Aina luostariajoistaan asti Eirikillä oli ollut tapana valvoa joka yö
niihin aikoihin, jolloin veljet nousivat ja menivät aamusaarnaan. Ja
hän teki nytkin niin maatessaan Eldridin sylissä.
Nyt herättäjä kulki dormitorion läpi, kuiskaten »Benedicamus Domino»,
ja miehet vastasivat hiljaa »Deo gratias» noustessaan lattialle. Hän
oli itse ollut astumassa hiljaa valoisaan kuoriin laululla tervehtimään
aamunkoittoa; hän oli itse maannut polvillaan rukoillen heikosta
aamuruskosta aina siihen asti, jolloin aurinko loisti koko voimallaan
ja kaikki ihmiset läksivät töihinsä. — Ja nyt hän oli kulkeutunut
tänne, ja se, mitä tämä nainen oli hänelle opettanut, oli sellaista,
joka tuntui hänestä helvetin kuumuuden esimaulta —. Ja hän tunsi kumman
jähmettyneen tuskan vallassa — kaikki tämä, mikä hänelle nyt oli
tapahtunut, oli hänelle määrätty jo hänen syntymästään, ja nyt se oli
toteutunut. Hän tunsi yhä selvemmin täällä metsän korvessa kaikki: tämä
kaikki oli ollut hänen unessaan — vieläpä pieni peltokin kuihtuneine
risuaitoineen; hän oli unessa ratsastanut Raudenilla Porton tullessa
lentäen levein, sinisin siivin, vetäen hänet hevosen selästä ja
heittäytyen hänen päälleen kuumin, rajuin rakkauden osoituksin, jotka
kauhistivat häntä. Ja nyt tämä oli saanut hänet siipeinsä alle, iskenyt
häneen nokkansa ja kyntensä, repinyt hänen sydäntään ja imi hänestä
voimaa.
Hän ei löytänyt mitään tietä takaisin. Tällä kertaa hän ei voinut
irtaantua Portosta ja paeta, kuten hän teki unessa — siihen hänellä ei
nyt ollut voimia. Eldrid oli ollut ensimmäinen nainen, jonka hän oli
rakkaudesta omistanut — ensimmäinen, joka oli tahtonut hänet eikä rahaa
maksuksi. Ja sitten — ratsastaa hänen luotaan jonakin päivänä ja jättää
hänet tänne yksin korpeen ja kurjuuteen, sitä hän ei voisi milloinkaan
tehdä.
Ja keskellä onnettomuutta hänelle valkeni — tämä ei loppunut tähän. Hän
oli ennenkin jäänyt pahan käsiin, mutta hän oli siitä pelastunut ja
hänen jalkansa oli tavannut lujan kalliopohjan ja hänestä oli tullut
entistä vapaampi mies. Ja Hän, joka silloin oli pelastanut, pelastaa
nytkin. Kukaan ei pääse kohtaloaan pakoon, mutta Jumala on kohtalonkin
yläpuolella. Ja silloin ei voinut olla tarkoitettu äsken tapahtunut,
että Portto saisi iskeä nokallaan hänen sydämeensä ja juoda hänet
tyhjäksi ja kuivaksi, mutta hänen mieleensä tuli: kaikki lieneekin
tapahtunut siksi, että hän pelastaisi Porton.
Tätä oli kestänyt toista viikkoa. Hän teki Eldridille töitä päivisin ja
hän tutustui kolmeen työtoveriinsa, eukkoon, paimeneen ja Holgeiriin,
Eldridin vanhaan sukulaiseen. He eivät ihmetelleet — tuskinpa kukaan
ihmetteli mitään täällä Eldridin luona. Eikä Eirikkään ihmetellyt,
tavallaan — kaikki, mitä oli tapahtunut hänen lapsuudessaan korvessa
olonsa ja tämän metsässä olon välillä, oli kuin unta.
Hän oli ottanut pari kertaa jousen ja nuolen talossa oli paljon aseita;
kysyessään Eldridiltä, kenen ne olivat, tämä vastasi vain »minun». Hän
läksi metsälle.
Hän palasi kotiin kymmenennen päivän aamuna siitä lähtien, jolloin
Guttorm oli ollut siellä, tuoden Eldridille kaksi metsoa. Sitten hän
kysyi Eldridiltä äkkiä, ilman mitään valmisteluja:
»Tuletko sinä minun kanssani naimisiin, Eldrid?» Eldrid naurahti: »En
minä tule.»
»Mikset?»
»Tiedätkö sinä, miten monta miestä minulla on ollut?» hän kysyi
pilkallisesti.
»Tuskinpa niin monta kuin Maria Magdalalla.»
»Hahahaa! Niinkö sinä tarkoitit —. Sinä voit siitä vaivasta säästyä,
Eirik. — Minulla on ollut munkkikin — kun sain hänet sinne, minne
tahdoin, tulikin hänestä kaikkein pahin.»
»Se voi olla mahdollista», Eirik virkkoi. »Kun hän kerran oli rikkonut
pyhän lupauksensa. Sitä ei voi kukaan minusta sanoa — täytynee katsoa
Gunhildin päästäneen minut lupauksestani samoinkuin kaikista muistakin
lupauksista.»
Eldrid oli jättänyt työnsä, seisoi vain tuijottaen nuoreen
rakastajaansa.
»Ja miten sinä luulet tämän päättyvän?» Eirik kysyi.
»Oh — toiset minä olen ajanut luotani, väsyttyäni heihin — joku
kyllästyi minuun ensin ja läksi tiehensä. Miten sinun käy, sitä en ole
ajatellut.»
»Eldrid», Eirik virkkoi, »olen nähnyt sinun silmistäsi aina metsään
lähtiessäni sinun pelkäävän, etten palaisikaan.»
Eldrid tuijotti häneen ääneti ja punaisena. Mutta sitten hän puuskahti:
»Pelkään! Se on totta se — ja luuletko sinä minun pelkäävän omaa
pelkoani! Jospa sinä tietäisit — minä opin tietämään, mitä pelko on jo
silloin, kun sinä vielä imit äitisi rintoja — pelkään!» Eldridin suuret
silmät säkenöivät: »Lähde täältä vain, milloin mielesi halaa, pikku
poikanen, ja ala jälleen lukea aikarukouksiasi ja ryömi ristin juurelle
ja tee katumus — minua sinä et siihen saa! Minä rukoilin silloin, kun
ratsastin morsiamena Haraldin taloon — rajuilma tapasi meidät tiellä,
minä rukoilin Jumalaa lähettämään salaman, joka iskisi minuun. Minä
rukoilin Neitsyt Mariaa armahtamaan minua — minäkin olin neitsyt ja
neljätoistavuotias, kuten hän, enkelin tullessa hänen luokseen, minä
rukoilin Häntä lähettämään enkelin välkkyvine miekkoineen pelastamaan
minut —. Salama oli iskenyt suureen saarniin Linnan kupeella, me näimme
pihanurmella salaman jäljet mäkeä noustessamme, mutta minua kohtaan ei
osoitettu armoa —. Ja sinä puhut minulle pelosta —» hän kulki pienessä
tuvassa edestakaisin.
»_Sinä_ sanot minun pelkäävän — minä voisin pelästyttää sinut
järjiltäsi, jos kertoisin sinulle, miten kostin Haraldille hänen omien
renkiensä kanssa hänen silmäinsä edessä, hänen maatessaan halvattuna
ja puhumattomana —. Se olisi saanut riittää — muuta olenkin katunut,
kenties, se oli tyhmästi tehty, eikä sen arvoinen — Haraldin kuoltua ja
kun hänen lapsensa karkoittivat minut pois ja minä asuin Sigurdstadissa
turmellen sekä itseni että omaisuuteni — mutta minä riemuitsen aina
muistaessani Haraldia, miten hän makasi ja tuijotti ja sammalsi —»
Eldrid seisoi Eirikin edessä väännellen ruskeita, kuivia huuliaan:
»Matkusta! — Nyt _sinä_ pelkäät _minua_ — maitovasikka, sellainen pojan
nalikka — sinun kasvosi ovat valkoiset ja harmaat kuin villakuontalo!»
Eirik pudisti päätään:
»Minä en pelkää.» Hän hymyili heikosti. »Ja minä aion jäädä tänne ja
mennä kanssasi naimisiin.»
Muutamana iltana sen jälkeen, kun vanha Holgeir oli tuvassa heidän
luonaan, Eirik sanoi hänelle.
»Minä olen kysynyt Eldridiltä, menisikö hän kanssani naimisiin. Hän
on leski ja voi itse järjestää sen asian, mutta hän neuvottelisi
mieluimmin jonkun sukulaisensa kanssa Senvuoksi kysyisin nyt sinulta.»
Holgeir vastasi, että jos Eirik lupaisi todistajain läsnäollessa
hänelle edelleenkin asunnon ja yhtä hyvät olot kuin tähänkin asti,
vaikkakin Eldrid ottaa isännän, kehoittaisi hän. Siihen Eirik vastasi
myöntäen. — Holgeirin mentyä Eirik kääntyi Eldridin puoleen:
»Myönny nyt sinäkin — on sekä sinulle että minulle ikävää jauhaa samaa
asiaa lakkaamatta.»
Eldrid vastasi kiivaasti:
»Sinä olet kuin järjettömät eläimet, Eirik, hevonen tai mullikka — on
turha yrittää pelastaa heitä tulesta — he ryntäävät sinne takaisin suin
päin.»
»Voinko minä pitää tätä myöntymisenä?» Eirik kysyi naurahtaen.
»Pidä minä haluat!»
* * * * *
Silloin hän möi Holgeirille sen pienen hopeaketjun ristineen, jota hän
oli kantanut kaulassaan vaatteitten alla pikkupojasta asti, ja osti
jauhoja ja maltaita. Eldrid pani kaljaa ja leipoi ja he teurastivat
vasikan; hän valmisti kihlajaisia synkin katsein ja kummallisin puhein,
mutta pitäessään häntä sylissään Eirik tiesi hänen olevan sellaisen,
koska hänellä, Eirikillä, nyt oli valta hänen ylitseen: Eldridin
mielestä tämä avioliitto oli hullutus, mutta hän ei voinut luopua
Eirikistä. Eräänä yönä Eldrid kysyi Eirikiltä:
»Mitä sinä minulle sitten teet, kun sinä muutat takaisin Hestvikeniin?»
»Ei ole ensinkään varma, tulemmeko me siellä asumaan isän eläessä»,
Eirik virkkoi. »Mutta olethan sinä suuremmankin talon taloutta ennen
hoitanut.»
Eldrid oli niin laiha, että Eirik painaessaan hänet syliinsä tuli
ajatelleeksi suuria lintuja, joita hän oli väliin pyytänyt, niistä
oli joskus tullut siipirikkoja, mutta ne olivat sittenkin pysyneet
jotenkuten hengissä pitkät ajat.
Vähän ennen heinäntekoa Eirik kutsui naapurit kesteihin, ja sitten
hän läksi papin luo Saanan kirkolle. Eirik oli antanut hevosensa
Holgeirille ja kulki itse jäljessä kahden metsätalon miehen kanssa.
Holgeir johti puhetta, Eirik mainitsi nimensä ja isänsä nimen ja
kotipaikkansa. Sira Jon lupasi kuuluttaa avioliiton laillisessa
järjestyksessä ja lupasi myöskin saapua kihlajaisjuhliin.
Ne olivat kolme päivää ennen Knuutinmessua ja kaikki kävi hyvin. Eirik
kihlasi Eldridin sormuksellaan; varmuuden vuoksi hän sovitti sanansa,
sanoen: »Minä otan sinut aviovaimokseni», niin että hän sai olla varma
avioliiton pätevyydestä, koska hän oli elänytkin jo hänen kanssaan.
Eldrid käytti vastatessaan samoja sanoja.
Sira Jon luki sitten muutamia rukouksia, siunasi heidät vihkivedellä
ja siunasi sekä vuoteen että ruokapöydän. Juhla oli erittäin kaunis.
Köyhät, todistajina olleet naapurit eivät tienneet paljoakaan
merkillisen naapurivaimon entisyydestä, mutta he tuntuivat viihtyvän
hänen pöydässään. Pappi istui ylimmällä istuimella; nyt, kun hän ja
hänen kaksi apulaistaan olivat riisuneet valkoiset pukunsa yltään,
hän tuli hyvin puheliaaksi ja hyvin iloiseksi. Hän oli itse köyhän
talonpojan poika naapuriseudulta ja hän oli ollut usein täällä Nesessä
lapsuudessaan, sillä Benedikt Bersenpoika oli ostanut tämän sisarelleen
hänen äitinsä sisaren mieheltä. Hän kehui kovin, minkälainen Nes oli
siihen aikaan ollut, ja antoi Eirikille hyviä neuvoja, mitä hänen
nyt pitäisi tehdä, tultuaan tänne isännäksi, kehoitti häntä myöskin
osoittamaan kiitollisuutta Jumalalle, päästyään näin hyviin oloihin.
Eirik huomasi papin pitävän häntä irtolaismiehenä, joka oli joutunut
tänne palvelukseen ja sai nyt sekä talon että paremmista ihmisistä
lähtöisin olevan vaimon, vaikkakin tämä oli vähän surkastunut.
Niin tekivät kaikki vieraatkin — he olivat nähneet hänet puuhaavan
töissään Eldridin tekemässä työnutussa ja omissa tekemissään
nahkajalkineissa. Ei kukaan, Eldridiä ja Holgeiria lukuunottamatta,
tiennyt hänestä sen enempää, Tämä herätti hänen vanhan halunsa
kääntää asiat toisin — ja niin hän tuli vallattomaksi, eikä hän
puhunut sanaakaan, joka olisi johtanut oikealle tolalle, vaan puhui
ja käyttäytyi kuin hän olisi ollut köyhä renki, joka nyt pääsi
maataomistavien miesten pariin.
Pappi sanoi muun muassa, ettei oikeastaan missään koko maassa ollut
niin hyvää kalaa kuin tässä järvessä, ainakaan ahvenia —. Eirik lupasi
suorittaa rehellisesti kalakymmenyksensä ja sitten hän sanoi, että jos
hän jonakin päivänä saa koukuilla oikein hienoja ahvenia, toisi hän
niitä papille lahjaksi —.
* * * * *
Eirik ja Eldrid kuulutettiin kaksi kertaa. Mutta eräänä aamuna viikolla
ennen kolmatta kuulutusta Eirik sai paljon ja oikein kauniita kaloja
koukuilla, ja silloin hänen päähänsä pälkähti pitää papille antamansa
lupaus ja viedä hänelle paaston ajaksi vähän tuoretta kalaa. Hän pisti
suurimmat ahvenet nuoraan, otti hevosen ja läksi.
Mutta hän ei ollut ennättänyt vielä astua papin huoneeseen, kun
sira Jon ryntäsi häntä vastaan ja oli sen näköinen kuin silmät
pullistuisivat päästä; hän sieppasi kalanuoran ja heitti sen aivan kuin
siinä olisi ollut kyykäärmeitä:
»Sinä kovan onnen mies — oletko sinä houkutellut minut satimeen
ja laskenut leikkiä kanssani — sinähän olet itse Hestvikenin Olav
Auduninpojan ainoa poika!» Hän löi käsiä yhteen kauhuissaan.
»Ei, sira Jon, olenko minä houkutellut sinua —? Minähän sanoin nimeni
ja isäni nimen ja mistä olen —»
»Niin, Eirik ja Olav — sen nimisiä on paljon —. Minä lähetin kyselyn
pitäjäsi papille, hänen pitäisi ottaa selkoa, oletko naimaton etkä
vaimolle sukua — ja kyselen sen sellaista!»
»Etkä sinä suinkaan ole saanut tietää mitään, mikä olisi esteeksi?»
»Ainoa poika kaiken lisäksi ja perillinen — ja sinä aiot naimisiin
Eldrid Bersentyttären kanssa!»
»Niin», Eirik hymyili, »minä arvelen omasta puolestani olevani hänen
kanssaan saman arvoinen.»
Silloin sira Jon huusi, ettei hän missään maailmassa lukisi sitä
morsiusmessua eikä julkaisisi kolmatta kuulutusta.
»Sitä sinä, sira Jon, et voi meiltä kieltää.»
»En voi — niin, minä tiedän, että sinä olet pistänyt nenäsi luostarin
sisäpuolelle ja haistellut vähän siellä olleita kirjoja — sinä saat
kannella Peter Profastille tai piispalle, jos uskallat!»
Ei auttanut, sanoi Eirik mitä tahansa — että hän oli aikoja sitten
täysi-ikäinen ja Eldrid leski, että oli kihlautunut hänelle sukulaisen
kehoituksesta ja että heidän yhdyselämänsä on kirkon lain mukaan oikea
eikä sitä voisi purkaa ilman kuoleman syntiä, ja ettei Berse enemmän
kuin Olavkaan kuulunut hänen lammaslaumaansa, niin ettei hän voinut
käsittää, miksi pappi heitä niin pelkäsi. Ei sekään auttanut, kun
hän viekoitteli sira Jonia ja lupasi muistaa häntä kerran tultuaan
Hestvikenin isännäksi.
Ja niin ei häistä tullut mitään. Eirik oli yhtä onnellinen — koskei
Eldrid näyttänyt panevan sitä pahaksi. Se, mikä jo oli tapahtunut,
riitti Jumalan lain mukaan, sen mukaan he olivat jo mies ja vaimo, ja
mitä taas maalliseen lakiin tulee, merkitsi se sangen vähän, ainakin
vielä.
* * * * *
Mutta papin kanssa puheissa oltuaan hänen täytyi muistaa, että maailmaa
oli Nesen Pitkänjärven ulkopuolellakin. Ja eräänä päivänä syksyllä hän
sanoi vaimolleen käyvänsä kotona isäänsä katsomassa.
Hänen lähtöaamunaan Eldrid saattoi häntä jonkin matkaa suon poikki.
»Älä katsele minua tuolla lailla», Eirik hymyili hämillään heidän
erotessaan. »Minä olen kotona viimeistään kolmannen päivän iltana,
mutta voi käydä niinkin, että palaan jo aikaisemmin.»
Päivällisaika oli jo kulunut hänen tullessaan joen suuhun ja nähdessään
jälleen lahden ja vuonon sekä punaisenharmaat vuoret merta vasten. Hän
ratsasti peltoja myöten ylös. Täällä oli jo vilja leikattu ja karja
laskettu pelloille. Hän tunsi joka lehmän ja hän tunsi joka jalan
mitan maata; ei ollut ainoatakaan pensaikkoa eikä kivirauniota, ei
mätästä niityllä, jota hän ei olisi kiertänyt viikattein ja sirpein.
Ja sittenkään hän ei tuntenut olevansa täällä enää kotonaan, ei siten
kuin hän oli Neseen kotiutunut, taloon, jossa hän aina joutui johonkin
nurkkaan, jossa hän ei ollut aikaisemmin käynyt, järveen, jota hän
ei ollut milloinkaan päähän asti soutanut, metsiin, joissa hän aina
joutui uusille poluille, joista hän ei tiennyt, mihin ne veivät —
ja sittenkin hänestä tuntui, että hän oli siellä syntynyt ja siellä
varhaislapsuutensa viettänyt ja nähnyt siellä ennen kaikki paikat, joko
sitten läsnä ollessaan tai sitten hän oli uneksinut niistä —.
Hevosen kavioitten kopistessa pihan kalliopaasiin Ragna tuli ulos
ovesta. Ragna huusi ääneensä ja juoksi häntä vastaan. Sitten tuli
muitakin ihmisiä, he häärivät hänen ympärillään, ja viimein tuli
Cecilia, lapsi käsivarrella. Eirikiä sävähdytti, kun hän huomasi sen
olevan Audunin ja ettei tämä ollut viime näkemästä vielä kasvanut, ei
ollut edes vuoden vanhakaan. Siitä päivästä luhtihuoneessa ei ollut
vielä vuottakaan kulunut —.
Sitten hän näki isän tulevan tuvan ovelle. Olav seisoi siinä hetkisen,
katsoi poikaan, sitten hän kääntyi ja meni takaisin sisään.
Eirik suuteli hiljaista sisartaan suulle: »Minä tulen sinun luoksesi,
kunhan olen puhunut isän kanssa.»
Hän seurasi isää asuintupaan. Isä istui istuimellaan. Eirik jäi
seisomaan oven suuhun hattu käsissään.
»Minä olen tullut kotiin, isä —.»
»Niin, minä alan jo siihen tottua.»
»Niin, isä — minä tiedän sinulla olevan täyden syyn olla pahoillasi
lähtiessäni kotoa sinulle puhumatta ja viipyessäni näin kauan —.»
Olav keskeytti:
»Sinä olet kuljeksija, etkä sinä muuksi muutu kuin kuljeksijaksi
ja muuttolinnuksi. Minä en sinua syytä — sinä olet se, miksi sinut
on synnytetty. Minä olin narri uskoessani kerta toisensa jälkeen
sinun viimeisen päähänpistosi olevan —. Minä uskoin sinua sanoessasi
rupeavasi munkiksi, minä uskoin sinua, kun sanoit haluavasi asua
Saltvikenissä ja rakentavasi sinne talon, minä uskoin sinua, kun näytit
kiintyneesi Gunhild Bersentyttäreen —
»— Mutta minä en ollut milloinkaan uskonut sinun kostavan Berselle näin
kelvottomalla tavalla. Sinä läksit tiehesi ja otit jalkavaimoksesi
hänen tyttärensä, jonka sinä tiesit olevan sellaisessa asemassa, ettei
yksikään mies häntä ottaisi suojaansa —»
»Minä olen Eldridin kanssa naimisissa, isä.»
Kun isä ei vastannut mitään, Eirik sanoi taas:
»Luulin sinun kuulleen siitä — koska meidän pappimme oli kysyttävä
täältä minun omasta pitäjästäni —»
»Minä kuulin siitä. Mutta minä ajattelin sinun tekevän tapasi mukaan —
kuten sinä teit silloin, kun sinun piti antaa luostarissa lupauksesi.
Mutta se on sinulle itsellesi kaikkein pahinta. Jumala tietää,
miten sinä sinä päivänä käyttäydyt, jolloin sinua sellaiset siteet
kahlitsevat, joita sinä et voikaan irroittaa.»
Eirik seisoi hiljaa isään katsoen. Hän ajatteli jälleen ihmeissään —
miten totta kaikki isän puhe oli, ja hän tiesi sittenkin asian olevan
toisin —.
»Minä en syytä Eldridiä», Olav virkkoi katkerasti. »En minä olisi
tehnyt kuten Berse teki — antoi nuoren, kauniin lapsen vanhukselle,
jolla oli jo kaksi vaimoa mullan alla — ja hän oli inhoittavan ruma,
päälaella törrötti kaksi myhkyä hänen pörröisestä tukastaan, enkä minä
ole kuullut hänen tehneen hyvää kellekään ihmislapselle. Toiset naiset
olisivat varmaankin tehneet yhtä pahoin kuin Eldrid, elleivät he olisi
olleet häntä arempia —.
»— Ja onhan selvää, että hän haluaa mennä kanssasi naimisiin, saatuaan
asiat niin pitkälle. Mutta sittenkään minä en tahdo sellaisen naisen
istuvan täällä äitisi istuimella ja astuvan täällä Hestvikenissä
sisaresi edellä — ei niin kauan kuin minä olen täällä isäntänä. Kun
minä olen kuollut tai kykenemätön hoitamaan itseäni — silloin sinä voit
tulla tänne, ja silloin on rehellisempää tuoda tullessaan se vaimo,
jonka sinä itse olet valinnut, kuin työntää hänet nurkkaan — ellet sinä
ole jo tehnyt sitä ennen. Mutta niin kauan te saatte pysytellä pois
minun taloistani.»
»Niinkuin tahdot, isä.»
»Se ei ole niin tarkoitettu», Olav virkkoi lyhyesti, »että minä ajaisin
sinut kodista. Sinä saat olla täällä niin kauan kuin haluat sinä haet
täältä omat tavarasi, käyt tervehtimässä sukulaisia ja ystäviä. Sitä
minä en tahdo sinulta kieltää. Enkä sitäkään, että sinä käyt täällä
tervehtimässä sisartasi — mutta silloin sinä saat tulla yksin. Mutta
sinun ei pidä asua täällä enää minun elinaikanani. Minä olen väsynyt
siihen, että juuri, kun me luulemme sinun olevan rauhassa jossakin,
sinä tuletkin tänne — ja kun me luulemme sinun jäävän kotiin, sinä
jonakin päivänä häviätkin tiehesi —. Mutta riisu vaippasi», isä sanoi
aivan kuin puhuen jollekin toiselle vieraalle, »ja lepää vähäisen.»
* * * * *
Cecilia oli tuottanut omalla puolellaan pöytään ruokaa ja olutta
veljelleen. Jørund oli lähtenyt Gunnarsbyhyn katsomaan veljiään,
Cecilia sanoi. He juttelivat yhdessä hänen lapsistaan — kaikki kolme
voivat hyvin — ja sitten talosta ja kesästä ja ihmisistä, sukulaisista
ja tuttavista, mutta ei Eirikin asioista.
Eirik kysyi, tulevatko Jørund ja heidän isänsä paremmin toimeen.
»Eivät he vihoissa ole», vaimo vastasi. Hän lehahti punaiseksi: »Hän on
ruvennut tekemään paremmin töitä nykyjään taion hyväksi — Jørundilla ei
tänä kesänä ole ollut sitä pahaa päänsärkyään. — Isä puhuu Saltvikeniin
muutosta, Jørund saisi vallita täällä.»
Eirik nosti Kolbeinin syliinsä:
»Sinä tiedät», hän virkkoi hiljaa, »ettei minun vaimollani ole
milloinkaan ollut lapsia — eikä hän enää ole nuorikaan —. Minä tahdon
sanoa sen sinulle — niin että te tiedätte, Jørund ja sinä, jos teille
joutuu koko tämän talon työt — paljon mahdollista on, että tästä
pikkupojasta tulee kerran minun jälkeeni Hestvikenin omistaja.»
»Eirik — miten sinä saatoitkin tehdä sellaisen tuhon itsellesi»,
Cecilia sanoi hiljaa ja kauhuissaan.
»Ei asia ole niinkuin sinä luulet», Eirik vastasi, ja sisarta liikutti
enin se, ettei hän ymmärtänyt Eirikin katsetta, mutta surua ja
katumusta siinä ei ollut.
* * * * *
Eirik läksi myöhään kolmannen päivän iltapäivällä. Hän oli täyttänyt
haarasäkin sellaisilla tavaroilla, joita hän enin tarvitsi; osan
tavaroista hän pyysi lähettämään jälkeenpäin, sillä hän tahtoi
ratsastaa kotiin yksin, eikä hän voinut viedä mukanaan yhtään
hevostakaan — Nesessä ei voinut elättää yhtä hevosta enempää. Mutta
Gistin, yhden vanhoista koiristaan, hän ottaisi mukaansa — se oli
seurannut hänen kintereillään näinä päivinä joka paikassa, hyppi ja
näykki, kun Eirik vain sormillaan näpäytti sille. Eirik oli iloinen,
sillä hän oli kaivannut Nesessä koiraa.
Cecilia halusi saattaa jonkin matkaa, katsoa samassa lastaan Rynjulissa.
Isä hyvästeli Eirikiä pihalla. He erosivat sovussa, mutta Eirik tiesi
olevansa täällä nyt vieras.
Veli ja sisar ratsastivat yhdessä; Knut Ragnanpoika, joka oli nykyjään
Cecilian saattopoikana, ratsasti jonkin verran jäljempänä. Heidän
sivuuttaessaan Rundmyrin Eirik pyysi Ceciliaa ottamaan huostaansa Olav
Livinpojan, sairaan pojan: »Eiköhän hän jaksa toimitella joitakin
naisten askareita.» Cecilia lupasi.
He saapuivat Rynjulin tienhaaraan. Eirik ei halunnut mennä sinne
tervehtimään. He erosivat siinä. Eirik oli astunut maahan hevosen
selästä. Silloin sisar laski kätensä hänen päänsä päälle ja painoi sen
äkkiä syliinsä:
»Eirik, Eirik», hän kuiskasi epätoivoissaan, »minusta tuntuu kuin sinä
menisit takaisin vuoren lumoihin!»
Eirik irroittautui varovasti:
»Mitä sinä juttelet! Minä olen tyytyväinen siihen, mitä on tapahtunut.»
Oli jo pimeä hänen saapuessaan järven rantaan. Nes työntyi mustana
veden kirkkaassa kuvastimessa. Eirik huomasi pimeässä jonkun lähestyvän
tietä myöten. Eirik hypähti satulasta:
»Minä täällä tulen, Eldrid!»
Eldrid ei tarttunut hänen käteensä, Eirik kuuli hänen hengittävän
syvään ja sitten puhkeavan itkuun. Eldrid istuutui tien laitaan,
kumartui pimeässä kaksin kerroin ja itki ääneen syliinsä. Eirik seisoi
hiljaa hevoseensa nojaten ja odottaen. Sitten hän meni, tarttui
vaimonsa käteen ja nosti hänet maasta:
»Nyt sinä et enää saa itkeä, Eldrid!»
Sitten he kulkivat yhdessä suon poikki kotiin taloa kohti. Rauden kulki
edellä ja Eirikin koira seurasi kintereillä.
»Minä en ole pannut ruokaa esille», Eldrid virkkoi heidän päästyään
tupaansa. »Minä panin eilisiltana — sinähän muistat, sinä mainitsit
tulevasi jo kenties silloin. Mutta minä kyllästyin katselemaan sitä
siinä koskemattomana. Nyt minä menen hakemaan —»
Eirik katsoi miettiväisesti vaimonsa jälkeen.
Hänen syödessään ja purkaessaan haarasäkkiään he juttelivat hänen
matkastaan. Eirik sanoi, ettei isä ollut hänelle erittäin vihainen.
Mutta se oli sovittu, ettei hän vielä muuttaisi Hestvikeniin.
Mutta Eldrid oli tuskin päässyt vuoteeseen, jälleen alkoi itkeä. Ja hän
itki itkemistään — hän itki hän miehen hyväillessä häntä, hän nukkui
pää Eirikin povella ja nyyhki unessa, heräsi ja itki jälleen. Eirik
makasi hiljaa ja antoi hänen itkeä.
»Kunpa olisin kuollut», hän valitti kerran, »ennenkuin sinä tapasit
minut!»
»Niin sinä et saa sanoa», Eirik pyysi vakavasti. »Älä toivo kuolleesi
silloin, kun vihasit sekä Jumalaa että ihmisiä.»
»Oi, kyllä. Ennemmin niin kuin näin, että sinä nyt virut täällä
karkoitettuna perinnöstäsi ja suvustasi.»
»Sinut juuri oli määrätty minulle alusta alkaen. Täältä minä olen
tullut ja tänne minun oli palattava.»
Sitten hän kertoi unensa lintunaisesta, Portosta.
Mutta seuraavana päivänä Eirikin tullessa aamiaiselle Eldrid kysyi
kuivasti:
»Kuulitko sinä mitään siitä minun sisarestani, Gunhildista nimittäin —
miten hänen on käynyt?»
Eirik katsoi häneen.
»En», hän vastasi hämmästyneenä, »minä unohdin kokonaan kysyä siitä.»