X.

Olav kulki talossaan kuin unissakävijä Arnentyttärien ja hänen

sukulaistensa ja ystäviensä valmistellessa häämatkaa. Koko hänen

mielensä oli kääntynyt sisäänpäin, näyn muistoihin. Hän mietiskeli,

mitä se merkitsi, että Ingunn tuli takaisin sellaisena —.

Merkki olkapäässä vuoti aina aamuisin. Hän ei tuntenut siinä muuten

mitään, mutta jos hänen ajatuksensa hetkeksikään kääntyi pois

kohtauksestaan vainajan kanssa, muistutti se olemassaolostaan, pistäen

tai kirvelien.

Ne ajat olivat hänestä itsestään jo niin kaukana, ettei hän edes

itse tiennyt, mitä hän muisti oikein, mikä oli unta. Mutta hän oli

muistavinaan Ingunnin nauraneen sinä yönä ja sanoneen tahtovansa purra

omaansa merkin —.

Ja oliko hän nyt tullut siitä muistuttamaan?

Nyt hän jäisi jälleen yksin. Kaikki, mistä hän ei ollut luullut

voivansa luopua, oli nyt luistanut hänen käsistään. Hän oli kohta yhtä

yksin maailmassa ja vapaana kuin lintu, niinkuin siihen aikaan, jolloin

hän sitoi itsensä lapsuutensa morsiameen —.

Hän oli vaeltanut heidän lapsuudestaan pitkän, raskaan tien.

Ja ajatellessaan nyt sitä, oli se aika, jonka he olivat täällä

lahdella eläneet miehenä ja vaimona yhdessä, ollut siitä vain pieni

osa — he olivat asuneet yhdessä kaksitoista vuotta, mutta hänen

maanpakolaisvuotensa nuoruudessa olivat kestäneet lähes kymmenen

vuotta, ja nyt oli kolmetoista vuotta hänen kuolemastaan. Hän ei ollut

ennen milloinkaan tullut ajatelleeksi sitä, että se aika, jolloin he

olivat saaneet elää naimisissa, oli oikeastaan hyvin lyhyt. Hänestä

oli tuntunut kuin he olisivat kuuluneet toisilleen niin kauan kuin hän

saattoi muistaa, eikä se loppunut Ingunnin kuolemassa. Vasta silloin,

kun hänen oma elämänsä alkoi kuivua ja kuihtua kuten puu kuivettuu,

tulee ontoksi ja lahoksi vuosi vuodelta siinä yhä harvemman oksan

keväisin työntäessä lehtiä, silloin hän ei enää tuntenut samalla

tavalla heidän yhteenkuuluvaisuuttaan, joka oli paljon laajempaa ja

syvempää kuin mitä hän oli milloinkaan kyennyt ymmärtämään — mutta ne

lyhyet ajat, jolloin he olivat saaneet nauttia toistensa rakkaudesta,

sinä syksynä Frettasteinissä ja ensi vuosina Hestvikenissä, ne

olivat vain olleet näkyvinä merkkeinä heidän välisestään salaisesta

yhteenkuuluvaisuudesta.

Ja jos Ingunn nyt oli saanut täyttää lupauksensa, tulla hänen luokseen

— elävä kuolevan luo — ja jos hän nyt oli saanut luvan avata sen

merkin, jolla hän kerran tyttömäisessä vallattomuudessaan oli hänet

merkinnyt, eiköhän se vain muistuttanut häntä siitä, ettei heidän

välinen side ollut vieläkään katkennut, että heidän suhteensa yhä

vieläkin piti paikkansa ja että Ingunn vieläkin voisi vaatia omansa?

Eivätkä he siis voineet erota toisistaan. Jumalan tuomio yksin voi

erottaa heidät niin kauas kuin Taivaan valtakunta on helvetistä — jos

he ovat tulleet yhtä erilaisiksi kuin vapaat, autuaat sielut Jumalan

joukossa ovat perkeleen kahlehdituista orjista.

Hän huomasi toisenkin asian, vaikkei hän tiennyt, miten se oli hänelle

selvinnyt, että sielut olivat ilman ikää. Synti ja armo vaikuttavat

niihin ja muovailevat niitä, mutta se tapahtuu toisella tavalla,

kuin millä aika ja työ ja sairaus vaikuttavat ruumiiseen. Ingunnin

raihnaiset jäsenet ja hänen oma ahavoitunut, arpinen ruumiinsa olivat

vain kuin kuluneet työkalut; sitä tarkoittivat kuvantekijät kuvatessaan

sieluja alastomiksi lapsiksi, joista enkelit ja paholaiset kumpikin

ottavat omansa, niiden tullessa ulos kuolleen suusta. Ikää ei ole

kuoleman jälkeen, vaan sekä autuaat että kadotetut saavat ottaa ikuisen

kohtalonsa vastaan täysissä nuoruutensa voimissa. Veli Vegard oli myös

opettanut heille siten — iäisyydessä ovat kaikki aina nuoria.

Cecilia Olavintyttären hääseurueessa oli viisikymmentä henkeä

Hestvikenistä lähdettäessä, rengit ja apulaisnaiset siihen luettuina.

Se muodosti kuormahevosten ja karjan kanssa kylien läpi komean

kulkueen. Olav katseli sitä tyytyväisenä: ihmisten arvostelun mukaan

hänellä oli viime vuosina ollut myötäkäymistä. Ruotsin sotaretken

jälkeen hän oli nauttinut paikkakunnalla arvonantoa, kaikki tiesivät,

että hänellä olisi ollut täällä valtaa, jos hän olisi halunnut sitä

käyttää, hänellä oli varallisuutta, ja hänen lapsensa olivat tuottaneet

hänelle kunniaa ja iloa. Hän ei ollut valittanut raskaina vuosinaan

kenellekään surujaan, eikä kukaan ollut nähnyt hänen ylpeilevän hyvinä

päivinään — tämä maailma ei saanut milloinkaan valtaa hänen ylitseen.

Nyt hän sai seurata sitä sydämensä kehoitusta, joka oli ollut hänellä

näinä vuosina — langeta ristiinnaulitun Kristuksen jalkojen juureen ja

tunnustaa eläneensä koko ikänsä salaisessa taistelussa Jumalaa vastaan,

ja nyt hän makaa tässä hänen edessään polvillaan, voitettuna.

Hän ei voinut tietää, mitä sitten tapahtuisi. Ikivanhaa murhajuttua

tuskin enää kannattaisi vetää esiin. Se oli vain oka, jonka hän oli

painanut omaan lihaansa — mutta se oli särkenyt, kunnes oli tullut

pois ja unohtunut jo kauan sitten, mutta haava syöpyi ylt’ympäriltä ja

kalvoi häntä.

Hänet luultavasti tuomittaisiin pyhiinvaellusmatkalle joka kestäisi

hänen kuolemaansa asti, hän oli nyt siksi vanha. Ja hän ajatteli sitä

rauhallisin mielin, nyt juuri nähdessään ympärillään vaurautensa —

hän luopuisi siitä nyt mielellään, antaisi panna raudat käsiinsä ja

jalkoihinsa, kulkisi parannusta tekevänä pyhiinvaeltajana pyhästä

paikasta toiseen, anellen ruokansa —.

Mutta aina Eirikiä ajatellessaan jännitys sai hänet vapisemaan.

Hän muisti pojan vain sellaisena, millainen hän oli polvistuessaan

luostarikirkon kuorissa, sorjana ja säteilevänä sulhaspuvussaan. Eirik

oli antautunut Jumalalle pelotonna ja ilman pikkumaisuutta. Ja kun

hän astui esiin paljasjalkamunkin vaipassa, jättäessään maailmalle

jäähyväiset — isän mielestä, joka nyt voi antaa rakkautensa poikaan

tulvehtia vapaasti, loisti jo sädekehä Eirikin kapean, kiiltävän

päälaen ympärillä.

Hänelle hänen olisi nyt sanottava: »Minä en ole sinun oikea isäsi —

olen sinun isäsi murhaaja.»

Jos Eirik _tämänkin_ jälkeen tunnusti hänet omaisekseen — silloin oli

kaikki hyvin.

Hän ei ajatellut sitä, mitä Cecilia tästä arvelisi.

* * * * *

Häät Gunnarsbyssä olivat hyvin kauniit; sekä rypungilaiset että Olav

niittivät siitä kunniaa. Cecilia Olavintytär oli niin kaunis morsian,

että hän vallan säteili kultakruunu avoimilla keltakiharoilla.

Olaviin koski nähdessään seuraavana aamuna nuoren vaimon huntuineen

— tukka oli ollut Ceciliassa kauneinta, ja kun se nyt oli peitetty,

hän näytti paljon pienemmältä kalpeana, vaaleasilmäisenä ja

lyhytkasvuisena. Mutta hän oli vieraassa paikassa ja oudoissa oloissa

— varmaankin hän virkistyisi, kunhan tottuisi olemaan naimisissa ja

Gunnarsbyssä. Jørund näytti olevan morsiameensa erikoisen tyytyväinen.

Kuudentena hääpäivänä — Olav aikoi seuraavana päivänä lähteä kotiin —

Kolbeininpojat tahtoivat näytellä hänelle ja hänen omaisilleen niitä

kalleuksia, joita heidän äitinsä omisti ja jotka he kerran saisivat

keskenään jakaa. Tällä Gunhild Rypalla oli kalliita aarteita ja paljon

kauniita esineitä.

Kolbeininpojat ja nuoret emännät, Aaken ja Steinarin vaimot,

innostuivat yhä enemmän. Ja taas Olavista tuntui, ettei hän pidä

oikein näistä ihmisistä. Hänen mielestänsä oli liian rohkeata ja

vastoin ylhäisön tapoja, ettei osattu käsitellä rikkauksia sen

rauhallisemmin ja arvokkaammin — heidän äänensä kohosi ja laski; he

olivat suuriäänisiä ja teräviä ja sitten taas heti imelän ystävällisiä,

samalla kun he silmäilivät toisiaan epäluuloisin ja ahnein katsein.

Nämä sukulaiset tulisivat tuskin rauhassa jakamaan perintöä äidin

kuoltua, Olav ajatteli. Siihen ainakin pystyivät ne ylimykset, joiden

joukossa hän oli kasvanut, ja hän itsekin kyllä, — olla niinkuin ei

voitto tai tappio vähääkään järkyttäisi heidän mielenrauhaansa —.

Hän tuli katsoneeksi tytärtään. Tämä seisoi ääneti miehensä rinnalla.

Olav luki hänen silmistään hänen ajattelevan aivan samoin, ja hän

tunsi sydämessään pistoksen muistaessaan, että hänen oli huomenna

ratsastettava pois ja jätettävä hänet tänne vieraitten ihmisten pariin.

Illalla Olav Iäksi tyttärensä kanssa kävelemään järvelle johtavaa

polkua. Hän oli itse pyytänyt Ceciliaa lähtemään kanssaan — häntä

halutti tietää, miten tämä viihtyi uudessa kodissaan. Mutta Cecilia ei

virkkanut siitä mitään, eikä Olav saanut kysytyksi.

Vasta pihalle noustessaan Olav sanoi:

»Asianlaita on niin, Cecilia — sinä tiedät sen päivän tulevan ja se

tulee ehkä ennen kuin sitä kukaan odottaakaan — että sinä palaat kotiin

Hestvikeniin, ja silloin on kaikki siellä sinun. Pidä se mielessäsi,

jos sinulle sattuisi käymään niin, että sinä nyt alkuaikoina joskus

sattuisit ikävöimään kotiin.»

»Jumala suokoon sinulle pitkän iän, isä», morsian virkkoi nopeasti.

»— Ettekö te ole milloinkaan siitä puhuneet että Jørund muuttaisi

Hestvikeniin sinun eläessäsi?» hän kysyi sitten.

Olav ei ollut sitä ajatellut ensinkään, siksi hän vaikeni. Se ajatus

ei oikein tuntunut miellyttävän: hän ei luullut olevan sopivaa asua

yhdessä vävynsä kanssa. Olav vastasi vain:

»Voi olla mahdollista, että kunhan sinä olet asunut täällä Gunnarsbyssä

jonkin aikaa, sinä et enää lähtisikään täältä pois. Täällähän on nuorta

väkeä» — hän aikoi sanoa jotakin samanikäisistä nuorista vaimoista,

mutta ei sitten voinutkaan mainita kälyjä minään etuina — »suuria,

väkirikkaita seutuja. Ja sinä saat liikkua vapaasti ja hallita —»

Cecilia ei vastannut siihen yhtään mitään.

* * * * *

Seuraavana aamuna Olav nousi murkinalta ennen muita vieraita; hänen

kanssaan oli monen määrä ratsastaa kotiin päin, niin että hän aikoi

mennä katsomaan, miten hevoset oli valjastettu ja kuormahevoset

sälytetty. Tultuaan aitan kynnykselle — satulat ja heidän valjaansa

olivat aitassa — hän kuuli sieltä Cecilian äänen; tämä oli siellä

vanhan Toren kanssa. Hänen tyttärensä sanoi:

»— että sinun pitääkin erota minusta —. Etkö sinä voi tulla tänne ja

jäädä meidän luoksemme Gunnarsbyhyn? Brynhildillä ja Lucialla on omat

käskyläisensä ja palvelusneitonsa; kyllä kai he suovat minun pitävän

yhden miehen hoitamassa hevostani ja palvelemassa minua —»

»Herra varjelkoon, Cecilia!» — vanhus nauroi. — »Etkö sinä keksisi

ketään, joka vielä kehnommin sopisi Gunnarsbyn rouvan ritariksi.»

Olav ei voinut olla sille ajatukselle nauramatta. Tore oli omituisen

näköinen, sillä hänen yläruumiinsa oli tavallista paksumpi, mutta hänen

jalkansa olivat lyhyet ja käyrät, hänen päänsä oli pyöreä kuin pallo,

jonka ympärillä riippui pitkä, karkea ja harmaa tukka, hänen kasvonsa

olivat täynnä pieniä ryppyjä, ne olivat lihavahkot ja punaiset, ja

silmät olivat värittömät kuin keitetyn kalan silmät. Hän oli vahva kuin

jättiläinen ja piti itsekin raskaasta työstä, oli harvasanainen ja

luotettava; kukaan ei voinut sanoa häntä käytökseltään epäkohteliaaksi,

mutta hän oli luonnollinen eikä ollut milloinkaan oppinut sitä

pehmeyttä, johon Gunnarsbyn palvelijoitten oli opittava — ja hän oli

kuusissakymmenissä.

»Minä olisin sinulle oikein hyvä!» Cecilia rukoili.

»Sinä olet hyvä kuin kulta, sen minä tiedän. Mutta minä olen palvellut

isääsi yli kaksikymmentä vuotta, ja totta puhuakseni, Olavin olisi

vaikeata tulla Hestvikenissä ilman minua toimeen — vaikeampi kuin mitä

hän itse tai joku muu ymmärtääkään —»

»Minunkin on hyvin vaikea olla ilman sinua. Minulla ei ole ollut ketään

niin uskollista ystävää kuin sinä siitä asti, jolloin olin niin pieni,

että sinä annoit minun ratsastaa olkapäilläsi —»

»Kunhan minä tulen niin vanhaksi, etten kelpaa muuhun», vanha Tore

virkkoi nauraen, »tulen minä sinun luoksesi lasten hoitajaksi, Cecilia

—»

»Niin, lupaatko sinä sen ihan varmasti?»

Olav meni sisään. Cecilia istui vanhan rengin sylissä, toinen käsi

hänen kaulallaan; hän katsoi miehen rumiin kasvoihin, ihan niinkuin

lapsi jotakin pyytäessään.

Olav nyökäytti molemmille:

»Sinä olet ikävissäsi, kun sinun on erottava Toresta, näen mä?»

Cecilia oli noussut yhtäkkiä ja nyt hänen kasvonsa olivat yhtä

rauhalliset ja totiset kuin tavallisesti.

»Minä olen kysynyt Torelta, isä, eikö hän muuttaa meidän luoksemme

Gunnarsbyhyn.»

»Ei ole sanottu, Cecilia, että hän viihtyisi täällä — vanhojen ihmisten

on vaikea tottua uusiin oloihin.» Tore myönnytteli isännän puheisiin.

* * * * *

Morsiussaaton oli itään päin mentäessä kuljettava parhaita teitä,

mutta kotimatkalla Olav ja jotkut vieraista, joilla oli kiire kotiin,

oikaisivat samaa metsätietä, jota hän oli kulkenut viime kerralla

Gunnarsbystä palatessaan.

He levähtivät samalla karjamajalla kuin silloinkin. Ja muitten

levätessä Olav pujahti heidän joukostaan ja laskeutui joen rantaa

myöten.

Aurinko paistoi ja kaikki oli kuten edelliselläkin kerralla — horsmat

olivat kuihtuneet ja värittömät; siemenet irtaantuivat niistä ja

lentelivät ilmassa hopeauntuvan tavoin. Olav seisoi hetken tunturin

vieremään tuijottaen, mutta hän ei nähnyt tänään mitään ihmeellistä.

Hänen mieleensä johtui ensimmäisen kerran, että se kenties olikin

harhakuva — tai jokin muu: »A negotio perambulante in tenebris, ab

incursu et daemonio meridiano.» Sitä luetaan iltarukouksessa sitä

vastaan, joka pimeässä vaeltaa, ja pahojen henkien hyökkäystä vastaan

keskipäivän aikaan. Ja hän oli tuntenut itse usein, että auringon

kilottaessa oikein kuumana päiväsydämen hiljaisena hetkenä on sellaista

liikkeellä, jota ei näe —.

Tai jos se oli ollut Ingunn, mutta hän ei ollut tarkoittanut mitään

muuta — tahtonut vain varoittaa häntä pitämään huolta, ennenkuin antoi

pois heidän ainoan lapsensa.

Sitten Olav karkoitti sen mielestään. Hän tahtoi uskoa, niinkuin ensin

uskoi.

Olav sai kuulla kirkonkylässä, että Hestvikenissä oli ollut tuli irti.

Suuri, vanha idänpuoleinen latoja heinäsuovat olivat palaneet.

Metsä oli alkanut palaa lahden pohjoispuolella — kalastajat olivat

sytyttäneet nuotion Härkätunturilla — ja sitten se oli tarttunut

kanervikkoon, ja petäjikkö paloi, mutta tuli pysähtyi siellä olevaan

rotkoon, jossa kasvaa lehmuksia ja pähkinäpensaita. Mutta pohjatuuli

oli puhaltanut vähän aikaa ja kipinöitä oli lennellyt ladon edessä

oleviin heinäpieleksiin; silloin menivät sekä heinät että lato — talon

rakennuksetkin mäen alla olivat olleet vähän aikaa vaarassa.

On ihmeellistä, miten lahdelle päin näyttää epäsiistiltä, Olav ajatteli

seuraavana päivänä ollessaan ulkona ja katsellessaan Härkätunturia

kohti — mustiksi ja punaisiksi kärventyneitä puita, jotka törröttivät

tai olivat kaadetut palaneelle sammalelle. Hiiliä ja nokea oli pitkin

lahden vartta.

Lato oli ainoa talon rakennuksista, joka oli paikoillaan talon

suuruuden ajoista asti. Siksi Olav olikin pahoillaan sen menetettyään.

Ja tänä talvena olisi rehua hyvin vähän.

Hänen oli nyt ajateltava uutta rakennusta ja hätärehun keräämistä.

Sitten tuli hylkeenpyynti- ja kalastusaika. Olavilla oli kädet täynnä

työtä sekä syksyksi että talveksi. Väki huomasi hänen panevan erikoista

huolta kaikkeen, niitä teki sinä talvena. Hän oli maininnut Torelle

jotakin siihen suuntaan, että miehet arvelivat hänen tulevana kesänä

aikovan lähteä jälleen ulkomaille ja että hän luultavasti tuumi Jørund

Kolbeininpojan muuttavan tänne vaimoineen.

Olav viihtyi kotona paremmin kuin milloinkaan muina vuosina. Hän piti

yksinäisyydestä ja työn touhusta — sillä se oli hänestä kiireellistä

ennen päämäärään pääsyä. Hän alkoi pitää vieläpä Härkätunturin

palaneesta metsäkyljestäkin, totuttuaan siihen, varsinkin syysmyrskyn

puhdistettua sitä ja lumen langettua sille. Nyt näytti avoimemmalta.

* * * * *

Einar ja Valgard Bjørninpojat, Torhildin veljet, olivat tänä talvena

pohjoisessa Haugsvikissä. Olav oli usein toivonut saavansa tietoja

pojastaan Bjørnistä ja pojan äidistä. Hän lähetti nyt Toren matkaan —

tämä oli vanhastaan Einarin ja toisten veljien tuttu.

Tore palasi kotiin ilmoittaen Bjørnin lähteneen viime keväänä kotoa,

hän halusi maailmalle onneaan koettamaan. Enot sanoivat hänen lähteneen

kotoa valmistuakseen rautasepäksi — hän oli lapsesta pitäen ollut

muita lapsia kätevämpi — hänen kerrottiin sanoneen menevänsä jonkun

dovrefjeldiläisen miehen luo, jonka äidin pitäisi olla jättiläisen

tytär — vaikka tuskinpa se oli totta — hän oli kuitenkin mainittavan

etevä seppä. Bjørn Olavinpoika aikoi pyrkiä hänen palvelukseensa.

Torhild ja Ketil voivat hyvin, heillä oli kolme lasta, tytär ja sitten

kaksoiset: poika ja tytär. Ei, kyllä Bjørn oli eronnut sovinnossa

vanhemmistaan, ja äiti oli hankkinut hänelle satulan ja hevosen ja

kaikki varusteet matkaa varten, niin komeat heidän asemaansa nähden,

että ihmiset puhuivat hänen ylpeydestään.

Olav ei vastannut paljonkaan Toren kertomukseen. Tähän poikaanhan

hänellä ei milloinkaan ollut oikeuksia.