Olav sai seuraavan kevään kuluessa uuden ladon pystyyn ja sai sen
kattoon heinänkorjuuksi. Hän oli väkineen niittämässä joen suussa
olevilla pelloilla — oli iltapäivä, vähän ennen Margretanmessua —
silloin eräs vieras mies tuli hänen luokseen heinärukojen väliin,
tervehti häntä ja sanoi:
»Minulla on sinulle asiaa, Olav, ja se on sellaista, että minun on
sanottava se sinulle heti. Voitko tulla kanssani vähän tuonne syrjään,
niin saamme jutella kahden kesken?»
Olav teki niin, ja päästyään vähän matkaa muista syrjään mies sanoi:
»Minä tulen Gunnarsbystä. Tyttäresi on lapsivuoteessa ja kärsii mitä
kovimpia tuskia; olisi hyvä, jos voisit tulla hänen luokseen ja niin
nopeaan kuin paras hevosesi jaloistaan pääsee.»
»Onko niin», Olav kysyi, »onko siinä heidän mielestään henki
kysymyksessä?»
»Vaara on lähellä», toinen vastasi.
Olav riensi takaisin niitylle, sai Ragnan ja Toren käsiinsä ja sanoi
heille, mistä oli kysymys. Hän käski Toren hakemaan Brunsveinin haasta
ja Ragnan varustamaan ruokaa; sitten hän meni vieraan luo ja pyysi
häntä kanssaan taloon. Heidän mennessään Olav kysyi äkkiä:
»Mutta mies, niissä sinun hevosesi on?»
»Minä olen tullut Gunnarsbystä jalan.»
»Tullut jalan?» Olav katsoi vieraaseen epäillen. Tämä oli noin
kolmisenkymmenen ikäinen ja näytti tavalliselta palvelijalta. —
Olav ei muistanut nähneensä häntä ennen, mutta eihän se ollut ihme,
Gunnarsbyssä oli niin paljon ihmisiä; hän oli luotettavan näköinen.
»Onko Jørund lähettänyt sinut tänne tuomaan sellaisia uutisia, eikä
lähetä sinua ratsain?»
»Totta puhuakseni, rypungilaiset eivät ole minua lähettäneet. Mutta
Cecilia auttoi minua kerran hädän hetkellä — silloin minä lupasin
Jumalalle ja pyhälle Halvardille maksavani sen hänelle, jos joskus
voisin sen tehdä. Minä arvelin nyt olevan sellaisen hetken — kunhan hän
saa nähdä sinut ja puhua kanssasi, ennenkuin kuolee —»
Olav arveli keventyneimmin mielin, ettei tyttären laita mahtanut
sentään olla niin huono, koskei hänen miehensä eivätkä kälyt olleet
lähettäneet sanaa. Asiassa tuntui hänen mielestään sentään olevan
jotakin merkillistä, mutta oli miten oli, hän oli tyytyväinen
saadessaan tiedon tyttärensä sairaudesta ja hän aikoi heti ratsastaa
Gunnarsbyhyn. Hän ei kysellyt vieraalta — tämän nimi oli Finn — sen
enemmän, mutta taloon tultuaan hän käski pitämään vieraasta hyvää
huoltaja kunhan olisi levännyt, lainaamaan hänelle hevosen kotimatkaa
varten.
Tunnin kuluttua Olav nousi hevosen selkään ja antoi Brunsveinin mennä
täyttä laukkaa — se oli hänen nopein juoksijansa, mutta hänellä ei
ollut tapana ratsastaa sillä itse, sillä se ei ollut niin komean
näköinen kuin Rode Roland, hänen oma ratsunsa. Skeidissokniin
saavuttuaan hän pysähtyi muutamiksi tunneiksi sukulaisiinsa Hestbaekiin
ja antoi Brunsveinin levätä, mutta Olav istui satulassa jo aikoja ennen
auringon nousua, ja päivemmällä hän saapui Gunnarsbyhyn.
Mutta siellä hän sai heti kuulla Cecilian voivan hyvin; hän oli
synnyttänyt terveen ja kauniin lapsen; siitä oli jo puolitoista
vuorokautta. Ei, Lucia-rouva vastasi hänen kysymykseensä, Cecilian
synnytys ei ollut erittäin vaikea, ei hän sen suuremmassa
hengenvaarassa ollut kuin muutkaan nuoret vaimot. Olav huomasi heti
heidän ihmettelevän hänen tuloaan, eikä hän tällä kertaa ollut mikään
erittäin tervetullut Gunnarsbyhyn. Tässä piili alla jotakin — hän ei
käsittänyt mitä — ja jotta hän ei ilmiantaisi mainittua Finniä, hän
vastasi Lucialle, joka kysyi, mistä hän oli saanut tietää Cecilian
olevan sairaana, tavanneensa kotipitäjän kirkolla joitakin ihmisiä,
joilla oli täälläpäin sukulaisia; he sanoivat hänen tyttärensä, joka
viime kesänä naitiin Gunnarsbyhyn, odottavan lasta Margretanmessun
maissa.
»Mutta eihän sitä odotettu ennen Marianmessua —.» Lucia tuli nyt
hämilleen, ikäänkuin hän olisi puhunut liikoja, ja toisetkin
olivat merkillisen näköisiä. Brynhild sanoi lapsirukan olleen koko
kantamisaikansa hyvin peloissaan; ehkäpä hän oli puhunut siitä ja
sanonut pelkäävänsä lapsen syntyvän ennen aikojaan —.
Sehän oli tavatonta, että Cecilia pelkäisi, isä ajatteli. Mutta eihän
sellaista milloinkaan tiennyt naisista, ja nämähän olivat sellaisia
asioita, joita miehet eivät ymmärtäneet. Hänen tuli olla iloinen,
kun Cecilia voi hyvin, ja koska hän kerran oli tullut tänne, hän oli
myöskin mielissään saadessaan nähdä tyttärensä.
* * * * *
Luhdissa, jossa Cecilia makasi, oli melko pimeätä Lucian viedessä sinne
Olavin illalla. Jørundkin oli läsnä. Olav tuli iloiseksi nähdessään
Cecilian ilostuvan hänen tulostaan; hän sanoi kaiken olevan nyt hyvin
ja että hänellä oli kaikin tavoin hyvä olla. Huone, johon hänet oli
pantu, oli suuri ja komeasti sisustettu, ja se oli täynnä vaimoja ja
apulaisneitoja, jotka häärivät hänen ja lapsen ympärillä.
Jørund puhui vaimolleen hyvin hellästi ja näytti olevan ylenmäärin
iloinen siitä, että hänelläkin oli poika. Ja naiset ylistivät lasta
kovin. Olav otti sen syliinsä, kun se hänelle ojennettiin, ja katsoi
sitä — tämä poika tulisi siis kerran omistamaan Hestvikenin hänen
jälkeensä, jos Jumala salli sen elää — mutta vastasyntyneet olivat
hänen mielestään aina rumia nähtäviä, paitsi Cecilia, hän oli ollut
kaunis ensimmäisestä elinpäivästään lähtien.
Olav istui seuraavana päivänä jälleen tyttärensä luona, he juttelivat
enimmäkseen kotipuolen tutuista. Cecilia puhui hyvin vähän siitä,
miten hän viihtyi täällä uudessa kodissaan — paitsi että täällähän oli
niin paljon levottomampaa kuin kotona lahdella — ja gunnarsbyläiset
kävivät hyvin paljon kesteissä ja sen sellaisissa — se oli viimein
kyllästyttänyt häntä; mutta nythän hän tulisi olemaan paljon enemmän
kotona, kun hänellä oli rintalapsi.
»Niin, niin», isä virkkoi, »mutta tuollainen poikahan kasvaa nopeasti,
ja sitten sinä olet jälleen vapaa.»
»En minä sitä tarkoittanut», hän vastasi nopeasti. »Minä olen tietysti
tullut sinuun, isä — minusta on hauskempi olla siellä, missä ei ole
sellaista ihmistungosta.»
Viimeiset sanat olivat isän mielestä ivallisesti sanotut, hän yritti
oikaista tytärtään, pyytää häntä nauttimaan nuoruudestaan niin kauan
kuin sitä riittää.
Samassa tuli joku apulaisnaisista tuoden lapsen äidin rinnoille.
Cecilialla oli yllään vain pieni nuttu, joka peitti rinnan ja
käsivarret; naisen nostaessa imettäjää korkeammalle pielusten varaan
isä näki vilaukselta hänen ruumistaan vyötäisten kohdalta, ja hän
näki Cecilian kupeitten olevan sinisen ja ruskean kirjavat. Aurinko
paistoi samalla vuoteeseen — ilma oli vaihteleva, ja Olav huomasi hänen
kasvoissaankin olevan lyönnin jälkiä.
»Oletko sinä loukkaantunut?» isä kysyi vieraan naisen mentyä.
»Olen, minä kaaduin ja loukkaannuin», Cecilia vastasi.
»Sen vuoksi tämä tulikin ennen aikojaan.»
Olavin mielestä oli hyvä, että se oli aiheutunut sellaisesta
tapaturmasta — hän oli pelännyt Cecilian perineen äitinsä heikkouden;
ja Cecilia oli varmaan pelännyt tämän lankeamisen tuottavan vaaraa.
»Silloinko sinä tulit ajatelleeksi lähettää Finnin hakemaan minua?»
Cecilia vaikeni vähän aikaa, aivan kuin hän olisi miettinyt:
»En minä häntä pyytänyt lähtemään —. Mutta ehkäpä hän oli mielestään
minulle kiitollisuuden velassa —. Ehkä hän tuumi näin voivansa sen
suorittaa — kuultuaan minun kaatuneen ja loukkaantuneen —»
»Onkohan hän mahtanut palata jo», Olav virkkoi, »— tiedätkö sinä siitä
mitään? Hänen piti lainata meiltä hevonen, minä voisin viedä sen
mennessäni.»
»Kyllä Finn toimittaa hevosen sinulle takaisin. Mutta totta puhuakseni,
minä en usko hänen enää palaavan tänne Gunnarsbyhyn. He ovat täällä
ankarampia palvelijoilleen kuin mihin me olemme tottuneet, ja koska
Finn on lähtenyt täältä lupaa kysymättä —»
»Onko hän tehnyt niin?»
Cecilia nyökäytti. »Minä haluaisin tietää, minne hän nyt joutuu», hän
sanoi sitten. »Hän on ollut minulle uskollinen.»
»Tahtoisitko sinä», Olav kysyi, »minun ottavan hänet luokseni
Hestvikeniin?»
Cecilia makasi vähän aikaa katsellen lasta rinnoillaan.
»Ei, sitä minä en tahdo», hän virkkoi sitten jyrkällä äänellään.
* * * * *
Poika kastettiin seuraavana päivänä ja Olav aikoi lähteä sen jälkeisenä
päivänä kotiin. Mutta illalla toivottaessaan tyttärelleen hyvää yötä
hän tuli jääneeksi tämän kanssa hetkeksi kahden kesken. Silloin hän
rohkaisi mielensä ja kysyi:
»Sanopa nyt minulle, Cecilia, meidän ollessa näin kahden kesken — onko
sinulla mitään sydämelläsi, jota sinä tahtoisit sanoa minulle?»
»Ei minulla ole mitään», nuori vaimo vastasi lujasti. Huomatessaan
isänsä pettyneen hän ojensi kätensä: »Mutta joka tapauksessa minä olen
iloinen sinun tulostasi, isä!»
Olav läksi seuraavana päivänä kotimatkalle. Häneltä oli jäänyt jo
itse kylä taakseen ja hän ratsasti pienen joen viertä myöten; joen
kahden puolen oli pieniä taloja vihreine nurmikkoineen. Hän ratsasti
ajatuksiinsa vaipuneena, kun hevonen yhtäkkiä säpsähti — eräs mies
nousi ratsastuspolun vierestä pensaikosta. Se oli Finn.
He tervehtivät. Mutta kun mies ei virkkanut mitään, täytyi Olavin alkaa
—:
»Siellä ei käynytkään niin hullusti, kuin mitä sinä ennustit,
ystäväni», hän sanoi ystävällisesti. »Tyttäreni voi nyt hyvin, ja me
kastoimme eilen Kolbein Jørundinpojan.»
»Minä olen kuullut siitä.»
»Oletko sinä matkalla Gunnarsbyhyn?» Olav kysyi.
»En, minä aion etelää kohti», mies vastasi. Hän oli ollut joidenkin
tuttaviensa luona eräässä pikkutalossa joen toisella puolen.
Olav tuli ajatelleeksi, että voi sanoa juuri tämän Finnin tuoneen
hänelle sanan tyttärenpojan syntymästä. Hän sanoi sen ja kiitti.
Hänellä oli ollut muassaan kymmenen Englannin floriinia, jotka hänellä
oli Englannin-matkan jäljiltä — säästetty sopivaksi uhrilahjaksi, jos
sattuu tarvitsemaan. Nyt hän antoi Finnille ne kaksi, mitä hänellä
vielä oli jäljellä.
Mies otti ne vastaan vähän epäillen. Sitten hän seisoi katsoen Olaviin,
ja Olav katseli satulastaan häneen. Kumpikaan ei puhunut. Vihdoin Olav
virkkoi, että hänen täytynee jatkaa matkaa; »Ehkäpä meillä on sama tie?»
Niin onkin, mies arveli. Olav antoi Brunsveinin kulkea käymäjalkaa, ja
Finn asteli vieressä, eikä kuulunut muuta kuin puron solinaa mättäitten
lomitse ja hevosenkengän kalahdus sen kiveen sattuessa, kesätuulen
huminaa kuusen latvoissa. Aurinko paistoi ja loisti lehdillä ja
neulasilla — ja molemmat miehet astelivat ääneti.
Olav kysäisi kerran, oliko Finn saanut hevosta lahdelta lainaksi, ja
Finn vastasi kieltäen, hän käveli mieluimmin. Olav kysyi vähän ajan
kuluttua, oliko Finn kotoisin näiltä seuduin, ja Finn vastasi kieltäen,
hän oli Raumariken Nesistä. Siihen keskustelu päättyi.
Kuljettuaan siten tunnin verran Finn sanoi, että hän erkanisi tästä —
hän viittasi polulle, joka vei pienen kukkulan poikki. Silloin Olav
kiitti seurasta ja Finn vastasi: kiitos itsellesi, ja hän hävisi
metsään.
Olav katui sitten, ettei ollut ottanut jostakin sen tarkempaa selkoa.
Mutta hän ei ollut saanut kysytyksi tyttärensä palvelijalta —. Ja hän
ratsasti rivakasti eteenpäin.
* * * * *
Olavin oli täytynyt luvata poiketa Hestbaekiin kotimatkallakin. Eikä
hän heti päässyt sieltä pois lähtemäänkään — siitä onkin kuusi vuotta,
kun hän viimeksi oli täällä sukulaisissaan käynyt, Arne sanoi, »ja
taitaapa kulua jälleen kuusi vuotta, ennenkuin tulet takaisin, ‒ ja
silloin minä olen mullan alla.»
Arne Torgilsinpoika oli jo ainakin kahdeksankymmenen talven ikäinen,
mutta ei vielä lainkaan raihnainen. Hän muistutti isäänsä Torgils
Likapartaa, joka olisi ollut tällainen, ellei olisi ollut järjiltään;
Arne oli pienenläntä, mutta solakka ja kaunis; tukka ja parta olivat
valkoiset kuin niittyvilla ja kaiken valkoisen keskeltä loistivat hänen
punaiset poskensa ja merensiniset silmänsä. Torgunn, hänen nuorin
tyttärensä, hoiti taloa poikineen; hän oli ollut leskenä jo monta
vuotta.
Arne murisi kuullessaan Cecilian saaneen pojan.
»Käy samoin kuin täälläkin — yksi tyttärenpoika vain joka tulee sinun
jälkeesi Hestvikeniin! Minulle Jumala ei suonut poikia, vaikka rukoilin
ja lupasin — sinulla oli yksi ja hänestä tuli paljasjalkamunkki. Etkö
sinä, Olav, joka olet niin rikas ja olet aina ollut pappien ystävä,
olisi voinut lähettää Roomasta hakemaan erikoisvapautta — sinä olisit
silloin voinut mennä Torgunnin kanssa naimisiin ja vienyt silloin
Fivlunge-suvun takaisin vanhoille asuinsijoillemme?»
»Mikset sinä keksinyt tätä ennen, serkku», Olav virkkoi nauraen,
»ennenkuin Torgunn ja minä tulimme vanhoiksi!»
* * * * *
Olavin täytyi jäädä Hestbaekiin kolmanneksi päiväksi; hän ratsasti
Hestvikeniin auringonlaskun aikana. Taivas oli täynnä pilviä, jotka
hohtivat ja rusoittivat ja kuvastuivat punaisina ja kultaisina
vuonon pintaan — laskeva aurinko heitti matalalta vinoja säteitään
ja pitkät varjot liikkuivat levottomina pelloilla, niin ettei Olav
nähnyt selvästi, kuka tuli häntä kohti sarkojen välissä, mutta vieraan
pitkässä ja hartiakkaassa varressa oli sekä tuttua että vierasta,
ja puvussa oli sellaista herraskaisuutta, jota näillä seuduilla ei
tavattu. Vieraan rinnalla asteli harvinaisen suuri pukki, jolla oli
mahtavat sarvet.
Silloin Olav huomasi tulijan Eirikiksi — Eirik tuli häntä kohti
kaksivärisessä nutussa, toinen puoli oli punainen, toinen keltainen,
niin lyhyessä ja ahtaassa, että se oli Olavin mielestä sopimaton,
hänellä oli nahkavyö vyöllään, siinä pitkä tikari, puukko ja laukku.
Pitkä, kihara tukka ei ollut vielä oikein kasvanut, vaan tonsuuri
paistoi sen lävitse. Olav ei päässyt irti ensi vaikutelmastaan, että
siinä oli jotakin paholaismaista vielä silloinkin, kun hän tunsi pukin,
se oli heidän vanha pukkinsa.
Olav pysäytti hevosensa. Eirik juoksi viimeiset askelet, laski kätensä
isänsä satulan nupille ja kysyi:
»Isä, onko hän kuollut?»
»Ceciliako? Ei, hän voi hyvin.» He katselivat toisiaan ääneti, Eirik
punastuen ja yhä hämmentyneemmin. Mutta ei auttanut, hänen täytyi alkaa:
»Minä olen tullut kotiin, isä», hän virkkoi rukoilevasti.
»Kuten näet.»
»Minä näen.» Olav nykäisi ohjaksista, niin että Eirikin täytyi väistyä,
mutta hän kulki isän hevosen rinnalla taloa kohti.
Olav laskeutui pihalla hevosen selästä, vastasi Toren ja Ragnan
kysymyksiin Ceciliasta. Sitten hän kääntyi tuvan ovea kohti, jossa
Eirik seisoi odottamassa. Poika seurasi isäänsä sisään. Olav riisui
vaippansa, laski pois aseensa ja kääntyi sitten vasta Eirikin puoleen:
»Mistä sinä tulet?»
»Tottahan sinä sen tiedät», Eirik vastasi hiljaa. »Minä läksin kotoa
— luostarista, minä tarkoitan — eilisaamuna — sain veneen lainaksi
Galfridilta —»
»Joko sinä kyllästyit luostarielämään. Tai — ovatko veljet lähettäneet
sinut pois? Oletko sinä tehnyt pahojasi, niin etteivät he enää
huolineet sinusta?» Olav kysyi ankarasti.
Eirik oli käynyt vallan tummanpunaiseksi kasvoiltaan; niillä kävi
aivan kuin tuskan väristys. Mutta hän vastasi hyvin nöyrästi:
»Minä en veljesten mielestä sovi siihen elämään. Sinähän tiedät, isä
— sen vuoksihan minulla oli koevuoteni — kaksi kuukautta sitten se
loppui. Minä luovuin vastahakoisesti veljistäni; minä sain jäädä sinne
vielä joksikin ajaksi. Mutta sitten he sanoivat minulle luulevansa,
etten minä ole munkiksi sopiva — minä voisin palvella paremmin Jumalaa
maailmassa —»
»Sinä eläisit maailmassa ääni oli jäätävän ivallinen, sinua! ja
palvelisit Jumalaa?»
»Silloin ne veljet eivät tunne sinua!»
Hän huomasi pojan ikäänkuin painuvan kokoon. Mutta sitten Eirik vastasi
nöyrästi:
»Ei, isä — veljeni tuntevat minut kaikkein parhaiten — veljeni Einar ja
gardiani —. Minä en unohda, mitä he ovat minulle opettaneet. Älä luule
minun tulleen kotiin jatkaakseni jälleen — huonoa elämääni. Minä — minä
— he ovat ottaneet minut veljekseen — ab extra veljekseen. Sinähän
tiedät sen itse parhaiten, mies voi elää maailmassa ja sentään muistaa
Vapahtajaansa ja palvella häntä.»
Olav seisoi hiljaa katsoen nuorukaiseen:
»Mikä tuo on — miltä sinä näytät?».
Eirik punastui jälleen, nyki ja veti naurettavan koreata nuttuaan, joka
oli hänelle sekä liian pieni että liian lyhyt joka suhteessa ja joka
suuntaan:
»Minä sain sen luostarista», hän sanoi rukoilevasti. »Ne olivat saaneet
sen lahjaksi — ja niin he kaikki yhdessä päättivät antaa sen minulle
— silloin minun ei tarvinnut tehdä kaupungilla velkaa vaatteita
ostaakseni kotimatkaa varten.»
»Vai niin.»
Ragna toi ruoan, ja väki seurasi häntä syömään. Olav jutteli heidän
kanssaan, mutta Eirikille hän ei puhunut mitään, tuskin vilkaisi häneen.
Syönnin jälkeen Olav antoi tuoda sisään olutta ja simaa — käski
palvelusväkensä juoda Kolbein Jørundin onneksi. Eirik otti maljan, joi
sisarensa pojan onneksi ja lähetti sen eteenpäin. Mutta seuraavalla
kerralla sarven tultua hänen kohdalleen hän antoi sen kulkea ohitseen
ja vähän ajan kuluttua hän pujahti hiljaa ovesta ulos.
»Hän aikoo varmaankin rukoilla», Ragna virkkoi liikutettuna — »hän
rukoili määrätyt päivärukouksensa ja hänellä oli rukousnauha nuttunsa
alla.»
Olavissa heräsi entistä suurempi halveksunta ja viha sen kuultuaan.