Eirik pysytteli kesällä etupäässä Saltvikenissä. Tuntui niinkuin hän
olisi siirtänyt koko vanhaa kotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden tänne;
hän ei viihtynyt enää Hestvikenissä, ja kun hänen oli pakko olla siellä
muutamia päiviä, hän kaipasi jälleen uudistaloonsa ja ajatteli, mihin
hän siellä sitten ryhtyisi.
Isä pisteli häntä siitä:
»Minulla ei ole kohta sinusta sen enemmän hyötyä kuin vävystänikään.»
»Niin, hänestä sinulla ei liene suurtakaan apua —»
Olav nauroi harmissaan.
Eirik yritti saada ulkohuonerakennukset siihen kuntoon, että täällä
voisi joku asua kymmenen naudan kanssa. Hänellä ei ollut muuta kuin ne
kaksi poikaa ja raajarikko apunaan, mutta kävihän se sentään. Olavilla
oli kesällä kaksi suolankeittäjää lahdella, ja he asuivat siellä.
Vihdoin, kun Eirik oli jo päättänyt heinänteon, Olav tuli sinne eräänä
päivänä katsomaan suolavarastoja. Hän oli tyytymätön pihan kuntoon —
pelkkä rojukasa rakennusaineita ja lastuja — tuvassa oli sellaista
kuin saattoi odottaakin, missä viisi miestä ja avuton raajarikko asuu
ilman naisväen apua; hän murisi rumista, kuihtuneista risu-aidoista
aivan talon ympärillä — ja Eirikin hän tahtoi kotiin nyt heinän teon
ajaksi. Hän ei puhunut paljon mitään Eirikin kulkiessa hänen kanssaan
ja näytellessä, mitä hän oli tehnyt ja mitä vielä aikoi tehdä. Mutta
kulkiessaan venettä kohti Olav pysähtyi:
»Sinä olet oikeassa, Eirik. Tästä talosta tulee paljon parempi kuin
luulinkaan. Minä näen nyt, että kaikki, mitä sinä olet tehnyt, on hyvin
tehty.»
Eirik punastui ilosta. Hän virkkoi naurahtaen:
»Tiedätkö, isä kulta, että sinä nyt ensi kerran siitä lähtien, kun me
olemme toisemme tunteneet, myönnät minun olevan oikeassa?»
Olav vastasi miettivästi:
»Enpä tiedä. Myönnyinhän minä silloinkin, kun sinä halusit mennä
luostariin. — Paettuasi kotoa, koska sinun teki mielesi lähteä
maailmalle onneasi koettamaan — minä en jaksa muuta muistaa, kuin että
myönnyin silloinkin, vaikken minä pitänytkään siitä, että sinä läksit
luotani sillä tavalla. Ja jos sinä olisit puhunut minulle Bothildista —
ehken minä silloinkaan olisi kieltänyt —»
Eirik vaikeni hämillään. Hän huomasi isän puhuvan totta — mutta hän
tiesi, ettei siinä sentään ollutkaan koko totuus —.
»Oletko sinä jättänyt luostarin kokonaan mielestäsi?»
Siihen ei ollut helppo vastata. Hän kaipasi siihen elämään tavallaan
aina — ja hän oli joskus ajatellut, että kunhan tämä Saltvikenin
talo kerran tulee kuntoon —. Jos hän saisi tehdä lupauksensa heti,
hän luulisi sen tekevänsä. Mutta hän tiesi, että hänen oli käytävä
noviisi-aikansa uudelleen, eikä hän jaksaisi pitää koko vuotta
koe-aikaa.
»Sinä olet, poikani, epävakainen», Olav virkkoi matalalla äänellä
heidän laskeutuessaan rantaan, »ja luulenpa senkin ajan kerran
koittavan, jolloin sinä kyllästyt Saltvikeninkin hoitoon.»
Eirik sylkäisi suustaan pureskelemansa katajanmarjat. Mutta sitten hän
hillitsi itsensä eikä vastannutkaan isälle. Epävakainen — isä Einarkin
oli sanonut niin. Se oli merkillistä —
»Koska sinä et enää ajattele luostaria», Olav sanoi, »pitäisi sinun
mennä naimisiin.»
Kun Eirik ei vastannut, Olav jatkoi:
»Sinä olet jo kahdenkymmenen kahdeksan vuotias, Eirik; olisihan siihen
jo aika. Ja minä olen yli puolen vuosisadan — minun iässäni ei kukaan
mies tiedä, vaikka hän olisi seuraavana keväänä turpeen alla. —
Haluaisin tietää, miten Hestvikenin käy, kun minä olen poissa.»
»Cecilialla on kaksi kaunista poikaa», Eirik virkkoi.
»Puolen kolmatta, minä pelkään», Olav vastasi lyhyesti. »Niin,
kauniita lapsia, kuuluvat naiset sanovan. Mutta niillä on samanlaiset
hiirenkorvat — kuin isälläänkin.»
Eirik kysyi:
»Oletko sinä ajatellut jo jotakin —? Jonka kanssa minun pitäisi mennä
naimisiin, minä tarkoitan.»
»Eikenin Bersellä on tytär—»
»Gunhild? — Mutta Berse ja sinähän olette riidoissa?»
»Ei niin pahoin, ettei meistä voisi tulla jälleen ystäviä.» — Olav
hymyili. »Jos hän voisi saada Hestvikenin pojan vävykseen, niin —»
He eivät jutelleet enää Eirikin soutaessa kotiin kesäiltana. Vasta
sillan luo saavuttua isä virkkoi:
»Eikö vanha Tore voisi olla talvea Saltvikenissä sen karjan kanssa,
jonka sinä haluat sinne ottaa?»
»Tore? Voitko sinä sitten olla täällä ilman Torea?»
»Paremmin kuin ilman sinua.» Olav pysähtyi. »Olla täällä Jørundin
kanssa on minusta vaikeaa —» Eirik huomasi, ettei isän ollut helppo
sanoa sitä.
Eirik meni seuraavana päivänä aamiaisen aikana sisarensa luo. Cecilian
noustessa Eirik huomasi olevan, kuten isä oli sanonut. Hänestä
ei muuten huomannut mitään muuta, kuin että hän ikäänkuin taipui
vaikeammin — ja veljelle selvisi yht'äkkiä, ettei Ceciliassa tapahtunut
muuta muutosta, kuin että hän ei taipunut ja hänen selkänsä tuntui
jäykistyvän.
Cecilia toi kannun ja pikarin ja asetti hänen eteensä; sitten hän
istuutui jälleen ompelemaan. Olut oli ollut sisällä; se oli niin
hapanta, että Eirik joi vain siksi, ettei loukkaisi sisartaan.
Eirik ei oikein tiennyt, mistä hänen pitäisi Cecilian kanssa jutella.
Cecilia istui hyvin suorassa, pitäen ompelustaan korkealla aivan
kasvojensa edessä; kaunis, kalpea suu näytti jäykistyneen lujaksi,
suoraksi viivaksi, ja hänen poskensa olivat käyneet kuopille, niin että
suuret poskiluut ja hienopiirteinen leuka pistivät esiin. Hän huomasi
Cecilian kirkkaitten silmien himmentyneen, ne muistuttivat pieniä,
vaaleanharmaita rantakiviä.
Kolbein, vanhin pojista, tulla taarutti pitäen jotakin kädessä — se
oli kaarnanpala — ja laski sen äidin helmaan. Cecilia sanoi kiitos,
totisena, mutta pudisti päätään tämän pyrkiessä syliin; hän ompeli
ahkerasti.
Silloin lapsi otti kaarnanpalan pois ja vei sen Eirikille. Eirik nosti
pojan syliinsä ja leikki hänen kanssaan, hän oli aina pitänyt lapsista.
Kolbein oli lihava ja kaunis — Eirik silitti hänen vaaleata, kosteata
lapsentukkaansa. Se oli totta, hänellä oli hiirenkorvat; Eirikiä
hämmästytti kuitenkin, kun lapsen oma äidinisä sanoi niin. Hän ei.
ollut tullut ajatelleeksi, että Jørundillakin oli — hänen tukkansa oli
aina niin leikattu, ettei sitä nähnyt. Sen piti olla merkki siitä, että
sukuun oli tullut orjan verta, sanoivat ihmiset —.
Eirikin teki mieli kysyä Cecilialta Gunhild Bersentyttärestä — he
olivat samanikäiset — mutta ei vain saanut sitä tehdyksi. Hän oli
nähnyt Gunhildin kirkolla monta kertaa, mutta ei jaksanut oikein
muistaa, minkä näköinen hän oli — ei ruma eikä kauniskaan, ja
punatukkainen, mikäli hän muisti —.
Hän toivoi sisaren ottavan lapsensa syliinsä, leikkivän ja
naureskelevan niiden kanssa ja kehuvan niitä, kuten hän oli kuullut
toisten nuorten äitien tekevän. Mutta Cecilia ei tehnyt niin
milloinkaan. Hän hoiti ne hyvin, mutta ilman hymyä ja leikinlaskua.
Hän puhui Jørundille ja Jørundista — sen vähän, mitä hän oli kuullut
Cecilian puhuvan — kuten hyvä vaimo ainakin. Mutta aina yhtä kylmästi
ja raskaasti. Eirik olisi ennemmin toivonut hänen valittavan — sillä
hän tiesi, että jos hänellä olisikin ollut jotakin valittamista, ei
Cecilia ainakaan olisi sitä tehnyt. Eirik oli Jørundin vuoksi myöskin
levoton — tuollaisella luonteella ei voinut pitää Jørund Rypaa hyvällä
mielellä ja herttaisena, ja kun Jørund kaiken lisäksi oli vihoissa
isänkin kanssa —.
Lanko tuli samalla sisään, tervehti Eirikiä ja kaatoi itselleen olutta:
»Missä Magnhild on — käske hänen tuoda meille raikasta olutta!»
»Minä en tiedä, missä Magnhild on.» Cecilia laski työnsä pois, otti
kannun ja läksi ulos.
»Onko hän lähettänyt hakemaan sinua heinänkorjuuseen?» Jørund
ojentausi. »Niin — minä en ole liikuttanut kättänikään — enkä minä tee
sitä, ennenkuin Olav hyvittää, mitä hän keväällä rikkoi minua vastaan.»
* * * * *
Eirik kysyi illalla isältään:
»Onko Jørund maksanut sinulle sen hopean, minkä hän sinulta keväällä
lainasi?»
Olav tuhahti halveksivasti eikä edes vastannut.
* * * * *
Sunnuntaina, kun hestvikeniläiset menivät kirkosta ulos messun jälkeen,
Rynjulin Torgrim tuli heidän luokseen.
»Una sanoo, Olav, että sinä voisit antaa tänään nuorillesi lupapäivän —
siitä on niin kauan, kun hän on viimeksi jutellut Eirikin kanssa, hän
sanoo.»
»Aivan kernaasti —» Olav hypähti satulaansa. Hän ratsasti
palvelusväkineen pois.
Antaessaan Una Arnentyttärelle kättä Eirik huomasi Gunhildin seisovan
aivan lähellä Rynjulin lasten kanssa. Tämä riisui juuri vaippansa,
antoi sen ja hunnun Torgrimin pojalle: »Tänään on niin kuuma», hän
sanoi pojalle. Hänen äänensä oli kirkas ja hyvä — Eirik piti siitä.
Eirik tarkasteli häntä salaa sillä aikaa kuin Una tervehti Jørundia ja
Ceciliaa. Hän ei ollutkaan punatukkainen, kuten hän oli luullut — hänen
palmikkonsa olivat tuhanväriset, mutta hänen ihonsa oli juuri sellainen
hieno, punainen ja valkoinen ja pisamainen, jonkalainen on usein
punatukkaisilla, ja iho kiilsi kuin silkki. Hän oli pitkä, suora ja
solakka — ja punaisenruskea puku oli aivan ruumiinmukainen hopeavyöhön
asti, siitä se laskeutui hyvin runsain laskoksin, jotka levisivät hänen
jalkojensa ympärille maassa. Hihat ulottuivat melkein maahan asti ja
ne olivat kyynärpäihin asti halki, niin että kurotut, vaaleansiniset
paidanhihat näkyivät.
Hän ei ollut sen kummemman näköinen kuin muutkaan terveet, säädylliset
naiset, jotka ovat saaneet elää huolettomissa oloissa — kasvot olivat
soikeat ja täyteläiset, nenä suora ja päästä paksuhko, silmät harmaat.
Mutta Eirik tarkasteli naista, joka oli hänelle määrätty, ja hän näki
hänessä eroavaisuuksia muista naisista. Torgrim ja Una mahtavat olla
asiasta selvillä, hän arveli.
Kun heidän sitten oli lähdettävä, nosti Eirik Gunhild Bersentyttären
satulaan. Tämä kiitti häntä ujostelemattoman ystävällisesti,
katsoi alas Eirikin kapeisiin, tummiin kasvoihin, huomasi miehen
kullanruskeitten, suurien silmien olevan erittäin kauniit, silloin hän
hymyili hiukan ja kiitti vielä kerran ohjaksiin tarttuessaan.
Eirik ei päässyt Rynjulissa ollessaan hänen kanssaan ensinkään
puheisiin, mutta hänen mielestään päivä jo siitä täyttyi, kun hän oli
läsnä. Illalla halusivat talon nuoret, Astrid ja Torgils ja Elin, saada
leikit toimeen.
Eirik ei aikonut ensin ottaa osaa — hän oli Unan lapsia ja näiden
ystäviä niin paljon vanhempi. Ja hän oli kotiintulonsa jälkeen
pysytellyt poissa leikistä ja tansseista. Mutta hän piti tanssista — ja
hänen nuoret sukulaisneitosensa halusivat saada hänet kaikin mokomin
esilaulajaksi. Hänen tullessaan ketjuun Astrid päästi irti Gunhildin
käden ja tarttui hänen käteensä. Hän joutui siten seisomaan kahden
nuoren neitosen keskellä.
Aurinko oli laskeutumaisillaan ja sen lämpimässä, keltaisessa valossa
nuorten varjot lankesivat kauas nurmikolle. Laulu kaikui kauniina
kesäillan rauhaan, ja Eirik tunsi ihanaa, hurmaavaa riemua kuullessaan
oman kauniin äänensä. Hän tunsi koko ajan Gunhildin käden omassaan —
se oli lämmin ja vähän kostea, ja siitä virtasi koko ajan Eirikin koko
ruumiiseen lämpöä ja hyvyyttä. Eirik iloitsi aina ketjun kääntyessä
toiseen suuntaan — silloin tytön liehuvat hihat ja hameen helmat
pyyhkäisivät häntä.
Kerran, kun tanssiketju pysähtyi hengähtämään, hän tuli vilkaisseeksi
sinne, missä Cecilia istui Unan kanssa katsellen leikkiä. Sisar oli
kokonaan kietoutunut siniseen vaippaansa; hänen kasvonsa näyttivät
luun kaltaisilta naidun vaimon valkoisen hunnun ympäröimänä. Hänen
kohdaltaan olivat leikit ja tanssit lopussa ja hän oli Gunhildia
nuorempi —. Eirik päästi Astridin käden irti ja meni molempien naisten
luo.
Hän heittäytyi maahan heidän jalkojensa juureen, makasi siinä jutellen
Unan kanssa. Pian tulivat toisetkin nuoret sinne. Toiset menivät hetken
kuluttua pois, mutta Gunhild istuutui viereen ja nuoret juttelivat
yhdessä. Eirik kuuli heidän kirkkaat äänensä takanaan, nuorempien
tanssiessa ja laulaessa pihamaalla ja hänen jutellessaan Unan kanssa.
Sisarukset läksivät pimeän-tultua. Torgrim sanoi Jørundin lähteneen
jo vähän aikaa sitten — hänellä oli jonnekin asiaa, hän oli sanonut.
Metsään saavuttuaan Eirik astui hevosen selästä ja talutti sisaren
hevosta. Hänen ei olisi pitänyt viipyä Rynjulissa näin kauan, hän tuli
ajatelleeksi — Cecilian oli vaarallista olla ulkona pimeän tultua.
Rundmyrin luona hän poikkesi sille pikku polulle, joka kiersi suon
ylälaitaa; hänellä oli Arnketilille asiaa eikä hän uskaltanut jättää
Ceciliaa, mutta toivoi tapaavansa ihmisiä rakennusten luona. Heidän
saapuessaan mäen alle, jolla rakennukset olivat, avautui ovi — tuvan
takasta levisi tulen loimu — ja joku tuli ulos, sieltä tuli miehiä ja
naisia, hän kuuli heidän äänistään heidän olevan irtolaisväkeä.
Silloin hän huomasi joukossa kaksivärisen nutun, jonka hän
oli tuntevinaan. Hän oli myynyt Jørundille sen puvun, jonka
minoriteettimunkit olivat lahjoittaneet hänelle; se sopi langolle.
Eirikin tuli paha olla — oliko Jørund nyt Rundmyrissä — Hän muisti
korvat kuumina kaikkea, mitä hän ennen vanhaan oli kertonut
Jørundille seikkailuistaan siellä — vielä suurennellen niitä. Mutta
hänellä oli epäselvä aavistus siitä, että jos Jørund nyt alkaisi
etsiä ajanvietettä, muuttuisi se paljon pahemmaksi. Tekemättä siitä
milloinkaan itselleen selkoa hän kuitenkin tunsi siksi tarkoin toisen
sielun kylmyyden tietääkseen, että jos Jørund kerran tahrasi itsensä
liejussa, ei hänessä ollut mitään, joka olisi luonut lätäkön liejuun
minkäänlaista kiiltoa.
Cecilia ei ollut nähnyt mitään, Jumalan kiitos hän istui toisaalle
kääntyneenä.
Eirik vei kotiin tultuaan hevoset talliin, jonka pilttuut olivat nyt
kesäaikaan tyhjinä. Sitten hän istuutui oven suussa olevalle arkulle —
hän halusi ottaa vastaan Jørundin tämän kotiin tultua ja yrittää saada
mies sisään Cecilian heräämättä.
Gunhild, Gunhild — hän väikkyi koko ajan Eirikin ajatuksissa. Hän oli
tuskin koskenut naiseen käsin luostarista palattuaan. Hän oli yli kolme
vuotta vartioinut itseään sanoin, töin, ajatuksin. Kun häntä perkele,
maailma ja oma liha viekoittelivat, hän oli taistellut —
Nyt hän oli saanut oikeuden katsella yhtä, ajatella yhtä. Hän sai
muistella, miltä oli tuntunut tarttua häneen ja nostaa hänet hevosen
selkään, muistella hänen kättään, jota hän piti omassaan — sen
suloisuutta ja lupausta vielä enemmästäkin —.
Näiden viime vuosien vakavuuteen, jolloin hän oli oppinut tahtomaan
ja käyttämään tahtoaan itseään vastaan, sekaantui muistojen varjoja
nuoruusvuosilta, ostettujen naisten syleilyitä ja unelmia säädyllisistä
naisista — unelmia, joita hän ei uskaltanutkaan yrittää toteuttaa
pyrkimällä tutustumaan johonkin heistä. Ja Bothildia hän ei rohjennut
milloinkaan oikein ajatella, mutta häpeä ja pelko ja tuska siitä,
mitä hän oli Eirikin elämässä merkinnyt, oli yhä selvittämättömänä
hänen sielunsa syvimmässä sopukassa ja oli luonut väriä kaikkiin näinä
vuosina hänen mielessään läikkyneihin aaltoihin.
Gunhild Bersentyttären vaalea kuva alkoi kiintyä tälle tummalle
pohjalle. Eirik oli jo alkanut häntä rakastaa.
Oli jo puoliyö, eikä Jørund ollut vieläkään tullut. Eirik istui häntä
odotellen, oli huolissaan lankonsa vuoksi, ajatteli sitten Gunhildia ja
tuli iloiseksi —.
Sitten hän heräsi ja huomasi nukkuneensa kauan ulkona oli valoisaa.
Hän katsoi ulos — aitovierellä kulki Jørundin kaunis vaalea ratsu ja
vajassa riippuivat hänen satulansa ja valjaansa paikoillaan. Hän ei
voinut sittenkään olla kovin pahoin juovuksissa —.
* * * * *
Isä ei hiiskunut asiasta sanaakaan, ennenkuin viikon kuluttua.
»Oletko sinä ajatellut, mistä me viimeksi juttelimme? Sinun naimisiin
menostasi?»
»Se asia saa mennä, kuten sinä, isä, tahdot.»
* * * * *
Eirik teki parin päivän kuluttua asiaa Rynjuliin jälleen. Gunhild oli
siellä vielä. Hän ei vaihtanut monta sanaa tytön kanssa, mutta tämä
istui Unan luona Eirikin jutellessa sukulaisensa kanssa.
Eikenin Berse oli Hestbaekin Arnen serkku, Baardin ja Torgrimin appi.
Mutta hän oli ollut Rynjulin Torgrimin kanssa vihoissa jo vuosikausia —
Torgrim oli kiivas ja suorasukainen; hänen kiivauteensa ei kiinnitetty
kovinkaan suurta huomiota, sillä hän ei ollut ensinkään halpamainen,
vaan jalomielinen, mutta Berse ei suvainnut yhtään leikkisanaa, sillä
hän piti lujasti kiinni arvostaan. Olav Auduninpoikakin oli joutunut
hänen kanssaan huonoihin väleihin aikoinaan; heidät oli kerran
kummatkin valittu johonkin asiaan erotuomareiksi, mutta he eivät olleet
päässeet yksimielisyyteen, ja Olav oli silloin sanonut ajatuksensa
terävämmin sanoin kuin mitä Bersen arvo salli hänen mielestään.
Eirik ei ollut milloinkaan kiinnittänyt näiden kolmen vanhan miehen
väliseen epäsopuun mitään huomiota. Mutta nyt, naisten mentyä
huoneesta, hän kysäisi Torgrimilta:
»Oletteko te sukulaiset jo sopineet, koska Eikenin tytär on täällä
kylässä?»
Torgrim nauroi ja joi Eirikin maljan:
»Niin, olen nyt osoittanut ukolle osaavani olla vihoissa seitsemän
vuotta. Mutta nyt minä, Herra nähköön, näytän olevani vieläkin
vahvempi — minä uskallan olla hänen ystävänsäkin seitsemän vuotta,
jos niin on tarvis — mutta ei hän niin kauan eläkään — hän on ainakin
seitsemänkymmenen vuotias. Ja Gunhild on tullut äitiinsä — ja se on
hänen onnensa», hän nyökäytti Eirikille.
Hän ymmärsi silloin, että Torgrimin oli siinä asiassa otettava ensi
askel.
* * * * *
Jonakin päivänä Bartolomeuksenmessun jälkeen Una tuli Hestvikeniin
Ceciliaa katsomaan; hän otti mukaansa kaksi nuorta tytärtään ja Gunhild
Bersentyttären.
Kaikki nuoret istuivat naistentuvassa vaimojen luona. Silloin Una
sanoi Cecilialle ensimmäisen asiansa olevan pyytää saada viedä Torgils
täksi talveksi luokseen kasvatettavaksi: »Koska sinä taas saat lapsen,
ennenkuin tämä on vuodenkaan vanha, on siinä sinulle liikaa, ja minulla
on hänelle kasvatusäitikin; Ingrid synnytti illalla ja lapsi olikin
kuollut — vaimo parka! Hän ottaisi mielellään sinun Torgilsisi ja
laskisi hänet rinnoilleen —.»
»Ei, ei—. Minä en laske poikaani luotani —»
Silloin Jørund virkkoi:
»Sinun pitäisi olla tästä emännälle kiitollinen. Sinä tarvitset
nykyjään yörauhaa, Cecilia, ja ehkäpä Torgilskin vahvistuisi, jos saisi
imeä tervettä äitiä.»
Una arveli Jørundin olevan oikeassa. Sitten hän alkoi puhua Ingridin
onnettomuudesta. Hän oli ollut Unan palvelusneitona jo vuosikausia ja
melkeinpä Rynjulin kasvattina; sieltä hän joutui viime vuonna naimisiin
hyvän, kunnon miehen kanssa, joka palveli Gunhildin enolla, Draumtorpin
Guttormilla Skeidin pitäjässä. Guttorm oli ollut vaimoineen häissä
Raumarikissä ja heillä oli ollut mukanaan säkillinen kalliita esineitä,
jotka he olivat lainanneet hääpaikkaan. Metsässä, Gerdarudin luona, he
joutuivat rosvojen käsiin — isäntä oli kolmen renkinsä kanssa pitänyt
hyvin puoliaan, mutta Jon, Ingridin mies, kuoli haavoihinsa jonkin ajan
kuluttua. Leski oli menettää surusta järkensä ja pakeni eräänä yönä
Draumtorpista; aivan yksin pienen pojan kanssa, jonka hän oli saanut
mukaansa, hän tuli jalan Rynjuliin.
He istuivat vielä vähän aikaa jutellen rosvoista ja hyökkäyksestä,
josta puhuttiin kaikkialla Oslon ympärillä. Mutta sitten Una lähetti
nuoret pois; hän halusi vähän jutella kahden kesken Cecilian kanssa.
Eirik tunsi jälleen sydäntä ahdistavaa sääliä sisartaan kohtaan, jonka
oli jäätävä istumaan kuihtuneena ja raskaana vanhemman vaimon kanssa,
toisten mennessä ulos, jossa ilma väreili kirkkaana vuorten yläpuolella
ja iltatuuli loi vuonolle vaalean kimmellyksen.
Astrid ja Elin olivat yhtä vaaleita kuin äiti oli nuorena ollut, he
olivat ainoastaan kuudentoista ja neljäntoista vanhoja. Elin oli tuonut
Torgilsin ulos, pitänyt nauraen puoliaan siskonkin yrittäessä saada
tätä kantaakseen — lapsi oli kaunis, vaaleakutrinen, mutta kalpea ja
jäsenet veltot. »Sinä saat neljä äitiä Rynjuliin tullessasi», pikku
Elin nauroi ja rutisti lasta rintaansa vasten.
»Sinä et ole tainnut milloinkaan ennen käydä täällä lahdella?» Eirik
kysyi Gunhildiita; he seisoivat rinnakkain katsellen tyttöjä, jotka
väittelivät lapsesta.
»En. Minun tekisi kyllä mieleni mennä rantaan katselemaan —»
»Ehkäpä sinä lähdet kanssani soutelemaan?» Eirik uskalsi kysyä.
»Oikein mielelläni.»
Jørund oli hävinnyt, niin että Eirik jäi yksin veneeseen kolmen
neitosen kanssa. Gunhild istui edessä keulassa, korkealla sinistä
taivasta vasten kuvastuen, valo tuli takaa, niin että hänen hoikka,
vaalea olemuksensa oli vähän epäselvänä, mutta hän liikkui niin
kauniisti kääntyessään ja katsellessaan ympärilleen. Hänen edessään
tuhdolla istuivat sisarukset; Astrid jutellen ja kysellen ja Elin
pienokaisineen, joka oli nukahtanut hänen syliinsä; hän kietoi yhtenään
vaippaansa paremmin lapsen ympärille ja nosti sitä taas kurkistaen
lasta. — Eirik olisi mielellään soutanut niin kauas, kunnes Saltviken
olisi näkynyt, mutta heillä ei ollut aikaa.
»Hestviken on mereltä kaunein», Gunhild virkkoi heidän noustessaan
rannasta ylös.
»Mutta asua vuonon rannalla — siitä sinä et taitaisikaan pitää?»
»Kyllä. Minä luulen, että pitäisin siitä oikein paljon», Gunhild
virkkoi, ja Eirik ajatteli taas hänen äänensä olevan hyvän ja
rauhallisen.
»Sinä et antaisi kosijalle kieltävää vastausta — jos hän tulisi
hakemaan sinut näille main?» Hänestä itsestäänkin se tuntui kömpelöltä.
»En suinkaan —» Gunhild hymyili. »Ellei hänessä ole muita sen pahempia
syitä.»
»Mitä sitten? — Ettäkö hän — ettäkö jos sinä esimerkiksi joutuisit
asumaan yhdessä hänen naimisissa olevien sisartensa kanssa?»
Gunhild pudisti päätään.
»Neitonen, jolla on kaksitoistavuotiaasta asti ollut äitipuoli», hän
vastasi vakavana, »on kyllä saanut oppia mukautumaan muitten mukaan.
Niin etten luule sen minua säikäyttävän, jos muuten miehestä pidän.»
»Minä haluaisin tietää», Eirik kuiskasi, »— luulisitko sinä voivasi
pitää minusta?»
Gunhild vastasi kirkkain äänin ja hymyillen:
»Minä en ole milloinkaan kuullut sinusta, Eirik, muuta kuin että sinä
olet hyvä mies.»
»Sitten sinä et olisi pahoillasi, vaikkakin minun isäni sopisi Bersen
kanssa?»
Nyt Gunhild nauroi:
»En! Enhän minä ymmärrä mitään surun syytä siinä, että isä sopii jonkun
vihamiehensä kanssa.»
Silloin Eirik nauroi myös.
Sinä iltana Eirik uskalsi painaa rintaansa hänen polveaan vastaan
nostettuaan hänet satulaan.
»Milloinkahan minä saan jälleen nähdä sinut?»
»Sitä en tiedä. Minä matkustan huomenna kotiin.»
Cecilia ja Eirik saattoivat vieraita jonkin matkaa peltoa myöten. Pikku
Torgils nukkui hyvin käärittynä Unan suuressa sylissä. Kun heidän piti
erota, äiti ojensi kätensä:
»Minä pidän häntä hetkisen, Una!» Hän suuteli lasta, ettei se heräisi.
»Kyllähän minä tiedän sinun hoitavan häntä yhtä hyvin kuin minä itsekin
—.»
Veli ja sisar kulkivat hitaasti taloa kohti.
»— Mutta eiköhän sentään liene parasta, että Una hoitaa häntä tämän
talven —» hän sanoi lohduttaen.
»Kyllähän se niin on; tiedänhän minä sen. Mutta —»
Eirik kulki toivoen voivansa ottaa hänet syliinsä — tai toivoi
pystyvänsä tekemään jotakin, josta tämä pitäisi. Hänen sydäntään
viilsi, ettei Cecilia voinut olla iloinen, vaikka hän itse oli.
Keskustelunsa jälkeen Gunhildin kanssa, jolloin hänen sydämensä alkoi
tykyttää, hän oli aivan erikoisen iloinen —.
* * * * *
Hänen tupaan tullessaan isä istui siellä syömässä hän ei ollut riisunut
vielä takkia eikä hattuakaan. Eirik seisoi hetkisen.
»Isä — etkö sinä voisi tehdä Jørundin kanssa sovintoa? Cecilialle käy
sietämättömäksi nähdä teidän kulkevan toisillenne sanaakaan sanomatta.»
»Onko _hän_ pyytänyt sinun tästä puhumaan?»
»Ceciliako? Miten sinä voit sellaista ajatellakaan! Mutta täytyyhän
sinun ymmärtää —»
»Hm. Ei Ceciliakaan puhu minulle enemmän kuin on välttämätöntä. Hän
vetää Jørundin kanssa yhtä köyttä, luulen. Ja eiköhän niin lienekin
paras —.
»— Meidän on odotettava vähän, Eirik, katsotaan miten käy. Minulla
ei ole suurtakaan halua tarjota Jørundilie ensin sovinnon kättä. Ei
se ole sitä, etten minä voisi antaa viholliselleni anteeksi — mutta
Jørund. Minä olen tehnyt sen yhden kerran — myöntynyt, vaikkakin hän on
väärässä — niin että pelkään hänen taas pian tekevän samoin.»
Se ei hyödyttänyt. Eikä isä ollutkaan väärässä. Hänen oli odotettava —.
Eirik näki Eikenin Bersen vähän ajan kuluttua Haugsvikenin käräjillä.
Hän oli jättiläiskokoinen ja lihava, hänellä oli tuuhea, hopeanharmaa
tukka, suuret, kauniit, mutta arpiset kasvot ja toinen silmä sokea
rokon jäljiltä. Hän istui yksikseen penkillä; hänen rintansa
muistutti suuressa nutussaan vanhan vaimon rintoja, ja vatsa ulottui
polviin. Olav ja Torgrim istuivat sivupenkeillä, ja ensi kerran
Eirikille selvisi, mikä ero on olemassa seitsemänkymmenen vuoden ja
viidenkymmenen välillä. Hänen isänsä oli Bersen rinnalla pieni, mutta
harmaasta tukastaan ja runnelluista kasvoistaan huolimatta hän näytti
nuorelta ja sorjalta, suoralta ja sirovartaloiselta. Mutta Torgrim
laihana ja velttoryhtisenä, vilkkaat, kulmikkaat kasvot harmaan ja
ruskeankirjavan tukkamättään keskellä näytti melkein yhden ikäiseltä
Eirikin mielestä. Silloin Olav kutsui Eirikiä luokseen.
Eirik seisoi Bersen edessä, vastasi kunnioittavasti ja kohteliaasti
vanhuksen hänelle ylen vakavasti ja arvokkaasti tekemiin kysymyksiin.
Sitten Berse viittasi, että hän sai lähteä.
— Olipa se! Eirik tuumi. Pihalla hän juoksi vallan Ragnvald Joninpojan
luo.
»Mikä sinua niin naurattaa?» Ragnvald kysyi ihmeissään.
Eirik lyödä läimäsi Ragnvaldia olalle, niin että ystävä jäi katsoa
töllöttämään — sitten hän ei enää voinut pidättää: hän nauroi niin,
että hänen täytyi pitää Ragnvaldista kiinni.
Kotiin soudettaessa Olav kysyi:
»Mitä sinä, poikani, pidät Eikenin Bersestä?»
Eirik puri huultaan ja ponnisteli pysyäkseen totisena.
Olav virkkoi:
»Sinähän tiedät suvun olevan vanhan ja hyvän, monta kunnon miestä —
ja heillä on paljon rikkauttakin. Ja neito on tullut äitiinsä; Helga
oli erinomainen vaimo. Kaikissa sopimuksissahan on aina jotakin, jonka
toivoisi olevan toisin. — Kuten tässä Berse —.»
Huomatessaan isän hymyilevän hänkin uskalsi nauraa.
»— Mutta hän onkin, tämä Berse, jo ikivanha, ja Eikenistä on
Hestvikeniin matkaa.»
»Samaa sanoi Gunhildkin.»
»Oletko sinä jutellut Gunhildin kanssa?» isä kysyi terävästi.
»En paljon. Me juttelimme vähän hänen ollessaan meillä Unan kanssa.
Silloin hän mainitsi siitä — hänen mielestään oli vuonon varrella
hauskaa, ja Eiken on kaukana sisämaassa, hän sanoi.»
»Niin, niin. Mutta älä nyt vain tee mitään ajattelematonta, Eirik —
ole mieluimmin hänen kanssaan puhumatta, ennenkuin kaikki on valmista.
Berse tulee — se ainakin on varma — mutta meidän on annettava hänen
tulla hitaasti, annettava hengittää joka mäessä. Kyllähän sinä
ymmärrät, sen olevan kohteliainta —»
He katsoivat toisiinsa naurahtaen.
* * * * *
Mikonmessun aikana oli jonakin päivänä kylmää, maa oli kuurassa ja
vesilätäköitä peitti jääriite, silloin tällöin pyyhkäisi lumituiskukin.
Sitten tuli hyvä ilma jälleen — harjut sinersivät ja lehtimetsät
kultasivat ne, vuono välkkyi auringossa kirkkaan sinisenä. Äpäre
vihersi lahden rinteillä valkoisten sänkien keskellä. Kaikki metsiköt
olivat tulleet valoisammiksi keltaisten lehtien putoillessa, viimeiset
kuihtuneet viheriät lehtitupsut vain olivat vielä leppien latvuksissa.
Eirik oli purjehtinut eräänä aamuna Saltvikenistä. Ilma oli niin
kaunis, että hän jäi seisomaan vähäksi aikaa tuvan ovelle. Kirjava,
viheriällä pihamaalla syövä karja oli vielä kesän jäljiltä lihava
ja joukossa oli monta oivaa eläintä. He voisivat aivan hyvin ottaa
Saltvikeniin viisi, kuusi vielä.
Hän huomasi Cecilian sen aitan portaalla, jonka Jørund oli saanut
pitää tavaroitaan varten. Hän kantoi sylissään hyvin suurta turkki- ja
vaatekuormaa. Eirik huusi hänelle, juoksi hänen luokseen ja sieppasi ne
häneltä.
»Minä aioin yrittää panna talvitamineemme kuntoon ennen makuulle
joutumistani — pakkanen voi tulia todenteolla piankin —» hän kääntyi
aitan ovelle.
»Jos sinä aiot ottaa lisää, niin ota vain esille — minä tulen sinne ja
kannan sisälle.»
Eirik palasi, juoksi vihellellen luhdin portaita ja astui luhtiin.
Aurinko paistoi sisään avoimesta ovesta ja avoimen arkun ääressä
polvistuvaan sisareen. Eirik riensi hänen luokseen:
»Cecilia! Sairastutko sinä —?»
»En —» hän parahti tuskasta; hän oli sulkenut arkun niin äkkiä, että
sen kansi oli pudonnut hänen sormilleen.
Eirik nosti kantta — huomasi siellä jonkin esineen kimaltavan. Sitten
hän tuki sisartaan ja johti hänet istumaan. Hän tarttui sisarensa
käteen ja koetteli varovasti, oliko se kärsinyt vauriota. Cecilia
läähätti läähättämistään raskaasti ja tuskastuneesti.
»Tahdotko sinä minun kantavan sinulle vielä lisää?» Hän nosti nopeasti
arkun kannen.
Cecilia loi häneen tuskaisen katseen. Eirik näki hänen yrittävän
nousta, mutta hän ei jaksanut.
»Kylläpä Jørund säilyttää hopeitaan ihmeellisessä paikassa.»
Eirik huomasi omienkin käsiensä vapisevan ottaessaan sarkakääreestä
esineen toisensa jälkeen: suuren hopeakannun, jonka sisällä oli kimpale
sulatettua hopeaa, kaksi pienempää pikaria.
»Näitä minä en ole ennen nähnyt.»
»En minäkään», Cecilia kuiskasi. Sitten hän sai sanotuksi: »Hän lienee
ostanut nämä aivan äskettäin.»
Eirik nyökäytti vastahakoisesti.
Cecilia jatkoi hätäisen innokkaasti:
»Hänen mielestään hänen veljensä ovat aina tehneet hänelle vääryyttä
— kaksikin kertaa heidän tehdessään perinnönjakoa — sen vuoksi Jørund
on tullut sellaiseksi, ettei hän mielestään saa milloinkaan hopeaa
kylliksi. Siellä Gunnarsbyssä rakastetaan paljon enemmän rikkauksia
kuin —. Niin että Jørund tahtoo aina ostaa kaikki mitä voi.»
Eirik nyökäytti jälleen. Jørund himoitsi hopeaa kuin susi — vaikkakin
hän usein hävisi pelissä sen jälleen. Mutta hän ei ollut sentään
milloinkaan luullut sen johtavan tällaiseen —. Tällaiseen, jota hän
epäili, mutta josta hän ei kuitenkaan ollut varma —.
Sitten hän otti ne vaatteet, mitkä Cecilia oli pudottanut arkun eteen
ja ojensi sisarelle kätensä. Cecilia vapisi koko ruumiiltaan.
»Eirik — Jumalan nimessä — mitä sinä aiot tehdä?»
»Puhua Jørundille. Älä pelkää, Cecilia», hän sanoi rukoilevasti.
Veli auttoi häntä luhdinportaita alas, seurasi häntä pirttiin ja sai
hänet vuoteeseen -.
»Kutsunko Magnhildin luoksesi?»
Cecilia pudisti päätään.
»Eikö sinun ole vaarallista nyt olla yksin?»
»Ei, voin aivan hyvin olla yksin.»
Pihalla Kolbein juoksi aivan hänen jalkoihinsa. Eirik nosti
sisarenpojan syliinsä; hän meni lapsi sylissään naistentupaan, kumartui
ovesta:
»Kolli tahtoo äitinsä luo, hän sanoo — saammeko tulla sinne?»
»Olen mieluimmin yksin.»
* * * * *
Hän piti pojasta huolta, lauloi hänelle ja koetti hälventää oman
sydämensä tuskaa. Mutta nähtyään Jørundin veneen vuonolla hän kantoi
Kolbeinin naisten luo takkatupaan. Eirik seisoi viljapellon veräjällä
Jørundin tullessa mereltä.
»Sinä olet tullut kotiin —?»
»Olen, tulin aamulla. Minä jään tänne joksikin ajaksi. Minä haluaisin
puhua kanssasi eräästä asiasta.» He kulkivat yhdessä pihan poikki. »Me
voimme mennä sinun luhtiisi.»
Jørund hätkähti. Eirik katseli toista silmiin, kunnes sai hänen
häilyvän katseensa hetkiseksi kiinni:
»Muista, Jørund, että olen ollut sinun ystäväsi lapsuudesta asti — olen
jo monta kertaa pelastanut sinut pulasta. Ja nyt me olemme samassa
aluksessa; sinun menestyksesi on meidänkin menestyksemme. Jos sinä olet
menetellyt ajattelemattomasti, tulee sinun onnettomuudestasi siskoni
ja meidänkin onnettomuutemme. — Ei, mene sinä vain edellä», hän lisäsi
heidän saapuessaan luhdin portaille.
Jørund otti kätensä tikarinsa kahvalta ja totteli.
Luhtiin saavuttuaan Eirik meni suoraan arkun luo avaten sen.
»Mitä sinä olet tehnyt arkullani?»
»En mitään. Cecilia otti joitakin vaatteita esiin, ja minä autoin häntä
niitä kantamaan.»
»Cecilia —!»
»Niin. Mutta tämä ei ole hänen syynsä — luulen Jumalan itsensä
ohjanneen näin päästäksemme vaarasta. Ja jos sinä aiot kostaa tämän
Cecilialle, on sinun parasta mennä heti tekemään rippisi.»
»Uhkaatko sinä minua?»
»Uhkaan.»
»Luuletko sinä minun sinua pelkäävän? Sinunlaisesi tekopyhä — sinähän
käännät toisen poskesi, jos joku lyö sinua korvalle —»
»Niin, olen viime vuosina voinut hillitä itseni, vaikka minua on
ärsytetty. Mutta sinä kyllä tiedät, etten ennen vanhaan suinkaan
ollut vastaan tappelua — niin ei ollut sinun laitasi. Minua sinun ei
ole milloinkaan tarvinnut pelätä ‒ mutta minä tiedän, ettet sinä ole
kaikkein rohkeimpia miehiä.»
»Minne sinun hurskautesi on tänään joutunut?» Jørund yritti virnistellä
halveksivasti.
»Älä sinä sitä sure. Meidän on nyt puhuttava siitä, mitä me näille
hopeille teemme.»
»Minä olen ostanut hopean.»
»Niin minä arvelinkin. Sinä olet ostanut ne niiltä ihmisiltä, jotka
sinä tapasit Rundmyrissä Suscipimus Deus-sunnuntain iltana?»
»Minun olisi pitänyt muistaa niiden olevan sinun orjiasi», Jørund
kivahti, »ja sinä haluat pitää sen pesän omanasi kaikkine varkaineen ja
huorineen —»
»Vaikene nyt!» Eirik virkkoi rauhallisesti. »On totta, että sinun olisi
pitänyt muistaa niiden ihmisten olevan meille uskollisia. Ja oletko
sinä sellainen nauta, että uskot kaikkea, mitä sinulle huvin vuoksi
olen ennen jutellut — enpä olisi uskonut sinua niin herkkäuskoiseksi;
ei se ole sinun kaltaistasi. Mutta asianlaita on sellainen, että
ratsastin ohi ja näin sinun seisovan ulkona jonkun kanssa —. He eivät
ole sanoneet mitään; kehoitan sinua pitämään sen mielessäsi! — Olivatko
ne itse ryöstäjiä vai olivatko he vain kätyreitä?» hän kysyi vaivoin.
»Oli eräs nainen», Jørund vastasi lyhyesti.
»Luuletko sinä sen naisen perineen ne hopeat, joita hän kuljetti pitkin
maailmaa mukanaan» — mutta Eirik ei sanonut sitä, ajatteli vain.
»Olen keksinyt keinon, Jørund. Kaivetaan nämä tavarat maahan lähelle
Rundmyriä. Ja kun ne ovat olleet siellä jonkin aikaa, kaivamme ne
sieltä ja viemme Draumtorpin Guttormille.» —
»Minä olen ne ostanut», Jørund sanoi vihaisesti.
»Minä annan sinulle Agnarin korvaukseksi» — hän katui samassa, ettei
ollut keksinyt mitään muuta; Jørund ei kohdellut aina hevosiaan hyvin.
»Minä uskon sen maksavan enemmän kuin mitä sinä sille naiselle annoit»,
hän sanoi vähän ivallisesti.
»Etkö sinä, mies, käsitä pelastavasi täten oman kunniasi ja onnesi»,
hän pyysi. »Mitä hyötyä sinulla on hopeasta, jota sinä et voi käyttää?».
Hän kietoi aarteet jälleen sarkakankaaseen, pisti sen vaippansa alle ja
vei sen kätköön omaan vuoteeseensa.
Iltapäivällä hän, nähdessään Jørundin menevän pois, pistäytyi
naistentupaan katsomaan, miten Cecilian laita oli.
Tämä istui ompelemassa jotakin Eirikin aamulla alas kantamista
vaatteista. Eirikin oli vaikea kysyä, mutta hän sanoi sittenkin:
»Onko Jørund kertonut sinulle, mistä me aamulla puhuimme?»
»On. Kiitos, Eirik, tahtoessasi auttaa häntä. Hän ei itsekään käsitä,
hän sanoo, miten hän saattoi olla niin ajattelematon, että hänet
saatiin houkutelluksi ottamaan nämä esineet. Mutta asia on niin, että
hän tahtoi hankkia isälle takaisin velkansa.»
Eiköhän se ollut valhe, veli ajatteli. Hän kumartui, silitti muutaman
kerran ompeluksen yli kumartunutta pellavapäätä.
* * * * *
Illalla Eirikin ja isän mennessä nukkumaan Eirik virkkoi:
»Isä, minulla on sinulle pyyntö, sama, jonka olen jo ennenkin tehnyt —
sovi Jørundin kanssa!»
»Minä olen jo sinulle vastannut.»
»Niin. Mutta sanon nyt sinulle — Cecilialle tämä on vaikeampaa kuin
sinä luuletkaan. Niin totta kuin Jumala kuoli meidän kaikkien puolesta
— tee tällä kertaa niinkuin pyydän!»
Olav katsoi poikaansa, mutta ei vastannut.
»Minä pyydän sinulta nyt vielä muutakin. Kun Cecilia on kirkotettu —
anna hänelle koko talon emännyys!»
»Mitä sinä sanotkaan! Ja nyt kun sinä olet tuomaisillasi emännän tänne
Joninmessuna ‒! Cecilia ei ennätä kauan kantaa avaimia —»
»Niin, en tiedä — Olen ajatellut, että Gunhild ja minä voisimme asua
suurimmaksi osaksi Saltvikenissä.»
»Ei, Eirik! Saltviken on liian pieni Eikenin tyttärelle.»
»En tiedä. Mehän saamme kerran kuitenkin Hestvikenin — ja tuskinpa
meitä sen enemmän halveksitaan, vaikka asummekin sillä aikaa jonkin
vuoden syrjätilalla.»
»Minä olen sinulle jo sanonut», Olav virkkoi hitaasti, »viimeksi näistä
asioista juteltaessa —. Lienee sangen vaarallista myöntää Jørundin
olevan oikeassa, silloin kun hän on väärässä.»
»Isä!» Eirik nousi, seisoi Olavin edessä ja puhui innokkaasti. »Minä
pyydän sinulta tätä koko sydämestäni! Ajattele äitiämme! Säälitkö sinä
häntä joskus hänen tässä halvattuna ja kykenemättömänä maatessaan —
ja säälithän sinä — jos sinä olet katunut tehneesi hänen elämänsä
raskaammaksi —. Isä, Kristus tietää, etten sano tätä vaatiakseni sinua
tilille, minä tiedän, ettei sinunkaan elämäsi ollut niin helppo —
minä tiedän, ettet sinä olisi ottanut häntä, mutta sinut pakotettiin
naimisiin, ennenkuin olit edes täysikasvuinen. Mutta vaikket sinä
hänestä pitänytkään, täytyi sinun sentään sääliä häntä, äläkä nyt tee
niin, että Cecilia saa äitinsä kovan kohtalon.»
Olav oli kuunnellut poikaa — ilme saattoi Eirikin hämilleen.
»Mistä sinä sellaista olet saanut? Etten minä muka olisi pitänyt sinun
äidistäsi?» Miehen kasvoille leviävä ja samassa häipyvä ihmeellisen
kirkas hymy toi pojan mieleen veden kalvoon leviävät renkaat. »Kyllä
minä pidin. Ja hänen tähtensä minä teen sinun pyyntösi mukaan.»
Eirikin päästyä vuoteeseen — hän makasi hopean päällä ajatellen, miten
paljon mieluimmin hän olisi pitänyt kyykäärmeen pesän vuodeoljissaan —
isä tuli kamarin ovelle:
»Jäätkö sinä nyt kotiin?»
»Minä aioin purjehtia sinne huomenna Toren kera. Sitten palaan kotiin
parin, kolmen päivän kuluttua.»
»Hyvä on.»
— Kesken kaiken sen surkeuden, mitä hän siinä maatessaan mielessään
hautoi, hänelle selvisi yhtäkkiä — asiat ovat kääntyneet sellaisiksi,
ettei hänellä ole nykyjään Hestvikenissä niinkään vähän sanomista. Ja
se ajatus ei suinkaan häntä murehduttanut. Ja Joninmessuna, oli isä
sanonut. Hän valvoi sen yön tuntien hätää ja vastenmielisyyttä muitten
asioita kohtaan, tuntien iloa omistaan —.
Keskiyön aikana hän hiipi ulos ja läksi Rundmyriä kohti. Hän löysi
ajattelemansa piilopaikan, kaivoi sinne Daumtorpin hopeat. Kotiin
tultuaan hän herätti Toren, ja Olavin tullessa ulos aamuhämärissä he
olivat jo lastanneet veneet ja olivat lähtövalmiina.
Saltvikenissä Olav Livinpoika tuli heitä vastaan. Raajarikko muistutti
kainalosauvoineen ja laihoine, rentoine jäsenineen suurta lähestyvää
hämähäkkiä. Mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, hienot ja kapeat,
silmät suuret ja ruskeat. Eirik ajatteli vastenmielisesti Jørundia,
joka kysyi, oliko hän pojan isä. Eirikin vastattua nauraen olleensa
silloin kaksi-kolmetoistavuotias Jørund nauroi rumasti sanoen: »Vai
niinkö?» Eirik ei nyt itsekään voinut käsittää, miten hän oli kerran
pitänyt Jørund Rypasta. Ja sittenkin hän piti hänestä —.
Hänellä oli kiireinen päivä. Hänen oli täällä tartuttava kaikkeen.
Lehtikerput olivat vielä ulkona pieleksissä, mutta ne olivat nyt jo
kuivia; niistä läksi kauas kitkerän imelä haju. Keväällä, kunhan
he saivat lantaa ja pääsivät kyntämään peltoja, he vaihtaisivat
risuaitansa oikeisiin aitoihin. Hän kävi myöskin katsomassa
kirsikkapuitaan — niissä ei ollut marjoja, eikä niitä voinut
odottaakaan, mutta ainoastaan neljä kymmenestä puusta oli kuollut, ja
ruusupensaista eli kaksi. Hän poimi mintun oksan, hieroi sitä käsissään
ja haisteli sitä. Hienoja, sinivihreitä lehtiä oli myöskin noussut
maasta — ne lienevät olleet sitä, mitä veli Hubert sanoi acquilegiaksi;
niiden siemeniä lienee joutunut mukaan juurimullassa. Niihin kasvoi
suuria, hohtavan sinisiä kukkia — olikohan Gunhild nähnyt sellaisia
ennen —. Gunhild hämmästyisi varmaankin huomatessaan hänellä olevan
puutarhankin talossaan.
Ennen nukkumistaan hän muisti, ettei täältä ollut Eikeniin niin
pitkää matkaa kuin Hestvikenistä. Ja hän valjasti seuraavana päivänä
Rauden-hevosen ja ratsasti kylään.
Hän ei ollut ennen milloinkaan nähnyt Eikeniä muuten kuin matkan päästä
— sen ohi ei kulkenut mitään yleistä tietä. Nyt hän käänsi hevosensa
syrjäpolulle, joka johti taloa kohti.
Talo oli yksinään mäellä, joka vietti kahden puron uoman muodostamaa
kielekettä kohti — aivan synkkää metsää kasvavan ylängön kupeella.
Eirik ratsasti sinne talon ohitse. Rakennusten luona ei ollut ihmisiä.
Talo näytti metsän reunassa kuolleelta monine rakennuksineen, joiden
edustalla kasvoi suuria, rusehtavalehtisiä tammia.
Talosta nousi tie metsään päin. Ilma oli kaunis, ja Eirikiä huvitti
ratsastaa täten ilman aikojaan — häntä halutti ottaa selkoa, mihin
täältä mentiin — kenties hän joutuisi jollekin kukkulalle, josta olisi
näköala tämän seudun yli — hän oli näillä main outo.
Hän joutui siten joillekin suurille kalliopaasille, metsä oli siellä
harvaa, kuusien latvat olivat joko tuulen tai lumen painamia.
Harmaasammal ja kanerva peittivät tiheästi maan, ja töyrämien
välissä oli soisia notkoja kuivuneine, naavaisine puineen, ja
kuvastinkirkkaita, sinisiä lampia ympärillä kasvavine, keltaisine
visakoivuineen.
Täällä näin korkealla peitti huurre varjopaikat, ja pienet lumijyväset
sammalella osoittivat lumikuuron kiirineen metsän yli. Mutta taivas oli
nyt kirkas ja sininen, jokin valkoinen poutapilvi vain viiruili taivaan
ja aurinko loisti syysmetsässä. Eirik antoi hevosen levähtää, istui
tyytyväisenä eikä ajatellut mitään —.
— Silloin kuului suolta huhuilu, korkea, kirkas naisenääni. Se kutsui
vuohta, huusi jotakin, luultavasti nimen, surullisesti valittaen, ja
sitten alkoi jälleen huhuilu.
Eirik kuunteli jännittyneenä. Sitten hän teki ristinmerkin — ellei se
ollut ihminen, ei sillä olisi häneen mitään valtaa. Mutta sehän saattoi
olla joku Eikenistä —.
Huhuilu läheni. Nyt hän kuuli: »Blaalin, Blaalin», hän kutsui — nyt
Eirik huomasi viheriäpukuisen naisen; tämä asteli paljasta kalliota
lammen tuolla puolen, pysähdellen pienten keltaisten koivujen luona.
— Nyt hän huomasi vieraan ratsastajan vuorella — hän pysähtyi
epävarmana. Silloin Eirik käänsi hevosensa, huhuili niin, että kajahti,
ja huusi sitten tytön nimen: »Gunhild, Gunhild —» ja ratsasti häntä
kohti.
»Pelästytinkö sinut?» Eirik huusi tullessaan niin lähelle, että Gunhild
hänet tunsi.
Gunhild läheni häntä epäröiden:
»Oletko sinä täällä? Näillä main?»
»Minulla on asiaa —» samassa Eirik pysähtyi. Kaikkein vaikeinta
hänen hyvien päätöstensä toteuttamisista oli sanoa aina totta sen
sijaan, mitä ensiksi päähän pälkähti. »Minun teki mieleni katsella
kerran näitäkin seutuja. En ole milloinkaan ollut Kambshornin tien
itäpuolella.»
Hänellä oli punaisella päärmätty viheriä hame, mutta se oli niin
huonosti tehty kuin palvelijattaren työpuku; hihat eivät ulottuneet
ranteisiin asti, ja hame oli niin lyhyt, että nilkka näkyi; jalassa
oli kömpelöt kengät, kosteudesta mustat ja liejun tahraamat. Kuivia
oksia ja naavaa riippui hänen puvussaan ja hänen puoliksi irtoimissa
palmikoissaan. Eirikin mielestä hän oli ikäänkuin nuoremman ja jollakin
lailla läheisemmän näköinen tässä yksinkertaisessa puvussa.
»Mutta — eikö ole varomatonta sinun, Gunhild, kuljeskella näin yksin
metsässä?» Hän tiesi näiden harjujen seuduilla olevan paljon karhuja —
ja täällä asui kuulemma myöskin menninkäisiä —.
Gunhild katsoi häntä silmiin; Eirik näki hänen pelänneen:
»Minun vuoheni ei tullutkaan tänä iltana kotiin — se on ollut minulla
karitsasta asti.»
»Sitten minä jään sinun kanssasi etsimään.» Jokin peto on sen voinut
napata, Eirik ajatteli, mutta ehkäpä he löytäisivät jäljet —.
»Kiitos. Jäätkö sinä? Sitten lienee parasta, että sinä lasket hevosesi
laitumelle kesämajamme luo niitylle — se on tuolla etempänä —»
»Mutta sinun on tultava mukaan. Minä en pidä siitä, että sinä olet
täällä metsässä yksin.»
Eirik astui suitset käsissä, ja Gunhild asteli hänen rinnallaan. He
olivat olleet täällä nuoren karjan ja vuohien kanssa, hän kertoi, ja
isän ja äitipuolen lähdettyä pois toissapäivänä hän oli tullut tänne
katsomaan, miten täällä oli asianlaita. Blaalin oli antanut eilisaamuna
hyvin vähän maitoa; hän ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta
sitten paimen oli sanonut sen kävelevän niin omituisesti, kuin se olisi
juovuksissa — ja sitten se ei tullut illalla kotiin. Eikä Gunhild ollut
tahtonut osata nukkua koko yönä levottomuudesta — Blaalin, raukka, oli
ulkona —. Eirik nieli hänen jokaisen sanansa — Gunhild jutteli hänelle,
niinkuin he olisivat olleet ikänsä ystäviä.
Polku vei ulkoniitylle, jolla oli muutamia ränstyneitä hökkeleitä.
Korjailtuaan Saltvikenin vanhat rakennukset Eirik ei voinut milloinkaan
katsella rempallaan olevia taloja ajattelematta, mitä niille olisi
tehtävä — niin täälläkin. Rakenteleminen oli hänestä maailman hauskinta
työtä.
»Mutta meidän on oikeastaan mentävä toiselle haaralle, Gunhild — eilen
oli lounaistuuli.»
Gunhild ei tiennyt vuohien menevän aina vastatuuleen.
He läksivät toisaannepäin. He kulkivat kumpikin yksinään, mutta ei
sentään sen kauempana toisistaan kuin että he näkivät ja kuulivat
toisensa; he vastailivat koko ajan toistensa huhuiluun.
Korkeat, kauniit sävelet kaikuivat kirkkaassa syysilmassa. Eirik juoksi
rauskuvalla valkosammalella, siitä kivikon poikki, jossa oli käppyrään
kääntyneitä, kuihtuneita sananjalkoja ja jossa vatukoissa oli vielä
veripunaisia marjoja, mutta kivien koloissa oli pudonneita lehtiä,
hopeanvalkoiset alapuolet päälläpäin. Hän juoksi soissa niin, että vesi
roiski, ja keihäs vajosi syvälle mättäisiin hänen yrittäessään saada
niistä tukea, hän joutui jäätyneille maille, joissa jääriite särkyi
hänen askelistaan, ja synkkiin havumetsiin, joissa hän kadotti tytön
näkyvistään. Silloin hän huhuili:
»Oletko siellä, oletko siellä, oletko siellä, Gunhild, Gunhild, oma
Gunhild —»
Ja tämä huhuili, vastaten:
»Oletko, oletko, oletko siellä, Eirik, Eirik, Eirik —»
Eirik kuuli Gunhildin äänestä tämän unohtaneen leikkiessä surunsa ja
hän juoksi riemuissaan antaen puhtaan, kirkkaan äänensä kajahdella
sinitaivaan alla. He saapuivat kerran paikkaan, jossa kaiku vastaili
niin selvästi, että he unohtuivat huutelemaan ja huhuilemaan vuorella.
He saapuivat mäentöyrämälle, jossa tuulenkaatamia puita makasi ristiin
rastiin, sammalmättäät riippumassa juurissa, ja puolukat loistaa
kilottivat sieltä välistä. He kulkivat niin, että näkivät toisensa
— silloin Gunhild kokosi kaksin käsin hameensa, läksi juoksemaan
kiiveten kivien ja kantojen yli vinosti häntä kohti. Samassa Eirik
kuuli myöskin heikon, surkean äänen — hänkin läksi juoksemaan ääntä
kohti. He kohtasivat toisensa kuopan luona — sen pohjassa oli sammalen
ja kuihtuneitten lehtien päällä paksu jää, ja he löysivät sieltä
sinervän vuohiraukan; se makasi koivet suorina ja kaula pitkänä taakse
kääntyneenä; ei siinä raukassa paljon henkeä ollut. Mutta Gunhild
heittäytyi sen viereen ja nosti sen puoleksi syliinsä silitellen ja
jokellellen sille hellästi.
Eirik nosti Blaalinin syliinsä kantaen sitä, ja Gunhild otti hänen
pienen kevyen keihäänsä, kulkien hänen rinnallaan. Olisi ollut kaikkein
viisainta lopettaa eläinparka, se oli kuolemaisillaan — ja vuohi
oli raskas kannettava ajan mittaan. Mutta Eirik oli liian iloinen
saadessaan siten kulkea tytön kanssa sanoakseen mitään sellaista;
Gunhildin täytyi tuon tuostakin hyväillä Blaalinia siinä Eirikin
sylissä.
He saapuivat vihdoin viimein karjamajalle. Eirik haki sylillisen
heiniä, jotka Gunhild tahtoi levittää vuohensa alle; hän oli myöskin
löytänyt vanhan, risaisen peiton, jonka hän levitti sen päälle. Sitten:
»Mutta sinun, Eirik, on tultava sisään lepäämään. Minulla ei ole täällä
sinulle muuta tarjottavaa kuin vuohen maitoa ja juustoa —»
»Oletko sinä nukkunut täällä öisin?» Eirik kysyi hiljaa — he saapuivat
pieneen, pilkkopimeään majaan, jonne aurinko pilkisti joka hirren
raosta. Lattiakuoppa oli takkana ja vuoteena halaistusta hirrestä tehty
penkki, jonka päällä oli heiniä ja joitakin peittoja. Hän ei siis ollut
ylpeä — hän oli lempeä, huolehtien kaikesta, mikä hänelle oli jätetty,
uskollinen ja ahkera —. Eirik katseli häntä täynnä hellää ihailua
istuessaan hänen yksinkertaisen vuoteensa laidalla ja juodessaan
savulle maistuvaa vuohen maitoa.
Eirik teki hänelle tulen, ja Gunhild asetti sille padan. Gunhildin
odotellessa maidon lämpiämistä sellaiseksi, että siihen voi lisätä
juoksutinta, he istuivat vuoteella rinnan jutellen yhdessä vanhojen
ystävien tavoin. Kunnes Gunhild sanoi yhtäkkiä — ja punastui samassa:
»Minä luulen, Eirik — karjakon tulevan pian takaisin — hän ihmettelisi
varmaankin, jos minulla olisi vieras täällä majassa —»
Eirik nousi hiukan vastahakoisesti:
»Mutta saata minua jonkin matkaa niittyä myöten, Gunhild, jos sinä
uskallat jättää pataasi —»
Eirik otti hevosensa, talutti sen veräjästä metsään. Sitten heidän kai
piti sanoa hyvästit —.
»Sinä olet noennut kätesi —» hän piteli sitä kaksin käsin. He seisoivat
toisiinsa katsellen, hiukan hymyillen. Gunhild ei vastustellut Eirikin
vetäessä hänet luokseen, ja sitten Eirik kietoi kätensä tytön ympärille
ja suuteli häntä suulle.
Tyttö salli sen tapahtua; silloin Eirik suuteli häntä kasvoihin ristiin
rastiin, puristi häntä lujasti rintaansa vasten — kunnes hän huomasi
tytön vastustelevan:
»Eirik — nyt sinun on päästettävä minut —»
»Onko —?»
»On — päästä jo!»