VIII.

Olav oli hädin tuskin toipunut niin paljon sairaudestaan, että hän oli

juuri päässyt vuoteesta Gunnarsbyn veljesten ratsastaessa taloon.

Olav otti heidät hyvin vastaan. Hän luuli, etteivät vieraat huomaisi

hänen olevan sairaan, eikä suvaitsevan ruokaa — ja hän tuntui olevan

sairas sieluaan myöten: hän ei tahtonut jaksaa päästä selvyyteen, mitä

hänen olisi vastattava, kun vieraat esittävät asiansa.

Kiukuissaan Jørund Rypalle, joka ensin oli houkutellut häneltä

puolinaisen lupauksen ja sitten antanut vierähtää kolme

neljännesvuotta, ennenkuin antoi kuulua mitään itsestään, Olav

oli ajatellut — ei, hän ei pitänyt miehestä, hän ei luota häneen

nimeksikään; Cecilia saisi vähintään kymmenen Jørundia parempaa miestä.

Mutta nyt olivat rypungilaiset tulleet, eikä hän voinut kieltää,

etteivät he olleet kohteliaita ja käytökseltään kuin suuret herrat.

Aake, vanhin, oli naimisissa Lucia Torentyttären kanssa Leikvinistä

ja Steinar Lautinin Höfin Brynhild Bergintyttären kanssa — niin ettei

hänen ollut helppo keksiä syytäkään, jos aikoisi hylätä Jørundin.

Hänellä ei ollut mitään muuta syytä siihen kuin haluttomuus myöntyä —.

Silloin hän lähetti salaa sanan Skikkjustadin Baardille tulla tapaamaan

häntä metsään, kauas talosta.

Baard tuli ja kertoi jälleen kaiken, mitä tiesi gunnarsbyläisistä.

Vanhat tammet seisoivat pienine, punaisenruskeine lehtisilmuineen

leudossa ilmassa ja ruoho pisti päätään valkoisen, kuihtuneista

lehdistä muodostuneen kuoren läpi kaikkialla, mihin aurinko vain

pääsi. Vieläpä suurilla maakivilläkin, jotka keräsivät lämpöä, sinersi

isoja orvokkikimppuja. Olav oli heittäytynyt mäelle, ja Baard, joka

istui ystäväänsä katsellen, mietti hänen varmaankin olevan jo kuoleman

kynnyksellä. Hän oli harmaa ja kuihtunut silmät hailakat kuin vetinen

maito, valkuaiset keltaiset hiusten ja parran kaunis hopeamainen kiilto

oli kuin pois pyyhkäisty. Silloin Baard virkkoi:

»Sinä tiedät kyllä, lanko, Torgrim ja minä kyllä pidämme huolta

Ceciliasta ja hänen omaisuudestaan niin hyvin kuin taidamme, jos hän

sattuisi yksinkin jäämään. Mutta nythän sinun koko omaisuutesi jää

hänelle Eirikin mentyä luostariin. Ja isäntä hoitaa sentään paremmin

kuin muut —»

Olav nyökäytti.

Hän kyllä tiesi sen. Tarkoittakootpa lapsen holhoojat miten hyvää

tahansa — omaisuus hyötyy sittenkin parhaiten omistajan käsissä.

Jos Jørund saisi Cecilian, muuttaisivat he Hestvikeniin heti hänen

kuoltuaan tai tultuaan vanhuuttaan kykenemättömäksi yksin sitä

hoitamaan; Gunnarsbyssä oli jo kaksi naimisissa olevaa poikaa.

Varmaankin huhu perillisen munkiksi rupeamisesta oli saanut veljekset

lähtemään kosioretkelle nyt. Mutta jos nuoret kerran olivat jo kesällä

rakastuneet toisiinsa, kuten Eirik sanoi, rakastaisi Jørund häntä

tuskin vähemmän saatuaan talon hänen kanssaan. Ja kaikkia rypungilaisia

sanottiin toimeliaiksi ja viisaiksi isänniksi, Baard sanoi —.

Olav oli itse ajatellut, että lapsi voisi jäädä yksin ennen kuin

aavistetaankaan; hän oli ollut tänä keväänä niin huonossa kunnossa.

Cecilia olisi kyllä Baardin ja Signen hoivissa hyvissä käsissä, ja

vaikka hän oli niin nuori, hän oli sittenkin järkevä. Mutta isän

mielessä asusti sentään huoli — se, mikä saattoi hänessä olla perittyä

sekä äidiltä että häneltä itseltäänkin, Jumala varjelkoon!

»Sinä siis kehoitat, minun ymmärtääkseni», Olav virkkoi hiljaa.

»Hm — en nyt sitäkään», Baard vastasi. »Mutta asiain näin ollen, kun

Eirik on poissa, en sinua kielläkään, Olav!»

* * * * *

Kun Aake Kolbeininpoika esitti veljesten asian, Olav kuunteli häntä

ystävällisesti ja näytti olevan myöntyväinen. Päätettiin loppujen

lopuksi viettää kihlajaiset Hestvikenissä iltaa ennen Pyhän Columbanin

messua, ja morsian vietäisiin Gunnarsbyhyn neljä päivää ennen

Laurinmessua.

* * * * *

Olav Auduninpoika ei ollut käynyt minoriteettien luostarikirkossa sen

valmistumisen jälkeen.

Oli valoisa ja raikas toukokuun aamu, kevät oli tänä vuonna tullut

niin varhain, että tuomi kukki pitkin tienvarsia Olavin noustessa

mäkeä sillalta luostariin. Hän oli varhain liikkeellä — vasta hänen

astuessaan kirkonmäelle aikoivat kellot tapulissa soida. Hänen päänsä

yläpuolella kumahtelevat malmin soinnut panivat kylmät väreet kulkemaan

pitkin selkäpiitä.

Kirkossa auringon valo tulvi ikkunoista sisään leveitten hirsipalkkien

tavoin ja tomu tanssi valossa. Olav vilkaisi nopeasti ympärilleen,

mutta se ei muistuttanut hänen mielestään fransiskaanien kirkkoa,

mikäli hän sitä muisti sinä iltana, jolloin se oli pimeä ja kylmä ja

tyhjä, vielä siistimätön rakennuksen jäljiltä, kuorikaan pimeässä

yössä ammottavana. Nyt oli kuori auringon paisteesta kirjavana heillä

oli jo ikkunoissa maalatut ruudut — seinissä oli kalkkimaalauksia, ja

pääalttarilla oli hyvin paljon ja kauniita koristuksia. Sen takana,

syvemmällä kuorissa hän näki ruskeita veljeksiä tuolissaan seisomassa,

he olivat jo aamurukouksissaan.

Kuorista vasemmalle, jossa hän muisteli seinällä olleen ihmeellisen

ristiinnaulitun kuvan, oli nyt kaksi pientä sivualttaria, seinällä

niiden takana kudotut vaatteet. Ristiinnaulitun kuva lienee sama,

joka nyt oli kuorissa poikkihirrellä, mutta se näytti päivänvalossa

toisenlaiselta.

Kirkko oli vielä melkein tyhjä, ja niin Olav istuutui rahille oven

suuhun odottamaan messu-aikaa. Hän katseli siinä joutilaana ympärilleen

— oli totta, mitä ihmiset sanoivat, paljasjalka-veljesten kirkosta oli

tullut kaunis. Hänen yläpuolellaan kellot kutsuivat, ja sisään virtaili

yhä uusia vieraita. Hänen oma joukkonsakin tuli, Baard parhaissa

pukimissaan; Anki ja Tore niissä uusissa vaatteissaan, jotka hän oli

antanut heille kaupungin matkaa varten. He polvistuivat hetkiseksi;

heidän noustuaan Olavkin nousi ja läksi heidän kanssaan astumaan

kuoriin. Signe ja Una olivat jo naisten puolella polvillaan, Cecilia

keskellä. Neitonen oli kokonaan hunnun peitossa. Kirkko täyttyi yhä —

aina kun noviisi puettiin, tapasi kirkkoon saapua paljon kansaa.

Munkki astui sisään pitkä kynttilänsytytin kädessään ja sytytti

alttarikynttilät, ja suurin osa kirkon etuosassa seisojista polvistui.

Olavista oli noloa jäädä seisomaan kaikkien katseltavaksi, hänkin

polvistui ja veti nutun nurkan silmilleen. Silkkikangas tuntui

harvinaisen pehmeältä ja viileältä — harvinaisen, sillä hän ei ollut

viime vuosina usein pitänyt juhlapukuaan.

Hän alkoi tottumuksesta mutista rukouksia ollessaan siinä asennossa

— hän teki niin aina hyvän tavan vaatiessa häntä olemaan niinkuin

hän rukoilisi. Hänellä oli sillä oma tarkoituksensakin — hän kulki

hyvän, hurskaan kristityn kirjoissa ja hän tahtoi ollakin sellainen.

Hän tahtoi kätkeä luopumuksensa oman sydämensä syvyyteen — hän ei

halunnut julkisesti kuulua Jumalan vastustajiin ja pilkkaajiin. Heille

hän ei toivonut voittoa ja menestystä — hän tiesi itse, vaikkakin hän

oli sellainen kuin oli, toivovansa Kristukselle voittoa ja kunniaa —

kuten maanpetturi, maanpaossa vierailla mailla, voi salaisesti iloita

maanmiestensä voitoista, salaa toivoa sille lipulle menestystä, jonka

alla hän ei itse milloinkaan saa taistella.

Mutta hän tiesi myöskin, että ne sanat, jotka vuotivat hänen

huuliltaan, olivat itämättömien jyvien kaltaisia, joita hän kylvää

sittenkin, koska hän ei halua naapuriensa tietävän mitään hänen

köyhyydestään.

Mutta muistettuaan nyt, että hän joutuisi ensi talvena elämään

Hestvikenissä yksinään —! Nyt hän ei enää voinut peittää sisäistä

tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan sillä ajatuksella, että hän raataa

muitten hyväksi, kaikkien niitten, joitten onni ja hyvinvointi riippui

hänen työstään. Cecilialle olisi onneksi, sen Olav kyllä ymmärsi hyvin,

jos hänen puolisonsa voisi ottaa mukaansa kaikki, mitä Cecilialle

kuului, ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja Eirik oli poissa, Bothild oli

poissa —.

Hän tulisi siten jäämään ypö yksin sielunsa kanssa, kuten vanki on

tornin alla syvimmässä luolassa jätetty yksin vankitoverinsa ruumiin

kanssa.

Olav tunsi joutuneensa näine ajatuksineen ikäänkuin virran pyörteeseen

— hän joutuisi vinhaa vauhtia nieluun. Hänet valtasi ikäänkuin huimaus

nähdessään yksinäisyyden, joka nyt vallitsisi lahden rannalla —

hiljaisuus, aivan kuin hän olisi vaipunut merenpohjaan, selkeään ja

liikkumattomaan pimeyden kuiluun, ja tietäisi, ettei hän täälläkään

olisi yksin. Kun kaikki se, mihin hän oli voinut ajatuksensa

kiinnittää, riistettiin pois ulottuvilta, olisi hän jälleen yksin

itse sen Elävän Olennon kanssa, jota hän oli koettanut paeta ja jolta

piiloutua —.

Jumala, minun Jumalani, oletko sinä ajanut minut ylös pilviin ja sitten

meren pohjaan asti —? Hänet oli kerran asetettu ypö yksin Jumalan

kasvojen eteen sinervänkalpean talviyön taivaan holvin alle — jolloin

hän kadotti toisen puolen elämäänsä —. Menetettyään nyt kaikki, mitä

hän sen tilalle oli koettanut panna, oliko hän nyt pakotettu tuntemaan

Jumalan silmät itseensä luotuina, kuten meren syvyyksissä levämetsän

välistä.

Ellei itämättömältä näyttävä jyvä olisikaan itämätön, ja jospa murhattu

lapsi liikkuisikin kuihtuneista lehdistä tehdyssä vuoteessaan ja

heräisi —!

Olav ei tiennyt, oliko siinä oikeastaan pelkoa vaiko toivoa. Mutta

tänä selvänäköisyyshetkenään, joka hänet nyt valtasi, hän näki, ettei

hän ollut milloinkaan pelännyt ottaa kantaakseen huolta tai tuskia

luullessaan voivansa pelastaa elämän turmiosta tai hukkaan joutumasta.

Ainoa, mitä hän oli aina pelännyt, oli nähdä elämän pirstoutuvan,

lahoavan —. Ja hän näki ihmeellisen selvästi, että sama voima, joka oli

pakottanut hänet ottamaan hoiviinsa kaikki ne, jotka hänen tielleen

joutuivat, pakotti hänet nyt ottamaan hoiviinsa oman sielunsa. Hän oli

aina kuullut ja ymmärtänyt, että miehen on rakastettava lähimmäisiään

niinkuin itseään, niin, ja se oli oikein, ja mitä tarkemmin sen sanan

jälkeen osasi elää, sitä parempi. Mutta kuten aurinko loistaa maalatun

ikkunan läpi, niin että siitä voi nähdä sen kuvat, samoin selveni

hänelle nyt yht'äkkiä senkin merkitys, mitä Jumala oli käskenyt

selkeästi ja puhtaasti, että ihmisen on myös rakastettava itseään —.

Hän heräsi siihen, että joku kosketti häntä olkaan. Eräs munkeista

osoitti sormin ja viittilöiden, että Olavin oli mentävä eteen — hän ei

ollut huomannut, miten pitkällä messu oli, mutta pappi oli jo messussa

Orate, fratres — ja hän huomasi nyt Eirikin; hän ei ollut huomannut

pojan tuloa —.

Mutta kuorikaaren alla Eirik makasi käsivarret sivuilla, otsa

lattiassa. Tummanpunainen samettiviitta levisi makaavan ylitse,

laskeutui harmaalle kivipermannolle, sen alta näkyi miekka — sillä

tänään, jolloin hän tuli tarjoutumaan Jumalalle kaikkineen, mitä hän

oli ja mitä omisti, Eirik yksin sai kantaa aseitaan Jumalan huoneessa.

Olav nousi, astui muutaman askelen eteenpäin, polvistui paikalleen

nuorukaisen vasemmalle puolelle. Ja rakkaus poikaan katkaisi lopulta

kaikki siteet. Hän antoi tänään pois oman poikansa —. Olav kätki

jälleen päänsä vaipan laskoksiin.

Hän oli luvannut tyttärensä — hänet hän antaisi miehelle, johon

hän luotti vain puolittain, kaikelle, mitä maailmassa on epävarmaa

ja vaihtelevaa, mutta juuri siksipä hänestä tuntuikin kuin hän ei

luovuttaisi Ceciliaa kokonaan käsistään, hän voisi vielä joutua

tarttumaan hänen kohtaloonsa. Mutta Eirikin hän antaisi Jumalalle,

sille, joka on vuoriakin lujempi, kuolemaa ja tuomiotakin varmempi —

tämä oli todellinen ero ainiaaksi, se saattoi ulottua iankaikkisuuteen

asti —.

Poikani, minun poikani, joka toteuttaa sen, missä minä petin —.

Olav ei seurannut messua — hän ei seurannut mitään ulkopuolella

itseään, ennenkuin hän kuuli äänen vierestään.

Gardiani seisoi keskellä kuoria, hänen edessään polvistui Eirik suorana

ja sorjana, nuoret kasvot kääntyneinä ylöspäin, viitta heitettynä

taaksepäin, niin että soljet ja sulhasketjut välkkyivät hänen

silkkinutullaan. Eirik oli kokonaan punaisissa, sillä vaatteet piti

uhrattaman alttarille, ja parhaiten tarvittiin punaisia messupukuja.

Olav kuuli Eirikin vastaavan — niin kovaa ja kirkkaasti, että kuului

kautta koko huoneen. Kirkon takaosassa joku nainen itki ääneen — mutta

ainahan on naisia, jotka niin tekevät, Olav koetti vakuuttaa itselleen

voidakseen itseään hillitä. — Eirik oli täysi-ikäinen, niin ettei

Olavin tarvinnut vastata mihinkään.

Hän näki Eirikin nousevan gardianin käteen nojaten Eirikin kannukset

kilahtelivat hiljaa ja kauniisti hänen seuratessaan munkkia

pääalttarille. Olav näki alttarilla karkean, harmaan sarkavaatekäärön

— nyt siunattiin noviisin puku — nyt se annettiin Eirikille, joka otti

sen ja painoi sitä rintaansa vasten.

Kuristava tuska kurkussa kävi sietämättömäksi — ja silloin Olav tunsi

kirvelevien silmiensä sokenevan. Hän veti vaipan jälleen kasvoilleen.

Kun hän jälleen nosti silmänsä, oli Eirik poissa.

Olav nousi, meni jälleen paikoilleen Baardin viereen. Hän ei ymmärtänyt

mitään nyt seuranneista luvuista ja rukouksista. He olivat jo laulaneet

hänen huomaamattaan veni Creatorin —.

Ja he palasivat vihdoin viimein. Olav ei ollut tuntea tätä nuorta

munkkia —. Hieno, kapea päälaki loisti vasta-ajeltuna ja kiiltävänä

hiusten lyhyeksi leikatun, mustan reunan keskellä, ja nämäkö olivat

Eirikin tummat, levottomat kasvot, jotka olivat käyneet kelmeiksi

kuin niini ruskettuessaan; hänen suuret, keltaiset silmänsä loistivat

kuin tähdet. Hän näytti entistä pitemmältä ja hartiakkaammalta

tuhkanharmaassa viitassaan, hoikilla vyötäisillään solmullinen köysi.

Olav näki vaipan helman alta Eerikin paljaat jalat sandaaleissa.

Hän seisoi siinä hetkisen hiljaa ja säteilevänä. Sitten hän kääntyi

— kulki ympäri kuorin, hänen uudet veljensä antoivat hänelle

rauhansuudelman. Isän uudelleen katsoessa ylös hävisivät viimeiset

munkeista luostarin ovesta.

— Olav tapasi joukkonsa kirkon mäellä. He tarttuivat hänen käteensä,

toinen toisensa jälkeen, onnitellen häntä ja hänen poikaansa. Monet

kaupunkilaiset, jotka tunsivat Olavin, tulivat tervehtimään.

Arnentyttäret pyyhkivät silmiään päähuiviinsa. Cecilia oli laskenut

hunnun silmilleen — hän ei ollut tainnut nostaa sitä kirkossa

ainoatakaan kertaa.

»Mitä sinä tästä pidät, tyttöseni?» Olav kysäisi häneltä heidän

kiertäessään majapaikkaan; heidät oli kaikki kutsuttu sinne paastoa

lopettamaan.

»Niin», oli neidon vastaus.

No niin, mutta hänhän oli nähnyt veljeään niin vähän viime vuosina,

Olav ajatteli.