IX.

Olav ei säästänyt mitään pitäessään tyttärensä kihlajäisiä, ja läsnä

olleet vieraat puhuivat siitä vielä jälkeenkinpäin. Olav Auduninpojan

kesteissä ei milloinkaan ollut liian iloista ja meluisaa, mutta kaikki

oli käynyt kauniisti ja arvokkaasti.

Signe ja Una jäivät sinne jälkeenpäin tyttärineen ja muutamine

palvelusneitoineen, ja Hestvikenissä oli kiirettä. Cecilian suuret

myötäjäiset oli tarkastettava ja viimeistä sijaa myöten pantava

kuntoon, ja kaikille niille talonväestä, jotka Olav aikoi ottaa

hääsaattoon mukaan, oli laitettava häävaatteet kuntoon.

Signe tuli eräänä aamuna Olavin luo sanomaan, että heidän oli nyt

katsottava, mitä lapsi saisi äitinsä perinnöstä mukaansa.

Ingunn Steinfinnintyttären morsiusarkku oli ollut kamarissa Olavin

luona koko ajan; hän ei ollut milloinkaan vastannut, kun joku oli

tahtonut viedä sitä aittaan. Kun hän nyt kantoi sen vanhan Toren kanssa

sieltä päivänvaloon, pelkäsivät naiset siellä olleitten vaatteitten

pilaantuneen. Olav oli kyllä pitänyt sitä kahden hirrenpätkän päällä,

mutta kamarissa oli aina raa’ahko ilma.

Olav huomasi Cecilian odottavan jännittyneenä, vaikkakin hän oli yhtä

rauhallisen näköinen kuin tavallisesti. Tytär ei ollut milloinkaan

nähnyt äidiltään perimiään tavaroita; arkkua ei oltu sen jälkeen

avattu, kun Olav otti sieltä vaimonsa kuolinvaatteet.

Olav antoi Signelle avaimen. Mutta naiset eivät saaneet lukkoa auki —

hänen itsensä täytyi avata. Niin hän jäi seisomaan ja katselemaan, mitä

he sieltä ottivat esille.

Hänen silmiinsä osui ensiksi kokoonkääritty, punaisenruskea

villakutous. Vaikka se olikin käärössä, hän tunsi sen heti: he olivat

käyttäneet sitä hänen lapsuudessaan aulan koristeena. Siihen oli

ommeltu uusi Jørsalan linna ja lammasta kunnioittavat pyhimykset, Pyhän

Jonin näyn mukaan. Kuvan sekä ylä- että alapuolella oli reunoilla

köynnöksiä, joiden välissä oli eläimiä ja metsästäjiä.

Naiset pudistivat sen levälleen, niin että sieltä hulmahti laskoksiin

koin varalta pantuja kuivia kukkia. Mitään vahinkoa se ei ollut

kärsinyt.

»— mutta kaunis se ei ole», Una virkkoi, »taitaahan se olla ikivanha?»

Pyhimykset olivat lyhyitä ja leveitä ja kaikilla miehillä oli parta.

»Tätähän ei kannata lähettää Cecilian muassa Gunnarsbyhyn?»

»Se oli pantu vain päällimmäisenä peitteeksi.» Olav otti vaatteen,

kääri sen kokoon ja pani taakseen penkille.

Kappale toisensa jälkeen nostettiin esille ja ravistettiin, niin että

ympärillä seisovia alkoi yrttien paljous aivastuttaa. Päänalusia ja

peitteitä, hameita ja vaippoja, samettisia ja flaamilaiskudoksisia

hilkkoja, alushameita silkillä ja pellavalla ommelluin yläosin; ja

monta yläosaa, joihin alapuoli oli kiinnittämättä.

»Ingunn oli näppärä käsistään», Una virkkoi ojentaen sellaisen yläosan

Cecilialle. »Oletko sinä milloinkaan nähnyt näin kaunista ommelta?»

Cecilia sormieli kallista kappaletta: se oli valkoista silkkiä, pääntie

ja hihansuut ommellut mustalla ja kultalangalla. »En, tällaista minä en

ole milloinkaan nähnyt. Äiti oli kätevä!»

Isä nyökäytti — häntä ei haluttanut sekaantua keskusteluun. Muuten

Ingunn ei ollutkaan tätä liiviä ommellut — hän oli ostanut sen

ollessaan jaarlin kera Tukholmassa eräältä mieheltä, joka sanoi sen

olevan Myklegaardista kotoisin. Ingunn ei ollut milloinkaan valmistanut

sitä käyttökelpoiseksi.

Naiset ottivat veistoksin koristellun lippaan ja latoivat koristukset

pöydälle — sormuksia, nauhalla toisiinsa yhdistettyjä, valkoisia ja

kullatulta solkia, mutta käyttämättöminä tummuneita ja vihertyneitä,

lahonnut nahkavyö pakotettuine metallilevyineen. Pyörösolki puhdasta

kultaa — sen hän oli itse antanut Ingunnille, hän oli perinyt sen

isältään. Ympyrässä oli kirjoitettuna Enkelin tervehdys ja Amor

vincit omnia. Sitten Signe ojensi Olaville haalistuneen, viheriän

samettinauhan, joka oli täpötäynnä kullatulta ruusuja — Ingunnin

neitsyt-seppel, tahrattoman neitsyyden ja vapaasukuisuuden merkki.

»Kas kun sinä et antanut tätä Cecilialle kihlajaisissa», Signe

ihmetteli.

»Se neitsytseppel, jonka minä annoin hänelle, on parempi», isä vastasi

torjuen. »Tämä on tuskin puolta sen painosta.»

Naiset nostivat kynttilän valoon viheriän silkkihameen, johon oli

kudottu kullankeltaisia kukkia ja lintuja. Vyötäisiltä se oli

kohtalaisen ahdas, mutta alaosasta avara ja tavattoman pitkä. Kaikki

naiset huudahtivat ilosta nähdessään niin kauniin kankaan — vahinko,

että se oli leikeltävä, jos siitä pitäisi tehdä Cecilian morsiuspuku!

Olav muisti Ingunnin kannattaneen sitä kulkiessaan pöydän ympäri

juomaa tarjoamassa — hän oli kompastunut siihen heidän käsikädessä

juostessaan sinä kesäiltana sateesta märän pihan poikki — ja pimeässä

neitsytkammiossa hän oli tuntenut pehmeän silkin kietoutuvan hänen

hennon vartalonsa ympärille ikäänkuin seikkailun luvattoman suloisuuden

osana. Hänen sydäntänsä kouristi ajatellessaan miehen tarttuvan hänen

tyttäreensä, joka on tähän pukuun pukeutunut —.

»Olisi sääli leikellä ja tärvellä noin kallista silkkiä», hän sanoi.

»Cecilia ei ole niin vanha, ettei hän vielä voisi kasvaa pituutta —

hänen äitinsä oli pitkä nainen. On parasta antaa tämän hameen olla

vielä jonkin vuoden —.»

* * * * *

Olav oli sopinut Aake Kolbeininpojan kanssa, että hän kävisi

Gunnarsbyssä ennen heinäntekoa katsomassa, minkälaista rypungilaisten

luona on, ennenkuin vie sinne tyttärensä. Hän meni Oslon kautta

viedäkseen kultasepälle osan koruja ja pöytäkalustoa — Cecilialla pitää

olla joitakin uusia esineitä pesään vietävänä, mutta Hestvikenissä oli

niitä niin paljon, ettei tarvinnut muuta kuin vanhoista tehdä. Tyttären

häät kysyivät siksi paljon menoja, vaikkei isä ostaisikaan hänelle

uusia hopeita myötäjäisiksi.

Viimeisenä kaupungissa-olonsa päivänä hän meni minoriittien kirkkoon

kuulemaan vesperlaulua. Sitten hän meni luostarinportille ja pyysi

saada tavata poikaansa.

Veli Eirik tuli portille — nähdessään nuoren munkin Olav taas hätkähti

— hän Oli niin toisennäköinen kuin kotonaan lahdella. Häneen oli jo

painunut luostarin leima, mutta sillälailla, että se puki häntä. Kotona

oli aina niin, ettei Eirik oikein tuntunut tietävän, miten hänen

pitäisi käyttäytyä — milloin hän oli liian meluava, milloin liian

töykeä, milloin liian kohtelias, milloin taas liian välinpitämätön,

mutta olipa hän minkälainen tahansa, aina hän liioitteli. Nyt hän

näytti oppineen käyttäytymään rauhallisesti ja puhui, niinkuin

ajattelisi ennen sanomistaan.

Hänellä ei ollut paljon aikaa, hän sanoi — heillä raivosi täälläkin

rutto. Isä Einar sanoi sen tulleen vedestä; se mätäni tällaisessa

kuumuudessa. Ja niin oli sekä hänen että veli Arnen oltava puutarhassa.

Mutta hän kysyisi eikö hän saisi ottaa isää kanssaan sinne, silloin he

voisivat jutella hänen tehdessään työtä.

Suurten koivujen alla oli lehtikatoksessa viileätä ja ruoho kasvoi

korkeana ja rehevänä, sitä piti kosteana Eikabergistä luostarin

puutarhaan onttoja tukkipuita myöten johdettu puro. Olav istui nauttien

rauhasta katsellessaan kahta nuorta, harmaakaapuista veljeä, jotka

kulkivat kanniskellen vettä herne- ja selleripenkkeihin. Kukkapenkeissä

oli jo jokin ruusu puhjennut, ylt’ympärillä nuokkuivat keltaiset

liljat, ja kasvoi sinisiä kukkia, joitten nimeä Olav ei tiennyt.

Eirikin ollessa vesitiinun luona Olav jutteli isän kanssa. Isä

Einar, noviisimestari, oli opettanut häntä jo lukemaan kirjasta ja

kirjoittamaan, se oli hänelle helppoa.

Olav tunsi monessa asiassa poikansa entuudestaan — hänellä oli aina

ollut hyvät ajatukset itsestään, kun hänen oli määrä tehdä jotakin,

ennenkuin hän oli päässyt oikein siihen kiinnikään. Mutta poika oli

ollut täällä vasta kuusi viikkoa, ja Olav huomasi hänessä nyt jo suuren

muutoksen. Hän istui antaen rakkauden Eirikiin hehkua ja lämmittää

sydäntään: hän oli aina pitänyt tavallaan tästä lapsesta, ja nyt oli

hyvä tuntea tämän paljon kokeneen ja käpristyneen rakkauden saavan

kasvaa terveeksi ja voimakkaaksi.

Olav otettiin Gunnarsbyssä niin hyvin vastaan ja Kolbeininpojat

osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, ettei Olav voinut muuta kuin

viihtyä siellä.

Talo oli suuri ja kaunis auringon puoleisella mäellä pienen järven

rannalla, ympärillä leveät pellot ja niittymaat; se voi hyvin elättää

kolme veljestä oikein mahtimiesten tavoin. Talon tavat olivat täällä

lähempänä hovimiestapoja — kuten saattoi odottaakin, olihan täällä

nuoria herroja, jotka elivät komeasti. Isäntäväen ja navetta- sekä

renkitupaväen välillä oli joukko palvelusneitoja ja nuorukaisia —

jotkut näistä olivat rypungilaisten köyhiä sukulaisia.

Olav ei ollut ennen nähnyt ketään Gunnarsbyn naisväestä. Gunhild Rypa,

Kolbeininpoikain äiti, oli raihnainen ja uudelleen lapsi. Niin ettei

Cecilia saisi anoppia niskaansa. Aaken ja Steinerin vaimot olivat

kumpikin juuri päässeet lapsivuoteesta silloin, kun Hestvikenissä oli

kihlajaiset. Olav piti heistä vähimmin kaikista gunnarsbyläisistä.

Brynhild oli kovan näköinen, mutta Lucia oli liian makea — hän lupasi

Olaville, että Cecilia saisi peseytyä maidossa ja juoda viiniä, milloin

haluaisi. Olav hymyili itsekseen — Cecilia kyllä selviytyisi heistä

— hänen lapseltaan ei puuttunut järkeä enemmän kuin kykyäkään, ja

hän käyttäytyi yhtä kohteliaasti kuin nämä kaksi ritarien tytärtä.

Sitäpaitsi oli vallan luonnollista, että nämä veljestenvaimot

iloitsivat nuorimman langon naidessa talon perillisen, silloin hän

voisi muuttaa Gunnarsbystä vaimoineen lapsineen, kun se aika koitti.

Niin ettei Olav ollut tyytymätön näkemäänsä ratsastaessaan pois

Gunnarsbystä.

* * * * *

Kesäkuumaa kesti päiväkausia. Päivällisen maissa tuntui rajuilma usein

uhkaavan — tummansininen seinä, laella hohtavia punaisenkeltaisia

pilviä, kohosi metsäisten harjanteitten takaa; synkässä sinessä

välkähteli etäisiä salamoita, aivan niinkuin majassa liikuteltaisiin

kynttilää, ja ukkonen kieri hiljaa jyristen yli maitten. Jonkin kerran

pieni nurkka siitä purkautui ja sadekuuro rapisi kuiville maille, mutta

rajuilmaa, joka olisi puhdistanut ilman, ei vain kuulunut. Ja joka ilta

kirkastui ja joka aamu vaikeni taivas sinervän autereisena ennustaen

päiväksi poutaa.

Oli paahtavan kuumaa sinäkin aamupäivänä jolloin Olav ja Tore

ratsastivat kotiin niiden metsien kautta ja erottavat Eytjavatnin

seudut Foldenista. Ja päivällisen maissa heidän ratsastaessaan harjua

myöten kohosi jälleen ukkospilviä pohjoisesta ja idästä, varjostaen

auringonpaahtamia maita ja mustentaen kaikkialla alavimmilla

paikoilla olevien soitten vedet. Polku vei joidenkin harjanteella

olevien karjalaidunten kautta. Erään karjamajan edessä istui nuori

nainen kehräämässä, hän piti samalla toisella silmällä huolta

juustokattilasta, joka oli aivan hänen vieressään tulella kuopassa.

Huomattuaan kulkijoitten olevan rauhallisia ihmisiä hän ilostui

suuresti saadessaan vieraita; hän tahtoi tarjota heille välttämättä

sekä lämmintä maitoa että piimää evääksi. Heidän siinä jutellessaan

selvisi, että vanha Tore tunsi jonkun hänen miehensä sukulaisen.

Silloin he jäivät istumaan ja juttelemaan, Olavin mennessä purolle,

joka kuului solisevan lähellä metsässä — hän aikoi etsiskellä viileätä

paikkaa, jossa voisi nukahtaa.

Hänen oli kuljettava jonkin matkaa alaspäin; karjamajojen luona maa oli

tallattua karjan juottopaikan ympärillä, ja siinä paikassa, mihin hän

ensin heittäytyi kuusten alle sammalelle, vilisi muurahaisia. Mutta

sitten hän joutui kuivalle mäennyppylälle, jossa oli matalaa heinää,

ajuruohoa ja kissankäpäliä, ja sinne hän heittäytyi metsänlaitaan.

Hän ei ollut erittäin väsynyt — makaili vain katsellen suuria sinisiä

ja hopeareunaisia pilviä, jotka vaeltelivat kuusenlatvojen yläpuolella,

niin että varjot vaihtuivat kirkkaankeltaiseen auringonvaloon. Ukkonen

jyrisi kaukana, ja suurten kivien välissä solisi ja lirisi puro mäen

alla.

Mäen toisella puolella metsä kohosi äkkijyrkkänä vuorenharjanteella,

mutta vastapäätä häntä oli vuorenvieressä ja sen kivien koloissa kukki

punainen horsma. Ja silloin välähti Olaville yht'äkkiä, että hän oli

ollut täällä kerran ennenkin — hän tunsi vieremän ja kukkaryhmät ja

nämä siniset, hiljaa kohoavat pilvet ja kaukaisen ukkosen jyrinän —

kaikki oli vanhastaan tuttua.

Sitten kangastus hävisi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Täällä oli

aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin metsässä vetten varrella.

Olav selitti itselleen erehdyksensä, makasi päivänpaisteessa puoleksi

suljetuin silmin ja tunsi mäestä leviävän voimakkaan tuoksun, joka sai

hänet raukeaksi.

— Silloin hänet herätti yhtäkkiä ilmihereille jokin ääni, joka hävisi,

ennenkuin hän käsitti, mikä se olikaan — jokin varjo vilahti hänen

ohitseen nopeasti kuin lentävän linnun varjo. Hän avasi silmänsä,

katseli ympärilleen ja näki Ingunnin seisovan puron toisella puolella

tunturin vieremässä punaisten kukkien keskellä.

Olav ei hämmästynyt — noustessaan polvilleen hän näki yhdellä

silmäyksellä kaikki ne seikat, mitkä hän sittemmin näystä muisti.

Metsän läpi lehahti samassa lämmin tuulenhenki, ja korkeat, punaiset

kukkatertut huojuivat siellä, puitten latvoja taivutti syvä huokaus ja

neulaset suhahtivat, mutta hiuskaan ei liikahtanut häntä ympäröivässä

valtoimesta kullanruskeasta tukasta muodostuneessa vaipassa. Hän

seisoi liikahtamatta, pitkät, kalpeat kädet ristissä rinnoilla. Hänen

valkoiset kasvonsakin olivat liikkumattomat — hän tuijotti Olaviin

ihmeellisen rukoileva katse suurissa, avoimissa silmissään. Vaikkakin

Olav oli hänestä niin kaukana, hän sentään saattoi huomata Ingunnin

ihon kalpeuden ja kosteuden — se oli aina sellainen kuumuuden häntä

rasittaessa.

Olav ei ensinkään huomannut ihmetellä, vaikka hän näkikin Ingunnin

sellaisena, jollaisena hän oli heidän kasvaessaan. Hän ei itsekään

huomannut lainkaan omaa ikäänsä noustessaan ja juostessaan mäkeä alas

näkyä kohti. Aikaa ei ollut olemassakaan. —

Olavin rientäessä mäkeä alas Ingunn ojensi kätensä häntä kohti — Olav

ei ymmärtänyt, ojensiko hän käteni ottaakseen häntä vastaan vaiko

varoittaakseen häntä tulemasta. Mutta nyt hän huomasi lumivalkeissa

kasvoissa suurta tuskaa —.

Silloin hänen jalkojensa alta vierähti kivi. Olav vaipui polvilleen, ja

hänen takanaan purossa kuului pulahdus. Kun hän sitten nosti päätään,

oli näky hävinnyt, mutta pitkät, huojuvat kukat heiluivat pitkin koko

vieremää, aivan kuin joku olisi paennut sitä tietä —.

Olav jäi vähäksi aikaa etukumaraan asentoon yrittäen päästä selvyyteen

—. Silloin hänestä tuntui kuin hänen sydämensä halkeaisi veren

tulvehtiessa ja hänen aivonsa halkaisisivat pääkopan — ja vieremä

näytti liikkuvan ylöspäin, pimeyden laskeutuessa levyinä hänen

silmilleen, ja hän vaipui maahan tajuttomana.

— Hän heräsi sadevirtaan — ensiksi hän huomasi kivien olevan täynnä

pilkkuja, mutta ne eivät olleet kauttaaltaan märkiä, hän näki niillä

kivillä, joilla hän oli maannut, olevan verta, ja hän huomasi olevansa

jäykkä ja kasvot märkinä verestä. Hän näki sadekuuron vaaleanharmaan

vaipan lakaisevan puron uomaa, lehtipuut vaalenivat tuulenpuuskan

kääntäessä niiden lehtiä.

Olav nousi ja tunsi olevansa niin heikko kuin koko ydin olisi

puhallettu pois hänen luistaan. Hänen päähänsä koski hirveästi — eikä

se johtunut iskusta, vaan sisältäpäin ja sydämestä — hän ymmärsi

Ingunnin olleen täällä ja nyt hän oli poissa, ja näky oli ollut kuin

ilmestys toisilta ajoilta kuin nämä ovat, hetkiltä, joiden päällä hän

oli luulin ja ihmisiän lepäävän. Läpi sielun ja ruumiin riipaisi tuska,

jonkalaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut, ja hän ajatteli, että se

oli Kuolema—.

Sitten tuskan aalto laski, henki kulki jälleen ja hän ravisti itseään

rankkasateessa. Hypätessään puron yli hän huomasi vapisevansa ja koko

ruumis oli voimaton.

Sade kohisi mäenrinteessä. Olavin rientäessä sitä ylös karjamajaa kohti

Tore kurkisteli häntä vaimon kanssa majan ovelta: »— mitä sinulle on

tapahtunut, Olav?» Tore kysyi ihmeissään.

Olav oli unohtanut olevansa verissään. Hän vastasi juosseensa päin

kuusen runkoa. Hän heittäytyi vuoteeseen majan perällä, makasi suullaan

kädet kasvoillaan, koettaen siten miettiä. Toiset seisoivat ovella

katsellen sadetta.

Aurinko paistoi jälleen ja metsikkö hohti viheriänä ja sinisenä ja

pesun jälkeen hienona Olavin ratsastaessa Toren kanssa eteenpäin

iltapäivällä. Olav ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta hänen

sielunsa syvimmässä, syvemmällä kuin epätoivo ja levottomuus, asusti

ilo. Hän oli nähnyt, ettei kuolema ollut häntä vielä erottanut

Ingunnista, ja hänen oma nuoruutensa eli vielä jossakin ajassa

ja paikassa, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt sen

surmatakseen.

* * * * *

He saapuivat Hestvikeniin vasta yön tultua. Olav auttoi Torea hevosia

hoitaessa — he panivat ne talliin, jos sattuisi yöllä tulemaan taas

ukkosilma. Kun Olav kurkottausi silittämään sitä nuorta hevosta, joka

seisoi pilttuussa hänen ratsuhevosensa vieressä — se pillastui niin,

että tömisi ja jytisi — se pelkäsi ja peräytyi. Kun Olav aikoi mennä

aivan hevosen luo, tuli se kerrassaan villiksi.

»Minä luulen hevosen pelkäävän sinua!» Tore sanoi.

Olavin täytyi tulla sen pilttuusta pois; hän ei virkkanut mitään.

Hän nukkui heti maata käytyään. Aamulla oli muisto näystä kuihtunut tai

niinkuin se olisi tapahtunut, kauan sitten. Mutta aikoessaan pukeutua

hän astui kamarin ovelle tarkastellakseen paitaansa — hän pelkäsi

saaneensa vaatteisiinsa lampaantalia metsämajassa. Silloin hän huomasi

puolella silmällään, että hänen olkapäänsä oli veressä — siinä oli

pureman jäljet. Hänen sitä katsellessaan pursui kirkasta verta pienistä

hampaanjäljistä.

Sydäntä ja päätä kouristi jälleen hirvittävä tuska, ja Olavin täytyi

tarttua ovenpieleen, kunnes hänelle selvisi että tämä käsittämätön oli

totta — miten se oli mahdollista —.

Hänellä oli ollut siinä pieni arpi. Ingunn oli purrut kerran

vallattomuuttaan häntä olkapäähän — eräänä yönä hänen ollessaan

Ingunnin luona luhdissa Frettasteinissä. Hän ei ollut muistanut sitä

moniin herran vuosiin, sillä arvet olivat vuosien kuluessa hälvenneet,

ja ne olivat niin kaukana, ettei hän nähnyt niitä päätään kääntämättä.

Mutta nyt veri pursusi punaisena ja raikkaana hänen hampaittensa

pienistä jäljistä —.