Eirik makasi valveilla eräänä aamuna Gunnarsbyssä. Jørund pukeutui
toisessa huoneen nurkassa. Cecilia tuli sisään jotakin tuoden ja
vaihtaen jonkin sanan miehensä kanssa. Silloin tämä sanoi:
»Etkö sinä puhuisi nyt veljellesi siitä, mistä me olemme jutelleet?»
»Ei. Minähän olen sinulle sanonut, etten minä puhu.»
Jørund mutisi jotakin vihaisen makuisena. Sitten hän läksi vaimonsa
jälkeen.
Eirik nousi ja pukeutui. Hänen tullessaan ulos Cecilia istui
multapenkillä tuvan edessä poikansa sylissään. Lapsi nousi äidin
helmassa hyväilyä pyytäen; Cecilia painoi lasta rintaansa vasten, mutta
hän näytti ajattelevan muita asioita. Eirik tervehti sisartaan, jäi
seisomaan ja katselemaan häntä.
»Mitä Jørund tahtoi sinun sanovan minulle?»
»Koska sinä kerran sen kuulit» — Cecilia nosti kirkkaan, kylmän
katseensa — »kuulit sinä tietysti myöskin minun vastaukseni.»
»Koskeeko se minun luostarista tuloani?» Eirik kysyi. »Onko se
vaikeuttanut sinun oloasi täällä Gunnarsbyssä?»
»Ei — ei se ole ainoastaan sitä.» Hänen katseensa viipyi veljen
pitkässä, kauniissa olemuksessa. Eirik seisoi hänen edessään
aamuauringossa, joka hohti hänen kumartuneella, ruskeakiharaisella
päällään. Hän oli pukeutunut polviin ulottuvaan, tummanpunaiseen
takkiin, joka sopi hyvin hänen hartiakkaalle vartalolleen, hoikalla
miehustalla r hopeasolkinen nahkavyö. _Cecilia_ piti Eirikistä
tällaisenaan enemmän — hän oli ollut liikutettu nähdessään kauniin
vilkkaan veljensä paljasjalkamunkin nutussa, hän ei ollut milloinkaan
uskonut veljensä olevan aiotun siihen elämään »On vielä paljon muutakin
—»
Eirik virkkoi:
»Pelkkänä sisaren-osuutena Jørund saa Hestvikenistä enemmän kuin hänen
veljensä vaimoiltaan. Brynhildillä on neljä veljeä ja Lucian isä on
saanut maksaa kuninkaalle raskaita sakkoja siitä tyhmästä leikistä,
johon hän sekaantui herttuan ollessa Akershusin edustalla.»
Cecilia nyökäytti:
»Jørund tietää sen — ne tietävät sen kaikki. Mutta se ei tee Jørundille
elämää täällä sen helpommaksi — me olemme tässä suuriperheisessä
talossa kaikkein nuorimmat ja saamme taipua toisten tahtoon niin
pienessä kuin suuressakin.»
»Onko kysymys Brynhild-rouvasta?» Eirik kysyi.
»Brynhildistä minä pidän enin. Hän sanoo, mitä hän tarkoittaa —. Mutta
totta on, etteivät hän ja Jørund ole milloinkaan olleet ystäviä. Ja
Aake ja Lucia eivät pidä minusta.»
Eirik katseli alas nuoreen äitiin. Hän oli huomannut täällä ollessaan,
ettei Jørundilla enemmän kuin Ceciliallakaan ollut helpot päivät.
»Sano nyt sittenkin minulle, mitä Jørund pyysi sinua sanomaan», hän
pyysi. »Sano», hän toisti vielä, kun sisar punastui eikä tahtonut
vastata.
Äkkiä, ikäänkuin kärsimättömästi, Cecilia laski jokeltelevan lapsen
maahan. Vuoden vanha poika kellahti nurin ja alkoi huutaa — silloin
Eirik nosti sen ylös ja otti syliinsä.
»Niin, eipä kestä muuta kuin lähelle Klementinmessua — silloin minulla
on taas toinen samanlainen.» Cecilia henkäisi muutaman kerran syvään.
»Minä en voi sitä kieltää — minä antaisin hyvin paljon, jos pääsisin
synnyttämästä lasta kälyjeni käsiin —
»— Vaikkapa sinusta tulisikin Hestvikenin omistaja — emmekö me voisi
asua siellä yhdessä? — Hän ja Aake eivät ole milloinkaan voineet
_sietää_ toisiaan. Sitä Jørund on toivonut meidän naimisiin menostamme
asti — hän pyysi minua, se tapahtui jo aivan ensimmäisinä öinä yhdessä
ollessamme — hän pyysi minua kysymään isältä, emmekö saisi muuttaa
hänen luokseen. Mutta jos hän kerran halusi sitä — asua mieluummin
isän kanssa, joka on niin jyrkkä ja jonka kanssa on niin vaikea
tulla toimeen, kuin omien veljiensä kanssa — niin tullee se vielä
helpommaksi, kun isä on kerran poissa ja sinä olet siellä isäntänä.
Olethan sinä ja hän olleet niin kauan parhaat ystävät —»
»Haluatko sinä», Eirik kysyi, kun Cecilian täytyi pysähtyä ja vetää
henkeään, »minun puhuvan isälle — voisitteko te muuttaa meille jo
syksyllä?»
»Haluan», Cecilia vastasi punastuen.
Eirik ojensi hänelle lapsen, joka rimpuili takaisin äidilleen. Sitten
hän kääntyi ja meni hakemaan Jørundia.
Ystävykset olivat koko aamupäivän takamailla — he kuljeskelivat ja
makailivat mäellä ja Jørund puhui puhumistaan. Hän vannoi, ettei hän
ollut ensinkään pahoillaan kuultuaan, ettei Eirikistä tullutkaan
munkkia; _hän_ oli kyllä muistanut, että koevuosi on koevuosi —
mutta Aake ja Steinar ja heidän vaimonsa olivat puhuneet sellaista,
mikä oli ärsyttänyt Ceciliaa — ja kyllähän Eirik tiesi hänen olevan
itsepäisen, joka ei milloinkaan taivu ajatellessaan toisin kuin muut —.
Ja sellainen hän olikin usein täällä ollessaan ja useimmiten hän kyllä
olikin oikeassa. Mutta heidän elämänsä _oli_ täällä sietämätöntä —
epäsopu hänen ja veljiensä välillä oli tullut kymmenen kertaa suuremmat
hänen naituaan Cecilian. Mutta jos he tulisivat Hestvikeniin hän oli
varma siitä, että hän sopisi Cecilian kanssa hyvin. Sitten hän alkoi
jutella Cecilian myötäjäisinä tuomasta pöytähopeasta — Aaken vaimo
oli saanut kuulla Oslossa kultaseppä Magnukselta Olavin näyttäneen
kihlajaisissa vanhoja; Olav oli sitten antanut ne uusia, mutta he
sanoivat Olavin sillä pettäneen tyttärensä miehen perintöön nähden,
— ja Cecilia oli antanut sanan sanasta —. Eirikin pää oli pyörällä
kuunnellessaan Jørundin valituksia heidän vihdoinkin kulkiessaan taloa
kohti.
* * * * *
Eirik oli kotiin ratsastaessaan aivan varma isän lupauksesta —
vaikka olisi vaikeakin saada vanhus myöntymään. Mutta hän ei ollut
ajatellutkaan sitä mahdollisuutta — Olav myöntyi heti. Niin Jørund ja
Cecilia muuttivat Hestvikeniin samana syksynä. He saivat naistentuvan
asuakseen.
Cecilia synnytti vähän aikaa sen jälkeen toisen poikansa. Hänen
nimekseen tuli Torgils — aivan sattumalta: poika tuli maailmaan
melkein tukehtuneena ja naiset kutsuivat Eirikin sisään; hän antoi
vastasyntyneelle hätäkasteen. Hädissään hän antoi pojalle ensimmäisen
sukuun kuuluvan nimen, mikä mieleen johtui. Olav suuttui — pojan
nimeksi olisi pitänyt tulla Audun hänen isänsä ja pienen poikavainaansa
mukaan, eikä hän olisi tahtonut enää saada sukuunsa Likaparran kaimaa
— vaikkakin miehen oma jälkeläiset olivat sen tehneet, kun kaksi Arne
Torgilsintytär oli antanut pojilleen isoisänsä nimen.
* * * * *
Eirik sanoi isälle eräänä päivänä:
»Etkö sinä voisi olla Jørundin kanssa puhuessasi vähän puheliaampi?
Minä luulen, ettet sinä pidä hänestä.»
»En, minä en voi olla», Olav vastasi tylysti. Sitten hän lisäsi heti
vähän myöntyvämmin: »Ei suinkaan Jørund voi vaatia minua kohtelemaan
häntä enää meidän vieraanamme nyt hänen tänne kokonaan muutettuaan
asumaan.»
Olav ei voinut enää lopultakaan tuntea Eirikiä kohtaan vanhaa
vastenmielisyyttään. Nuorukainen oli pakottanut isän jollakin lailla
kunnioittamaan itseään: hän oli jo toista vuotta kotona ja hänessä
säilyi yhä luostarielämän tuottama muutos. Olav huomasi Eirikin
aina koettavan tehdä sitä, mikä on oikein, ja hän oli saavuttanut
sellaisen itsehillinnän, josta Olav olisi voinut vannoa, ettei hän sitä
milloinkaan saavuttaisi. Isä muisti melkein häveten ensimmäisiä aikoja,
jolloin hän oli odottanut, jopa melkein toivonutkin Eirikin jälleen
lankeavan vanhoihin huonoihin tapoihinsa —.
— Kenenkään tahtomatta tai oikeastaan sitä edes selvästi tietämättään
nämä kolme, jotka olivat niin kauan muodostaneet yhden perheen,
vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jørund Rypan tänne muutettua he
tunsivat kasvaneensa toisiinsa ja hänen olevan vieraan —.
Hän kuljeskeli rakennusten väliä ikäänkuin hämillään — eikä tehnyt
mitään. Täällä talossa ei myöskään ollut oikeastaan mitään sellaisia
työtä, mihin hän olisi tottunut. Hän meni aamulla ulos, seisoi tallin
ovella katsellen, miten hänen renkinsä hoiteli hänen hevosiaan; ellei
ilma ollut mahdoton, hän läksi sillalle, maleksi siellä, katseli
merelle ja syljeskeli veteen. Hän oli ollut jonkin kerran veneitten
mukana, mutta sitten häntä ei enää huvittanut lähteä. Sitten hän
loikoili huoneessaan penkillä ja torkahteli hän valitti, ettei yöllä
saanut lasten vuoksi oikein nukkua. Olavin ja Eirikin tullessa kotiin
venemiehineen — tämä tapahtui kalastusaikana — hän meni vanhaan
tupaan ja jäi sinne istumaan, mutta miehet olivat väsyksissä ja
nälissään eivätkä jaksaneet ajatellakaan pitää seuraa Jørund Rypalle.
Vesilintujen pyyntiaikana hän piristyi vähän ja läksi muitten mukaan —
mutta sitten tuli viikon päivyt kestävä pohjoismyrsky, ja silloin se
loppui.
Cecilia ei nähnyt paljon muuta talon väkeä — hän pysytteli
naistentuvassa tai palvelusneitoineen kodassa ja ulkorakennuksissa.
Tänä vuonna tuli kova rehunpuute Hestvikeniin, sillä heillä oli myöskin
Jørundin karja, ja heidän oli täytynyt ottaa käytäntöön vanha läävä,
joka oli ollut käyttökelvottomana ties kuinka kauan. Sitä oli vähän
korjailtu, mutta nälkäiset eläimet kärsivät siellä kovasti. Cecilia
saattoi tulla sieltä itkien, käytyään viemässä sinne ruoanpuolta —
hänenpä ei moni ollut nähnyt itkevän, jos jotakin tapahtui ihmisten
kesken, mutta eräänä iltana hän tuli läävästä ja tavattuaan Eirikin
eteisessä hän kietoi kätensä tämän kaulaan pimeässä:
»Eirik — sinähän rukoilet Jumalalta niin paljon, etkö sinä voisi
rukoilla, että tänä vuonna tulisi aikainen kevät!»
»Minähän teen niin, tiedäthän sinä sen.»
Kun Olav oli sinä iltana mennyt kamariin nukkumaan, Eirik meni hänen
luokseen ja sanoi isälle, mitä oli ajatellut, että heidän pitäisi
ottaa Saltvikenin talo jälleen viljelykseen. Olav arveli heillä olevan
enemmän hyötyä maasta, jos he käyttäisivät sitä kuten nytkin niittynä
ja laitumena kuin että he antaisivat sen vuokralle. Eirik vastasi,
ettei hän ajatellut sitä vuokrattavaksi, vaan että he viljelisivät omin
väin täältä käsin: »Jos Jørund pitää kymmenen lehmää ja neljä hevosta,
täytyy meidän vähentää omiamme tai siirtää osa muualle.»
Hän sai vihdoin isän jollakin lailla suostumaan. Eirik otti mukaansa
Knutin ja Sveinin, Ragnan nuoret pojat souti etelää kohti jo parin
päivän kuluttua vieden pari venelastia aidaksia mukaan. Eikä routa
ollut vielä oikein sulanut maasta, kun hän jo läksi uudelleen, tällä
kertaa joitakin eläimiä mukanaan, ja ennen Hallvardinmessua Eirik oli
saanut aidatuksi suurimman osan vanhaa peltoa, jollei muuten, niin
ainakin risuaidalla. — Ajan mittaan täytyi isänkin myöntää hänen olevan
oikeassa — tästä tulisi vielä hyvä talo —
Olav Auduninpoika oli ollut itse talvimarkkinoilla Oslossa. Hän oli
tapansa mukaan tehnyt joitakin kauppoja, jotka piti päätettämän
Hallvardinmessuilla. Hän lähetti nyt Eirikin sinne, ja Eirik pyysi
Jørundia kanssaan.
Langokset viipyivät kaupungissa pari päivää juhlien jälkeen; he olivat
tavanneet tuttuja ja iltaisin he istuskelivat taloissa juomassa. Eirik
piti varansa — hän ei tahtonut joutua mihinkään niistä paikoista,
joissa hän oli ennen liiankin tuttu; tämä oli yhtenä syynä siihen,
miksi hän pyysi Jørundia kanssaan: ollessaan naimisissa olevan miehen
kanssa lankesi luonnostaan, ettei hän mennyt yleisiin kapakoihin, vaan
pysytteli muissa kokoushuoneissa ja kaupunkilaisten taloissa. Toisena
syynä oli se, että hän huomasi Jørundin ikävöivän kovin Hestvikenissä.
Pyhän Eirikin päivän aatto-iltana he palasivat hyvin myöhään
asuntoonsa peltisepän taloon, he olivat juovuksissa, ja niin Eirik
nukkui seuraavana aamuna hyvin myöhään. Hän oli aikonut tänä päivänä
kuunnella omien veljiensä messua — hän ei ollut ennättänyt käydä siellä
muuta kuin ensimmäisenä kaupungissa olonsa päivänä — mutta nyt oli
taaskin liian myöhäistä. Messu oli loppunut kaikissa muissa paitsi
Hallvardinkirkossa; hän meni sinne ja sitten veljien luo vesperiin.
Messun aikana rukoillessaan hänen mieleensä johtui pyytää luostarista
muutamia taimia suuresta, tunturin juurella olevasta kirsikkametsästä.
Saltvikenissä oli rakennusten lähellä suojainen paikka aurinkoisen
kallion kupeessa, juuri sellainen, jossa hedelmäpuut viihtyvät
Hestvikenissäkin oli monta sellaista paikkaa — mutta isä oli nauranut
hänen ehdotukselleen: tämä ei ole mikään ritarilinna, jonne olisi
istutettava naistenlehto tai ruusutarha. Mutta Saltvikeniä Eirik piti
jo omana talonaan.
Palattuaan majapaikkaansa hän sai kuulla Galfridilta Jørundin menneen
ulos jonkun Brandsgaardenilla asuvan miehen kanssa. Hän läksi etsimään
ja löysi lankonsa talon sisäpihasta eräitten miesten kanssa, joilla
oli siellä kukkoja. He katselivat ensin kukkotappelua ja sitten he
menivät luhtiin juomaan. Jonkin ajan kuluttua sinne tuli joitakin
naisia — erään heistä, nimeltään Gyda Paratiisiryyni, Eirik tunsi
ennestään; tämä istuutui Eirikin polvelle, Eirik joi hänen kanssaan,
he hyväilivätkin vähän toisiaan Eirikin ajatellessa samalla, että
hän tekisi nyt viisaimmin, jos lähtisi pois — mutta hän ujosteli
toisia miehiä. Siellä oli noppapikari. Eirikiä ei haluttanut ryhtyä
uhkapeliin luvattuaan pysyä sellaisesta erossa — mutta sehän ei aina
ollut mahdollista — hänen oli vaikea muitten vuoksi julkisesti vetäytyä
syrjäänkin. Silloin siellä oli eräs mies, jota Eirik ei tuntenut ja
joka ei sanonut haluavansa pelata uhkapeliä, vaan kysyi, eikö kukaan
pelaisi hänen kanssaan shakkia. Eirik pääsi siten kahdesta kiusauksesta
yhdellä kertaa, koska hän ei voinut pelata shakkia Paratiisiryyni
polvellaan — Eirik tarjoutui silloin peliin ja laski neitosen pois,
vaikkei aivan ilman pientä haluttomuutta. Mutta vieras, Helge, oli
niin hyvä shakinpelaaja, että Eirik unohti kohta kaiken muun paitsi
pelin. Häntä halutti jäädä vesperistäkin pois, mutta kun kirkon kellot
alkoivat soida, hän muisti kirsikkapuut, ja nyt hänen mielensä teki
saada niitä. Ja silloin hän lopetti; Jørund jäi sinne — Eirik huomasi
hänen olevan jo aikalailla juovuksissa; hän itse selvisi innostuksesta,
huomattuaan, miten taitavan vastustajan hän oli saanut laudan ääreen.
Jørund pelasi innokkaasti, mutta Eirik ei siitä ollut huolissaan,
hänellähän oli aina onni pelissä ja olihan hän naimisissa, tottahan hän
piti huolen itsestään —.
Ja hän unohti kaiken seisoessaan jälleen omassa kirkossaan ja
laulaessaan muitten kera Ave Maris Stellaa ja Magnificatia.
Jumalanpalveluksen jälkeen tuli moni veli hänen luokseen kirkkoon, ja
hän läksi heidän kanssaan luostariin; hänen täytyi jutella kaikkien
heidän kanssaan; tuli sitten illallisaika — ja niin Eirik jäi yöksi
vierashuoneeseen; huomisaamuna päivämessun jälkeen he ottaisivat
hänelle taimia. Hedelmäpuut olivat jo ennättäneet pitkälle, mutta isä
Einar arveli, että kunhan niiden juuret käärittäisiin hyvin sammaliin
ja tuohien sisään ja hän purjehtisi heti Saltvikeniin ja istuttaisi ne
samana iltana, niin ne kyllä varmaan juurtuisivat.
Eirik oli kirkossa kompletoriumissa ja nukkui vierashuoneessa;
valoisana kevätyönä hänet herätti munkki, joka seisoi hilkka pään
päälle vedettynä ja kuiskasi; »Benedicamus Domino.» Ja hän meni
aamusaarnaan, sitten takaisin vuoteeseen ja messuun. Silloin hän vasta
muisti isältä saamansa rahakukkaron — se oli hänen vuoteensa pohjalla
Rikardinpoikain luona — mutta tietysti se säilyisi siellä —.
Kun veljet saivat maasta kirsikan taimet, he halusivat antaa yhtä ja
toista muutakin puutarhastaan. Eirik kantoi koko kuormansa veneeseen,
sai vanhan purjeen, jonka sisään hän ne kietoi auringolta varjoon. Oli
jo päivällisaika, ennenkuin hän palasi peltisepän taloon. Siellä hän
sai tietää Jørundin pistäytyneen kotona edellisenä iltana, mutta yöllä
hän ei ollut käynytkään.
Eirik läksi kaupungille etsimään lankoaan. Hän tapasi Brandsgaardissa
Helgen ja sai kuulla tämän olleen Jørund Rypan kanssa myöhään
edellisenä iltana eräässä talossa, jossa kukaan mies ei olisi
mielellään nähnyt sisarensa miehen oleilevan. Hän oli jäänyt sinne
vielä Helgen lähdettyä. Eirik pyysi Helgeä sinne kanssaan, mutta heidän
sinne saavuttuaan he saivat kuulla Jørundin lähteneen kotiin vähän
aikaa sitten. Silloin Eirik palasi majapaikkaan.
Hän tapasi siellä Jørundin panemassa kokoon heidän tavaroitaan. Hän oli
sen näköinen kuin hän olisi kokenut jotakin ikävää. Eirik ei saanut
sanotuksi sanaakaan. Hän pani kokoon loput heidän tavaroistaan. Kun hän
aikoi ottaa vuoteesta kukkaronsa, se olikin poissa.
»Minä olen ottanut sen talteen», Jørund virkkoi. »Minähän en tiennyt,
miten kauan sinä aioit viipyä niiden sinun veljiesi luona —»
Eirik kääntyi äkkiä lankoonsa päin. Mutta hän nielikin sanat, jotka
olivat jo hänen huulillaan. Asiat olivat jo kyllin hullusti — eivätkä
ne puhumisesta paranisi —.
Sitten he menivät veneelleen. Purjehtiessaan he eivät vaihettaneet
ainoatakaan tarpeetonta sanaa. Eirik oli iloinen, ettei ketään
talonväestä ollut mukana, eikä Cecilia siis saisi tietää mitään miehen
retkistä.
Illallisen jälkeen Eirik teki isälleen selkoa, miten oli isän asiat
toimittanut. »Kukkaro rahoineen on Jørundilla.»
Jørund Rypa nousi:
»Rakas appi — totta puhuakseni minulla ei ole rahoja. Asianlaita on
sellainen, että minä tapasin miehen, joka vaati minulta — minä olin
jäänyt hänelle velkaa puolitoista markkaa hopeata — se oli taalalainen,
ja hän juuri oli myynyt minulle harmaanhanhen, mutta hän oli jo
lähtenyt pois silloin, kun minä aioin maksaa hänelle — ja niin min nyt
lainasin nämä rahat sinulta päästäkseni vanhasta velasta —»
Olav tuijotti tyttärensä mieheen, niin että Jørund meni vähän hämilleen:
»Niin, ja me pelasimme vähän uhkapeliäkin — minä olen niin tottunut
siihen, että minua seuraa onni; toivoin voittavani niin paljon, että
olisin voinut suorittaa sille Simonille velkani —. Mutta tässä on tämä
pikari, joka on paljon suuremmanarvoinen kuin se hopeasumma, minkä
sinulta lainasin —.» Jørund otti nuttunsa laskoksista pienen, kauniin
hopeapikarin, asetti sen appensa eteen pöydälle. »Sinä saat ottaa tämän
—»
Olav tarttui pikariin, rutisti sen käsissään — sitten hän heitti sen
päin Jørund Rypan silmiä.
»Minä en ole pyytänyt sinun pikariasi. Minä tahdon saada hopeani — en
enemmän enkä vähemmän!»
Eirik oli ponnahtanut ylös. Hän huomasi jotakin Jørundin kasvoissa — ja
hänet valtasi kauhu — tätä ei olisi pitänyt tapahtua!
Jørund katsoi maassa olevaa, rutistettua pikaria. Hän laski jalkansa
sille ja polki sitä.
»Ota pikarisi», Olav sanoi, niin että vävyn oli toteltava.
Sitten Jørund läksi ulos.
Eirik ja Olav seisoivat ääneti katsomatta toisiinsa.
Sitten isä kysyi matalalla äänellä ja vihaisesti:
»Entä sinä — olitko sinäkin pelaamassa —?»
Eirik pudisti päätään.
»Hän lienee tehnyt sen», hän sanoi, »viimeisenä iltana Oslossa
ollessamme. Me menimme silloin kumpikin omalle tahollemme. Hän
meni jonkun sukulaisensa luo, ja minä menin veljien luo kaupungin
ulkopuolelle, olin siellä yötä.»
»Eikö sinulla ollut enemmän älyä», Olav kysyi terävästi, »kuin mennä
sinne makaamaan ja näppäilemään paternosternauhaa — kun hän oli
mukanasi? Sinun pitäisi toki tuntea ystäväsi. Asiat ovat hullusti, kun
lammas on ketun vartijana —»
Eirik seisoi ääneti. — Sinun ei olisi sittenkään pitänyt tehdä näin,
isä — mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.
Eirik makasi pääsemättä uneen. Hänen ei olisi pitänyt jättää
Jørundia — isä oli siinä paljon enemmän oikeassa kuin mitä hän itse
tiesikään; eihän hän tiennyt, minkälaisen seuran Eirik oli jättänyt
ja minkälaiseen Jørund oli mennyt. Olisihan hän voinut koettaa saada
Jørundin kirkkoon kanssaan, mutta siihen tällä ei olisi ollut halua;
hän tahtoi olla rauhassa niiden ystäviensä parissa, joista hän piti
aivan toisella tavalla kuin Eirik piti Jørundista.
Isän ei olisi sittenkään pitänyt tehdä sillä lailla — heittää pikaria
hänen silmilleen ja puhua hänelle kuten varkaalle. Eirik voihki hiljaa
— Jørund ei antaisi tätä isälle anteeksi. Ja kun heidän oli pakko
asua täten samassa talossa —. Hänestä tämä ennusti ties minkälaisia
onnettomuuksia —.
Silloin hänen mieleensä juolahti se, mikä hänellä oli ranta-aitassa,
purjerepaleihin käärittynä. Hänen piti koettaa saada ne maahan mitä
pikemmin, sitä parempi, olivat sekä isä Einar että veli Hubert
sanoneet. Eirikiä ei haluttanut tavata aamulla isää eikä Jørundia ja
Ceciliaakaan. Hän nousi ja hiipi ulos.
Vuono lepäsi kalpeana ja hiljaa vaikenevassa kevätyössä. Mainingit
nuoleskelivat vuoren alla kellertävää ruoistoa, lokit istuivat
siellä valkoisina pilkkuina — yksi niistä nousi ja lensi ulospäin.
Mutta petäjikössä, joka täytti kaikki notkot sammalharmaissa
rantatuntureissa, linnunlaulu alkoi hiljalleen viritä. Eteläiset,
harmaat pilvet muuttuivat punaharmaiksi ja taivas sai koillisessa
punakeltaisen värin hänen soutaessaan Saltvikenin leveätä, mutkikasta
hiekkarantaa. Rannalla levisi suuri tasanko, se oli laihaa niittyä,
jolla kasvoi joitakin suolankeittäjäin säästämiä leppiä ja mahtavan
suuria katajapensaita, jotka olivat jättiläismäisten keihäänkärkien
muotoisia. Eirik souti ohitse — hänen teki mielensä tarkastaa
pyydyksiään lahdesta etelään kohoavan vuoren alla — olivatko pojat
muistaneet hänen poissa ollessaan hoitaa niitä. Soutaessa takaisin
pyristeli parikymmentä keittokalaa veneen pohjalla.
Talot olivat jonkin matkaa rannasta puoleksi suuren, matalan, punaisen
vuorenharjanteen takana, joka muistutti mahtavan suuren valaan selkää.
Maasta kohosi ylempänäkin samanlaisia valaanselkiä metsänreunaan asti.
Mennessään tuvan oven ohitse Eirik kuuli koiriensa äänen — ne olivat
tunteneet hänet. Hän laski ne ulos ja näki niiden riemun. Mutta
pojat, hän kutsui heitä rengeikseen, nukkuivat makeasti — Knut ja
Svein toisessa vuoteessa ja Olav Livinpoika penkillä; Eirik oli
siirtänyt hänet tänne, sillä hän oli huomannut ihmisten Hestvikenissä
kyllästyneen hänen suojattiinsa. Hän voisi ainakin pitää vähän huolta
toisten vaatteista, heidän täällä näin asuessaan vailla naisen apua.
Mutta hänen täytyi sulkea koirat jälleen sisään istuttaessaan — ne
repivät ylös sitä mukaa kuin hän sai istutetuksi. Hän oli saanut työnsä
jo likipitäen valmiiksi kuullessaan poikain menevän navettaan. Aurinko
oli ollut ylhäällä jo hetken aikaa, tunturit ja mäet toisella puolella
olivat raikkaan, kalpean aamuloisteen vallassa. Poikain laskettua
lehmät aitaukseen, jonka hän seuraavana vuonna aikoi tehdä pelloksi,
hän oli valmis.
Hän meni heidän luokseen, toivotti hyvää huomenta ja puhui kaloista.
Sitten hän heitti multaiset vaatteensa Olav Livinpojalle, joi yhtäpäätä
kauhallisen vastalypsettyä aamumaitoa ja heittäytyi sitten vuoteeseen,
tuntien jaksavansa nukkua iltaan asti.