»Oi, en tiedä.» Silloin Eirik veti hänet jälleen luokseen.
Gunhild kietoi äkkiä kätensä hänen kaulaansa:
»Mutta nyt sinä saat lähteä ratsastamaan — ei, ei, mitä sinä teet —»
Eirik oli pistänyt kätensä tytön kaulan aukosta, painaen hetkisen hänen
silkinpehmeää rintaansa. Puoleksi hymyillen ja puoleksi hämillään hän
työnsi Eirikin luotaan veti esille sen kylmän ja kovan esineen, minkä
Eirik oli hänen vaatteisiinsa työntänyt:
»Ei, Eirik — tämä sinun on otettava takaisin — en minä kuitenkaan voi
ottaa sinulta vastaan näin suurta lahjaa —», hän ojensi vaatteittensa
miehustasta löytämänsä kultasoljen.
»Voit kyllä.» Eirik hyppäsi satulaan tytön tullessa luo ja ojentaessa
hänelle toisella kädellä keihästä ja yrittäen toisella työntää hänelle
solkea, Eirik kumartui, koskettaen vielä kerran huulillaan hänen
sileätä, viileätä otsaansa. »Sinun pitää ottaa se — ja sinun pitää
säilyttää se, kunnes voit sitä käyttää!»
Sitten hän nykäisi hevosen käyntiin. Hän kääntyi tuon tuostakin,
nyökäytti tytölle. Nähdessään hänet viimeisen kerran tien kääntyessä
metsikköön Gunhild kohotti kätensä huiskuttaen hänelle.
Eirik hymyili itsekseen, naurahtipa oikein vuonoa kohti ratsastaessaan.
Hän hyräili aina välillä huhuilua, mutta hyvin hiljaa, eikä hän
uskaltanut laulaa ääneen hänen nimeään. Tämä oli hänen elämänsä iloisin
päivä —.