiehensä häikäilemättä,
kunniattomasti, ajattelematta muuta kuin omaa itseään — kun se
mieltenkuohu oli vihdoin asettunut, tuntui Olavista, ettei hän jaksanut
enää mitään, nyt kaikki oli hänestä yhdentekevää. —
Mutta hän ei tahtonut sittenkään luopua taistelusta; hän tahtoi yhä
taistella häpeää ja onnettomuutta vastaan. Hän asetti kaikkialla
ympäristössä voittamansa kunnioituksen Cecilian puolisoon kohdistetun
tuomion vastapainoksi, koetti olla olevinaan kuin Jørund olisi
kelvollinen ja Jørundin kilpi olisi kirkas. Ja hän yritti täältä
erämaasta käsin pitää silmällä kaikkea; johtaa ja neuvoa — ei auttanut
välittää, vaikkei Jørund siitä pitänytkään. Saattoihan käydä niinkin,
että Cecilialle ja hänen lapsilleen koittaisi paremmat ajat. Kun
Jørund nyt oli olevinaan Hestvikenin herra, hän oli saanut ystäviä; ne
eivät olleet seudun parhaita miehiä, ja hän itsekin oli riitaisa ja
pahasisuinen — saattoihan käydä niinkin hyvin, että hän joutui saamaan
jonkin tuuman kylmää rautaa ruumiiseensa —.
Ja Eirik oli järjestänyt niin elämänsä, ettei sitä voinut puolustaa —
hänen täytyi olla karkoitettuna kodistaan. Sekin oli hyvä näin — kunpa
hänen ei enää tarvitsisi nähdä sitä ihmistä eläessään. Hänen olisi
pitänyt se arvata silloin kerran kotiin tultuaan ja tavattuaan Ingunnin
kantamassa ilmielävää onnettomuutta sydämensä alla — että tämä vieras
olio seuraisi häntä koko elämän iän, jättämättä häntä milloinkaan
rauhaan: hän oli vihannut häntä, halveksinut häntä, paaduttautunut
häntä vastaan, toivonut hänen kuolevan — ja kaivannut häntä, uskonut
häntä silloinkin, kun häntä oli petetty, toivonut hänelle hyvää,
vaikkakin oli tullut petetyksi, tämä vieras oli tullut hänelle omaksi
enemmän kuin hänen omat lapsensa; hän oli uskonut kerran toisensa
jälkeen kirouksen muuttuneen siunaukseksi — niin, muutakin vielä — tämä
muukalainen oli tullut hänelle rakkaaksi pojaksi — ja tämä vaihdokas
teki aina kuperkeikan — ja hän itse jäi petetyksi, naurun aiheeksi — ja
vieläkin pahemmaksi, joka kirveli kipeämmin —.
Mutta nyt se loppui. Ja hyväpä olikin.
Ja kuitenkin hän huomasi yhtäkkiä kulkevansa ajattelemassa Eirikiä. Hän
toivoi saavansa sanoa Eirikille ajatuksensa aivan suoraan. Hän toivoi
saavansa nähdä hänet —.
Aika kävi hänelle talven mittaan pitkäksi Saltvikenissä. Hän asui
siellä yksin Knut Ragnanpojan ja tämän vasta naiman nuoren vaimon
kanssa.
Eräänä päivänä keväällä Galfrid Rikardinpoika tuli odottamatta hänen
luokseen Saltvikeniin. Ja hän sanoi illalla Olaville asiansa.
Eräs mies kosi Galfridin nuorinta tytärtä, Alisia, ja Galfrid itse
ottaisi hänet mielellään vävykseen, mutta hän tahtoi ensin puhua Olavin
kanssa: »Sillä kosija on Bjørn, Torhildsrudin Torhildin poika — niin
että sinähän olet hänen isänsä.»
Olav vastasi saaneensa tämän pojan vielä vaimonsa eläessä, niin ettei
hänellä ohut häneen mitään oikeuksia, mutta jos Bjørn tarvitsi apua
kotia perustaessa, täyttäisi hän kyllä velvollisuutensa —.
Ei hän sitä tarkoittanut, Galfrid selitti — hän tahtoi vain tietää,
oliko Olavilla jotakin avioliittoa vastaan. Bjørn selviytyi hyvin —
ja äiti ja kasvatusisä olivat nyt hyvissä varoissa. Hän oli oppinut
tuntemaan nuorukaisen syksyllä kun Bjørn oli vuokrannut pajan heidän
talostaan. Hänen piti takoa rauta uusiin Laurentiuksenkirkon oviin;
joku henkivartioston herroista tahtoi lahjoittaa ne kirkolle. Bjørn
oli tehnyt tämän työnsä niin hyvin, että eräs herroista tahtoi häntä
takomaan kaksi kynttiläkruunua ja yhden rautasilaisen arkun hänen
talossaan olevaan kappeliin. Mutta Bjørnin vietyä nämä tavarat
Arne-herralle ja vaatiessaan palkkaansa ritari piti sitä liian kalliina
ja alkoi tinkiä. Bjørn vastasi, että ellei Arne-herralla ole varaa
maksaa, mitä seppä pyysi, oli hänellä varaa lahjoittaa ritarille sekä
arkku että kruunut, mutta hänen työnsä arvoa ei pystynyt kukaan muu
kuin hän itse arvioimaan. Silloin Arne-herra antoi, mitä hän pyysi.
Bjørn Olavinpoika oli nyt ostanut ne vanhalla Gullbringenillä olevat
talot, mitä hän tarvitsi — kyllähän Olav tiesi, talot Flugagaardin
alapuolella, Sigridsgaardin ja Elven välissä.
* * * * *
Tämän jälkeen Olav sai polttavan halun nähdä Bjørniä. Hän huomasi
Margretanmessun aikana, että hänellä oli kaupunkiin asiaa. Ja tultuaan
sunnuntaina messusta Halvardinkirkosta hän kulki niitä taloja kohti,
jotka olivat savimäkien alapuolella, rantatöyräällä. Gullbringen oli
suurin, siinä oli kolme pihaa sisäkkäin.
Sisintä pihaa ympäröivät talot ulottuivat aivan Alnaan asti. Siellä oli
paja, talli ja luhtiaittoja sekä kaunis tupa rakennus. Tuvan seinän
vieressä kasvoi suuri ruusupensas, sen vieressä seisoi nuori mies
kahden naisen kera, jotka kumarassa haistelivat ruusuja. Olav tunsi
nuoren, solakan naisen pitkine, punertavine palmikkoineen, hän oli Alis
Galfridintytär, jonka Olav oli nähnyt tämän isän luona. Toinen oli
hänen naimisissa oleva sisarensa.
Alis oli huomannut Olavin; hän kuiskasi jotakin nuorelle miehelle.
Sitten hän kääntyi, tervehti ujosti Olav Auduninpoikaa ja pujahti
tiehensä. Hänellä oli hienot ja raikkaat, pisamaiset kasvot, ruusu oli
hänellä rinnassaan ja ruusuja käsissä. Mies läheni hitaasti tervehtien
Olavia:
»Tuleeko näin isoisia vieraita?»
Hänen hymynsä oli poikamaisen ylimielinen — hän lienee nyt
kahdenkymmenen vuotias, isä mietti.
»Minun teki taas kerran mieleni nähdä sinua —»
»Viime kerrasta onkin pitkä aika. Ja vuodet näkyvät koetelleen sinua
kovasti — sinusta on tullut vanha, Olav Auduninpoika! Mutta käy sisään
—»
Ja niin hän istui sepän tuvan penkillä, ja nurkassa, vinosti hänen
edessään, istui se mies, joka oli hänen ainoa poikansa.
Poika oli kaunis, kuten hän itsekin oli ollut nuoruudessaan — kooltaan
koko joukon suurempi, vaikkei niin sirotekoinen. Mutta hän oli perinyt
isältään niittyvillan värin, hiusten ja kulmakarvojen hopeahohteen,
valkoisen ihon ja vedenkirkkaat, harmaat silmät, jotka näyttivät olevan
kaukana toisistaan.
Olav huomasi heti, ettei Bjørnin kanssa ollut helppo päästä puheisiin
— heillä ei ollut toisilleen mitään asiaa. Äiti, isäpuoli, sisaret, he
voivat hyvin joka suhteessa; niin teki Bjørnkin. Tupakin osoitti hänen
hyvinvointiaan.
»Sinä olet nuori ollaksesi talonomistaja ja hoitaaksesi ammattiasi omin
päin.»
»Minä olen huolehtinut itsestäni aina viisitoistavuotiaasta asti.»
Olav sanoi mielellään näkevänsä näytteitä Bjørnin taiteesta — hän oli
kuullut niitä kehuttavan kovasti. Bjørn vastasi, ettei hänellä ollut
täällä kotona mitään näyttämisen arvoista: »Mutta sinähän voit mennä
Lavransin seurakuntaan katsomaan eteläisen kirkonoven rautoja ja
kolmea kirkonlaivassa riippuvaa kruunua. Se on suurin työ, mitä tähän
asti olen tehnyt. Minulla ei ole tänään aikaa, muuten olisin lähtenyt
kanssasi —»
»Onko totta», Olav naurahti kysyessään, »että se seppä, jonka luona
sinä olit opissa, on puoleksi jotuni?»
»Ei hän siitä mitään puhunut. Eikä minulla ole tapana kysellä
ihmisiltä, mitä he eivät itsestään puhu.» Se oli hänelle ojennukseksi,
isä käsitti, ja hänen mielensä teki hymyillä. Hän ei ollut milloinkaan
nähnyt kenenkään olevan niin varman itsestään kuin tämä nuorukainen oli.
»Mutta hän oli hyvä seppä — paras Norjassa», Bjørn sanoi. Hän
meni arkun luo, palasi sieltä ja ojensi Olaville lippaan lukon ja
avaimen: »Tämän minä tein ollessani hänen luonaan. Nykyjään minä taon
mutkikkaampia lukkoja. Jos sinä siitä pidät, saat sen, Olav.»
Olav kiitti ja kehui työtä.
»Sinä et ole näitä taitoja perinyt isän puolelta», hän sanoi kokeillen.
»Me emme suvussamme ole milloinkaan olleet erittäin käteviä.»
»Isän sukua minä en tunne», Bjørn vastasi kirkkaalla äänellä.
»Ja siitäkö sinä olet pahoillasi?» Olav virkkoi levollisesti.
Bjørn katsoi häntä suoraan silmiin ja nauroi nuorta, raikasta nauruaan:
»En, Olav, sitä minä en ole. Sinä siitit minut — ja siinä sinä teit
minun mielestäni oikein. Ja vaikket sinä muuta olekaan sen jälkeen
minulle tehnyt — et sinä minun mielestäni ole sillä tehnyt minulle
pahaakaan.»
Olav katsoi poikaansa — ymmärsiköhän poika, mitä sanoi — vai oliko ne
sanat pantu hänen suuhunsa —
Bjørn nousi ja meni ottamaan jotakin oven päältä hyllyltä.
»Mutta sinä voit luulla, etten minä olekaan vierasvarainen.» Hän
kaasi pikariin, joi isänsä maljan: »Terve, Olav Auduninpoika. Minulle
tuottaa sentään suurta iloa se, että sinä olet kerran istunut minunkin
penkilläni.»
Olav otti haarikan ja hymyili:
»Enpä minä voi sanoa sitä huomanneeni, Bjørn!» Siinä oli hyvää viiniä.
»Kyllä se vain niin on. — Ja minä tahdon antaa sinulle siitä muiston.»
Hän meni jälleen hakemaan. Tällä kerralla se oli solki, kokonaan
kullattu ja aika iso; sen keskellä oli Neitsyt Maria Lapsineen ja
ylt’ympäri palloja, jokaisessa enkelinkuva.
»Ei, Bjørn — tämä oli liian suuri lahja, tätä minä en voi ottaa!»
»Ota se vain. Etkö sinä muista, minä sain kerran sinulta
kultasormuksen?»
»Tahdotko sinä, että me täten olemme toisistamme selvät?»
»Ei, ei, ei se sitä ole. Minä vain sanon sinulle, että sillä
sormuksella minä kihlaan Alis Galfridintyttären Klemensin kirkon oven
edessä Laurinmessun iltana.»
»Se pääseekin silloin kunniaan.»
Bjørnin seuratessa häntä ulos Olav kysyi: »Entä äitisi — onko hän
tyytyväinen sinun avio liittoosi?»
»Äitikö —» Bjørnin hymy oli ensimmäisen kerran iloinen, olematta
mitenkään vaativa. »Äiti on minuun tyytyväinen, tein mitä tahansa, hän
‒.»
»Sepä hyvä», Olav vastasi. »Silloin minä tiedän sinun aina tehneen vain
hyvin ja miehekkäästi.»
He kättelivät toisiaan ja Olav lähti.
* * * * *
Olav asteli asuntoaan kohti melkein hymyillen. Tähän Bjørniin hän sai
olla tyytyväinen. Nuori ja ylimielinen — mutta ne kasvaimet elämä kyllä
nyppii pois mieheltä — ja Jumala suokoon, että poikaa karsittaisiin
varovasti latvaa vahingoittamatta. Niin että mies pitäisi, mitä poika
on luvannut, kunhan keltanokka hänestä haihtuu.
Bjørn puhui totta — hän olisi voinut tehdä enemmänkin tämän poikansa
hyväksi. Toiset miehet tekivät tällaisessa tapauksessa toisin — he
kasvattivat aviottomat lapsensa kodissaan tai tuttaviensa luona. Olihan
hän antanut äidille Torhildsrudin, mutta sitä Bjørn ei näyttänyt
pitävän minään — no niin, hyvinvoinnistaan hänen on kiitettävä itseään
ja sitä toista miestä. Ja ellei Tornhild olisi mennyt naimisiin,
olisivat hän ja Bjørn mahdollisesti tavanneet toisiaan useammin —.
Vaikkakin pääsyy oli ollut ja oli tämä, hänen oli vaikea katsella
silmiin poikaa, jota hän ei saanut asettaa sukuoikeuksiinsa — eikä
silloin mikään muu, mitä hän voisi tehdä, tuntunut minkään arvoiselta.
Ja olipa poika tarkoittanut sanoillaan mitä tahansa — se ainakin oli
totta hänen sanoissaan, että vaikkei Olav ollutkaan tehnyt Bjørnin
hyväksi muuta kuin oli hänet siittänyt, ei hän sillä ollut tehnyt
hänelle pahaakaan. Se poika, joka oli suvun ulkopuolella, eikä tahtonut
häntä edes isäkseen kutsua, oli myöskin onnettomuuden ulkopuolella.