XII.

Olavin katkeruus tuntui ikäänkuin syöpyneen häneen heti kotiin

palanneen ensinäkemältä. Hän oli tottunut ajattelemaan Eirikiä jo

täytenä pyhimyksenä — ja hän saapuukin yhtäkkiä kotiin juosten häntä

vastaan pellolla hassunkurisessa puvussa ja haiseva, musta pässi

toverinaan.

Ja sitten nousi mieleen ajatus kaikista niistä vaikeuksista, joita

Eirikin huikentelevaisuus tulisi aiheuttamaan. Hänenhän täytyy myöskin

selvittää jollakin lailla välinsä näiden paljasjalkamunkkien kanssa.

Heidän sääntöjensä mukaan heillä ei ollut oikeutta vaatia mitään

myötäjäisiä sinne pyrkiviltä miehiltä, niin että kaikki se, mitä he

olivat saaneet Eirikin luostariin tullessa, oli annettu lahjana; sitä

Olav ei voinut vaatia takaisin. Mutta jos he vaatisivat sitä, minkä

Olav oli luvannut heille Eirikin tullessa munkiksi, niin —! Olavia

harmitti koko joukko; he olivat ensin yllyttäneet Eirikiä tämän

suunnitelmissa, minkä olivat ennättäneet, ja sitten he olivat — jos

hän voisi luottaa edes Eirikin omiin sanoihin — tukeneet häntä hänen

alkaessaan epäillä koko munkkikutsumustaan.

Mutta siinä oli sellaistakin, joka oli vielä hullumpaa. Eirikin päätös

luopua maailmasta oli saanut Jørund Rypan kosimaan — sitä ei voinut

epäillä. Eikä Olav kaikesta huolimatta ollut varma — ei edes viime

Gunnarsbyn matkansa jälkeen — siitä, että Cecilia olisi rypungilaisten

parissa onnellinen. Kun he saisivat syytä epäillä, etteivät Cecilian

sukulaiset olisikaan menetelleet oikein rehellisesti heitä kohtaan —.

Olav mainitsi siitä jotakin eräänä päivänä Eirikille. Hän huomasi pojan

tulevan hyvin onnettomaksi.

»Aivan ennenkuulumatonta se ei sentään ole», Eirik vastasi sävyisästi,

»että luostarin noviisi huomataankin kykenemättömäksi elämään sääntöjen

mukaan.»

Olav ei siihen vastannut. Eirik puhui kyllä totta, mutta useimmat

sittenkin liittyivät luostariin aikoinaan munkkeina ja nunnina, ja

Eirik oli aluksi viime vuonna puvun saatuaan ollut niin innokas ja hän

oli itse päättänyt ruveta munkiksi kenenkään neuvomatta tai työntämättä

häntä sille tielle.

»Ei ole ensinkään varma minun naimisiin menoni», hän sanoi sitten.

»Vai ei? Oletko sinä aikonut jatkaa vanhaa huonoa elämääsi?»

Eirik tuli hohtavan punaiseksi. Mutta hän vastasi tyynesti ja

rauhallisesti:

»Sinä, isä, olet elänyt kuten kristityn tulee näinä vuosina äitimme

kuoleman jälkeen — sinä et ole mennyt uusiin naimisiin etkä ottanut

jalkavaimoa.»

»Minäkö?» Olav virkkoi liikutettuna. »Minä olin jo silloin

vanhanpuoleinen mies. Eikä minua nuorenakaan nähty porttoloissa tai

pelipaikoissa —»

Eirik jatkoi yhä tyynesti:

»Minä lupasin isä Einarille pysyväni erossa peleistä ja juomingeista.

Etkö sinä, isä, usko minun oppineen mitään hyvää ja hyödyllistä

tänä vuonna, jonka olen viettänyt Pyhän Fransiskuksen katon alla ja

rukoillut joka päivä Jumalan edessä Hänen korkeimmassa paikassaan?»

»Kyllä, kyllä», Olav mutisi vähän häpeissään. »Aika näyttää, Eirik, —

miten kauan tämä päähänpisto kestää.»

»Sinun ei pitäisi sanoa niin!» Eirik nousi ja riensi ulos.

Mutta Olavia tuntui vain yhä enemmän kiusaavan, kun Eirik nyt näytti

muuttuneen hurskaaksi ja nöyräksi. Häntä ei milloinkaan voitu ärsyttää

vastaamaan vihaisesti, hän ei lörpötellyt eikä kehunut. Isä piti häntä

nyt niin kovilla, ettei Eirikillä ollut kerrassaan mitään, mitä hän

olisi voinut omakseen sanoa. Olav oli aina ollut antelias, mutta ei

mikään siitä, mitä hän antoi köyhille ja sairaille, saanut kulkea

Eirikin käsien kautta. Mutta Eirik keksi keinon — hän teki talonväelle

ja lahdella poikkeaville ihmisille monta palvelusta, jotka todistivat

hänen nöyryyttään ja hyvää tahtoaan. Sekin suututti isää ja häntä

suututti huomatessaan Eirikin vetäytyvän ihmisten parista ja menevän

joko rannan kallioille tai ulkohuonerakennuksiin rukouksiaan lukemaan

yksinäisyydessä. Hän luki rukousnauhastaan aikarukouksensa sekä

Neitsyt Marian rukoukset, joista hän jo osasi suurimman osan. Pian

Olav huomasi Eirikin asettaneen pieniä ristejä sinne tänne pelloille

rakennuksen ympärille, niihin paikkoihin, joihin hänellä oli tapana

mennä rukoilemaan.

Olav kuuli syyspuoleen puhuttavan Eirik Olavinpojan jättäneen

luostarin, koska hän tunsi tarvetta saada viettää vieläkin ankarampaa

katumuselämää. Hänen aikomuksensa on rakentaa itselleen maja

kirkkomaalle ja asettua sinne erakoksi. Tässä pitäjässä ei sellaista

ollut ennen ollut, niin että ihmiset puhuivat siitä paljon — toiset

pilkkasivat, mutta toiset arvelivat siitä tulevan suurta hyötyä

paikkakunnalle. Olav huomasi viimein, että Eirik oli itse tavalla tai

toisella pannut tällaiset huhut liikkeelle, ja hän otti pojan lujille.

Eirik tuli kovasti hämilleen — ja nyt ensimmäisen kerran luostarista

tulon jälkeen isä huomasi hänen olevan epävarman ja räpyttelevän

silmiään. Mutta hän vastasi, ettei hän itse ollut milloinkaan aikonut

ruveta erakoksi, hän oli vain kertonut jostakin, jota oli lukenut

talvella refektoriossa eräästä kirjasta, jonka nimi on Vitae Patrum.

Eräänä päivänä Eirik tuli Olavin luo kysyen, saisiko hän ottaa

vanhimman Rundmyrin lapsista Hestvikeniin. Pojasta oli tullut

raajarikko sairastettuaan jotakin tautia seitsenvuotiaana; kun hänet

kesäisin pantiin pihalle maahan, pääsi hän laahautumaan eteenpäin

vähän matkaa käsivarsillaan, eikä hän osannut puhua ensinkään. Ennen

sairastumistaan hän oli ollut pirteä ja kaunis lapsi — hän ei ollut

Ankin enemmän kuin Livinkään näköinen, vaan muistutti erästä nuorta

ja iloista, punatukkaista ja ruskeasilmäistä renkiä, joka oli ollut

Hestvikenissä edellisenä talvena ennen heidän naimisiin menoaan.

Mutta se ei vähentänyt Ankin isänrakkautta, ja kun poika nyt makasi

sellaisena, sanoivat sekä Anki että Liv mieluimmin kadottavansa kaikki

muut lapsensa, paitsi tätä poikaa. Mutta vaikkakin he rakastivat

häntä sillä lailla ja vaikka he aina saivat niin runsaasti antimia

Hestvikenistä, ettei heidän tarvinnut kärsiä puutetta, makasi sairas

poika täynnä haavoja ja syöpäläisiä ja oli menehtyä omiin likoihinsa.

Vanhemmat kyllä puuhailivat hänen kanssaan, pistivät hänen suuhunsa

parhaat suupalat, mutta lialle he eivät voineet mitään. — Olav ei

voinut mielestään kieltää Eirikin pyyntöä, sillä lapsi oli hänen

kummipoikansa ja nimenä hänen mukaansa Olav. Hän sanoikin vain, ettei

Eirik saisi tuoda poikaa tupaan, ellei hän saisi tästä pois syöpäläisiä

ja saisi haavoja niin puhtaiksi, etteivät ne niin haisisi. Eirik piti

Olav Livinpoikaa ladossa, kunnes tuli kylmä, sitten hänen täytyi ottaa

poika tupaan makaamaan. Eirik oli saanut hänet aika puhtaaksi, ja

poika oli opetellut kulkemaan jonkin askelen kahden sauvan varassa.

Talven mittaan hänestä lähti sen verran, että hän pystyi näpertelemään

yhtä ja toista pientä: liottamaan vitsaksia ja suolilankaa, hiomaan

karkeita puukapineita ja sen sellaista. Hän oppi puhumaankin vähän

paremmin, mutta änkyttäen ja epäselvästi se kävi. Hänen huoneessa

olostaan seurasi sentään monta ikävyyttä. Talon väki ei ollut hänelle

epäystävällistä, ja jos Olav Auduninpoika joskus kääntyi kummipoikansa

puoleen, tapahtui se aina hyvällä — oikeastaan Olav ei ollut tyytymätön

nähdessään lapsiraukan saavan nyt kristityn ihmisen hoitoa — mutta kun

häntä suututti sairaan tuottamat vaikeudet, sai Eirik kokea isänsä

huonoa tuulta.

Olav ei tiennyt vielä mitään siitä, miten Gunnarsbyssä otettiin vastaan

tieto Hestvikenin pojan kotiin tulosta. Mutta hän ei voinut saada pois

mielestään pahoja aavistuksia sitä muistaessaan, eivätkä nämä ajatukset

kauan pysyneetkään pois mielestä.

Syysmyöhällä Olav ennätti käydä Oslossa. Hän meni myös

minoriteettiluostariin. Mutta hän huomasi pian, ettei hän täältä saisi

lisätietoja Eirikin erosta. Veljet pitivät sitä luostarin sisäisenä

asiana, ja konventin vaikeneminen oli kuin muuri, jota vastaan

törmäsi. He puhuivat Eirikistä ainoastaan hyvää, sanoivat kiintyneensä

nuoreen veljeensä sydämellisesti, mutta kun oli selvinnyt sekä hänelle

itselleen että heille, että Jumala tahtoo kuljettaa tätä sielua muita

teitä kuin munkkielämän kautta, niin —.

»Silloinko se teille selvisi, kun hän hyökkäsi Tveitin miehen

kimppuun?» Olav kysyi.

Hän oli kuullut sen Claus Wiephartilta. Eräs hurskas tveittiläis-leski

oli lähettänyt sanan luostariin haluavansa lahjoittaa sinne vähän

vaatetta ja ruokatavaroita. Veli Stevnen oli määrä hakea lahjat ja hän

otti veli Eirikin mukaansa; hänen piti auttaa kotiin kantamisessa.

Mutta kun he jo seisoivat valmiina, kummallakin säkki selässään

ja aikoivat lähteä pihalta, palasi lesken poika kotiin, ja koska

hän ei tuntenut sellaista rakkautta kerjäläismunkkeihin kuin äiti,

haukkui hän molemmat munkit — mutta veli Eirik ei voinutkaan hillitä

itseään, vaan viskasi säkin maahan, hyökkäsi talonpojan niskaan ja

iski häntä poskelle, niin että mies kellahti nurin. Veli Stevne oli

tosin nuhdellut häntä heti siinä, ja Eirik oli pyytänyt talonpojalta

anteeksi ja kotona luostarissakin hän oli saanut harjoittaa katumusta;

ei ollut hyvä elvyttää tällä lailla eloon paljasjalkamunkkien entisen

sotaisuuden muistoja. Mutta seikkailusta puhuttiin paljon.

Olav oli luullut vian olevan tässä. Mutta gardiani ei myöntänyt. Ei,

hän sanoi, noviisia ei voinut sellaisen harha-askelen vuoksi erottaa,

kun hän kerran oli osoittanut selvää katumusta. Eirik ei ollut

koettanut puolustaa kiivauttaan, vaan taipunut katumusharjoituksiin,

niin että häntä voitiin pitää nöyryyden esikuvana.

Eirikin isä hymyili epäillen.

Silloin gardiani sanoi vihdoin — Eirikhän oli tullut tänne, koska hän

luuli olevansa kutsuttu papiksi. Mutta koska siinä kerran oli este —

»Este?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Kuka niin on sanonut, isä, että

olisi olemassa este?»

»Pyhän kirkon laki on sellainen. Ei kukaan ruumiiltaan tai jäseniltään

viallinen voi palvella alttarilla. Niin ettei Eirik voi viallisella

kädellään —»

Olav vaikeni. Hän ei ollut muistanut että Eirikiltä puuttui vasemman

käden pikkusormesta kaksi niveltä. Hän oli heti ajatellut Eirikin

syntyperää.

Gardiani jatkoi nopeasti ja varmasti: Eirik oli pyrkinyt heidän

veljeskuntaansa, koska hän oli luullut Jumalan valinneen hänet papiksi.

Mutta koska Jumala ei milloinkaan anna ihmisille tehtävää, jota hän

ei voisi täyttää, oli siis selvää, että Eirik Olavinpoika oli tässä

erehtynyt. Mutta silloin saikin asia toisen luonteen. Koevuotensa

loppuajan Eirik oli pyrkinyt selvyyteen, oliko hän sopiva palvelemaan

Jumalaa maallikkoveljenä, mutta he olivat lopulta tulleet siihen

tulokseen, ettei niin ollut —.

Olav sai luvan tyytyä siihen. Veljet eivät puhune mitään saamistaan

lahjoista Eirikin tullessa heidän luokseen, mutta eivät myöskään mitään

niistä, mitä heille luvattiin myöhemmin. Niin että näitä asioita ei

kosketeltu ensinkään.

Mutta Olav Auduninpoika erosi minoriiteistä melko viilein mielin.

Ja senjälkeen hän puhui näistä munkeista aina vastenmielisesti. Ja

koska häntä muuten pidettiin hurskaana miehenä, joka suosi munkkeja

ja pappeja, niin ettei edes sira Hallbjørn Erlinginpojasta ja hänestä

tullut vihamiehiä, arvelivat ihmiset hänellä olevan täyden syyn

valittaa paljasjalkamunkkien käytöstä tässä asiassa.

* * * * *

Totta on, että Eirikin päätöstä ensimmäisenä järkytti tieto siitä,

ettei hänestä voisikaan tulla pappia.

Hän oli heittäytynyt uuteen elämäänsä niin palavalla innolla, että

noviisimestarin, veli Einarin, täytyi pikemminkin häntä pidättää.

Moni munkeista tapasi jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen rukoilemaan

seuraavaan saarnaan asti. Eirik tahtoi heti saada jäädä joka aamu, ja

veli Einarin täytyi pakottaa hänet palaamaan dormitorioon ja käymään

levolle.

Eirik ei omasta mielestään tarvinnut sen enemmän unta kuin lintu

oksalla. Olipa hän miten väsynyt tahansa, kun hänet herätettiin

matutiniin — herätti kesäyön viileä ilma hänet täysin valveille

hänen tullessaan luostarin pihalle. Kun hän astui luostarin kylmään,

puolihämärään kirkkoon, oli hänellä sama tunne kuin lapsena hypätessään

uimaan. Aamusaarnan jälkeen alkoi suuressa, korkeakuorisessa kirkossa

valkenemistaan valjeta. Juhannuksen aikana aamuauringon ensi säteet

pilkistivät Akerinseutujen ylimmille harjuille veljien lähtiessä

kuorista ja kulkiessa viheriän pihamaan poikki takaisin makuusuojiinsa.

Mutta hän sai luvan kahdesti viikossa jäädä kirkkoon aamusaarnan

jälkeen. Hänen polvillaan rukoillessaan selvenivät kuori-ikkunoiden

kuvat, värit alkoivat loistaa — sitten osui aurinko lasiin ja sen

puna ja kelta hohti ja säteili, kunnes kuoriin tuli yliluonnollinen

valo ja lämpö auringon säteistä, jotka kirkastivat seinien kuvat ja

alttarin ristin ja kynttilänjalat sinisin, sinipunaisin ja kultaisin

valoläiskin. Veljien tullessa takaisin ensimmäiseen messuun oli kirkko

jokaista nurkkaansa myöten täynnä aurinkoa ja auringon heijastusta —

ja silloin alkoi kirkon laivassa kuulua askeleita ja askelten kaikua

ihmisten tullessa sinne messua kuulemaan.

Aina laulamassa ollessaan hän tunsi samaa pursuavaa riemua:

hän iloitsi jokaisesta päivästä, jolloin hän sai laulaa mukana

messussa, hän iloitsi jokaisesta sunnuntai- ja juhlapäivästä, sillä

silloin laulettiin myöskin aikarukouksissa, hän iloitsi kaikista

sielumessuista, sillä silloin hän oli mukana ja lauloi vigilian

edellisenä iltana. Hän oli aina iloinnut omasta kauniista äänestään.

Hän ajatteli nyt, mihin hän oli käyttänyt tätä kallisarvoista lahjaa,

ja hän otti pyhällä kunnioituksella vastaan opetusta, miten hän

sitä voisi käyttää Jumalan ylistykseksi. Silloin hänen mieleensä

tulivat sanat, ensimmäiset, mitkä hän tässä talossa oli oppinut:

»Eructavit cor meum verbum bonum; dico ego opera mea Regi.» [Ps. 45.

Sydämeni vuodattaa kauniin puheen; minä ajattelen: »Teokseni puhuu

kuninkaasta.»] Eirik valitsi usein tämän psalmin, joka alkaa näillä

sanoilla, tutkistelunsa esineeksi, jäädessään kirkkoon aamuisin — hän

ei osannut sitä vielä sanasta sanaan, mutta opitussakin oli jo kyllin

rikkautta.

Ensimmäinen ajatus hänen rukoilemaan antautuessaan — että hänen

kristinuskonsa oli ollut kuin luhtihuone täynnä lukituita arkkuja,

joita hän ei ollut milloinkaan ajatellut avata — oli pysynyt hänen

mielessään. Nyt hän sai joka päivä käsiinsä uusia avaimia Ja hänestä

tuntui, ettei ihmiselämä tässä maailmassa ole koskaan niin pitkä, että

hän ennättäisi tarttua muuta kuin vain pieneen murto-osaan kaikesta

siitä hyvästä, mitä on kätkettynä uskon salaisuuksiin.

Eräänä päivänä oli refektoriossa luettu eräästä kirjasta, joka puhui

Paratiisista. Eirik muisti sitä polvistuessaan seuraavana aamuna

kuorissa ja ajatellessaan Getsemanea. Hän näki Paratiisin edessään:

se on heidän puutarhaansa muistuttava puisto, jossa hedelmäpuut ovat

täpötäynnä raakaleita ja jonka lavojen muheasta mullasta kohoaa

ruokayrttejä, ja kukat puhkeavat pitkin seinäviertä. Sellaiseksi

Jumala oli istuttanut ja kylvänyt ensimmäisten ihmisten oman maan. Hän

oli kieltänyt koskemasta yhteen ainoaan puuhun, mutta sen vuoksi he

uskoivatkin käärmettä heti, kun se houkutteli heitä sanoen: tämä puu

on kaikkein paras — ja he olivat heti valmiit siitä ryöstämään. Se oli

se puutarha, jonka Jumala antoi ihmissuvulle huomenlahjaksi. Mutta

Getsemanessa seisoi öljypuun hoikka, kuivunut runko jäykkänä ja käyränä

kuutamossa — heillä oli luostarissa muutamia öljypuun oksia, jotka oli

tuotu heidän isänsä Pyhän Fransiskuksen syntymälinnasta, ne olivat

rumia ja karkeita, lehdet sitkeitä ja kurttuisia. Sellaisiksi ihmiset

olivat puutarhansa istuttaneet ottaakseen Jumalan siellä vastaan

Hänen astuessaan alas heidän joukkoonsa vapahtamaan heitä synneistä.

Tällaisten katkerien, kuivuneitten pensaitten välissä hän oli maannut

kasvoillaan verta hikoillen, ja hän näki kalkin pohjalla kaiken sen

pahan, mitä Aadamin ja Eevan suku oli tehnyt ja tekee aikojen alusta

tuomiopäivään asti. Kalkissa oli kaikki vuodatettu veri ja ryöstöt ja

murhat ja väärät valat ja petokset ja haureus ja petollinen ystävyys,

ja hänen oli otettava kaikki harteilleen ja sovitettava — ja portin

vieressä hänen opetuslapsensa nukkuivat, mutta linnasta saapuu jo

rinnettä alas Juudas, johtaen ylimmäisten pappien palvelijoita ja

Pilatuksen sotilaita soihtuineen, miekkoineen, keihäineen sitomaan ja

lyömään ja surmaamaan Jumalaa.

— Sinä aamuna ei kirkossa ollut ketään muita. Eirik ryömi polvillaan

sakramenttikopin luo, avasi vaatteensa ja antoi niiden valua alas

vyötäisille asti. Sitten hän otti solmunuoran, jota hän kantoi

vyöllään, iski sillä itseään, kunnes se tuli vallan punaiseksi verestä.

Hänet lähetettiin päivällä puutarhaan kitkemään. Oli polttavan kuuma

auringonpaiste. Hän ei tuntenut ensin kipua haavaisessa selässään,

mutta lavojen välissä ryömiessään, ja kun karkea vaippa tarttui kiinni

rikkinäiseen ihoon ja läksi siitä jälleen irti ja päivä paahtoi häneen

suoraan, tuntui kuin hartioissa olisi ollut polttava tuli. Mutta

tuska täytti hänet syvällä ja hiljaisella innolla, sillä hän ajatteli

tuntuvan aivan samanlaiselta, jos on painava risti selässä — ja silloin

hänestä tuntui, että hän on liian arvoton, ja hänessä heräsi sellainen

nöyryys, että hän olisi mielellään heittäytynyt suulleen multaan. Hän

alkoi nyt ensimmäisen kerran tuntea, mikä tarkoitus on katumuksen

harjoituksella ja väkivallalla omaa itseään kohtaan — ettei se ollut

päämäärä, vaan väline: ruumis tarvitsi kuritusta ja sen oli opittava

tottelemaan kuten hevosta kasvatetaan, ja hänelle avautui eteen

pilkahduksia teistä, jotka avautuvat sielulle, joka oppii hallitsemaan

lihaansa.

Mutta puhuttuaan tästä isä Einarille seuraavassa ripissä tämä sanoi

vakavasti, että tulokas saattoi näillä teillä helposti kulkea harhaan,

ja hän kielsi oppilasta harjoittamasta katumustöitä neuvottelematta

ensin hänen kanssaan.

Kaikki kotona olevat veljet työskentelivät koko aamupäivän päivällisiin

asti ristikäytävällä. Ainoastaan kirkko ja itäinen sivulaiva —

konventtihuone ja kirjurintupa olivat vasta kivestä muuratut. Kivillä

laskettu pilarikäytävä ulkopuolella, piharakennuksesta länteen ja

etelään oli puurakennuksia, joita ympäröivät hirsiset kuistikot.

Kivirakennuksen edessä ristikäytävällä istuivat lukevat ja kirjoittavat

veljet, mutta eteläisen siiven edustalla istui vanha veli Arnstein

Antonius kangaspuittensa ääressä, ja siellä olivat veli Sigvard ja

veli Johannes sorveineen ja hakkuupölkkyineen. Näinä aamupäivätunteina

oli veli Eirik veli Hubertin luona, tämä vanha, saksalainen munkki

kuului siihen ensimmäiseen veljeskuntaan, joka täällä oli taloa

perustettaessa. Hänen oli määrä opettaa noviisille lukutaitoa ja

latinaa, ja saadakseen olla rauhassa he istuivat ristikäytävän

takimmaisessa nurkassa, aivan kirkonoven pielessä.

Tänä kesänä oli paitsi Eirikiä ainoastaan yksi nuori veli, veli Arne,

mutta hän oli ollut täällä seitsemännestä ikävuodestaan asti, jolloin

hänen isänsä, veli Sveinko, oli tullut tänne — äiti oli kahden tyttären

kera liittynyt Ginisayhin, ja vanhin näistä sisarista oli jo kuollut

kahdeksantoista ikäisenä, kuuluisana hurskaudestaan. Veli Arne oli

ainoastaan seitsentoistavuotias, mutta jo täysinoppinut pappi, niin

että Eirik sai opetella yksin, ja hän olikin niin nopea oppimaan, että

sekä hänen oppimestarinsa että noviisimestari ihmettelivät. Ja sitten

eräänä päivänä, kun Eirik oli piirrellyt taulunsa jälleen täyteen, ja

kirjoitus oli niin kaunista ja selvää viheriässä vahassa, että veli

Hubertin täytyi näyttää sitä jollekin toisellekin, ennenkuin se jälleen

tasoitettiin: »— on suuri vahinko, että veli Eirik on vajaajäseninen,

niin ettei hänestä voi tulla pappia.»

Se oli ensimmäinen harmaa pilvenhattara Eirikin kirkkaalla

kesätaivaalla. Hän oli ollut niin pieni sen sormen menettäessään,

hän oli tottunut olemaan ilman sitä — eikä hänen mieleensäkään

ollut johtunut, että se voisi estää häntä alttaripalveluksesta.

Noviisimestari huomasi sen kovin koskevan nuorukaiseen — silloin

hän jutteli tälle siitä ja huomautti sen auttavan paljon enemmän

täydellisyyttä kohti, kunhan hän kantoi kärsivällisesti ne ristit,

jotka hänen kannettavakseen on pantu, kuin jos hän olisi itse kerännyt

niitä oman mielensä mukaan vaikka miten paljon. Ja maallikkona hän

saattoi saada aikaan aivan yhtä paljon kuin pappinakin; heidän isänsä,

Pyhä Fransiskus itse, ei ollut milloinkaan halunnutkaan olla muuta

kuin maallikko, ja hän olikin ensin aikonut perustaa järjestönsä

maallikko-veljeskunnaksi.

Eirik kuunteli nöyränä noviisimestarin puhetta, ei maininnut sitten

enää mitään koko asiasta, mutta oli kauan aikaa alakuloinen. Ja sitten

alkoi syksy lähestyä.

Heillä ei ollut enää mitään tekemistä puutarhassa. Herneenvarret

olivat maassa hallanpanemilla, harmailla saroilla ja härmä peitti

valkoisena hedelmäpuitten alle pudonneet lehdet. Munkit olivat jo aikaa

sitten ottaneet aamusaarnaan mennessään käytäntöön pienet lyhtynsä.

Oli noustava vuoteen ohuen peiton suomasta niukasta lämmöstä kylmään

dormitorioon ja ristikäytävälle, jossa raaka aamuhuuru nipisti nenää ja

kylmäsi alastomia jäseniä. Talvihuuru peitti villan tavoin luostarin;

kun joku tuli ulos, näytti se tunkeutuvan kimppuun ja peittävän pienen

käsilyhdyn härmään. Mutta kirkossa oli vielä kylmääkin kylmempi.

Eirikillä oli niin vilu, että hänen aivonsa tuntuivat jäätyvän

pääkopassa. Hän ei ymmärtänyt lukemastaan officiestä sanaakaan, sillä

häntä paleli niin, ettei jaksanut ajatella sen merkitystä. Huuru

tunkeutui kirkkoonkin; kuorituolien kynttilät paloivat usvan sisässä ja

veljesten hengitys tuli suusta ulos valkoisena savuna. Mutta alhaalla

laivassa vallitsi pilkkopimeys.

Hän oli nyt huolissaan niistä kahdesta aamusta, jolloin hänen oli lupa

jäädä aamusaarnan jälkeen yksin rukoilemaan. Kylmästä kankeana hän

makasi polvillaan tiukasti luotuina sakramenttikopin edessä kilottavaan

pieneen lamppuun. Hän tiesi takanaan olevan aution mustan kirkon,

hautapaadet lattialla. Aivan kuorikaaren edessä lepäsi sira Hallbjørn —

eikä Eirik päässyt eroon ajatuksesta: entäpä jos pappivainaa näyttäytyy

hänelle jonakin aamuna Jos hän nyt kääntyisi ja näkisikin sira

Hallbjørnin seisovan takanaan, veri vuotaisi murskatusta pääkopasta

pitkin kalpeita, luisevia kasvoja, messuhaka, jossa hänet haudattiin,

olisi veripilkkuja täynnä —.

Hän kuuli silloin tällöin jonkun sinne hänen tavallaan jääneen veljen

hiljaa mutisevan. Mutta he olivat enimmäkseen aivan hiljaa. He olivat

eläneet tätä elämää vuosikausia, kesät, talvet, ja näytti siltä kuin

ei kesäaamujen sanomaton ihanuus enemmän kuin talviöittenkään autio

kaameus olisi heihin enää mitään vaikuttanut.

Hän koetti pysyä rohkeana ajatellen koko ajan kiinteästi

sakramenttikoppia. Mutta tämäkin salaperäisyyksineen peloitti enemmän

kuin rauhoitti — että Jumala itse olikin antanut sulkea itsensä

tähän pieneen, maalattuun puutorniin ja oli siellä. Valppaana Hän

täytti kirkon ruumiillisella olemuksellaan, hengellään ja sielullaan,

katseli hänen syntiseen sydämeensä ja näki hänen mielensä masennuksen,

näki kaiken, mitä kaikkien sydämissä liikkui — ja koko jumaluutensa

voimalla Hän huolehti koko tästä talven maasta, täytti kaikki

asumukset: jääkylmän luostarin — Ja kaupungin, sekä vuonon ja kodit

sen jäätyneillä rannoilla — ja Hestvikenin, Rundmyrin, Konungahellan

— kaikki paikat, mitä hän vain muisti. Kesällä tässä polvistuessaan

ja tuntiessaan koko ihanuuden saada puhutella Jumalaa näin läheltä,

tuotti lakkaamatonta riemua tieto, että Jumala ruumiillisesta

läsnäolosta sakramentissa lähtee näkymättömänä läsnäolemaan kaikkialla

— ulkona ristikäytävän täyttävään auringonpaisteeseen, mikä muhensi

puutarhan mullan niin, että nuoret versot aamusta iltaan nostivat

yhä pitenevät päänsä, mikä virtaili puitten lehtikatoksen lomitse

— kaupungin ympärillä kaartuvan lahden ja saarten ja metsämaitten

kylpiessä autereessa. Mutta nyt talven kouristellessa maailmaa se

muuttui vain epämiellyttäväksi — ikäänkuin se aavistaisi Kristuksen ja

Saatanan välisen taistelun, elämän ja kuoleman välisen painin. Kaikista

näkyvistä ja aineellisista asioista tuli vain elottomia pikkuseikkoja,

jotka painuivat raivoavan taistelun pyörteeseen.

Hän ei tahtonut pyytää päästä näistä valvomishetkistä, joita hän oli

itselleen pyytänyt. Mutta jonkin ajan kuluttua veli Einar huomasi,

ettei Eirik niistä enää hyötynyt mitään, ja hän kehoitti nuorukaista

joksikin aikaa menemään nukkumaan joka aamu aamusaarnan jälkeen.

Mutta Eirikin oli vaikeata päästä jälleen uneen. Hän ei päässyt

lämpenemään kapealla vuoteellaan, ohut olkisäkki allaan ja kaksi

ohutta peittoa päällään. Iltaisinkin hän nukkui myöhään kylmän vuoksi

— ja niin hän oli aina väsynyt, eikä hän tahtonut aamuisinkaan nukkua

pelosta, ettei hän taas heräisi ensi messuun. Ja jos hän vähän lämpeni

vuoteessaan, alkoivat kylmänkuhmut sormissa ja varpaissa polttaa ja

syyhyttää vallan sietämättömästi.

Hän oli itsekin epätoivoissaan alakuloisuudestaan, ja hän yritti

rohkaista mieltään: eikö hän ollut kokenut paljon sellaista, joka oli

ollut hyvän joukon kovempaa, eikä hän ollut sellaisesta välittänyt

kerrassaan mitään! Hän koetti ajatella ratsastusta myrskyssä ja

lumipyryssä, niin kovassa, että töin tuskin voi erottaa oman ratsunsa

päätä. Tai veneessä talvella — sitäkin yötä viime vuonna heti hänen

kotiintulonsa jälkeen, heidän purjehtiessaan Tunsbergiin ja myrskyn

silloin puhjetessa. Pimeässä jymisi ja myrsky-yössä kävi pauhu ja

kohina — tuo valkoinen seinä, joka tuolla edessäpäin näytti elävän, oli

varmaankin Rakkekarit, ja he ajautuivat niitä kohti; aallon kohottaessa

heitä korkealle harjalleen hänestä näytti karikko olevan yhä lähempänä.

Kaikki, mitä heillä oli yllään, oli läpeensä jäässä heidän vihdoin

myöhään aamulla päästessään satamaan kaukana vuonon eteläpäässä — hän

oli arvellut, ettei Knut eräs Ragnan pojista, pääsisi siitä ehjin

nahoin. Ja oliko hänestä itsestään nyt tullut sellainen pehmeä raukka,

että hän valitti kylmänpahkojen kirvellessä, hän, joka oli useamman

kuin yhden kerran saanut riisua saappaat paleltuneista jaloistaan ja

joka oli tottunut siihenkin, että meri ja suola poltti käsien veristä

ihoa —.

Mutta sellaisiin vastuksiin oli totuttu ja ne otettiin vastaan

sellaisina kuin ne tulivat. Ja niiden mentyä — jos hengissä selvittiin

— seurasi suloinen tunne siitä, että oli päässyt sisään, sai sulatella

jäätyneitä jäseniään, syödä kyllikseen ja juoda kyllikseen, ryömiä

nahkasten alle jossakin, pari kolme miestä samaan vuoteeseen, niin että

he lämmittivät toisiaan, ja nukkua kuin tukki. Ja aina seurasi sama

uutuuden viehätys: ei milloinkaan tiennyt, miten kävisi, eikä kukaan

tiennyt, mitä huomispäivä toisi tullessaan —.

Mutta tässä oli koko elämänura kysymyksessä — joka kesän lämmön ja

sielun ilon jälkeen kuljettiin talvea kohti ja se merkitsi vilua,

valvomista, rukoilemista, paastoamista ristinmessusta syksyllä

pääsiäiseen asti, läpeensä viluissaan, niin etteivät lepohetket kovalla

vuoteella eikä lyhyt hetkinen refektoriossa riittänyt kerrassaan

mihinkään. Sillä ei pitänyt ajatella, ottaa päivät vain sellaisina kuin

ne tulivat, sillä muutosta siihen ei tullut, ennenkuin Jumala teki

ilman jälleen lämpimäksi.

Ja Eirikille selvisi, mitä oikeastaan oli munkkien ankaruus ja sen

tuottama uhri — miehen oli päätettävä — ja päätettävä koko iäkseen

luopua kohtalon leikistä ja valittava elämä, josta kaikki yllätykset

ovat pois suljetut ja jossa kaikki on tahdosta riippuvaa. Vieläpä

tahdon alistaminenkin oli tahtomista. Mutta siksipä hänestä tuntuikin,

ettei hän voinut sitä tehdä!

Hänen täytyi lopuksi kertoa isä Einarille, miten asian laita oli.

Munkki vastasi kohtalon seuraavan ihmistä luostariinkin, tai oikeammin

sanoen: Jumala voi lähettää hänelle hyvin paljon monenlaista aivan

odottamatonta, kuten esimerkiksi sairautta ja matkoja. Eirikin oli vain

rukoiltava voimaa voittaakseen tämän kiusauksen.

Ja Eirik rukoili. Mutta hän tiesi itse, että syvempää, kuin mistä tämän

rukouksen sanat lähtivät, ääni rukoili: — »Suo minulle se armo, jota

nyt anon! Lähetä minut kotiin —!»

Hän ajatteli joskus, että Saatana ehkä juuri siten osoittikin suurinta

viekkauttaan — ettei se houkutellut häntä millään hänen nuoruutensa

siveettömään elämään kuuluvalla. Hän vihasi niitä ajatuksiakin ja hän

vihasi senaikaista itseään. Vaikkapa hänen olisikin palattava maailmaan

takaisin, ei hänestä sentään milloinkaan tulisi sellaista.

Hestvikenin muisto tulvehti esiin ja valtasi hänet, öisin maatessaan

hän muisteli, muisteli koko ruumiillaan ja kaikilla aisteillaan. Ei

missään koko maailmassa ollut sellaista hajua kuin heidän omalla

rannallaan, heidän viljansa kuhilailla, jakun yöllä oli niille tullut

huurretta, oli vallan toisenlaista kuin vilja muilla pelloilla — hän

makasi ja oli tuntevinaan heidän omien heinäsuoviensa tuoksun ja

vuonon ympärillä vuorilla kasvavien lehmusten lemun. Hänen suljettujen

silmäluomiensa alla vilisi kuvia siitä maasta, josta hän oli eronnut:

Kverndalenin luhtaniityt, se pieni, kuiva mäki, jolta hän löysi

lappalaisten nuolia, jokainen kotivuoren halkeama, Hevostunturin musta

seinä rakennusten takana ja Härkätunturin punertava, sileäpintainen

kylki merestä kohoavana, aallokko sen alla, hyvillä ilmoilla

raikkaana ja valkoisena — syysiltoina siellä pimeässä mylvi ja öisin

valkoharjaiset hyökyaallot siellä löivät painia.

— Useimmissa Hestvikenissä syntyneissä vasikoissa oli taikamerkki,

useimmiten valkoinen läiskä — sydämenkuva otsassa tai kupeella

valkoista tai jalat valkoiset. Hän muisti minkänäköistä oli niiden

syödessä suolaista heinää laitumella tai ollessa suurella, tasaisella

rantaniityllä Saltvikenissä ja kaskimailla, joilta metsä oli hakattu

ja kaskettu. Mutta suuret kanervat olivat jäljellä tummina ja sakeina.

Hän muisti suolapadat ja talon vähän ylempänä, sen rakennukset olivat

rappeutuneet, yhtä vain pidettiin kunnossa, niin että suolankeittäjät

ja heinämiehet voivat siinä viettää yönsä. Isä antoi talon olla vain

laidunmaana, mutta Eirik itse oli aina ajatellut, että kunhan hänen

aikansa tulee, hän ottaa sen jälleen hoitoon — siitä voisi tuliakin

paljon parempi viljatalo kuin mitä päätila Hestviken olikaan.

Eikö kaikki tämä, mikä houkutteli ja veti hänen sekä sieluaan että

ruumistaan, ollut syntiä — sehän oli rehellistä, kristillistä elämää

sekin. Sukupolvi toisensa jälkeen oli Hestvikenissä elänyt miehiä,

jotka antoivat Jumalalle kunnian ja tottelivat Hänen käskyjään, he

olivat olleet köyhille ja vieraille anteliaita, heillä oli ollut

sekä voimaa että tahtoa suojella leskiä ja heikkojen oikeuksia —

olivat olleet ensimmäisiä aseisiin tarttumaan, kun joko sisäiset tai

ulkonaiset viholliset uhkasivat talonpojan rauhaa. Jos Jørund Rypasta

tulisi isän seuraaja, tulisi moni talon asioista muuttumaan toiseksi

kuin se oli ollut ammoisista ajoista hän tunsi siksi paljon lankoaan. —

Ja hän itse, joka oli koko elämänsä iän ajatellut vain, että kunhan hän

kerran saa Hestvikenin.

Hän ei tuntunut edistyvän enää lukemisessa ja kirjoituksessakaan.

Heitä oli sitäpaitsi nyt kaksi noviisia veli Hubertin opetettavana —

jo varhain syksyllä eräs köyhä torpan poika Eikeristä oli liittynyt

veljeskuntaan. Kerrattiin paljon sellaista, minkä Eirik jo oli

oppinut, ja nyt se kävi hitaasti, sillä tämä veli Torbjørn oli kovin

hidasjärkinen.

* * * * *

Noviisimestari, veli Einar, menetti vähän kerrassaan uskon Eirik

Olavinpojan luostarikutsumukseen. Hän oli kiintynyt nuorukaiseen eikä

epäillyt, ettei Jumala ollut herättänyt häntä ajattelemattomuudestaan

ajattelevaksi mieheksi. Eirikin lämpö ensi aikoina, hänen intonsa

taipua järjestön sääntöihin, oli ollut paljon enemmän kuin vain

päähänpisto.

Mutta siinä oli ensiksikin se, että rakkaus naiseen oli ajanut hänet

luostarin portille — joskin oli paljon muutakin. Mutta noviisimestari

oli tullut siihen tulokseen, että niistä tuli harvoin hyviä munkkeja,

jotka olivat kääntäneet rakkautensa Jumalaan, koska eivät olleet

saaneet sitä, johon heidän sydämensä oli maailmassa kiintynyt. Ja

hän ei tiennyt, mitä oli oikeastaan tapahtunut Eirikin ja hänen

kasvatussisarensa välillä — nyt mies sanoi, ettei ollutkaan tapahtunut

mitään synnillistä ja että hän pelkäsi nyt Perkeleen houkutelleenkin

sanomaan sen pahemmaksi kuin se oli, saadakseen hänet luostariin

ilman munkkikutsumusta — silloin hänestä tulisi huono munkki ja itse

Pahan varma saalis. Veli Einar oli tosin nuhdellut häntä ankarasti

sellaisesta puheesta: Perkeleellä ei ole sen suurempaa valtaa ihmiseen

kuin mitä Jumala hänelle suo ja mies itse antaa hänelle, eikä hän voi

riistää Jumalan palvelijoita pois Jumalan perheväen piiristä, elleivät

he itse avaa hänelle ovea. Mutta Eirikin sanoissa piili jotakin;

noviisimestari oli huomannut, ettei Eirik milloinkaan puhunut valhetta

tieten tahtoen, mutta oli päivänselvää, ettei mies itse muistanut,

miten asian laita oikein oli. Ja hän oli nähnyt sen jo monta kertaa. —

Eirikin oli vaikeata muistaa jotakin asiaa niin hyvin, että hän voisi

kertoa sen samalla tavalla kaksi kertaa peräkkäin. Mutta jos se oli

virhe missä asemassa tahansa olevalle miehelle, oli se munkille suuri

virhe.

Ja Eirik oli luonteeltaan epävakainen ja sellainen hän varmaankin

tulisi aina olemaan. Hänellä oli sellainen mielenlaatu jonkalaisia

veli Einar oli nähnyt jo enemmän kuin tarpeekseen, ja luostarille oli

onnettomuudeksi saada sellainen veli, joka aina kaipasi vaihtelua

— aina halusi toista tointa tai toista työtä kuin mihin hänet oli

pantu, toivoi pääsevänsä toiseen taloon, kunnes hän on koettanut

kaikki järjestönsä luostarit kolmessa, neljässä kuningaskunnassa.

Mikä risti veljeskunnalla oli esimerkiksi Edvin Rikardinpojasta; mies

oli mitä hurskain ja puhdassydämisin, mutta hänessä asui levoton

henki. Hänen vaellushalulleen keksittiin sentään lääke — hän oli

sellaisen kuvamestarin kirjoissa, että hän sai tuon tuostakin kutsuja

tulla milloin sinne milloin tänne työtä tekemään. Mutta sellainen

levottomuuden henki tartuttaa pian koko luostarin. Veli Einar oli itse

ollut mustainveljesten munkki benediktiläisten luona Bjørgvinissä

kymmenen vuotta, ennenkuin hän sai kutsumuksen siirtyä ankarampaan

järjestöön, ja nyt hän oli ollut minoriteettimunkkina yli kolmekymmentä

talvea, mutta hän oli yhä edelleenkin sitä mieltä, ettei munkki

saa ilman vakavaa syytä jättää sitä luostaria, jossa hän ensin on

lupauksensa antanut.

* * * * *

Kevään tullen Eirikin rakkaus luostariinsa heräsi jälleen — mutta

myöskin kaipuu Hestvikeniin kasvoi, Ja hän oli nyt aivan onneton,

sillä hänestä tuntui, ettei hän nähnyt tietä edessään, ja vaikka hän

miten paljon tahansa rukoili ja kuritti itseään, repi ikävä häntä yhä

molempiin suuntiin. Kun hänen koevuotensa oli kulunut, oli hänen määrä

odottaa syksyyn asti vihkimistään — silloin piti molempien toistenkin

noviisien, veli Arnen ja veli Torbjørnin, tehdä lupauksensa.

Hän sattui sitten erehtymään ja lyömään Tveitin poikaa niin, että tämä

joutui sairastamaan. Jospa se pojanjolppi olisi häväissyt häntä —

hän olisi luullut voivansa sietää sen. Mutta koska oli kysymys siitä

talosta, jota hän rakasti vieläkin enemmän nyt, kun hän jo puolittain

oli päättänyt jättää sen ja veljet, joista hän piti, ja veljeskunnan

puvun, jota hän oli koettanut opetella kantamaan kunnialla. — Hän

nöyrtyi miehen edessä veli Stevnen ensi sanoista, hän nöyrtyi kotona

konventtituvassa — mutta tämä se sittenkin ratkaisi asian lopullisesti.

Mutta sinä päivänä, jolloin kaikki veljet menivät veli Bjørnvardin,

tukanleikkaajan, luo ajattamaan päälakensa, eikä hän mennytkään

mukaan — silloin hänen sydäntään kirveli. Ja sinä aamuna, jolloin hän

oli jälleen puettuna housuihin ja sukkiin, keltainen nuttu yllään

ja puukkovyö vyöllään, hän vaipui kerrassaan kokoon — häneltä pääsi

kirkossa itku; hän itki häpeästä ja katumuksesta, toivoen valinneensa

jäämisen. Mutta hän tiesi itse katuvansa, valitsipa toisen tai toisen

tien.

Veljet ottivat häneltä hellät jäähyväiset, lupasivat rukoilla

hänen puolestaan — hänhän kuuluisi edelleen heidän joukkoonsa ab

extra-veljenä. Hän asteli siltaa kohti häntä hävetti ja hän oli

mielestään alaston tässä hänelle oudossa puvussaan, hän häpesi jokaista

ihmistä peltiseppämestarin talossa. Ja hänen sydämensä oli surusta

halkeamaisillaan, kun hän nosti purjeet ja suuntasi saarten lomitse

yksin Galfridin lainaamassa pienessä veneessä.

Ja noustessaan sillalta rinnettä myöten tyhjin käsin ja paljaana —

merituulen lyödessä leikkiä hänen edessään, niin että vilja pellolla

lainehti liekkien tavoin, ja aurinko loisti silkinhienoilla tähkillä —

Eirikin teki mieli hypätä aidan yli hyväilemään tuulen hellimää viljaa.

* * * * *

Isän kylmyys teki hänelle paremminkin hyvää kuin pahaa. Oli raskasta

olla kotona niin aivan toisin kuin ennen. Mutta se, ettei hän täällä

voinut elää taistelutta sellaista elämää, joka hänen mielestään

kuuluu kristitylle miehelle se teki hänet turvallisemmaksi: hän oli

valinnut oikein. Hän ei ollut paennut luostarista takaisin vanhaan

ajattelemattomaan ja mukavaan elämään — oli olemassa kolmaskin tie,

ja sen hän oli löytänyt, se rohkaisi häntä, rohkaisi joka päivä hänen

tuntiessaan, ettei sitä ollutkaan helppo kulkea.

Talvi kului siten hänen osoittamatta vähintäkään taipumusta laimeuteen.

Viikon päivät ennen pääsiäistä Olav ja Eirik läksivät yhdessä

Galabyhyn. Iltapäivällä, kun asiat oli toimitettu ja Olav istui

juomapöydässä nimismiehen ja muutamien vanhempien talollisten kanssa,

alkoi pihalta kuulua meteliä — joku poika repäisi oven auki ja huusi,

että Eirik Olavinpoika makaa ulkona luultavasti kuolinhaavoissaan.

Olav riensi nopeasti ulos. Taliin luona seisoi joukko miehiä lumessa

makaavan miehen ympärillä, josta vuoti verta niin, että maa hänen

allaan oli vallan punainen, oikeassa kädessä oli vieläkin tikari. Eirik

makasi tajuttomana. Olav kantoi hänet erään miehen kanssa sisään ja

laski hänet vuoteeseen tarkastellen haavoja. Hän oli saanut puukon

iskun selkäänsä ja toisen eteen solisluun lähelle kasvoissakin oli

lyönnin jälkiä. Haavat olivat pahat, mutta ei niistä sentään kuoleman

vaaraa ollut, ellei sattunut mitään onnettomuutta. Isän puuhaillessa

hänen ääressä Eirik avasi silmänsä.

»Etkö sinä voinutkaan enää hillitä miehekkyyttäsi?» Olav kysyi, vaikkei

epäystävällisesti — hän hymyili.

Eirikin silmäluomet sulkeutuivat jälleen.

Olav sai tietää, miten kaikki oli käynyt. Kaksi renkiä oli riitaantunut

hevosia satuloidessaan — he olivat jo vanhastaan vihamiehiä — ja

siitä nousi tappelu, heidän aseensa olivat sisällä talossa käräjistä

asti, mutta he tarttuivat puukkoihinsa. Eirikin yrittäessä sovittaa

kääntyivät molemmat häntä vastaan, ja hän oli silloin vetänyt tikarin,

mutta vain puolustautuakseen; kumpikin rengeistä oli saanut vain jonkin

naarmun. He makasivat nyt sidottuina kellarissa.

Eirik palasi tajuihinsa vasta yöllä; hän kuiskasi, että jos tämä

olisi hänen menonsa, hän ei tahtonut näitä köyhiä miehiä vastaan

nostettavaksi syytettä, vaan hän antoi heille anteeksi, kuten hän

toivoi Jumalankin antavan anteeksi hänelle.

Olav ei vastannut siihen. Ei hän enemmän kuin Reidulfkaan aikonut

säästää miehiä, jos Eirikin haavat kääntyisivät pahoiksi. Mutta

kaikki kävi hyvin; Reidulf haetti sinne vanhan miehen, joka osasi

tukkia verenvuodon ja oli hyvä haavalääkäri. Viikon päästä Olav sai

siirretyksi Eirikin kotiin Hestvikeniin ja siellä hän itse hoiteli

Ragnan kanssa haavoittunutta niin hyvin, että Eirik pääsi jaloilleen jo

ennen Valkosunnuntaita.

Tämän jälkeen vallitsi isän ja pojan välillä rauha. Sairaana maatessaan

olivat Eirikiltä jääneet aikarukoukset ja muutkin hartausharjoitukset;

ylös päästyään hän ryhtyi niihin jälleen, mutta joko hän ei pitänyt

niistä niin paljon väliä, tai sitten hän salasi niitä enemmän talon

väeltä. Ja jos Olav sattui huomaamaan hänet paternosteria lukemassa

tai huomasi Eirikin harjoittavan jotakin lihankidutusta, poika sai

päivemmällä kuulla:

»On se sentään hyvä, Eirik», isä virkkoi naurahtaen, »että me olemme

nähneet sinun kätesi tikarin varressakin vielä. Muuten meidän muitten

olisikin hankalaa asua samassa talossa noin hurskaan miehen kanssa,

kuin miksi sinä olet tullut.»

Eirik lehahti punaiseksi. Häntä kiusasi sellainen isän puhe, mutta Olav

sanoi sen niin hyväntahtoisesti, eikä hän milloinkaan ollut voinut

vastustaa isää tämän osoittaessa hänelle pienintäkin ystävällisyyttä.