Viimeistä edellisenä sunnuntaina ennen adventtia Cecilia Olavintytär
kirkotettiin, ja heidän palattuaan kotiin Hestvikeniin isä antoi
hänelle koko talonväen nähden avaimet säilytyspaikkoihinsa, pyytäen
häntä tekemään hyvin ja ottamaan vastaan Hestvikenin emännän tehtävät.
Olav ja Jørund puhelivat jo keskenään — ei paljon, mutta Olav ei
kuitenkaan ollut tyttärensä miehelle epäystävällinen. Ja hän oli käynyt
Cecilian luona monta kertaa katsomassa hänen äsken saamaansa lasta;
ihmiset arvelivat hänen olevan iloissaan, kun Hestvikenissä jälleen
oli Audun. Se olikin kaunis ja iso lapsi. Cecilia oli kalpea ja laiha,
mutta terveen näköinen — hän tarttui askareisiin kuten tarmokas emäntä
ainakin, ja vanhat palvelijat, jotka olivat tunteneet hänet lapsesta
asti, taipuivat mielellään nuoren emännän käskettäviksi ja rakastivat
hänen pikku poikiaan.
Eirikin ilo oli sellaista, ettei koko tämän hiljaisen talon hiljaisissa
asukkaissa ollut ainoatakaan, jota se ei olisi edes vähän piristänyt.
Vaikkakin hän itse oli nyt rauhallinen. Sen metsässä vietetyn päivän
jälkeen hän oli jutellut Gunhildin kanssa yhden ainoan kerran
— kirkolla — eikä hän silloinkaan saanut muusta puhutuksi kuin
Blaalinista ‒ Blaalin oli kuollut.
Mutta Olav oli sanonut hänelle Torgrimin saaneen Bersen vastauksen:
he saivat tulla hänen luokseen puhumaan asiasta hiivanuutin jälkeen
— hänen mielestään ei sellaista asiaa voinut päättää adventtina eikä
pyhinä. Kihlajaiset saattoi aivan hyvin pitää ennen paastoa, ja jos
Olav Auduninpoika toivoi häät pidettävän jo keväällä, ei Bersellä olisi
mitään sitä vastaan, koska Eirik ei ollut enää nuori ja Gunhildkin oli
täyttänyt kaksikymmentä.
— Ja Una sanoi sekä hänen että Signen sovittavan niin, että Eirik saisi
tavata Gunhild Bersentytärtä jouluna: »Täytyyhän teidän saada jutella
joskus, ennenkuin teidät kihlataan toisillenne — koska kerran on
päätetty, että sinä saat Gunhildin.»
Hän oli tosin huolissaan siitä, mitä hän oli kaivanut maahan Rundmyrin
luona. Oli muitakin, häntä lukuunottamatta, jotka tunsivat saman
piilopaikan. Hän oli tosin kieltänyt aikanaan Arnketilla suosimasta
luonaan epärehellisiä ihmisiä, mutta asianlaita oli sellainen,
että rundmyriläiset tottelivat kieltoa niin ja näin. Jørundkin oli
ahdistanut häntä parisen kertaa — hän oli tahtonut tietää, mitä Eirik
oli aarteille tehnyt. Eirik koetti kääntää puheen toisaalle — muistutti
ostaneensa hopeat häneltä hyvällä hevosella ja sanoi niiden olevan
sellaisessa paikassa, jossa kirkkaalla päivälläkin on vaarallista
kulkea. Hän koetti muuten pitää Jørundia kaikin tavoin hyvällä mielellä
— vei hänet kanssaan metsästämään ja merelle ja teki asiaa hänen
kanssaan kaikkiin taloihin, joissa heillä oli ystäviä tai sukulaisia.
Hänen mielestään ei ollut oikein kuljeskella niin paljon, mutta hän
arveli Hestvikenin hiljaisen elämän olevan Jørundille vaarallista: mies
oli kiukkuinen kuin sonni, ja jos häntä ärsytettäisiin, Eirik pelkäsi
hänen hyökkäävän Cecilian kimppuun.
Mutta hän itse oli liian iloinen antaakseen kaiken tämän kovin koskea.
Hän uskoi muittenkin surujen ja vaikeuksien hälvenevän, kun hän saisi
Gunhildin tänne luokseen. Gunhildia seuraisi sellainen ilo —.
Eräänä aamuna kahta viikkoa ennen joulua tullessaan pihalle Eirik
huomasi sataneen ohuen lumikerroksen. Aamun kuu kilotti vaaleana
pilkkuna kiitävien, paksujen pilvien lävitse luvaten lisää. Eirik
päätti hakea tänään hopeat — muuten lumi voisi pakottaa häntä
odottamaan ties miten kauan, ja hän toivoi pääsevänsä niistä eroon.
Hän pyysi Jørundia kanssaan sinä päivänä metsästämään, ja heidän
palatessaan kotiin hämärissä Eirik oli kaatanut ketun ja kantoi pientä,
multaista sarkanyyttiä —.
Nyt hän ei tiennyt, oliko hänen sanottava isälleen vai eikö. Mutta
häntä ei haluttanut valehdella tässä ikävässä jutussa enemmän kuin
välttämätöntä oli. Ja hän pelkäsi Ceciliaa huolestuttavan ja kiusaavan,
jos täällä kotona jälleen alettaisiin jutella näistä hopeista — hänellä
oli ilmankin yllin kyllin puuhaa näin joulun edellä, ja rintalapsi soi
hänelle sangen vähän yörauhaakin.
Ja niin hän sanoi vain isälle, että Jørundilla oli asiaa pohjoiseen
naapurikylään ja että hän oli luvannut lähteä langon mukaan. Niin he
ratsastivat Draumtorpiin.
He saapuivat sinne illalla. Eirik oli pahoillaan kuullessaan Eikenin
Bersen olevan siellä kahden poikansa, Gunhildin veljen kera. Asiaa
oli hänen mielestään yhä pahentanut se, että Draumtorpin Guttorm oli
Gunhildin eno. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen oli pakko
valhetella asiastaan niiden kuullen, joista tulisi hänen lankonsa.
Mutta se kävi hyvin. Ryhtyessään puhumaan Eirik ensin kertoi varsin
uskottavasti ketunjahdista ja koirasta, joka oli juossut johonkin
maakuoppaan, ja löydöstä, jonka he olivat Jørundin kanssa arvelleet
kuuluvan Draumtorpin omaisuuteen.
Guttorm ilostui saadessaan takaisin osan hopeistaan ja niinpä Eirik
ja Jørund saivat mitä parhaan vastaanoton. Gerdarudin metsässä
tapahtunutta ryöstöä pohdittiin nyt pitkin ja poikin. Hestvikenin
langokset kuuntelivat vanhempia eivätkä vastanneet muuta kuin mikä oli
välttämätöntä — Berse näytti pitävän siitä; hän tuli heitä kohtaan
erittäin ystävälliseksi; hän laski leikkiä Eirikinkin kanssa arvellen
heidän ajan mittaan tulevan tuntemaan toisensa paremminkin — ja vihdoin
viimein Eirik sai kunnian saattaa Berseä vuoteeseen. Päästyään ikävästä
salaisuudestaan Eirik tuli iloiseksi, hänen oli hyvä olla; hän oli
juonut sen verran kuin mieli teki — niin että hän auttoi tulevaa
appeaan iloisin mielin. Vaikkakin vanha Berse oli joutunut ruumiillisen
heikkoutensa valtaan, hän sentään kaikesta raihnaudestaan huolimatta
säilytti jossakin määrin arvokkuutensa.
Draumtorpin Guttorm keskusteli seuraavana aamuna kauan aikaa Eirikin
kanssa. Hän tuntui olevan älykäs ja maltillinen mies. Hän jutteli
Bersestä — muistutti, miten vanhusta oli vuosikausia pidetty
talonpoikain päällikkönä, ja täydellä syyllä; hän oli nuoruudessaan
ollut jaloluontoinen, urhea ja taitava mies. Nyt hän oli iän karttuessa
tullut vähän erikoiseksi — ja hänen nuorella vaimollaan, kolmannella
jo, jonka hän oli nainut kuusikymmenvuotiaana, oli paljon valtaa
häneen, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Ja ensimmäisen vaimonsa
lapsista hänellä oli ollut paljon surua — poika, Benedikt, syytti isää
sisarensa onnettomuudesta ja oli lähtenyt Eikenistä vihoissaan; Berse
ei nähnyt häntä enää, sillä hän kaatui seuraavana vuonna Tanskassa.
Mutta Eldrid ei kuollut, hänelle ei käynyt niin hyvin —.
»Mutta kaikista Helgan, sisareni, kanssa saamistaan lapsista hänellä
on ollut iloa, Eirik — ja nyt olen iloinen, kun Gunhild joutuu niin
hyviin naimisiin.»
Eirik huomasi tytön kaikkien sukulaisten tietävän asiasta; myöskin
Gunhildin nuoret veljet, Torleif ja Kaare kohtelivat häntä kuin ainakin
tulevaa lankoaan.
Guttorm oli tavannut Olav Auduninpojan kerran Hestbaekissä, ja hän
pyysi hyvästellessä Eirikiä viemään isälleen terveisiä. Kun Eirik
palasi kotiin, hänen täytyi kertoa Olaville olleensa Draumtorpissa ja
kertoa hopealöydöstä. Olav suuttui kuullessaan sellaista löydetyn hänen
metsästään. Eirik vastasi jo nuhdelleensa Ankia ja Liviä ja pitävänsä
vasta silmällä heitä, mutta nyt hän pyysi isän säästämään heitä tällä
kertaa.
Eirik tapasi jouluna eikeniläisiä, ja he kohtelivat häntä siten, että
kaikki näkivät, mitä oli tekeillä. Heidän ratsastaessaan kirkkoon
Skikkjustadista kahdeksantena joulupäivänä tiet olivat liukkaat ja sade
virtasi suoranaan. Berse pyysi Eirikiä ratsastamaan Gunhildin kanssa
ja pitämään tämän hevosta silmällä, ja Rynjulissa he saivat istua
shakkipöydän ääressä yksin koko illan. Siitä tuli mitä omituisin peli,
sillä Gunhild oli siinä leikissä mahdollisimman tyhmä, mutta Eirikin
mielestä sekin sopi hänelle hyvin — hän ei ollut milloinkaan pelannut
shakkia muitten naisten kuin sisarensa kanssa, ja tämä pelasi sitä
paremmin kuin useimmat miehet.
Samana iltana Hestvikenin Olav ja Eikenin Berse juttelivat kauan
yhdessä toisessa talon rakennuksessa — vaikkakin oli juhla — ja
läsnä oli kummankin sukulaisia ja ystäviä. Olav kertoi jäljestäpäin
Eirikille, mitä sovittiin morsiamen myötäjäisistä; Olavin oli määrä
tulla Eikeniin Agneksenmessun iltana poikineen ja todistajineen, ja
seuraavana päivänä Eirikin oli määrä kihlata Gunhild Bersentytär
sormuksin ja lahjoin.
Seuraavana iltana Gunhild lähetettiin kotiin äitipuolensa ja vanhimman,
naimisissa olevan veljensä kanssa, mutta Berse jäi Rynjuliin nuorempine
poikineen. Oli mitä kaunein, kirkkain talvipäivä, ja silloin Eirik
ehdotti lähtöä kaupunkiin, kenellä vain oli halua, katsomaan suurta
juhlakulkuetta, kuninkaan tullessa Mariankirkkoon epifania-juhliin —
kerrottiin Haakon-kuninkaan olevan Oslossa.
Kaikki nuoret halusivat olla mukana — Bersen pojat, Jørund Rypa, nuori
Torgils Torgriminpoika sekä hänen serkkunsa Sigmund Baardinpoika
Skikkjustadista. Silloin sanoi Torgrim, isäntä itse, että häntäkin
haluttaisi lähteä: »Mitä sinä, Olav, arvelet, emmeköhän mekin voisi
kerran yhtyä nuoriin?»
Olav Auduninpoika nauroi päätään pudistaen. Hänen oli paras kääntyä
kotia kohti: »Cecilia on saanut ilmankin jo olla siellä kyllin kauan
yksin.»
Silloin astui Berse itse esiin. Hän oli ollut Eirik-kuninkaan
henkivartiossa ja sitten Haakon-kuninkaan, ja nyt hänen mielensä teki
mennä tervehtimään kuningastaan viimeisen kerran ja hän aikoi yhtyä
kulkueeseen.
He eivät päässeet heti lähtemään, ja heidän kaupunkiin tullessaan oli
jo niin myöhä, ettei Eirik voinut enää mennä luostariinsa yösijaa
pyytämään, kuten hän oli aikonut tehdä, vaan hän seurasi joukkoa
erääseen taloon, jossa Guttormin tyttärenmiehellä oli asunto.
Vaikka he saapuivatkin niin myöhään, oli se luhti, johon he saapuivat,
täpötäynnä miehiä, ja pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Miehet
kokoontuivat Guttormin ympärille kertomaan hänelle suuria uutisia,
joista kaupungilla puhuttiin: kolme yötä sitten oli Akerin talonpoikain
kimppuun hyökänneet ne ilkityöntekijät, jotka olivat jo kauan tehneet
Oslon seudut niin epävarmoiksi. Syksyllä roistot olivat tulleet pieneen
uudistaloon Elivaagin luona, jossa kaksi veljestä asui vaimoineen
ja nuorine sisarineen; he olivat ryöstäneet ja teurastaneet karjan,
häväisseet yksin kotona olleet naiset — mutta yksi ryöväreistä oli niin
kiintynyt tyttöön, että oli käynyt myöhemminkin hänen luonaan. Tyttö
oli olevinaan hänelle ystävällinen ja sai häneltä vihdoin urkituksi,
missä ryövärien pesä oli, ja silloin olivat hänen veljensä johtaneet
sinne talonpojat; kuusi roistoista surmattiin tai poltettiin sisään,
mutta neljä miestä ja eräs nainen istui vanhan kuninkaan kartanon
kellarissa odottelemassa palkkaansa töistään Stegleskjaerissä. Tyttö
oli pyytänyt saada palkakseen pitää väkivallantekijän tukasta mestaajan
kirveen pudotessa.
Vihdoin viimein miesten juteltua ja juotua kyllikseen he menivät
vuoteeseen. Eirik makasi reunimmaisena vuoteessa Jørund Rypan ja Kaare
Bersenpojan kanssa; toiset nukkuivat heti, mutta hän makasi valveilla
kauhun vallassa koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hänen pitänyt
pelätä, ennenkuin tiesi, olisiko pelon aihetta —.
Hän otti rukousnauhan kaulastaan pitäen sitä käsiensä välissä.
Mutta hänellä ei ollut näinä vuosina ollut tapana rukoilla mitään
erikoista — hän oli vain rukoillut tunteakseen Jumalan läsnäolon ja
saadakseen puhua hänelle, mutta hän oli ottanut tyytyväisenä vastaan
kaiken Jumalan kädestä —, Oli hän rukoillut Ceciliankin puolesta —.
Mutta nyt hän ei tiennyt, mitä hänen oli uskallettava jos se, mitä
hän oli tehnyt, oli hullusti, silloin hän ei voisikaan rukoilla
Jumalaa auttamaan totuuden peittämisessä, jos sen kerran oli tultava
päivänvaloon —.
— Hän seisoi kuninkaankartanon sillalla väentungoksessa, niin ettei
hän voinut nähdä kulkueesta mitään — kuunnellen ihmisten juttelua
ympärillään, hän ei saattanut ajatellakaan heidän puhuvan kerrassaan
mistään muusta kuin ryöväreistä —.
Kirkko oli niin täpötäynnä, ettei mahtunut polvistumaan eikä hän
voinut seurata messua, hänen sydämensä oli niin levoton. Mutta hän
jäi sinne kirkon tyhjennyttyä. Nyt hän huomasi seisoneensa aivan
erään sivualttarin vieressä, ja viereiselle seinälle oli maalattu
Maria neitoineen: Margret, Lucia, Cecilia, Barbara, Agatha — joukon
laitimmaisena oli Agnes karitsoineen. Hänen piti olla todistajana
Eirikin vannoessa Gunhildille uskollisuutta; Eirik iloitsi siitä,
sillä hän rakasti erikoisesti tätä lapsellista, nuorta veritodistajaa
kuultuaan hänen tarinansa. Ja hän meni hänen luokseen rukoillen häntä:
»Pyydä minulle, mikä parasta on —», Eirik rauhoittui heti; tuntui kuin
hän olisi neuvotellut pikku siskon kanssa —.
Jonkun koskettaessa häntä hartioihin hän heti, nousi — siinä oli
Draumtorpin Guttorm; Eirikistä tuntui, että hän oli häntä odottanutkin.
He menivät yhdessä kirkosta, mutta pysähdyttyänsä porttikäytävälle ja
katsottuaan katua pitkin Guttorm virkkoi äkkiä:
»Me voimme puhua aivan yhtä hyvin tuolla sisällä. On tullut ilmi
jotakin, josta minä mielelläni puhuisin kanssasi, Eirik Olavinpoika.
Ehkäpä sinä aavistat, mistä on kysymys?» Eirik katsoi häneen, mutta ei
vastannut.
»Minä halusin kernaasti tietää, onko vielä lisää tullut näkyviin»,
Guttorm virkkoi, »minun hopeitani nimittäin, loppuja. Ja niin minä
menin kuninkaankartanoon aamulla aamusaarnan ja messun välillä —
Bersenhän piti mennä sinne joka tapauksessa, ja minä läksin mukaan.
Tore-herra antoi silloin viedä vangit linnantupaan, niin että me saimme
keskustella heidän kanssaan —»
Eirik puristi hattua käsissään, mutta ei vastannut. Nyt he seisoivat
jälleen äskeisen sivualttarin vieressä — ja Eirik näki seinällä
yläpuolellaan pyhien neitsyitten kuvat; he seisoivat hoikkina ja
siroina piirissä kuningattarensa ympärillä hymyillen hänen sylissään
lepäävälle kuningaslapselle Eirikin mieleen muistui säe: »Ego mater
pulchrae dilectionis, et timoris, et agnitionis, et sanctae spei», ja
vastaus »Deo gratias». [Ego mater j.n.e. Minä olen kauniin rakkauden ja
jumalanpelon ja viisauden ja pyhän toivon äiti.» (Viisauden kirja 24.)
Jumalalle olkoon kiitos!]
Guttorm raapi päätään.
»Jos totta sanon, Eirik — minusta itsestänikin on epämiellyttävää puhua
näistä asioista —. Ja minä arvelen — etkö sinä voisi yhtä hyvin?»
»Minä —?»
»Kuten arvaat, kyselin heiltä siitä Hestvikenin metsän piilopaikasta.»
Hän katsoi tutkivasti nuorukaiseen, joka seisoi kalpein, äänettömin
kasvoin katsellen alas lattiaan. »Lyhyesti sanoen — asia tuntuu olevan
niin, että kun sinä löysit minun hopeani, sinä tiesit, mistä sitä oli
etsittävä?»
Eirik nyökäytti vähän.
»Minä olen jättänyt sinulle hopeasi, Guttorm», hän sanoi hiljaa. »Etkö
sinä ole siihen tyytyväinen?»
»Onko totta, että sinä olit ne ostanut?»
»On. — Mutta et suinkaan sinä luule minun ostaneen niitä
tuntemattomalta», hän jatkoi vähän vilkkaammin. »Se paikka, jossa —
jossa minä sain tästä tietää — siellä asuu köyhiä, typeriä ihmisiä
— mies on ollut minulle melkein kasvatusisän asemessa minun poikana
ollessani. Niillä ei ole paljonkaan älyä — ja heidän luonaan
kuljeskelee kaikenlaisia kerjäläisiä ja sen sellaisia, toiset ovat
meidän elätettäviä ja kunnon ihmisiä, sellaisia, jotka ovat olleet
venekunnassamme, kerjäläisiä, kulkureita ja —. Guttorm etkö sinä
voisi jättää tätä asiata tutkimatta, vaan tyytyä siihen, että olen
maksanutkin, saadakseni omaisuutesi käsiisi ja sallia minun tutkia omaa
väkeäni?»
»Ei, Eirik — ei käy päinsä, että sinä nyt koetat uskotella sen olleen
jonkun sinun alustalaisesi ‒»
Eirik keskeytti:
»Jumalan nimessä, jos sinä tiedät enemmän, niin sinä myös käsität
minulla olleen pätevän syyn menetellä täten — salaisesti — kuten minä
olen tehnyt —»
»Voi olla niin.» Guttorm seisoi hetkisen nieleskellen nieleskelemistään
jotakin. »Sinä et tiedä, onko minun hopeitani siellä vielä enemmänkin?»
»En —. Minä en ole sitä ajatellutkaan. Enkä minä sitä usko — mutta jos
sinä tahdot, sinä voit tulla meille, kun lumi on sulanut mäestä, minä
autan sinua mielelläni etsimään.»
Guttorm katsoi nuorukaiseen terävästi — hän punastui itsekin sanoessaan:
»Parempi olisi saada asia loppumaan», hän sanoi sitten. »Jørund Rypa
sanoi olleen neljä pikaria — suuren maljan ja neljä pientä —»
Eirik katsoi Guttormiin hämmästyneenä. Hopeakimpale, hän ajatteli.
Jørund oli siis itse sulattanut osan aarteista — yhä hullumpaa vain.
Hän pudisti päätään:
»Minä en ole nähnyt muuta kuin sen, minkä sinulle annoin.
Niin etten minä tiedä, kuka sinun pikarisi on sulattanut.»
»Siellä oli ollut neljä hopeapikaria sekä hopeakimpale», Guttorm
virkkoi hiljaa.
Eirik tuijotti — puna levisi hiljaa yli hänen kalpeitten kasvojensa.
»Silloin Jørund muistaa väärin.»
»Se hevonen, jonka sinä annoit hänelle väliä», Guttorm kysyi, »oli
varmaankin kalliimpi sinun minulle jättämääsi hopeaa — sehän oli se,
jolla hän eilen ratsasti?»
»Koska siis tiedät, kuka on kysymyksessä», Eirik virkkoi kiivaasti,
»sinä myös ymmärrät minun tinkineen asiasta.»
Guttorm oli vähän aikaa hiljaa.
»Sinä et siis tiedä mitään muusta hopeasta kuin siitä, minkä sinä
minulle annoit —. Jos sinä nyt vastaat minulle tällä paikalla, missä me
nyt seisomme, niin minä uskon sinua.»
Eirik vilkaisi vaistomaisesti seinään — hänen mieleensä välähti, mitä
hän oli kuullut puhuttavan puhuvista kuvista: itse Maria ja hänen
Poikansa olivat todistaneet maalatuin huulin ja kivisuin saadakseen
totuuden julki. Mutta kultakruunujen alla eivät lempeät kasvot
muuttuneet, ja pyhät neitsyet seisoivat liikkumattomina osoittaen
pyöriä ja miekkoja, jotka olivat kerran murskanneet heidän jäsenensä.
»Ei. Minä en tiedä sen enemmästä», hän vain sanoi.
Guttorm ojensi kätensä. Kun Eirik ei yrittänytkään siihen tarttua, hän
tarttui nuorukaisen käteen puristaen sitä lujasti.
»Minä luotan sinuun, minä sanon. — Mutta minun täytyy saada tästä
asiasta selvä — sitä sinä et voine panna pahaksesi?»
»En. Sinun täytynee se tehdä —.»
»Täällä on kylmä seisoa», Guttorm sanoi. »Tule, mennään ulos.»
Ulkona höyrysivät kaikki valkoiset talojen katot — oli lauhkea ilma,
aurinko paistoi ja taivas oli sininen. Yöllä satanut ohut lumikerros
oli niin tallattu, että tiet olivat liukkaat. »Saanhan minä nojata
sinuun», Guttorm pyysi.
Eirik ei jaksanut vastata. Hän ymmärsi vanhemman miehen tarkoituksen,
mutta oli katkeraa kärsiä sellaista nuhdetta, kun hän oli saanut
viattomana kärsiä niin sietämättömän loukkauksen. He kulkivat käsikkäin
pitkin Vestre Straeteä. Halvardinkirkon edessä Guttorm kohtasi joitakin
tuttuja miehiä; hän nojasi raskaasti Eirikin käsivarteen jutellessaan
heidän kanssaan. Eirik seisoi ääneti kuin seiväs. Mutta saavuttuaan
Ristikirkon luona olevan asuntonsa lähelle hän sanoi Guttormille:
»Ennenkuin me menemme sisään, minä kyselisin mielelläni sinulta yhtä ja
toista?»
»Sehän lienee tarpeellista.»
He saapuivat talojen taakse, missä joki virtaili savimättäitten
lomitse. Eirik pyysi Guttormia kertomaan, mitä kuninkaankartanon
linnantuvassa oli tapahtunut aamulla ja ketä siellä oli ollut.
Guttorm kertoi siellä olleen Bersen poikineen, Rynjulin Torgrimin
ja Jørund Rypan sekä hän itse tyttärensä miehen, Karlin kera.
Kuninkaankartanon väestä ei muita ollut sisällä kuin Tore-herra ja ne
miehet, jotka olivat tuoneet vangit sisään.
Näistä ei kukaan ollut läsnä silloin, kun Guttorm joukkoineen
ryöstettiin — ne ryövärit olivat joko surmatut tai he olivat eronneet
joukosta jo ennen talvea. Mutta nainen oli ollut valmis kertomaan,
mihin he olivat jättäneet Draumtorpin hopeat; hän oli myynyt ne tuolle
miehelle, joka seisoi tuolla, Jørund Rypalle. He kaksi olivat jo
entuudestaan tuttuja. Silloin Jørund heti myönsi hänen sanansa tosiksi,
mutta lisäsi Aasan sanoneen hänelle niiden olevan perintöänsä, jotka
tämä oli hakenut kotoaan. Ja Jørund oli uskonut naista, koska hän tiesi
tämän kuuluvan hyvään sukuun. Hän sanoi ostaneensa hopeat, koska nainen
oli sanonut koettavansa päästä pois miehensä luota — he eivät olleet
naimisissa — ja aikoi nyt parantaa elämäntapansa.
Nainen oli vastannut siihen, ettei ollut ensinkään ollut puhetta siitä,
mistä hopeat olivat kotoisin, eikä hän ollut sinä yönä huomannut
Jørundin ensinkään yrittäneenkään saada häntä parantamaan tapojaan.
Silloin Jørund sanoi hänen valehtelevan ja ettei hän ollut ajatellut
muuta kuin että hopeat olivat olleet hänen perintöänsä Haugseteristä
Aasmundin jälkeen. Tämä olikin totta, sillä hän oli tämän miehen tytär,
mutta oli tehnyt rikoksen ja paennut sitten kotoaan. Jørund oli vasta
silloin näyttänyt Eirikille ostoaan kuultuaan langon arvelevan sen
olevan varastettua tavaraa. Silloin Jørund ei ollut enää halunnut sitä
pitää, mutta Eirik oli pyytänyt saada ostaa sen häneltä sillä mustalla
ruunalla, jolla hän nyt ratsasti — ja siinä oli suuri malja, neljä
pienempää pikaria ja sulatettu hopeakimppu. Mutta sitten oli Eirik
sanonut talvella, ettei hän halunnut sitä enää pitää — kun hän nyt
aikoi naida Guttormin sisarentyttären, hänen mielestään oli viisainta
saada se takaisin Draumtorpin isännälle ennen sitä.
Eirik seisoi nojaten selällään aitaan. Joen toisella puolella välkkyi
lumi valkoisilla kentillä niin, että silmiin koski; sininen ja
valkoinen häikäisi niin — ja hänen katsoessaan alas joen tummaan uomaan
savimaitten välissä häntä alkoi pyörryttää. Hän oli saanut yhtäkkiä
hirvittävän päänsäryn —.
»Mitä Berse sanoi?». Eirik kysyi.
»Bersekö — no sen sinä voit aavistaa —. Mutta sanopa, mikä mies tämä
sinun lankosi, Jørund Rypa, oikeastaan on?»
»Olethan sinä kuullut Gunnarsbyn Rypungeista. — Hän ja minä olemme
olleet ystäviä vuosikausia —»
»Ettekö te ole enää —? Se johtui mieleeni hänen sanoessaan sinun
silloin vasta päättäneen antaa hopeat takaisin, kun tuli puhe meidän
sukulaisiksi tulostamme — sinä ymmärrät, ettei hänen olisi tarvinnut
sitä sanoa; olisi ollut sopivampaa, _ettei_ hän olisi sanonut sitä
vaimonsa veljestä. Ellei hänellä vain liene ollut tarkoitus estää sinun
avioliittoasi Gunhildin kanssa —?»
Eirik katsoi toiseen hetken aikaa.
»— Sitä on vaikea uskoa —», hän kuiskasi hiljaa. Sitten hän ojentausi,
pudisti päätään, heitti vaipan harteilleen. »Mutta nyt minä lähden
Bersen luo», hän sanoi reippaasti.
Guttorm ojensi kätensä ikäänkuin häntä estääkseen:
»Sen sinä toki käsität, Eirik — mitä me olimme ajatelleet sinusta ja
Gunhildista, siitä ei nyt tule mitään.»
»Puhuthan sinä minun puolestani, Guttorm», nuorukainen kysyi
innokkaasti — »sanot Berselle uskovasi minun olevan rehellisen miehen?»
»Sen teen, saat olla varma siitä! Mutta on — toisesta kysymys, Eirik.
Mitä varmemmin uskomme sinun olevan kunnon miehen, sinun ja isäsi ja
kaikki sukulaisesikin, sitä enemmän pelkäämme joutua sukulaissuhteeseen
sellaisen —»
Eirik tuijotti Guttormiin — hänen huulensa olivat tulleet valkoisiksi
kuin sairaan miehen huulet.
»Minä etsin Bersen käsiini joka tapauksessa», hän sanoi sitten ja läksi
ripeästi astumaan katua kohti.
* * * * *
Mutta heidän saapuessaan majataloon he saivat kuulla Bersen
ratsastaneen pois koko seurueineen. Ja heti sen jälkeen oli Jørund
lähtenyt. — Rynjulin Torgrim oli ottanut puolustaakseen Eirikiä, kertoi
Karl, Guttormin tyttären mies, mutta kun Berse ei tahtonut ensinkään
uskoa Eirikin olevan yhtä viattoman kuin lapsi äitinsä kohdussa,
Torgrim raivostui. Kun hän vielä sanoi sen olevan pahan jutun, ettei
Bersellä ole milloinkaan ollut järkipahaista, sillä nyt olisi ollut
sitä tarvis pikkuruikkuisen — silloin vanhus oli lähtenyt tiehensä
vihan vimmassa. Torgrimin keskustelu Jørundin kanssa oli päättynyt
siihen, että isäntä oli siepannut härän ruoskan ja iskenyt sillä
Jørundia kasvoihin —.
»— Ja elleivät Jumala ja Pyhä Olav olisi ohjanneet kättäni, olisin minä
siepannut keihään sen sijaan ja iskenyt sen hänen lävitseen», Torgrim
vaikeroi heidän siitä puhuessaan.
Sitten hän käänsi kiukkunsa Eirikiin, joka ei vastannut Torgrimin
vihaisiin selityksiin:
»Sinä istut niin alakuloisena kuin raskaana oleva morsian — tai enkeli,
jolta paholaiset ovat nykineet kaikki siipisulat! Mene sen sijaan
veljien luo kaupungin ulkopuolelle ja pyydä heiltä takaisin kaapuasi!
Silloin Jørund on saavuttanut sen, mitä on halunnutkin!»
Karl vihelsi — Guttorm vilkaisi äkkiä häneen. Mutta Eirik vastasi
rauhallisesti:
»Tapahtuipa mitä tahansa — sillä lailla minä en aio luostariin palata —
jos sinne palaan.»
Torgrim sanoi, että heidän on noustava heti ratsaille — selitettävä
Olaville asianlaita: »Sinä, Guttorm, olet rehellinen mies, sinä lähdet
kanssamme.» Guttorm lupasi lähteä.
* * * * *
»Olisi ollut viisainta sinun kysyä isältäsi neuvoa», Guttorm sanoi
Eirikille heidän ratsastaessaan Botnissa jään poikki, »heti päästyäsi
asian perille.»
»Kun sinä kerran tunnet hänet», Eirik vastasi kiivaasti, »mitä sinä
luulet, että isä olisi tehnyt? Sen jälkeen olisi meidän yhteiselämämme
käynyt Hestvikenissä sietämättömäksi. Jumala auttakoon nyt sisartani ja
hänen lapsiaan —»
Jonkin matkan päässä Draumtorpista he kohtasivat erään Guttormin
rengin; hän kertoi Bersen tulleen sinne ja tahtovan puhua isännän
kanssa ennen Eikeniin lähtöään.
»Odottakoon», Torgrim virkkoi, ja Guttorm vastasi tulevansa huomenna
kotiin.
* * * * *
Oli jo pimeä heidän saapuessaan Hestvikeniin. Joukon ratsastaessa tuvan
oven eteen Eirik huomasi jonkun seisovan vartiovuorella kuvastuen
mustana taivaanrannan viimeistä viheriää juovaa vastaan. Isän tullessa
alaspäin Eirikin mieleen johtui mies, jota kuljetettiin tuomarin luota
toisen luo — minä en jaksa, Jumala, hyvä Jumala, auta minua jaksamaan!
Oli niin pimeä, etteivät he erottaneet Olavin kasvoja hänen tullessaan,
mutta Torgrim oli rientänyt hevosen selästä häntä kohti:
»Onko hän tullut kotiin, Jørund nimittäin, ja mitä hän on kertonut —»
»Ei yhtään sellaista sanaa, mihin minä uskoisin», Olav vastasi
ivallisesti. »Mutta tulkaahan sisään!»
Tuvassa oli pimeää, takassa vain hehkui pieni, punainen silmä. Mutta
sitten eteinen valkeni — Cecilia Olavintytär astui sisään kantaen
kummassakin kädessään kynttilänjalkaa sytytetyin kynttilöin. Eirik
seisoi oven suussa miekkaansa nojaten yhä päällysvaatteissaan: tämä on
pahinta, hän ajatteli nähdessään sisarensa kivikovat kasvot. Hän asetti
kynttilät pöydälle, polvistui takan ääreen, sytytellen hehkuvaa hiiltä
tuohilla ja kuivilla lastuilla Olavin tervehtiessä Guttormia.
»Jääväthän vieraat tänne yöksi?» hän kysyi saadessaan tulen palamaan,
»ja haluatteko te ensin puhella vai syöttekö ensin?»
»Jumalan nimessä, antakaa meidän ensin puhua puhuttavamme», Torgrim
huudahti.
Isän nyökäytettyä Cecilia kääntyi ovea kohti. Samassa Jørund pujahti
siitä sisään ja astui valoa kohti. Hän katseli vastatulleita:
»Eirik saapuu runsaslukuisin joukoin, näemmä — sekä nuorine että
vanhoine ystävineen. Nyt hän luultavasti sanoo sanottavansa — ja me
tiedämme kaikki hänen olleen aina erinomaisen sepittelemään juttuja
ja keksimään ajankulua, niin etten minä muuta luulekaan, kuin että te
uskotte häntä, sekä sinä, Olav, että kaikki hänen sukulaisensa. Minulla
ei ole sellaisia lahjoja, niin että minä tiedän häviäväni — minä en
keksi mitään sellaista, joka tuntuisi sopivalta, silloin kuin totuus on
sopimatonta —»
He kuulivat takaa kolauksen — Cecilia oli työntänyt salvan oven eteen.
Nyt hän astui esiin asettuen miehensä rinnalle:
»Lienee parasta, että minä sanon ensin, mitä minä tiedän — koska minä
löysin hopeat ja koska minun veljeni joutui minun vuokseni sekaantumaan
meidän asioihimme.»
Jørund kääntyi raivoissaan häneen päin:
»Sinä todistat omaa miestäsi vastaan —»
— ja Eirik seisoi sisarensa toisella puolella:
»— ei, Cecilia — sinä et saa sanoa mitään —»
Cecilia työnsi molemmat miehet syrjään:
»Minä todistan, mikä on totta — se on meille kaikille paras», hän sanoi
rauhallisesti, »vaikene sinäkin, Jørund! Mutta ensin minä pyydän,
että te kaikki vaikenette tästä asiasta, kuten te toivotte enkelien
vaikenevan tuomiopäivänä niistä synneistänne, joiden te ette millään
toivoisi tulevan julki sielujen suurilla käräjillä!»
»Me teemme, minkä voimme, emäntä», Guttorm virkkoi, »jotta tämä ikävä
asia saataisiin vaiennetuksi.» Toiset yhtyivät häneen.
Sitten hän kertoi hopealöydöstä. Torgrim kysyi:
»Sinä olet varma siitä, ettei siellä arkussa ollut muuta kuin nämä
kolme pikaria?»
»Olen, minä otin sieltä kaikki pois — se vaippa, jota etsin, oli
alimmaisena. Mutta nyt minä saanen mennä pois hoitamaan tehtäviäni —
te voitte olla nälissänne ja janoissanne ratsastettuanne tänään niin
pitkät matkat.»
Jørund kääntyi ja aikoi seurata, kun hänen vaimonsa meni. Olav virkkoi:
»Ei, jää sisään, Jørund — me emme ole vielä puhuneet asiaa selväksi.»
Cecilia kääntyi ovessa:
»Muista, isä, mitä minä olen sinulle sanonut Jørund sai oppia jo
varhain, ettei hänen ollut luottamista lähimpiin omaisiinsa. On hyvin
ikävää, kun hän nyt luulee sekä sinua että Eirikiä vihamiehikseen ja
että hänellä on kostamisen syytä.»
»— ja kylläpä hän kestikin miehekkäästi!» Torgrim kivahti.
»Sinäkin, sukulainen, lienet ollut yhtenä syynä mieheni luuloon, että
te kaikki tahdotte hänelle vain pahaa. Sellaisen, joka sinua ei tunne,
on vaikea ymmärtää, ettet sinä tarkoita suuriakaan kaikella sillä, mitä
sinä sanot pahan pään saadessa sinut valtoihinsa.»
Siitä tuli ikävä ateria — miehet söivät ja joivat kaikkia Cecilian ja
hänen neitostensa pöydälle kantamia herkkuja melkein ääneti. Olav oli
sanonut tuskin sanaakaan — hän ei ollut Eirikille virkkanut mitään, ja
sekä Eirik että Jørund istuivat siinä ääneti kuin seinä. Cecilia jäi
sisään, tarjoili itse. Mutta neitosten vietyä ruoat pois ja kun olutta
oli tuotu lisää, emäntä kääntyi Guttorm-isännän puoleen:
»Minulla on sinulle pyyntö, Guttorm, ja se pyyntö on suuri, mutta minä
en voi kääntyä kenenkään muun puoleen kuin sinun — sukulaisestani
Torgrimista minulla ei ole mitään apua. Tahdotko ratsastaa kanssani
Eikeniin huomenna; minä tahdon puhua itse Bersen kanssa.»
»Berse on kotonani Draumtorpissa, emäntä.»
»Anna minun sitten ratsastaa kotiisi. Tämä Sigur Baardinpoika on
luvannut tulla mukaan ja saattaa minut kotiin —»
»Minä ratsastan itse huomenna Guttormin kera», Olav virkkoi.
»Sitä parempi —»
»Ei», isä sanoi, »me emme voi ottaa sinua mukaamme, tyttöseni. Täällä
Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut sellaista tapaa, että me
olisimme sallineet naisten ajaa asioitamme.»
Eirik pujahti ulos hetkinen siskonsa lähdön jälkeen. Hän tapasi
Cecilian kodasta — tämä oli juuri sammuttanut takasta tulen ja aikoi
ulos. Eirik otti hänet syliinsä: »Cecilia!»
Cecilia seisoi hiljaa vähän aikaa kädet veljen olalla. Sitten hän
irroittautui:
»Minä lukitsen täällä, Eirik — minun täytyy mennä sisään ja käydä
nukkumaan.»
»Etkö sinä voisi nukkua sisällä — tuvan ullakolla», Eirik pyysi
hartaasti. »Cecilia — ethän sinä voi mennä sisään — nukkua tänä yönä
hänen luonaan!»
»Kyllä minun täytyy», hän vastasi naurahtaen. »Te ette ymmärrä
paljoakaan —. Ettekö te voisi jättää Jørundia rauhaan», hän sanoi
kiivaasti. »Enhän minä tiedä, voinko häntä rauhoittaa, mutta —. Muista,
että minulla on hänen kanssaan kolme lasta —.»
Eirik puristi häntä ääneti rintaansa vastaan.
»— Minä en pelkää», Cecilia sanoi kuivahkolla, jäisellä äänellä,
riuhtaisten irti.
Torgrim läksi nuorien poikiensa Torgilsin ja Sigmundin kanssa
seuraavana aamuna kotiin päin heti aamiaisen syötyään. Sitten Olav
lähetti sanan hevosten valjastamisesta sekä Guttormille että itselleen.
Eirik toi miehille heidän päällysvaatteensa ja aseensa. Guttorm meni
ensin ulos, Olav aikoi seurata, silloin poika pyysi:
»Isä —!»
Olav katsoi nuorukaisen kalpeihin, epätoivoisiin kasvoihin.
»Muista, isä — minä en ensin luonut katsettani häneen — Gunhildiin.
Te sitä tahdoitte, sinä ja Berse. Me tiesimme kumpikin tutuiksi
tullessamme, mikä teidän tahtonne oli — että me alkaisimme pitää
toisistamme. Muista se puhuessasi hänen isänsä kanssa —»
Olav pudisti päätään:
»Siitä, mitä sinä Eirik tarkoitat — siitä ei tule milloinkaan mitään.»
»Oi, tulee!» Eirik väänteli käsiään. »Koko kylä tietää Agneksenmessuna
olevan juhlat. Voitatteko te mitään sillä, että kaikki saavat
juoruamisen aihetta, jollei siitä tulekaan mitään —. Ajattele sitä,
isä, ellet sinä muuta ajattelisikaan! Älä ole liian jyrkkä puhuessasi
Bersen kanssa —»
»Sinä pyydät minulta _paljon_, Eirik», Olav virkkoi hiljaa.
»Mutta se merkitsee meillekin paljon —»
»Jos voin, ajattelen asiaa», Olav sanoi kuten ennenkin.
»Et sinä lupaa paljon», Eirik kuiskasi.
»Muille minä en lupaisi niinkään paljon, poikani —» Olav läksi ja Eirik
seurasi.
Guttorm istui jo satulassa. Eirik meni pitelemään isän hevosta tämän
noustessa satulaan; silloin Cecilia tuli naistentuvasta. Hänellä oli
yllään tumma, nahkareunainen huppuvaippansa. Rintalapsi oli hänellä
sylissään ja Kolbein käveli vieressä pidellen äitiä hameesta.
»Satuloitko minulle Brunsveinin, Eirik», hän pyysi. »Minun Graaenini on
alkanut ontua takajalkaansa, huomasin aamulla. Minä vien vain lapset
Ragnan luo —.»
»Ei, Cecilia», Olav virkkoi. »Minä olen sanonut sinulle, ettet saa
tehdä niin.»
»Kyllä, isä. Se merkitsee minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ellei
Berse tahdo kuulla sinua — minua hänen on kuultava, niin totta kuin hän
on kristitty mies — kun minä pyydän mieheni ja kolmen poikani puolesta.»
Olav seisoi katsoen tyttäreensä. Silloin Guttorm sanoi hevosen selästä:
»Luulenpa vaimon olevan oikeassa. — Anna tyttäresi tulla mukaan; minä
luulen hänen olevan viisaimman.»
»Sinä et jaksa, Cecilia.» Isä astui aivan hänen eteensä». Tässä
pakkasessa. Ja on epävarmaa, ennätämmekö illalla kotia. Minun on
mahdollisesti jäätävä Hestbaekiin yöksi. Se on sinulle vaikeata, sinun
rintasihan on maitoa täynnä —»
»Oi, kyllä minä jaksan —» hän hymyili, hymy sammui samassa. Hän meni
sitten lapsineen Ragnan tupaa kohti ja Eirik meni talliin.
* * * * *
Heidän ratsastettuaan metsään joensuussa Eirik kääntyi naistentupaa
kohti. Hänen sydämensä sykki ajatellessa kohtausta langon kanssa; hän
ei vieläkään tahtonut uskoa ymmärtävänsä Jørundin menettelytapaa — hän
oli Cecilian mies, ja niin kauan kuin he kaikki elivät, hän kuului
heihin —.
Samassa hän muisti juuri tässä eteisessä seisoneensa Bothildin kanssa
eräänä iltana. Hän oli melkein unohtanut, minkälainen hän oli ollut
niinä hulluutensa päivinä, jolloin hän ei ollut halunnut muuta kuin
kiusata lapsiparkaa, hän oli vento vieras sille miehelle, joksi hän nyt
oli muuttunut.
Äkkiä, kuten välähdyksittäin, selkeni Eirikin sielulle — mitä hänelle
oli annettu anteeksi ja mitä hän oli näinä vuosina saanut. Ja vaikkapa
kävisi niinkin, että hän menettäisi onnensa tässä maailmassa, eivät
Jumalan työt hänessä menettäisi arvoaan: hänestä ei milloinkaan
tulisi sellaista, minkälainen hän oli Bothildia vainotessaan —
hän huomasi ihmeekseen, miten hänen raaka, pehmeä mielensä oli
kypsynyt. Tarttuessaan sisäoveen hän tunsi polttavaa sääliä Jørundin
kunniattomuutta kohtaan —
Hänen astuessaan kynnyksen yli Jørund hyökkäsi häntä kohti — Eirik
väisti taaksepäin, joten isku osui ovenpieleen. Samassa hän tarttui
lankoaan vyötäisistä ja kädestä; hän väänsi tältä miekan ja heitti sen
lattialle. Jørund oli seisonut oven takana piilossa.
»Annahan olla Jørund — sinä olet jo kyllin pilannut asiaasi, mies!»
Toinen seisoi huohottaen ja mulkoillen, ja Eirik huomasi nyt vasta,
miten Jørund oli viime vuosina muuttunut — lihonut kasvoistakin,
piirteet olivat veltot, silmät syvällä ja näytti kuin hän ei osaisi
katsoa ihmisiä oikein suoraan silmiin. Eirikin tuli paha olla — hän
otti miekan ja ojensi sen langolleen: »Sinä olet ollut kyllin tyhmä —
älä pahenna sitä enää. Sinä olet aina rakastanut omaa elämääsi liiaksi
— minä en usko sinun sitä edes miettineenkään, kun uskalsit yrittää
kostaa minulle — jos sinulla ylimalkaan on kostoon syytä — tuskinhan
sentään sitä niin kalliilla ostat.»
»Ennätinhän sentään ennen sinua», Jørund ivaili, »etkö sinä luule minun
älynneen, mitä sinulla oli mielessä — minä kuulin sinun seisovan oven
ulkopuolella kuuntelemassa —»
»Kuten näet, olen minä aseeton — mutta istuhan —»
Jørund loi lankoonsa omituisen, epävarman katseen. Sitten hän nosti
miekkansa uhkaavasti. Eirik hymyili pudistaen päätään.
»Minä voisin iskeä sinut siihen paikkaan kuoliaaksi — paeta metsään —»
»Paljon mahdollista! Mutta on hyvin vaikeaa elää metsässä tähän vuoden
aikaan — sellaisen, joka ei tunne seutuja. On myöskin epävarmaa,
pääsisitkö sinä niin pitkälle. Voihan olla, ettet pääsisi pihastakaan
pois —»
»Vahditaanko minua kuin vankia —» Jørund huusi. Eirikin mielestä hän
oli silmistään kuin rotta, joka on ajettu koloonsa.
»Ei suinkaan. Mutta siitä voisi syntyä kolinaa — ihmiset ovat ulkona —»
Jørund heitti miekan pois, meni vuoteeseensa ja heittäytyi pitkäkseen.
Hän makasi kyynärpäähänsä nojaten ja tuijotti Eirikiin: »Mitä sinä
sitten _tahdot_?»
»Sanoa sinulle», Eirik vastasi, »ettet sinä minusta pääse sillä lailla
— jos sinä sellaista tarkoitat. Sinun täytyy toki ymmärtää, mitä minä
teen tai jätän tekemättä — isä on vanha mies, Cecilialla ei ole muita
läheisiä omaisia kuin minä. Niin kauan kuin sinä käyttäydyt sillä
lailla, että minulla on syytä pelätä hänellä olevan muut kuin hyvät
päivät sinun luonasi, ymmärtänet, etten voi mennä munkiksi.»
»Cecilia on portto!» Jørund sanoi raa’asti.
»Varo toistamasta sitä!» Eirik vastasi yhä rauhallisesti. »Minä luulen
itse pahan vieneen sinun järkesi —» Sen sanottuaan hän säikähti —
Jørund oli sen näköinen kuin se olisikin totta.
»Minä en ole Kolbeinin isä», Jørund kähisi, »minä olen sen kuullut
hänen omasta suustaan! Minä rukoilin häntä sanomaan, minäkö se olen —
enkä saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi!»
»Tuskinpa sinä voit saada kunnialliselta vaimolta sellaiseen
vastausta.» Sekä pelko että kyllästyminen sai hänet pahoinvoivaksi
— silloin Jørund alkoi ulvoa kuin koira, hän ulvoi ulvomistaan —
sitten hän ratkesi itkemään ääneen sanojen virtaillessa ja solkatessa
hänen suussaan: kaikki olivat pettäneet hänet, hänen veljensä, heidän
vaimonsa, kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkin maailmaa,
Cecilia ja Olav ja kaikki täällä — Eirik tuskin ymmärsi kymmenettä osaa
—.
»Etkö sinä luota kehenkään, Jørund?» Eirik kysyi toisen lakattua
hetkiseksi raivoamasta.
Vastaukseksi Jørund kirkaisi kuin häntä olisi potkaistu.
»Jørund», Eirik virkkoi tyynnyttäen, »sinun vaimosi on lähtenyt
pyytämään Eikenin Berseä vaikenemaan ja vaientamaan tämän asian,
niin että sinun maineesi säilyy. Hänen ei ole helppoa anoa armoa —
pelkäänpä sinun tietävän sen vielä paremmin kuin me muut. Hän ei ole
maloinkaan valittanut sinusta sanallakaan meille omalle-. Sinä teet
viisaimmin uskoessasi sanojani — meillä ei ole täällä ollut tapana
käyttää kieroutta ja viekkautta, meillä on ilman sitäkin yllin kyllin
vastattavaa — mutta me olemme olleet aina mainittuja uskollisuudestamme
—»
Jørund Rypa kätki päänsä vuodevaatteisiin itkien ja huohottaen.
Sitten hän yhtäkkiä alkoi kuorsata. Eirik säikähti, ehkäpä hän oli
sairastunut — hän tarttui Jørundiin ja yritti saada hänet parempaan
asentoon. Jørund räpytteli vähän silmiään, kasvot punaisina ja itkusta
pöhöttyneinä, mutta hän sulki ne samassa — hän nukkui.
Eirik istui vähän aikaa vuoteen laidalla, mutta Jørund nukkui yhä.
Sitten hän pujahti ulos raskain mielin ja järkytettynä.
* * * * *
Tuntia ennen illallista Eirik tuli pihalle pukeutuneena
ratsastuspukuun. Hän kurkisti naistentupaan — Jørund kuorsasi niin,
että kuului. Sitten hän meni talliin, talutti sieltä Raudenin ja
satuloi sen.
Aurinko oli niin alhaalla, että sen säteet punersivat ja kultasivat
maat ja kartanon takana olevan lumisen metsäharjun Eirikin saapuessa
Eikenin näköpiiriin. Hän pyysi tien vieressä olevasta pienestä mökistä
saada jättää sinne hevosensa. Vaikkapa se joutuisikin Bersen korviin,
hänen oli pakko uskaltaa niin tehdä —.
Hän kulki jalan tietä pellon poikki taloa kohti taloon vievän pihapolun
ohi. Aurinko oli nyt laskenut ja valkoinen maa muuttui harmaan
siniseksi, mutta taivas oli punaisen keltainen, etelässä uiskenteli
jokin kultainen pilvi ja keskellä taivaan kantta jokin tähtikin jo
tuikutti.
Se tie, jota hän viime kerralla täällä ollessaan oli kulkenut, oli
ajettu — ylempänä oli reenjälkiä ja heiniä. Se kulki vähän matkaa sitä
aitoviertä, joka erotti pihan metsästä. Hän kahlasi aidalle, pysähtyi
katsomaan taloa kohti. Hänen mieleensä johtui, että oli paha enne: hän
ei ollut milloinkaan käynyt siellä sisällä.
Hän jäi seisomaan tietämättä, mennäkö sinne pyytämään Gunhildia
puheilleen. Silloin ovi avautui — nainen, mies ja koira tulivat ulos.
Eirik alkoi huhuilla syksyistä huhuiluaan varovaisin äänin. Nainen
säpsähti, koira alkoi haukkua ja syöksyi kuin nuoli häntä kohti, mies
kintereillä:
»Sinäkö oletkin, Kaare —?» Eirik huusi.
Kaare Bersenpoika tuli hänen luokseen:
»Oletko sinä täällä—?»
»Olen. Pyydätkö sisartasi, haluaisin puhua hänen kanssaan. Minä odotan
tuolla tiellä.»
Oli jo paljon pimeämpää — auringonlasku muuttui keltaiseksi ja kirkkaan
viheriäksi, tähtiä ilmestyi jo enemmän. Gunhild saapui pitkään
huppuvaippaan puettuna; veli ja koira seurasivat häntä.
»Anna Gunhildin ja minun jutella vähän aikaa kahden kesken, Kaare»,
Eirik pyysi. Sisar virkkoi jotakin pojalle ja tämä kääntyi takaisin
koiran seuraamana.
Sitten hän sieppasi Gunhildin syliinsä. Silloin Gunhild purskahti
itkuun: »Minä en nyt ymmärrä tätä, Eirik.»
Eirik piti häntä sylissään onnettomana — hän oli niin tottumaton
itkeviin naisiin. Mutta hetken kuluttua hän laski tytön irti ja alkoi
kertoa aivan rauhallisesti, miten asianlaita oli, kuten Gunhild jo oli
kuullut veljiltään.
Gunhild oli rauhoittunut: »Sen minä ainakin käsitän, ettei se voi olla
totta, mitä ne sanovat, eivätkä minun veljenikään sitä usko. — Mutta
mitä Jørund Rypa ajattelee?»
Eirik kertoi vähän Jørundin omituisista ajatuksista ja siitä, miten
hänen henkeänsä muka uhattiin Hestvikenissä. — »Mutta minä tahtoisin
puhua sinulle, Gunhild —. Niin — minähän olen luullut — minä uskallan
toivoa sen olevan sinunkin mielesi mukaan, sen, mitä minä toivon — että
meitä koskeva sopimus täyttyy?»
»Olenhan minä antanut sinun nähdä — ehkä enemmän kuin minun olisi
pitänytkään —» hän torjui Eirikin yrittäessä taas tarttua häneen, mutta
salli hänen pitää kädestään.
»Nyt se ei tapahdukaan Agneksenmessuna. Meidän on tietysti odotettava.
Mutta minä en voi muuta ajatella kuin että isäsi ajattelee asiaa, hän
ymmärtää, tämän avioliiton olevan joka suhteessa muuten niin sopivan,
että —»
Gunhild puristi hänen kättään:
»Minä toivon, ettei meidän tarvitse kauan odottaa», hän virkkoi
alakuloisella äänellä, joka sai miehen värähtämään ilosta. »Näin
täysikasvuisena neitona ei ole helppo asua äitipuolen käskettävänä
—. Ja minä olen uskonut sinusta aivan siitä asti, jolloin ensikerran
kanssasi puhuin — että sinä olet hyvä sille, jonka kanssa sinä tulet
yhdessä elämään!»
Silloin ei Gunhild voinut estää Eirikiä sieppaamasta häntä jälleen
syliinsä.
»On vielä eräs asia, josta tahtoisin sinulle puhua», Eirik virkkoi
hetken kuluttua. »Sinähän tiedät, että kerran aioin ruveta munkiksi
— minä olin luostarissa toista vuotta. Niin että minä tiedän jonkin
verran kirkkolaeista ja sen sellaisista —. Jos kävisi niin hullusti,
että Berse ehdottaisi toista kosijaa, niin tiedä, ettei avioliitto ole
avioliitto Jumalan sanan ja kirkon lain mukaan, ellet sinä itse ole
siihen suostunut. Uskallatko sinä pysyä lujana ja kieltäytyä, niin
etteivät he voi sinua pakottaa — ja piispan velvollisuus on ottaa sinut
suojelukseensa, jos sinä hänelle valitat.»
»Pakottaa minua sellaiselle, jota en huoli!» Gunhild virkkoi kiivaasti.
»Minä ennemmin pakenen kotoa — minä menen ennemmin sisareni Eldridin
luo —»
Eirikin sydämessä värähti — ei, niin ei ainakaan saisi käydä! Hänen
Gunhildinsa, puhdas ja uljas, vanhan luo ‒. Seitsemässä seurakunnassa
ei ollut naista, jonka maine olisi ollut huonompi kuin Eldrid
Bersentyttären. Se ei saisi tapahtua —. Mutta hän virkkoi vain:
»Ei suinkaan sentään niin huonosti käy — minä vain ajattelin, että jos
veisi niin pitkän aikaa, että toisesta avioliitosta tulisi puhe. Jumala
sinua, Gunhild, siunatkoon — tuskinhan sentään asia niin pitkälle
menee, että sinun uskollisuutesi tulisi niin kovalle koetukselle.»
»Minulla on vilu», Gunhild virkkoi hetken päästä; hän seisoi
liikutellen jalkojaan ja väristen.
»Tule — kiedonko vaippani ympärillesi—», Eirik veti tytön luokseen,
istuutui joillekin tukeille tien vieressä ja sai tytön syliinsä. »Onko
sinulla vieläkin vilu?» hän kuiskasi.
»Jalkani ovat jääkylmät—»
Eirik tarttui hänen polviensa alitse, nosti hänet, niin että hän oli
aivan koukussa hänen sylissään, kietoi vaippansa hänen jalkojensa
ympärille. Eirik tunsi koko hänen nuoren, terveen ruumiinsa painon
omaansa vasten, tyttö täytti kokonaan hänen sylinsä, ja Eirik etsi
kasvoillaan hänen pehmeää, talvikylmää poskeaan vaipanhupun nahkareunan
alta. Ja Eirik tunsi oman nuoruutensa ja elinvoimansa ja että heitä
kahta lämmitti heidän lämmin verensä talviyön raikkaassa pakkasessa.
Eirikin lujasta otteesta ja kuumista suudelmista säikähtäneenä hän
pyrki pois: »Eirik — minä en uskalla olla kauemmin ulkona —»
Silloin Eirikin täytyi laskea hänet vihdoin pois — vielä väristen ja
hengästyneenä äskeisestä hurjasta syleilystä. Hän seurasi tyttöä aina
pihatielle asti:
»Nyt kulunee aikaa seuraavaan tapaamiseemme —?»
Gunhild ojensi hänelle käden:
»Älä pelkää, Eirik — minua he eivät saa myöntymään!»
»Siunatkoon sinua Kristus ja neitsyt Maria — kunhan minä vain sen
tiedän, keksitään kyllä keino!»
Oli jo pimeä, ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen rientäessään
valtatielle. Oli pureva pakkanen, lumi narskui jalkojen alla —
linnunrata loisti kirkkaana mustalla tähtitaivaalla. Mutta pakkanen
teki hyvää — hän tunsi oman voimansa ja lämpönsä sen vastakohtana.
Pikku mökissä oltiin nukkumaan menossa hänen tullessaan hevostaan
hakemaan. Ja yö oli jo kulunut pitkälle hänen Hestvikeniin saapuessaan.
Hän kurkisti Jørundin puolelle — naistentuvassa oli jääkylmä, tuli oli
sammunut liedellä. Eirik kuuli nukkuvan hengityksen — hän meni omalle
puolelleen, sytytti lyhdyn ja palasi katsomaan lankoaan. Jørund ei
näyttänyt liikahtaneen, mutta hänen unensa näytti nyt terveemmältä.
Eirik peitti hänet, kokosi joitakin peittoja ja päänalaisia ja teki
itselleen vuoteen penkille. Hän kiskoi saappaat jääkylmistä jaloistaan,
avasi vyönsä, kietoutui huurteiseen vaippaansa ja nukkui heti.
* * * * *
Hän ei herännyt, ennenkuin Jørund ravisti häntä: »Etkö sinä tule
syömään?»
Eirik nousi. Jørund oli tänään aivan toisenlainen arka ja hiljainen,
ääni erittäin pehmeä. Heidän käytyään ruokaan käsiksi Jørund kysyi
hetken kuluttua katsellen sivulle:
»Kuule — Eirik — oliko niin, että — aioinko minä tehdä sinulle jotakin
— tappelimmeko me eilen?»
»Etkö sinä itse muista, mistä me eilen puhuimme?» Eirik kysyi vakavana.
»Minä en oikein tiedä — mitä minä olen uneksinut Ja mikä on totta.
Minulla on joskus niin sietämätön päänsärky, etten minä muista
jäljestäpäin mitään —»
»Voitko sinä tänään paremmin?»
»Minun pääni on tänäänkin kipeä — mutta toisella tavalla —»
Ja heidän syötyään hän paneutui jälleen vuoteeseensa ja nukkui
uudelleen. Eirik kurkisti häntä monta kertaa. Päivällisen maissa Olav
ja Cecilia palasivat kotiin.
Eirik meni ulos heitä vastaan. Hän koetti lukea isän kasvoista — Olav
ei ollut häntä huomaavinaan, ei tervehtinyt — hän astui hevosen selästä
ja meni suoraa päätä omaan tupaansa katsomatta puoleen tai toiseen.
Eirik seurasi Ceciliaa Ragnan tuvalle. Saatuaan Audunin täpötäysille
rinnoilleen Cecilia vetäisi helpotuksen huokauksen. Eirik nosti hänen
maahan pudonneen vaippansa.
»Sinä luultavasti odotat saavasi kuulla, miten meidän asiamme
onnistui?» Cecilia katseli rintalapsensa päätä. »Se olisi voinut
käydä paremmin — mutta se olisi voinut käydä huonomminkin. Berse
lupasi vaieta. Mutta minä en voi sinulta salata, että hän sanoi meille
sellaisia asioita —. Ja isä — isä hillitsi itseään omalla tavallaan.
Mutta minä olisin toivonut — olisin toivonut hänen säästyneen tältä —
kun hän on näin vanha mies ja — ja —. On viisainta, ettet sinä lähesty
häntä —.»
»Minun täytynee sitten —» Eirik silitti sisarensa poskea. »Sinä luulet
varmaankin minun olevan heikomman kuin sinä olet, Cecilia», hän virkkoi
surullisesti.
»Minä en sitä tiedä.» Hän siirsi lapsen toiselle rinnalleen. »Lienee
asioita, joita mies kestää paremmin kuin nainen. Ja asioita, joita mies
kestää huonommin —»
Mutta Eirikin mennessä pirttiin Olav istui vielä täysissä
päällystamineissaan kädet miekan kahvalla ja leuka nojaten siihen.
Hän vilkaisi Eirikiin ohimennen mitään virkkamatta, eikä Eirikkään
uskaltanut puhua.