Niin olikin — Eirik muisti nyt vasta, ettei hän ollut, eilen
lähdettyään kotoa päivällisen aikoihin, maistanut muuta kuin tilkkasen
maitoa Eikenin luona mökissä. Ja niin hänestä maistui hyvälle, mitä
Eldrid toi hänelle penkille: maitoa, kauraleipää ja vanhaa juustoa.
Sitten hänen oli sanottava asiansa.
»Minä tulen sisaresi luota, Eldrid — Eikenin Gunhildin —»
»Sisareni!» Eldrid katsoi häneen omituisesti. Sitten hän otti penkin
sekasotkusta karan, pisti sen vyöhönsä ja alkoi kehrätä. »Siitä
sisaresta, minkä sinä mainitset, en ole kuullut enkä ole nähnyt
häntä milloinkaan ennen. Ja ihmettelen, kuka olisi hänelle puhunut
minusta mitään. Tuskin hänen vanhempansa. Mutta mitä tämä minun
Gunhild-sisareni tahtoo?»
»Hän pyytää sinua auttamaan itseään. He tahtovat antaa hänet vanhalle
miehelle, leskelle, jota hän ei ole milloinkaan nähnyt. Ja nyt hän
arveli — ehkäpä sinä säälit häntä. Hän ei uskalla toivoa keneltäkään
muulta apua.»
Eldrid katsoi häneen hymyn häive ruskeilla, ryppyisillä huulillaan:
»Hm. Entä sinä — ehkäpä hän haluaisi saada juuri sinut?»
»Oli määrä, että minä kihlaisin Gunhildin talvella. Mutta sitten hänen
isänsä purki sen.»
»Ja se lienee tullut liian myöhään?» Eldrid virkkoi kuten äsken.
Eirik ymmärsi hänen tarkoituksensa; häntä harmitti punastumisensa,
mutta hän vastasi rauhallisesti:
»Niin on — niin kauan kuin me luulimme, ettei meidän tarvitse odottaa
muuta kuin vuoden päivät — kunnes vanhukset sopisivat asiasta, siihen
me olisimme taipuneet. Mutta jos Berse aikoo jälleen antaa nuoren
hirven vanhalle pukille, hän saa nähdä sen olevan liian myöhään
Gunhildiin nähden. Gunhild ei aio taipua, enkä minä salli sen miehen
saada häntä.»
»Mutta mitä apua te minulta odotatte?» Eldrid kysyi. »Onko minun
mentävä Bersen luo häntä kieltämään —?»
Eirik oli istunut häntä katsellen. Vaikkakin Eldrid oli sen näköinen
kuin häntä olisi korvennettu monella hiilloksella, oli hänessä
sittenkin jotakin kaunista: karkea huivi ei peittänyt kokonaan hänen
tukkaansa, se oli tumma, harmaasuortuvainen ja se muodosti ihmeen
kauniin mutkan keskelle hänen leveätä, kirkasta otsaansa, jossa oli
kaksi terävää vakoa. Vaikkakin hänen poskensa olivat kuopallaan, ei
Eirik ollut milloinkaan nähnyt mitään kauniimpaa kuin hänen leukansa
kaari oli. Silmät olivat syvällä kuopissaan ja niiden ympärillä oli
paljon ryppyjä, mutta ne olivat suuret, tummanharmaat. Suu oli ruskea
ja haavainen, alahuulessa syvä, verinen naarmu. Mutta kehräävät kädet
olivat punaiset ja halkeilleet ja täynnä kylmänkyhmyjä.
Eikä Eirik voinut sittenkään uskoa kaiken hänestä kuulemansa olevan
totta. Ja vaikkapa hän olisikin rikkonut — paljonkin — he olivat
sittenkin tehneet hänelle julmaa vääryyttä. Ja oli miten oli, sittenkin
oli säälittävää nähdä tämän kauniin, ylimysmäisen naisen vanhentuneena
ja hylättynä istuvan tällaisessa viheliäisessä luolassa.
Silloin Eirik alkoi kertoa hänelle naima-asiansa alusta alkaen.
»Gunhild on siis lähettänyt sinut tänne?»
»Niin on.»
»Ja sinä uskot hänen pitävän sanansa ja tulevan tänne?»
»Uskon. Mutta jos sinä keksisit jonkin paikan, jossa hän saisi levätä,
me menisimme sinne, jos niin tahdot?»
»Ettäkö minä pelkäisin tähän asiaan sekaantua?» Eldrid nauroi.
»Pikemminkin Gunhild pelästyy tullessaan tänne Eikenistä ja nähdessään,
missä hänen sisarensa asuu.»
»Hän tulee olemaan minun kanssani samaa mieltä», Eirik virkkoi hiljaa,
»ettei näin saisi olla. Ja tämä onkin korjattava.»
»Aiotko sinä houkutella minua palkkiolla?» Eldrid kysyi ivallisesti.
»En tiedä, sanotko sitä palkkioksi vai miksi, jos teen mitä voin,
hankkiessani kälylleni hänen oikeutensa takaisin, Olen kuullut veljesi
yrittäneen, mutta hän luopui —»
Eldrid laski kädet helmaansa. Mutta sitten hän virkkoi:
»Sinäpä, Eirik, et näy pelkäävän mustuvasi, vaikka tartutkin pikeen.
Mutta jos sinä haluat kerran tulla Bersen kanssa sovintoon, saat
jättää, oman onnensa nojaan sekä varkaita suosivan lankosi että porton
kälysi. Niin, Berse sen nimen antoi minulle ennenkuin kukaan toinen
mies, eikä hän silloin puhunut valheita parhaan ystävänsä vaimosta.
Paras lienee, ettei kukaan saa tietää, jos niin kävisi, että joutuisit
jonakin yönä makaamaan nuoren morsiamesi kanssa Nesessä.»
»Minä aioin vielä pyytää jotakin», Eirik virkkoi. »Minä pyytäisin sinua
tekemään Gunhildille sen palveluksen, että ratsastaisit kanssamme
pohjoista kohti. Kukaan ei voi uskoa sinun jättävän sisartasi häpeään.»
Eldridin kasvoille levisi puna vähitellen. Mutta sitten hän nauroi:
»Minun täytyy silloin ratsastaa harmaalla härälläni — minulla ei ole
hevosta!»
»Rauden kantaa sekä Gunhildin että minut», Eirik virkkoi rauhallisesti,
»kunnes me saamme matkan varrelta sinulle hevosen.»
Eldrid nauroi vain.
»Teetkö sinä sitten kevättyöt täällä ilman hevosta?» Eirik kysäisi
vähän ajan kuluttua. »Vai lainaatko sinä naapurilta hevosen?»
»Minulla on kuokka ja lapio», Eldrid vastasi lyhyesti. »Ja tadikko sekä
selkäkori.»
Eirik sai tietää hänen asuvan täällä yksinään, kanssaan äsken näkemänsä
vanha eukko ja luuvaloinen vanha sukulaismies Eldrid oli ottanut hänet,
koska hän oli Bersen kanssa vihoissa — ja puolikasvuinen poikanen, joka
oli paimenena ja autteli missä tarvittiin.
»Mutta nyt minun täällä ollessani hevosen kanssa on käytettävä
tilaisuutta hyväksi», Eirik pyysi. Mutta kun Eldrid ei tahtonut
kuulla siitä puhuttavankaan, Eirik vain nauroi ja sanoi, että hänen
on otettava asia nyt niin kuin hänellä olisi talossa oma veli. Sitten
Eirik nousi ja riensi ulos.
Eldridin tullessa ulos hetken kuluttua hän näki Eirikin pellolla, jonka
yhdessä kulmassa vain oli tehty töitä. Eirik oli kiskonut esille vanhan
sahran ja oli panemassa kuntoon joitakin puuttuvia kohtia, voidakseen
valjastaa sen Raudenin eteen. Pitkä vaippa ja juhlapuku oli maassa, ja
Eirikillä oli yllä ainoastaan punainen sarkapaita, pitkät housut ja
ratsastussaappaat.
»Aiotko sinä kyntää nuo saappaat jalassa?» Eldrid kysyi.
»En, mutta jos sinä voisit lainata jotakin jalkaan pantavaa, olisi
vielä parempi.»
»Miten vanha sinä olet, Eirik Olavinpoika?» Eldrid kysyi.
»Oi — enhän minä ole nuori — kahdenkymmenen yhdeksän vuotias.»
»Sinua ei luulisi yhdeksänkääntoista vuotiaaksi.»
»Ollessani yhdeksäntoista vuotias», Eirik vastasi nauraen, »olin paljon
viisaampi — ihmisten arvostelun mukaan.»
* * * * *
Myöhään iltapäivällä Eirik sanoi ratsastavansa pohjoista kohti — jos
hän sattuisi näkemään jotakin tai kohtaamaan jonkun.
»Miten sinä luulet hänen tulevan tänne?» Eldrid kysyi.
Eirik vastasi, ettei hän tiedä — kenties joku siellä oli Gunhildin
uskottu.
»Minä luulen sinun uskovan, että hän tulee!» Sitten hän virkkoi; »Sinä
palaat tänne vasta myöhään.»
— »Ei, Eirik vastasi, sillä Rauden on väsynyt, niin että — mutta
minähän voin mennä latoon nukkumaan, jossa minä viime yönkin nukuin.»
»Ei», Eldrid virkkoi, »meillä ei ole täällä usein vieraita, mutta koska
sinä kerran olet tullut tänne, en tahdo, että sinulla olisi liian
huonosti. Minä panen sinulle alavuoteen kuntoon enkä sulje ovea —»
Oli kuitenkin myöhempi kuin Eirik oli ajatellutkaan hänen kotiin
tultuaan. Vedestä ja suosta uhosi valkoista usvaa hänen ratsastaessaan
järven päästä; pihassa oli kaikki hiljaista. Eirik pujahti sisään.
Siellä oli lämmintä ja pimeää; hän huomasi Eldridin olevan vuoteessa.
Hän ei ollut rukoillut aikarukouksiaan muuta kuin aamulla, niin että
hän polvistui nyt ja rukoili — seitsemän isämeitää pikku-ajoilta,
viisitoista vesperistä ja seitsemän kompletoriumista. Viimeiset hän
rukoili hänen puolestaan, jonka vieraana oli: hän oli huomannut, miten
yksinäinen Eldrid oli, ja hän vannoi Eldridin olojen parantuvan heti,
kunhan hän vain ennättäisi.
Hän oli riisunut päällysvaatteensa ja oli nousemaisillaan vuoteeseen,
silloin Eldrid virkkoi huoneen yläpäästä:
»Minä panin sinulle maitoa ja ruokaa liedelle — sinä olit poissa
illalliselta.»
»Kiitos, minulla ei ole nälkä. On kovin paha, jos herätin sinut.»
»Teetkö sinä joka ilta näin — rukoilet niin kauan?» Eldrid kysäisi.
»Teen. Mutta olenhan sanonut sinulle makaavan! aivan yhtä mielelläni
ladossa. Silloin en häiritse sinua tavoillani.»
Eldrid naurahti.
»Minun puolestani sinä kyllä saat pitää tapasi kaikessa rauhassa.»
Päivät vierivät. Eirikin ajatellessa Saltvikeniä ja Hestvikeniä ja
ihmisiä siellä tuntui hänestä kaikki olevan niin ihmeellisen kaukana ja
kauan sitten tapahtuneelta. Hän mietti joskus, minne ne arvelivat hänen
hävinneen. Ja hän ajatteli, miten Gunhild mahtoi päästä tänne. Oli jo
kulunut viikon päivät —
Mutta hänestä tuntui, että pitikin olla näin, että hän kulki täällä
merkillisessä ja yksinäisessä talossa keskellä synkkää korpea. Joka
aamu hänen ulos tullessaan kannas oli kuin meren saari keskellä
valkoista usvaa, ja siitä kohosivat kuusiharjanteet synkkinä. Sitten
tuli aurinko karkoittaen usvan ja se paistoi päivät päästään näillä
keväisillä mäillä; ne pellot, jotka Eldrid oli ennättänyt kylvää ennen
hänen tuloaan, vihersivät jo, viidakoissa lehdet jo suurenivat, ja
niityn ruoho piteni ja alkoi loistaa. Eirik tarttui kaikkeen työhön
auttaakseen Eldridiä — ja kyllä siellä työtä olikin. Eldridin köyhyys
hämmästytti häntä — talossa oli tuskin viljaa, hänen lehmistään kolme
oli ummessa ja kahdesta tuli hyvin vähän maitoa, vaikkakin ne olivat
paremmassa kunnossa kuin kevätkarja tavallisesti oli — hän olisi
voinut elättää useammankin lehmän. Pedot olivat viime vuonna vieneet
useimmat hänen lampaistaan, ja halla oli vienyt viljan; rakennukset ja
työkalut olivat sellaisessa kunnossa kuin sopi odottaakin miehettömässä
talossa, jossa ei ollut hevostakaan, millä kuljettaa tarpeita. Vähäisiä
ruokavaroja lisätäkseen Eldridillä oli verkkoja järvessä ja ansoja
metsässä, ja Eirik otti kokeakseen kummatkin hänen puolestaan.
Eirikistä tuntui tämä seutu niin kumman tutulta — aivan kuin hän
olisi elänyt täällä jo kauan sitten. Hänen mieleensä muistui nyt
hänen ensimmäinen kotinsa — ei ollut muistanut sitä pitkiin aikoihin,
mutta nyt se sukelsi esiin; se oli ollut samanlainen paikka, kaukana
liiketeiltä ja syvällä metsässä, mutta hän ei muistanut, oliko siellä
ollut järveä. Ja Eldrid sulautui niin merkillisellä tavalla uneen jonka
hän oli lapsena nähnyt — oli ollut sinikaapuinen nainen, puoleksi
ihminen, puoleksi lintu; hän oli pelännyt sitä, mutta se oli ollut
kauniskin ja hän oli kutsunut sitä Portoksi, sillä hän oli ollut
niin pieni, ettei hän ollut tiennyt sen sanan merkitystä, mutta hän
oli arvellut sen olevan jotakin lentävää. — Ja hän oli sekoittanut
tämän näyn äitiinsäkin — hän ei ollut selvillä — mutta nyt hänelle
selvisi Nesen muistuttavan hänen varhaisinta lapsuuskotiaan, ja Eldrid
muistutti hänen unensa Porttoa.
Mutta hän ratsasti pois joka ilta samaa tietä, jota oli tullut,
Gunhildia vastaan, ja kotiin hän palasi soitten poikki illan muuttuessa
kirkkaaksi kevätyöksi ja järven sekä suon usvan levitessä Eldridin
talon ympärille.
Seitsemäntenä päivänä oli pilvistä — jokin, sadekuuro oli kulkenut,
mutta illansuussa ilta-aurinko pilkisti Neseen. Eirik seisoi sahaamassa
mäellä olevia tukkeja — hän näki siinä seisoessaan Eldridin navetan
ovella kutsumassa karjaansa. Viimeisenä tuli pieni, takkuinen,
hirvenharmaa sonni, se loiskutteli karjapihan liejussa. Eldrid otti sen
vastaan, pani kätensä sen poskille ja painoi hyväillen otsansa härän
päätä vastaan.
Eirik meni sisään ottaakseen ylleen nuttunsa ja vaippansa. Hänen
ruokansa oli vuoteen portaalla — Eldrid pani sen nykyjään siihen, jotta
Eirik sai jotakin ennen ratsastamaan lähtöään. Eirik ei kuullut, että
pihaan tuli ihmisiä, ennenkuin hevoset olivat aivan tuvan edessä —
Silloin hän riensi ulko-ovelle.
Ulkopuolella, jossa sadepisarat välkkyivät päivänpaisteessa, oli kaksi
miestä laskeutunut hevosen selästä. Toinen, nuori palvelija, viskautui
omansa selkään, tarttui isäntänsä hevosen suitsiin ja ratsasti
aitaukseen, mutta arvokas ja komea vanhempi herra, Draumtorpin Guttorm,
riensi sateesta sisään.
»Tämä on todella enemmän kuin odotinkaan», hän sanoi astuessaan
Eldridin tupaan, »että sinä olitkin täällä!»
Eirik oli käynyt kalman kalpeaksi:
»Sinäkö tulet!»
»Niin, minä tulen. Gunhild toivoo sinulle vieläkin siksi paljon hyvää
— vaikka Herra ties, minkä arvoinen sinä olet! — hän kääntyi minun
puoleeni eikä isänsä tai veljiensä. Sinä käsität, etteivät he olisi
tulleet sinun eteesi muuta kuin miekka kädessä —.»
»Minä olisinkin pitänyt siitä enemmän —.» Eirik tarttui vaistomaisesti
miekkaansa.
»Vaiti sellaista puhumasta! Luuletko sinä meidän paljonkaan luottavan
sinun miehekkyyteesi — onko miehekästä houkutella lasta omaistensa
turvista — vielä tällaiseen luolaan —.»
»— tämä on hänen sisarensa talo —»
»Luuletko sinä Gunhildin sallivan sinun häväistä itseään, vaikkakin hän
on Eldridin sisar — mutta he eivät olekaan saman äidin lapsia —.»
»Etkö sinä, Guttorm, voi sanoa sanottavaasi parjaamatta naista —.»
»Sinä lienet oikeassa. Ei tässä monia sanoja tarvitakaan. Gunhild pyysi
minun antamaan tämän sinulle takaisin — eiköhän se riittäne.»
Eirik otti sen, minkä Guttorm hänelle ojensi, hän tuskin katsoi siihen.
Sitten hän laski kultasoljen kädestään, niin että se putosi hänen
jalkoihinsa.
Silloin Guttorm virkkoi surullisesti:
»Niin minä suutuin kuullessani tästä, Eirik Olavinpoika — minä en olisi
tätä milloinkaan uskonut niin rehellisen miehen pojasta kuin Olav on.
Minä pidin sinua kunnon miehenä — minä luotin ensi sanasta sinuun,
vaikkakin asiat puhuivat sinua vastaan.»
»Sinä et luota enää?»
»Ei puhuta siitä nyt», Guttorm virkkoi kiivaasti. »Minä olen nyt
sanonut sanottavani ja nyt minä menen. — Mitä minun on ajateltava
sinun käytöksestäsi sisareni tytärtä kohtaan», hän kuohahti, »sinä
olet vahtinut aitovierissä kuin kananvaras, viekoitellut lapsirukan
luoksesi illan tullen, käynyt hänen luonaan karjamajalla ja istunut
yksin hänen luonaan siellä majassa kuin hän olisi ollut karjapiika —
hänen oli sanottava, missä hän sinulta soljen sai. — Ja koska hän on
herkkäuskoinen ja lapsellinen, sinä luulit voivasi houkutella hänet
luoksesi — tänne!»
»— Etkö sinä, mies, aio tervehtiä emäntää!» Eirik huusi raivoissaan.
Eldrid oli astunut sisään — navettapuvussaan. Hän vastasi Guttormin
tervehdykseen rauhallisesti ja ylpeästi.
»Sinä olet nyt siis saanut tervehdyksen sisareltani, Eirik?» hän kysyi
lempeästi.
»Niin, minä olen tuonut hänelle sanan.»
»Mutta mikäli sinua, isäntä, ymmärsin, oli tämä minun sisareni sanonut
sinulle, että Eirik oli keksinyt heidän tänne minun luokseni tulon?
Eirik sanoi minulle Gunhildin pyytäneen häntä tänne ja Gunhild oli
aikonut seurata häntä —»
»Onko Eirik sanonut niin!»
Eirik vastasi itse, hän oli kalpea huuliaan myöten.
»Olen.»
»Hyi sinua!» Guttorm sylkäisi.
Eldrid jatkoi:
»Eirik sanoi niin — ja hän sanoi aikoneensa lähteä hänen kanssaan
edelleen, Gunhildin vähän levättyä, Ylämaihin rikkaisiin sukulaisiinsa,
jättää neitonen heidän huomaansa, kunnes hän olisi sopinut Bersen
kanssa. Minä luulen ettei hänkään pitänyt Gunhildin ehdotuksesta tulla
tänne, jonka Gunhild oli ehdottanut kohtaamispaikaksi.»
»Gunhild ei ole kuullut mitään hänen rikkaista sukulaisistaan
Ylämaissa, mikäli minä tiedän. Mutta onhan hyvä, jos Eirik on tullut
parempiin ajatuksiin myöhemmin.»
Eirik sanoi rauhallisesti ja vakuuttavasti:
»Onko sinusta merkillistä, Guttorm — jokainen lapsikin tietää näillä
seuduin Bersen myyneen vanhimman tyttärensä sille — sille —. Jeftan
tyttärellä Judeassa oli parempi kohtalo kuin tällä emännällä. Minä
rakastin Gunhildia — ja minä tiesin hänenkin pitävän minusta. Saatuani
kuulla Bersen suunnitelleen hänelle samaa kohtaloa aikovan antaa hänet
ikälopulle hirviölle, joka oli jo yhden vaimon rääkännyt kuoliaaksi —»
»Mitä puhetta se on», Guttorm keskeytti vihaisesti, »ikäloppu — mies
on vuotta, paria sinua vanhempi, kohtelias ja hieno. Niin, hänet
naitettiin, ennenkuin hän oli täysi-ikäinenkään, mutta Hillebjørg-rouva
eli ainoastaan vuoden tai pari —.»
»Vastako kuultuaan tämän uudesta sulhasestaan», Eldrid kysyi, »Gunhild
luopui järjettömästä aikomuksestaan neuvotteli sinun kanssasi?»
»Ei», Guttorm vastasi vastahakoisesti ja hiljaa. »Minä sain tietää
lapsen olevan joutumaisillaan onnettomuuteen —. Mutta nähtyään
Magnus-herran hän ei voi kieltää ettei isä olisi aikonut järjestää
kaikki hänen parhaakseen —. Mutta nyt lienee siitä asiasta jo puhuttu
yllin kyllin. Hyvää yötä —.»
»Ei, odotahan, isäntä —» Eldrid meni Guttormin jälkeen ulos.
Hän palasi hetken kuluttua; Eirik seisoi yhä äskeisessä paikassaan.
»Hän ei halunnut levätä eikä ruokaa», Eldrid selitti.
Hän katseli pitkää, tummaa miestä, joka tuvan hämärässä näytti vieläkin
suuremmalta. »Nyt kestänee pitkän aikaa ennenkuin sinä luotat naisen
sanaan?» Eldrid kysyi melkein pilkallisesti.
Eirik kääntyi ja läksi ulos.
Satoi hiljaa ja tiheästi — ja kevään mahlan tuoksut tuntuivat märässä
illassa entistäänkin voimakkaammin. Eirik mietti, että nyt hänen lienee
lähdettävä täältä — mutta hän oli niin omituinen, tyhjä ja hervoton,
melkein samanlainen kuin saatuaan puukon ruumiiseensa Haugsvikissä,
kun hän oli vuotamaisillaan kuiviin. Hän asteli hitaasti polkua pitkin
niityn poikki järveä kohti. Hänen mielessään pyöri ajatus ottaa vene ja
soutaa jonnekin.
Silloin Eldrid juoksi hänen luokseen, tarttuen takaapäin hänen
käsivarteensa:
»Eirik — minne sinä aiot —. Mies, et suinkaan sinä järveen mene
mokomien lapsellisuuksien vuoksi!»
»En, en.» Hän työnsi toisen käden pois. »En minä ole sellaista
ajatellut.»
»Tule pois», Eldrid rukoili. »Älä kävele täällä sateessa.»
Eirik katsoi häneen; sitten hän läksi naisen jälkeen vähän
vastahakoisesti.
Eldrid oli pannut takkaan hyvän tulen — liekit leikkivät matalan tuvan
seinillä ja katossa, niin matalan, ettei aikamies voinut seisoa suorana
muualla kuin kurkihirren alla. Eirik joi vähän hänen tarjoamaansa
maitoa — ajatteli hajamielisesti, miten hyvä paikka on takalla näin
nurkassa — silloin ei satanut tuleen, vaikka räppänäkin oli auki, kuten
nytkin.
»Käydään levolle», Eldrid sanoi sitten. »Nyt sinulla ei ole mitään
syytä lähteä yöllä ratsastamaan.»
Eirik riisuutui sen verran kuin hänellä oli tapana yöksi riisuutua.
Mutta sitten hän jäi istumaan vuoteensa jalkopäähän penkille, käsivarsi
hevosenpää-hirren ympärillä, tuijottaen lieden sammuvaan tuleen. Eldrid
makasi jo nahkasten alla omassa vuoteessaan. »Käy maata», hän kehoitti
parisen kertaa, ja Eirik vastasi: »kyllä», mutta jäi istumaan.
Silloin Eldrid nousi jälleen vuoteesta, tuli hänen luokseen avojaloin,
karkeassa, tummassa alushameessaan. Hän tarttui Eirikin hartioihin,
työnsi hänet istumaan suoraan niin äkkiä, että Eirikin niska kolahti
seinähirteen.
»Älä istu sillälailla tuijottamassa!» hän virkkoi kärsimättömästi.
»— Sinulla on vielä paljon opittavaa, Eirik!»
»Opittavaa —», Eirik tarttui toisen ranteisiin. »Pitäisikö minun
sinulta saada ehkä oppia?»
Eldrid katsoi Eirikin vääntyneihin kasvoihin. Hänen sieraimensa
laajenivat ja silmät suurenivat:
»No niin — osaisin minäkin opettaa sinulle yhtä ja toista ‒»
Silloin Eirik sieppasi hänet syliinsä, peitti hänen halkeilleet
huulensa suudelmillaan.