XVI.

Sekin talvi meni menojaan — päivä kerrassaan.

Olav ei ollut sanallakaan maininnut kohtauksestaan Bersen kanssa

Draumtorpissa, ja Eirik varoi kysymästä. Oikeastaan nämä kaksi puhuivat

keskenään hyvin vähän — heidän välinsä oli samanlainen kuin Eirikin

lapsena ollessa: isä istui tuijottaen, eikä Eirik tiennyt, katseliko

tämä häntä, vaiko hänen lävitseen jotakin muuta; jos hänellä oli

jotakin puhuttavaa Olavin kanssa jostakin asiasta, tuntui kuin isä

olisi vain kuunnellut toisella korvalla, ja vanhuksesta tulvahti häntä

vastaan kylmän vastenmielisyyden ja epäystävällisyyden henkäys. Eirik

muisti — kerran oli tämä isän tapa saattanut hänen vallan raivoihin.

Nyt hän ajatteli — Jumala tietää, ehkäpä isä oli jo silloin kantanut

jotakin salaista kuormaa. Ja hän tunsi rakkauden isäänkin lujittuneen

kuten kaiken muunkin hänessä näinä vuosina — jonkinlaisesta läiskyvästä

maidosta lujaksi ytimeksi.

Cecilialle ja Jørundille oli tämä hänen luoksepääsemättömyytensä kovin

ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa.

Eirik pysytteli mikäli mahdollista naistentuvan nuoren parin seurassa.

Hän oli lakannut pohtimasta lankonsa luonnetta uskoi mieluimmin miehen

olleen syksyllä ja talvella vähän sekaisin, mutta nyt hän oli saanut

kiukkunsa puretuksi tältä kerralta. Jørund Rypa oli koko kevättalven

hyvällä tuulella, iloinen ja puhelias, kuten ennen aikaan. Hän

leikki pikkulapsineen, oli hellä vaimolleen — joskus siinä määrin,

että Eirikiä vallan hävetti; hän ei voinut ajatellakaan muuta, kuin

että se kiusasi Ceciliaakin, vaikkei tämä sitä näyttänyt. Hän hoiti

osansa taion hoidossa erittäin suurella huolella, ja Eirik huomasi

palvelusväen menevän vaikka tuleen nuoren emäntänsä puolesta. Cecilia

sai isänkin heräämään, kun hän tahtoi tämän kanssa neuvotella.

Eirik ei milloinkaan nähnyt Jørundin uhraavan ajatustaan joulun aikana

tapahtuneelle tai kiinnittävän vähääkään huomiota siihen, miten paljon

siitä ihmiset tiesivät. Huhuja kyllä liikkui, siitä Eirik oli varma,

vaikkei kukaan sitä hänelle näyttänytkään. Hän tiesi myöskin — olisipa

ollut kysymys kahdesta köyhästä miehestä, jotka olisivat sekaantuneet

juttuun varastetun tavaran kätkemisestä, eivät he olisi päässeet

saamatta koko eliniäkseen vähintäänkin tahraa maineeseensa —. Mutta nyt

oli kysymys Gunnarsbyn ja Hestvikenin pojista, ja heidän sukulaisiaan

oli Skikkjustadin Baard, joka oli paikkakunnan porhomiehiä, varsinkin

naitettuaan kaikki neljä tytärtään niin viisaasti, ja Rynjulin Torgrim,

joka saattoi sanoa tekevänsä mitä halusi — hänestä yleensä pidettiinkin

ja mukauduttiin hänen suorasukaisuuteensa; vieläpä sekin, johon se

osui, lohdutti itseään sillä, että se huomenna sattuisi toisen niskaan

—.

— Eirik ymmärsi todeksi, mitä hän oli pyhistä isistä kuullut — kansan

tuomio ja menestys maailmassa alkoi merkitä hänelle niin vähän, että

hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten kukaan voi niiden tähden niin

taistella kuin taisteltiin — surulla ja murheella ja viekkaudella ja

petoksella ja väkivallalla. Ellei olisi ollut kysymyksessä Gunhild

ja heidän välinen rakkautensa, ja että Cecilia ja Jørund tarvitsivat

häntä — hän olisi mielellään luopunut kaikesta maailmallisesta aivan

heti. Mutta hän alkoi ymmärtää sanoja »olla maailmassa, eikä kuitenkaan

maailmasta» — hänestä tuntui, ettei mikään voisi järkyttää hänen

sisintään, mielensä rauhaa.

Eirik meni eräänä varhaiskevään päivänä sisarensa kera Rynjuliin;

Cecilia halusi nähdä siellä kasvatettavana olevaa lastaan. Eirik istui

Unan kanssa tämän kutomohuoneessa katsellen, miten Cecilia kävelytteli

poikaansa lattialla — Torgils Jørundinpoika oli oppinut kävelemään

sitten äidin viime näkemän. Silloin Torgrim tuli sisään. Isäntä virkkoi

hetken kuluttua:

»Oletko sinä kuullut Gunhildin saaneen uuden kosijan?» Hän mainitsi

miehen, jonka nimeäkään Eirik ei ollut kuullut, joku agderilainen.

»Berse ei vain ollut ottanut oppiakseen. Hän ajoi tahtonsa perille

Eldridin naimisessa, ja kävi niinkuin kävi. Ja nyt hän sittenkin myy

Gunhildin sellaiselle vanhalle peikolle.»

Sisarukset ratsastivat kotiin hämärissä; ensimmäiset suuret tähdet

tuikkivat vaalealta taivaalta lepikon tuuheitten latvojen lävitse. Oli

leuto ilta — raaka mullan lemu kohosi ruskeilta, alastomilta mäiltä,

ja linnut lauloivat kaikissa lehdoissa. He ratsastivat kauan ääneti,

silloin sisar virkkoi:

»Eirik — se, mitä Torgrim kertoi Gunhildista —. Sinä menetät hänet

meidän tähtemme —»

»Gunhild ei anna pakottaa itseään», Eirik vastasi.

»Pakottaa — siihen on monta keinoa», sisar virkkoi Eirik sanoi hetken

kuluttua:

»Koska me nyt olemme joutuneet keskustelemaan näistä asioista — ja

ellet tahdo, ei sinun tarvitse vastata — onko Jørund kiusannut sinua

joskus sillä, että hän luulee pahaa kaikista ihmisistä —?»

»Mistä sinä sen tiedät?» Cecilia kysyi kiivaasti.

»Silloin talvella — jolloin hän ei ollut oma itsensä, vaan kiusasi

kaikkia — sinäkään et ollut vapaa —»

»Oi, minähän olen itsekin tavallani siihen syypää», Cecilia sanoi.

»Minä olin silloin niin nuori. Minä en ymmärtänyt silloin sen parempaa,

vaan ärsytin häntä sekä vaikenemalla että puhumalla.»

Nuori, Eirik ajatteli — hän ei ole Gunhildinkaan ikäinen. Cecilia

jatkoi kohta:

»Minä olin luultavasti myöskin tehnyt väärin. Toiset olivat lähdössä

vierailulle; minä en aikonut mukaan. Pääsyynä oli se, että olin

Kolbeiniä kantaessani jo pitkällä — mutta tiesin myös siinä talossa

olevan vieraan, jota en halunnut tavata. Mutta hän tulikin sinä iltana

Gunnarsbyhyn, ja minä menin sentään ulos, juttelin hänen kanssaan

veräjällä. Me emme puhuneet sanaakaan, joita Jørund ei olisi saanut

kuulla — hän ei ole sellainen. Mutta Jørund sai sen tietää ja hän tiesi

minun tunteneen miehen jo Hestvikenin ajoilta. — Sinä et häntä tunne —.

»Minä olin itsepäinen — ja Jørund menetti kokonaan malttinsa. Alutta

hän ei ole senjälkeen milloinkaan ollut sellainen — hän säikähti isän

tullessa. Jørund on myöskin sopuisa mies näiden puuskiensa välillä.»

— Mutta se ei voi olla synti, jos yllytänkin Gunhildia vastarintaan —,

Eirik mietti.

* * * * *

Eirik läksi muutaman päivän kuluttua Saltvikeniin. Hän oli koko talven

iloinnut siellä tehtävistä kevättöistä. Nyt hän työskenteli ajatusten

askarrellessa muillakin mailla. Hänen oli vaikea irtaantua siitä,

mitä sisar oli kertonut — sekin oli Cecilian siis ollut kärsittävä,

hänen, jota kukaan ei ollut edes lapsena lyönyt. Ja sitten tuli Gunhild

mieleen.

Päivät olivat mitä ihanimmat. Lanta oli hyvin levitetty ja sekoitettu

multaan hänen uusilla, ruskehtavilla peltosaroillaan, sekoittaen hyvän,

lämpimän lemunsa niityn orastavan heinän hapahkoon tuntuun. Siellä,

missä vuorilla oli ohut multakerros, kasvoi orvokkeja jo sinisenään.

Lehtipuitten ensimmäiset hiirenkorvat olivat kirkkaita ja loistelivat

kellanvihreitten liekkien tavoin auringonpaisteessa — ne olivat jo

muodostuneet pienen pieniksi lehdiksi. Hänen kirsikkametsänsä oksille

muodostivat lehdet helmikoristeita, mutta joissakin, aurinkoista vuorta

vasten kasvavissa oksissa oli jo puhjennut valkeita kukkia. Eirik meni

päivällislevon aikana lahdelle, riisuutui ja ui. Vesi oli vielä kylmää,

mutta täällä rannalla oli kuten kesällä ainakin.

Saatuaan kylvöt tehdyksi hän päivällisen aikana sinä päivänä lopetti ja

vaihtoi vaatteita — hänellä oli täällä mukanaan sininen puku, niin että

hän voi lähteä kirkkoon, tarvitsematta tehdä mutkaa kodin kautta. Niin

hän ratsasti Eikeniä kohti.

Siinä mökissä, jonne hän viime kerralla oli hevosensa jättänyt,

oli ollut suuri lapsiliuta. Hän käänsi nytkin sinne, sai käsiinsä

keskenkasvuisen tytön, joka virutti vaatteita purossa. Hän otti esille

muutamia hopearahoja kysyen, läksisikö tämä hänen asialleen..

»Juokse sitten Eikeniin ja koeta päästä kahden kesken Gunhildin kanssa

puheisiin. Kysy häneltä, onko hänellä mitään asiaa sille, joka tämän

merkin omistaa.»

Hän otti poveltaan keskeneräisen, ommellun paidanhihan; Gunhild oli

antanut sen hänelle, heidän ollessaan viime kerralla Rynjulissa

jouluna, ja luvannut hänelle toisen samanlaisen pääsiäiseksi.

Hän makasi nurmikolla pikku mökin edessä odotellen. Vaimo tuli ulos

juttusille. Häneltä Eirik sai kuulla Bersen vaimoineen olevan poissa

kotoa; he olivat matkustaneet vuonon eteläpuolelle viikon päivät

sitten, mutta kartanossa valmistauduttiin ottamaan vieraita vastaan

heidän palattuaan Olipa sitten hyvä, että hän oli tullut tänne, Eirik

tuumi —.

Auringon laskun aikaan tyttönen tuli juosten tietä myöten. Eirik läksi

häntä vastaan; tämä ojensi hänelle merkin takaisin:

»Gunhild pyysi minun tuomaan terveisiä ja sanomaan, että käskisit sen,

joka tämän merkin omistaa, ratsastamaan kiireimmän kautta Neseen ja

odottamaan siellä, kunnes hänelle annetaan se, mikä hänelle sopimuksen

mukaan kuuluu —»

Eirik tuijotti tyttöön — henki tahtoi salpaantua. Sitä hän ei ainakaan

ollut koskaan odottanut—.

* * * * *

Eirik ratsasti etelää kohti illan hämärän muuttuessa valoisan harmaaksi

kevätyöksi ja lintujen riemuitessa metsissä. Oli viileätä ja hyvä

ratsastaa näin myöhään, eikä hän ollut milloinkaan pelännyt yöllä

ratsastamista. — Ja tietysti hän oli iloinen —.

— Mutta samalla hän oli myöskin peloissaan. Että Gunhild saattoikin

toteuttaa niin rajun uhkauksen — ei sitä tahtonut uskoakaan!

Hän tunsi heidän kummankin nyt joutuvan vaikeaan asemaan. Jos tuli

ilmi, minne Gunhild oli paennut, ja että he olivat olleet siellä

yhdessä, leviäisi siitä mitä pahimpia juttuja. Hänen oli vietävä

Gunhild pois sen sisaren luota niin pian kuin suinkin mahdollista.

Mutta minne he sitten läksisivät —?

Laki oli, kuten hän oli sanonut — piispan velvollisuus oli

suojata naisia pakko-avioliitosta. Mutta se oli laki, joka joutui

aniharvoin piispojen täytettäväksi, vaikkapa he olivat kauankin

toimessaan. Eirik käsitti hyvin, ettei Gunhild Bersentytär ollut

tervetullut piispankartanoon, enemmän kuin ankaran Groa-rouvan luo

Nunnaluostariinkaan, jos hänet sinne lähetettäisiin. Eikä hän voisi

pyytää ketään isänsä ystävää kaupungissakaan tai kotiseudulla ottamaan

suojaansa hänen ryöstämäänsä naista. Torgrim ja Una ottaisivat kyllä

— mutta hän ei voinut saattaa heitä niin vaikeaan asemaan. Ja Rynjul

oli liian lähellä sekä Eikeniä että Hestvikeniä. Sillä tuskinpa hänen

isänsä suvaitsisi sitä sen paremmin kuin Gunhildinkaan isä.

Ainoa keino oli viedä hänet sukulaisten luo Ylämaihin, Hän ei ollut

eronnut Bergin Steinfinn Haakoninpojasta sovussa, mutta hän tiesi

sisarensa kautta, että jos hän tarvitsisi tältä apua, hän kohtaisi

Steinfinnissä uskollisen sukulaisen.

Mutta siinäkin oli vaikeutensa — ja tie oli pitkä; jos heitä

ajettaisiin takaa, selviäisi siitä tuskin, Herran nimessä, ilman

tappelua. Mutta jos he ehtisivät edelle ja kulkisivat erämaita

myöten —. Mutta siinä oli muutakin — hän tiesi sen liiankin hyvin

ratsastaessaan tässä kevätyössä tuntien nuorten lehtien ja heinän

hapahkon mahlan tuoksun sekä oman terveen ruumiinsa lämmön ja

nuoruuden. Hänen mielessään kangastivat jo ne ajat, jolloin hän

saisi sulkea kauniin morsiamensa syliinsä ja suudella häntä, heidän

kulkiessaan kahden yötä päivää, viisi, kuusi vuorokautta metsäpolkuja

ja etäisiä maita. Mutta onneksi hän oli siksi vanha, että hän ymmärsi

olla varuillaan. Mitä siitä sitten sanottaneenkin — sen hän kyllä

tiesi, mutta Gunhildinkin täytyi se tietää, ja sittenkin Gunhild oli

uskaltanut tällaiseen seikkailuun. Mutta Gunhild ei ainakaan itkisi

hänen tuottamaansa surua salaa —.

Hänen sydämensä oli pysähtyä muistaessaan kerran ajattelemiaan

ajatuksia — Herran nimessä, Bothild riitti.

Olisi ollut viisainta hänen lähettää Gunhildille sana takaisin, ettei

hän saisi pitää niin järjetöntä lupausta. — Mutta se kenties loukkaisi

häntä. Ja kuka mies jaksaisikaan olla niin viisas. —

Kunhan hän edes tietäisi, missä se Nes edes on! Jossakin Saanan ja

Gardan pitäjäin rajamailla. Hän oli kerran ratsastanut siitä ohi vanhan

Toren kanssa ollessaan puolikasvuinen — talo näkyi veden takaa. Nyt

hän ei edes tiennyt, oliko hän oikealla tiellä — hän ratsasti tiheän

metsän läpi, jossa lumiläiskiä vielä näkyi, eikä koivu ollut vielä

puhjennut, ja raakaa kevätilmaa uhosi lumen sulamisaikana metsän pintaa

peittävästä paksusta lietteestä. Keskiyö oli jo ohi, ja hetkiseksi

vaiennut linnunlaulu alkoi uudelleen vähitellen, mutta yölintujenkin

ääni kuului vielä, yökehrääjä kehräsi — ja joillakin hänen jo

sivuuttamillaan soilla oli metso jo soitimella. Eirikiä nukutti ja

Rauden astuskeli väsyneesti onnahdellen toista takajalkaansa.

Hän hypähti maahan ja talutti hevosen rinnettä alas, jolla vesi

virtaili polulla pieninä purosina pikku mökkien ohi — ja hän olikin jo

isolla tiellä. Vähän ajan kuluttua tie vei pienen järven ohitse.

Metsä kohosi yltympäri järveä synkkänä, ja vain pohjoispuolella oli

yksinäinen talo järveen pistävällä niemekkeellä. Usvaa kohosi veden

pinnasta ja taloa ympäröiviltä alavilta mailta, niin että ainoastaan

viheriät turvekatot kohosivat usvasta. Vedenrajasta nousi polku tieltä

ja painui suolle. Eirik ratsasti sitä myöten — kapulasiltoja oli tehty

pahimpien liejukkojen poikki; vettä tihkui, ja nuorista koivuista

levisi voimakkaan väkevä tuoksu. Hän ratsasti monessa kohdassa entisen

niityn sivu, joille nyt oli noussut nuorta kuusikkoa. Oli jo valjennut

sen verran, että taivas oli käynyt valkoiseksi ja vedenpinta hohti

teräksen karvaisena usvapilvien lomissa. Talon edessä ruoho kasvoi jo

korkeana ja rehevänä, kasteesta harmaana, ja sekä koivun että lepän

lehdet olivat jo suuria.

Hän ei voinut herättää ihmisiä tähän aikaan ventovieraassa paikassa,

mutta metsän laidassa oli pieni lato. Hän jätti hevosen ulkopuolelle ja

meni itse maata tyhjään latoon.

Hänen herätessään aurinko paistoi sisään kaikista seinän raoista —

ladon oven edessä kaikki heloitti kirkkaan viheriänä ja auringon

kultaamana, ja ovella seisoi nainen, pitäen kiinni Raudenin

otsatukasta. Eirik ponnahti ylös, ravisti rypistynyttä nuttuaan ja

astui tervehtimään:

»Voitko sinä, emäntä, sanoa minulle, onko tämä Nes, jossa Eldrid

Bersentytär asuu?»

Samassa hänelle setvisi, että nainen oli Eldrid itse: hän oli

työläisnaisen puvussa, mutta hän muistutti — Eirik ei osannut sanoa

mitä, mutta talonpoikaisnainen hän ei ollut —.

Nainen ei ollut erittäin pitkä, ei Gunhildin mittainen, ja laiha,

leveämpi hartioistaan kuin miehekkään kapeista, laihoista lanteistaan,

ja hän oli suora kuin seiväs. Ahavoituneista, ruskeista kasvoista

näytti liha nahan alta aivan pois raapitulta — otsa oli kiiltävä,

poskipäät ja hieno, suora nenä kiilsivät. Mutta mitä enemmän Eirik

katseli tätä surkastunutta, vanhentunutta naista, sitä selvemmin

hänestä näytti, että hän oli kerran ollut kaunis — niin kaunis,

ettei ainoakaan hänen kohtaamastaan kauniista naisesta olisi vetänyt

Eldridille vertoja.

»Minä olen Nesen Eldrid — onko sinulla tänne asiaa?»

»On — pelkään sen asian tuntuvan sinusta merkilliseltä.» Sitten hän

sanoi, kuka hän oli.

»Oletko sinä Hestvikenin Olav Auduninpojan poika?» Hänen äänensäkin oli

kaunis, tumma ja sointuva. »Sinä et ole isäsi näköinen. Minä muistan

hänet — hän kävi meidän kylässämme vuotta ennen minun lähtöäni —»

Eldrid pyysi häntä tupaan, ja Eirik näki, miten kaunista täällä oli

auringon paisteessa, niityt ja lehtimetsät olivat ehtineet melkein

yhtä pitkälle kuin kotona vuonolla. Mutta täällä oli kummallisen

autiota ja yksinäistä — ja suljettua, takana synkkä metsä, joka oli

leviämäisillään vanhoille niittymaille, ja edessä kapea sisäjärvi,

jonka pinnan mustensi varjollaan etelärannalla kohoava kuusikkomäki

keskellä kirkasta kevätaamuakin.

Niemi, jolla talo kohosi, oli melkein rannasta erotettu — siinä

oli niin matala kannas, että vesi kohosi kahden puolen niitylle.

Kevättulvien aikana vesi peitti koko maa-alan, Eldrid selitti.

»Silloin teidän on käytettävä venettä?»

»Venettä?» Eldrid nauroi ivallisesti. »Meillä, täällä olevilla, ei ole

mitään asiaa minnekään.»

Rakennukset olivat pienellä kummulla sikin sokin. Ne olivat pieniä ja

olisivat tarvinneet parempaa hoitoa. Vanha, köykkyselkä eukko, huivi

syvällä tihrusilmillä kurkisteli heitä, heidän siinä ohi mennessään.

Tupa oli vain kolme hirsikertaa korkea; sen edessä oli hirsistä

jonkinlainen eteinen ja perällä oli yksi ainoa huone. Keskellä

olevan takan asemesta oli oven suussa tulisija, ja seinän nurkkaus

oli kivipaasista ja savilaastista. Toisella pitkällä seinällä oli

rojuinen vuode kummassakin päässä. Mitään muita tavaroita ei huoneessa

ollutkaan, mutta pitkin seiniä olevalla penkillä oli jos jotakin,

kattiloita ja astioita, vaatteita ja patoja ja kirnu läjässä toinen

toisensa päällä.