Eräänä iltana myöhemmin, jolloin Eirik oli rukouksessa — nyt hänestä
tuntui kuin hän olisi ollut sillä tavoin jo koko ikänsä, että kun
toiset talonväestä olivat lähteneet levolle, hän joka ilta antautui
tuntikausiksi rukoilemaan — hänet herätti kova kuiskaus:
»Eirik —!»
Hän kääntyi. Kamarin ja eteisen päällä olevan huoneen portaitten
puolivälissä näkyi sisaren valoisa olento:
Eirik lopetti äkkiä rukouksensa »In domine —», teki ristinmerkin, aivan
kuin olisi vetänyt vaipan ympärilleen. Sitten hän hypähti ylös ja
riensi sinne:
»Pidänkö minä sinua valveilla, Cecilia —?»
»Pidät — minä pelkään että sinä nukut ja kynttilä jää palamaan. Sinä
olet tehnyt siten monena iltana — ja eilisiltana minun täytyi tulla
alas sammuttamaan, sillä isäkin nukkui.»
Neito hytisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Eirik seisoi hänen edessään
katsellen valoisaa olentoa: hänen mielestään tyttö muistutti enkeliä,
ja hän kumartui eteenpäin ja puhalsi hellästi paljaille, kylmästä
punaisille varpaille, jotka näkyivät pitkän, poimukkaan nutun alta
askelmalle käpristyneinä.
»Mene nyt ylös, Cecilia, ja käy levolle», hän sanoi iloisesti. Ja
häntä halutti kertoa siskolleen kaikesta siitä uudesta, mikä hänet nyt
täytti. »Minä tulen vähän sinun luoksesi.»
Eirik laskeutui tytön viereen nahkasten alle, kietoi kätensä pieluksen
ympärille ja alkoi innokkaasti:
»Nyt sinä saat kuulla jotakin uutta, joka sinua ihmetyttää, Cecilia —
minä aion mennä luostariin.»
»Niin, minä olen sen jo kuullut.»
Eirik vaikeni hetkisen ällistyneenä.
»Oletko sinä sen kuullut —! Onko isä sanonut sen sinulle?»
»Ei, Ragna sanoi.»
Ragna, karjakko —. No niin, hän oli tullut siitä hänellekin
maininneeksi. Eirikille selvisi, että hän oli maininnut siitä jo hyvin
monelle. Mutta Ragna oli ollut hänelle aina niin hyvä — ja sitten
hän sanoi hänelle, että kunhan hänestä tulee munkki, hän rukoilee
erikoisesti hänen vanhimman lapsensa, sairaan tytön, puolesta. Ragnan
kaikki kolme lasta oli viime kesänä tullut Eirikin kanssa hyviksi
ystäviksi.
»Niin —», Eirik virkkoi. »Etkö sinä, Cecilia, ole milloinkaan ajatellut
sellaista — etkö sinä ole milloinkaan ajatellut ruveta nunnaksi ja
palvella Neitsyt Mariaa?»
»En», Cecilia vastasi. Se oli kuin lukko olisi napsahtanut kiinni, ja
Eirik vaikeni.
»Et, et», Eirik virkkoi sitten lempeästi. »En minäkään ole itsestäni
tätä ajatusta keksinyt — Jumalan armo on sen minulle antanut.»
»Tämä on tullut sinulle aivan äkkiä», Cecilia kysyi arkaillen.
»Niin on», Eirik vastasi iloisena. »Aivan kuin oveen kolkutus keskellä
yötä ja kuin ääni olisi minulle huutanut ja käskenyt minua nousemaan ja
lähtemään. Minäkään en ollut koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi.
Niin että kyllä sinullekin, sisko, voi niin käydä.»
»— Minä en tiedä», Cecilia virkkoi hiljaa. »Minä en sitä usko —. Mutta
kyllä täällä nyt tulee hiljaista —» hän kuiskasi ja ääni tuntui samassa
niin surkean pieneltä ja heikolta. »Ensin minä menetin Bothildin — ja
nyt sinä lähdet luotamme —»
Eirik jäi hiljaa makaamaan siskon sanoista hämmästyneenä. Hän oli
melkein unohtanut heidän yhteisen kesänsä kaiken sitä seuranneen
vuoksi; hän oli Bothildinkin muistosta tuntunut näinä päivinä
etääntyneen pitkän matkan. Mutta nyt hän muisti maanneensa tässä
samassa paikassa ennen Cecilian vieressä. Kaikki yhtäkkiä puhkeavat
muistot valtasivat hänet rajattomalla murheella. Hän ei saanut
sanaakaan irti.
»Itketkö sinä?» hän kysyi vihdoin, kuu Ceciliakaan ei katkaissut
hiljaisuutta.
»En», sisar vastasi yhtä lyhyesti kuin ennenkin..
Niin, Bothild makasi nyt mullan alla, ja hänen jalkansa ovat
asetetut täältä kauas pois johtavalle tielle. Mutta Cecilia jäisi
tänne jäljelle, yksin, kuten lintu muiden lähtiessä maasta, yksin
raskasmielisen, vaiteliaan isän kanssa.
»Ettekö te ole kuulleet mitään tänä talvena Jørundista?» hän kysyi
äkkiä.
»Emme ole.» Hän kuuli äänestä siskon olevan kuohuksissa.
»_Sehän_ on merkillistä. Hän mainitsi minulle jotakin sellaista, että
hän pistäytyisi täällä tänä talvena.»
Cecilia hätkähti; hän kääntyi äkkiä seinään päin. Eirik huomasi tytön
vapisevan. Hän kohottausi kyynärpäänsä varaan, kumartui siskonsa
puoleen:
»Mikä sinulla on?» hän kysyi huolissaan.
»Ei minulla mitään ole», sisko kuiskasi tukahtuneella äänellä. »En minä
välitä, missä Jørund Kolbeininpoika on. Minä en hänestä välitä.»
Eirik virkkoi epävarmana:
»Minä en sitä ymmärrä. Sinä puhut niinkuin sinä hänelle vihoissasi.»
»Vihoissaniko?» Hän liikahti jälleen, kääntyi veljeensä päin. »Ehkäpä
minä olenkin. Sillä minä olen tottumaton siihen, että mies puhuu
minulle siten kuin Jørund puhui Ja minä vastasin hänelle niin että —
niin että —. Minä olen tottumaton sietämään halveksimista.»
»Sano minulle, mitä se on», Eirik pyysi hiljaa.
»Ei, minä en tiedä — ehkei sitä pidetä ihmisten kesken niin tärkeänä
nyt enää, ja että minä vain, tällainen kotikissa, kuvittelen
aatelisneitosen sanan olevan suuremman arvoisen. Mutta hän tuli
luokseni naisten tupaan iltaa ennen poislähtöään. Ja silloin hän sanoi
— niin hän sanoi tulevansa takaisin omaisineen kysymään minua. Sitten
hän kysyi, oliko se vastoin minun tahtoani. Minä vastasin siihen, ettei
ollut —. Hän kysyi myöskin, saisiko hän suudella minua», hän kuiskasi
tuskin kuuluvasti. »Siihenkään en vastannut kieltävästi. Jumala tietää,
että mieluimmin olisin ollut ilman suudelmaa. Jumala tietää, etten
hänestä pitänyt. Mutta hän puhui siihen suuntaan, niinkuin isä toivoisi
sitä — ja sinä. Ja minä en silloin halunnut asettua vastustamaan.
Minä pidin sillä kertaa Jørundista siksi paljon, että ajattelin häntä
useampia muita paremmaksi. — Koska se näkyy olevan niin, ettei minulla
ole omasta naimisiin menostani isän mielestä mitään sanomista. — Mutta
Jørund ei varmaankaan pidä sanaa ja suudelmaa sen suuremman arvoisena —»
Eirik kääntyi äkkiä sisarensa puoleen ja suuteli häntä suulle. Sitten
hän painui jälleen maata.
»Ehkei Jørund saanutkaan itse päättää», hän sanoi kuin anteeksi
pyytäen. »Ehkäpä hänen omaisensa olivat jo päättäneet hänelle toisen
avioliiton hänen tietämättään.»
»Hänen ei olisi sitten pitänyt siitä puhua», Cecilia vastasi
tyytymättömänä. »Ellei hän kerran tiennyt, oliko hänet myyty vaiko
ostettu.»
»Voi olla niin. Mutta — hän kyllä jutteli minulle tästä asiasta
niinkuin se olisi ollut hyvin lähellä hänen sydäntään — että saako
hän sinut, minä tarkoitan. Mutta sinähän tiedät, että hänen oli
matkustettava kotiin neuvottelemaan veljiensä kanssa —»
»Emmeköhän me sitten heidän mielestään ole muka kyllin hyviä
Jørundille?»
Eirik makasi neuvottomana. Sisarella oli harmiin syytä. Ja nyt hän
muistelikin sanoneensa Jørundille ja Jørund oli luvannut hänelle, ettei
hän virka asiasta mitään Cecilialle, ennenkuin palaa kosijana. Mutta
ymmärsihän hän Jørundin voineen helposti unohtaa lupauksensa, kun
Cecilia oli niin kaunis ja suloinen. Sitten hän tarttui siskon käteen,
painoi sen rinnalleen ja hyväili sitä; laskeutuessaan takaisin hän
palasi siihen, millä hän ensiksi oli koettanut ystäväänsä puolustaa:
»He ovat varmaankin järjestäneet hänelle toisen naimiskaupan hänen
itsensä tietämättä.»
Cecilia ei vastannut. Eirik makasi hänen kättään taputtaen — mutta
sitten hän huomasi tulevansa uniseksi. Cecilia jo varmaankin nukkui.
Eirik kumartui vielä kerran hänen ylitseen suudellen varovasti nuorta
siskoaan, sitten hän pujahti vuoteesta ja meni alas. Hän oli jo
portailla kuullessaan hennon, kylmän tytön äänen ylhäältä pimeästä:
»Et suinkaan sinä enää tänä iltana lue rukouksia?»
»En», Eirik vastasi lämpimästi, »minä menen nyt nukkumaan.»
»Sammutathan sinä sitten kynttilän?»
Eirik teki niin. — Hän makasi kiukutellen Jørundille, joka oli
osoittanut hänen siskoaan samoin kuin heitä kaikkia kohtaan niin vähän
kunnioitusta. Mutta samalla hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan
Cecilian joutuvan Jørundille. Tänä ainoana viikkona, jolloin hän koko
sydämellään oli elänyt toisissa ajatuksissa kuin ennen, oli hän alkanut
katsella monia asioita vallan toisin silmin. Hän ajatteli nyt koko
elämäänsä siitä asti, jolloin hän pakeni kotoaan, vastenmielisyydellä,
vieläpä surullakin. Hän katui syntejään, olihan se hyvä — mutta hän
toivoi sittenkin nyt aikoessaan vihkiä elämänsä Jumalalle, että se
olisi ollut vähemmän tahraantunut.
— Mutta Jørundilta, joka ei ollut saanut sellaista kutsua — häneltä
ei kukaan mies voisi vaatia, että hän olisi sen parempi kuin muutkaan
miehet. Ja huonompi Jørund ei ainakaan ollut. Mutta Cecilia — hän oli
niin hyvä.
* * * * *
Olav ei ollut tarkoittanut sen enempää puhuessaan siihen suuntaan kuin
hän ei asettaisi minoriteettien veljeskuntaa erittäin korkealle. Hän
oli siihen kyllästynyt, hän, kuten niin moni muukin paikkakuntalainen
sira Hallbjørnin aikoina — sillä pappi kuljetti heitä luonaan myöhään
ja varhain. Harmaaveljekset olivat olleet riidassa tuomiokapitulin ja
Oslon pappien kanssa ties kuinka kauan, mutta eri asia on, olivatko
veljet suurimpia syyllisiä epäsopuun. Ja kulki rumia juoruja eräästä
minoriitistä ja Nesin Eldrid Bersentyttärestä — mutta Eldridistä oli
aina ollut liikkeellä rumia juttuja ihan siitä asti, jolloin hänen
isänsä antoi vastahakoisen neitosen vanhalle Harald Joninpojalle, eikä
sentään oltu milloinkaan saatu vakuutta huhuihin; hän oli hedelmätön
kuin vanha kengänantura. Hän oli sitäpaitsi autuaan sira Benediktin
veljenpojan tytär ja Arnentyttärien pikkuserkku, mutta sukulaiset
eivät puhuneet hänestä koskaan; hän oli joutunut kokonaan ulkopuolelle
kunniallisten ihmisten piiriä. Sen nuoren munkin, veli Gunnarin, joka
oli ollut liian paljon hänen luonaan Nesessä, he olivat lähettäneet
maasta pois, oppineeseen kouluun, sanottiin.
Veljeskunnan ainoa jäsen, jota Olav jonkin verran tunsi, oli
Rikardinpoikain veli, kuvantekijä Edvin, ja veli Stevne, jolla oli
tapana tulla kerran vuodessa Hestvikeniin paastoaikana — hän oli tehnyt
niin siitä asti, jolloin hän oli Ingunnin luona hänen kuolinhetkenään.
Olav ei pitänyt veli Stevnen ulkomuodosta: hän oli pieni ja
kyyryselkäinen ja kasvoiltaan myyrän näköinen, tuli ehdottomasti
odottaneeksi hänen liikuttavan pitkää, pehmeää nenäänsä. Mutta Olav ei
ollut milloinkaan nähnyt tai kuullut miehestä muuta kuin hyvää.
Ja koska Eirik itse tuntui niin varmasti haluavansa liittyä tähän
veljeskuntaan, oli isä aivan valmis antamaan hänet minoriiteiile
sopivat myötäjäiset mukanaan.
Olav ajatteli kyllä tässä yhteydessä Eirikin syntyperää. Mutta hän
ei ollut milloinkaan kuullut hylättävän aviottoman taholta tehtyä
erikoisvapaus-anomusta, jos mies muuten oli sopiva munkiksi tai
papiksi. Ja hän oli jo itse ottanut siksi paljon kuormaa kantaakseen,
että hän voisi ottaa vielä tämänkin — ja vaieta salaisuudestaan. Hänen
kuormansa oli syöpynyt jo luihin ja ytimiin asti — hänestä tuntui,
ettei hän jaksanut siitä enää luopua.
* * * * *
Eirik piti isän muuttunutta käytöstä itseään kohtaan osana uudesta
onnestaan. Vaikkei Olav käyttäytynyt poikaansa kohtaan sen kummemmin
kuin ennenkään, tunsi Eirik aina sen lämmön, joka häntä kohtaan
virtaili ollessaan yhdessä vanhemman kanssa. Suurin osa siitä,
mitä Eirik näinä vuosina oli kuullut hurskasten miesten puheista
ja saarnoista, oli mennyt suurimmaksi osaksi toisesta korvasta
sisään, toisesta ulos. Mutta nyt kumpusi yhtä ja toista muistissa
pysynyttä sittenkin esille. »Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja
Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämä muutkin teille annetaan —»
jotakin sellaista hän muisti kuulleensa Kristuksen sanoneen kerran
opetuslapsille Nyt Eirik sen muisti. Koko ikänsä oli hänellä omasta
mielestään ollut yksi asia, jota hän oli halunnut enemmän kuin mitään
muuta maailmassa — pakottaa isä kerran osoittamaan häntä kohtaan
rakkautta ja olemaan ylpeä hänestä Nyt kun hän aikoi luopua kaikesta
maailman hyvyydestä voittaakseen Taivasten valtakunnan, hän sai
jäähyväislahjaksi matkalleen sen, mitä hän lapsuudestaan asti oli
kerjännyt.
Eirikille tuotti vain enää huolta ajatus sisaresta. Hän vakuutti
itselleen, ettei kukaan muu kuin isä ja sisko olisi keksinytkään ottaa
Jørundin kosintaa niin raskaasti, katsoa sitä lupauksen rikkomiseksi
ja halveksimiseksi. Nykyjään ihmiset eivät ottaneet kaikkia irtonaisia
sanoja niin tarkkaan — hän ei itse ollut sitä milloinkaan tehnyt. Mutta
nyt hänestä tuntui isä olevan oikeassa — olisi paljon helpompi elää
maailmassa, jos ihmiset pitäisivät paremmin sanansa.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä Olavin ja Eirikin tervatessa rannalla venettä ja
Cecilian tuotua heille murkinaa veli sanot hänen mentyään:
»Hänelle tulee minun mentyäni tyhjää.»
»Ehkä.» Olav katsoi miettivänä mäkeä nousevan tytön jälkeen.
Eirik virkkoi:
»Minun ainoa suruni onkin, kun minun on lähdettävä, ennenkuin hänen
tulevaisuutensa on turvattu.»
»Sen huolen sinä voinet jättää minulle.» Olavin huulet vetäytyivät
siihen pieneen, vinoon hymyyn, joka hänellä oli ennen ollut usein
pojalle vastatessaan. »Mehän emme ole vuosikausiin huomanneet sinun
huolehtivan sisaresi hyvinvoinnista.»
»Ei, ei. — Mutta minunhan oli ensin nähtävä maailmassa ympärilleni
kuten muutkin miehet. Ja minä tiesin hänen olevan sinun hoteissasi
hyvässä turvassa.»
»Eikö se turva sitten enää olekaan kyllin hyvä?»
Eirik seisoi painaen sikliterää veneen kylkeen ja katsellen alas.
»Sinähän tiedät, isä, että alat vanheta, — niin —» Eirik vilkaisi isää
hämillään. Olavin ilme oli nyt kylmä ja epäystävällinen. Hän jatkoi
kuitenkin: »Minun siskoni ei ole niin iloinen ja vallaton kuin hänen
pitäisi olla — ikäänsä nähden.»
Olav ei voinut olla kysymättä, vaikkakin se oli hänestä vastenmielistä:
»Onko hän valittanut — sinulle?» hän kysyi epäillen.
Hän ajatteli Aslakia. Mutta Eirik vastasi:
»Minä luulen hänen ihmettelevän, miksei Jørundista ole mitään kuulunut.»
Olav tarttui lujasti työhönsä mitään virkkamatta.
»Etkö sinä ole kuullut heistä mitään?» Eirik kysäisi lopuksi.
Olav vastasi:
»_Tietääkö_ Cecilia sitten Jørundin aikeista —? Mikäli muistan, minä
pyysin sinua sanomaan ystävällesi vaativan, ettei hän hiiskahdakaan
asiasta mitään lapselle, ennenkuin se on pitemmällä. Minä pidän
epämiehekkäänä ja kunniattomana, jos hän on puhunut niin nuorelle
tytölle, ennenkuin hänen omaisensa ja minä olemme päättäneet asian.»
Olavin ääni oli niin halveksiva, että Eirikissä heräsi vanhaa
ratsutoveri-rakkautta Jørundia kohtaan.
»Hän ei tietysti ole mitään sanonut. Mutta jos kaksi nuorta on iskenyt
silmänsä toisiinsa, ei sitä voi peittää niin, ettei toinen tietäisi
mitään toisesta —»
Olav teki työtä ääneti.
»Jørund —!» hän sanoi niin tuimasti ja niin halveksivasti, ettei Eirik
uskaltanut isän vaietessa mitään kysyä.
— Siitä ei ole vuottakaan, kun Aslak sanoi samat sanat — sitä ei voi
peittää. Hän oli silloin pitänyt tytärtään silmällä, peläten hänen
surevan liiaksi Aslakia. Mutta siitä hän olisi hyvin voinut itseään
säästää. Olipa hyvä, ettei hän ollut sitä ottanut sen raskaammin, vaan
nyt jo oli Jørund — kyllähän hän tämänkin surun voittaisi. Ceciliahan
olikin melkein lapsi vielä —. Mutta Olav tunsi sentään jonkinlaista
pettymystä siitä, että hänen tyttärensä unohti niin helposti.
* * * * *
Eirik aikoi purjehtia luostariin ennen pääsiäistä — hän ei nyt voinut
saada sielulleen rauhaa, ennenkuin hän oli päässyt munkki-elämään.
Olavin aikomus oli ollut seurata sinne poikaansa. Mutta hän sairastui.
Hän oli saanut Frysju-sillan taistelussa sisäisen vamman; hän ei ollut
silloin kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, mutta se muistutti
silloin tällöin olemassaolostaan verensyöksyin ja suurin verimaksoin.
Hänen täytyi tällä kertaa käydä vuoteeseen. Mutta Eirik ei voinut
odottaa. Hän lupasi lähettää isälle sanan hyvissä ajoin, kunhan
päätetään hänen vihkimispäivänsä.
Aamulla, lähtövalmiina, hän meni kamariin ottamaan isältään hyvästit.
Hän polvistui vuoteen viereen ja pyysi isältä siunausta.
Olav sanoi:
»Minä pyydän sinulta, Eirik, että sinä opettelet nyt officien
kuolleille ja luet sen joka viikko äitisi sielun ja isäsi puolesta.»
»Minä lupaan sen sinulle. Minä rukoilen niin paljon kuin voin sekä
äidin että sinun puolestasi.»
»Sinun on rukoiltava isäsi puolesta. Minun nimeäni sinä et saa mainita.»
Eirik, syvästi liikutettuna isän vaatimattomuudesta, suuteli hänen
kättään.
* * * * *
Eirik Olavinpoika sai minoriteettien luona mitä sydämellisimmän
vastaanoton. Ja hän oli niin innokas, ettei hän voinut odottaa pyhien
ohi; hän alkoi heti kuunnella veljesten opetusta uudesta elämästä, hän
seurasi heitä kuoriin ja otti lauluun osaa mikäli osasi.
Mutta viikkoa jälkeen pääsiäisen hän meni gardianin luo ja sanoi, että
hänellä on ystävä, jolta hän haluaisi ottaa jäähyväiset, ennenkuin
jättää maailman. Ja hänen teki mielensä ratsastaa sinne heti, niin
että hän ennättäisi joka tapauksessa saada vihkimisen jo Pyhän Eirikin
päivänä, kuten oli ollut puhe.
Eirik oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että siskon mielenliikutus sinä
yönä, jolloin he olivat maanneet jutellen, johtui hänen rakkaudestaan
Jørundiin. Ja nyt hän ainakin aikoi koettaa, eikö hän voisi tehdä
rakkaalle siskolleen ennen luostariin menoaan palvelusta — ainakin hän
voisi tunnustella maaperää.
Hänet otettiin Gunnarsbyssä hyvin vastaan, mutta Jørund oli jonkin
verran pidättyväinen. Mutta kun Eirik sanoi menevänsä luostariin ja
tulleensa sanomaan ystävälleen hyvästit, tuntuivat sekä Jørund että
hänen veljensä hämmästyvän kovin.
Yöllä, kahta päivää ennen luostariin lähtöään, hän meni Jørundin kanssa
metsonsoitimelle. Heidän kulkiessaan metsän halki Jørund virkkoi
ystävälleen:
»Minun mielestäni sinun sentään pitäisi, Eirik, odottaa vähän ja
koetella itseäsi, ennenkuin sinä luovut Hestvikenistä ja kaikesta
maailman hyvästä.»
Hän kuuli äänestä Eirikin kulkevan itsekseen hymyillen pimeässä:
»Miten niin? Luuletko sinä sellaisen itsetutkistelun auttavan, kun minä
tiedän, ettei se ole minusta itsestäni lähtenyt. En minä saa antaa sen
kauan odottaa, joka minut on kutsunut.»
»Sinun on tästäkin luovuttava», Jørund virkkoi kuin leikillään, lyödä
napsauttaen Eirikin jousta. »Sinä olet aina ollut innokas metsämies,
Eirik.»
»Minä vaihdan sen korkeammalle kantavaan jouseen.»
»Niinhän se lienee. Etkö sinä sentään voisi odottaa, kunnes me olisimme
puhuneet isäsi kanssa siitä asiasta, jonka sinäkin tiedät; sanoisit
minun puolestani Olaville ja Cecilialle hyvän sanan.»
Tuskin Eirik sai pidätetyksi iloaan. Ja nyt Jørund sanoi koko talven
olleensa huolissaan ja ikävöineensä Ceciliaa. Mutta hän oli odottanut,
koska oli ollut puhetta Steinarin ja Brynhildin muuttamisesta
Norderheimiin ja silloin hän kyllä piti parhaana odottaa, Cecilia
säästyisi joutumasta asumaan Brynhildin kanssa, joka oli oikea
noita-akka. Mutta nyt se asia oli selvä.
Eirik pysyi kuitenkin päätöksessään ja läksi gardianin kanssa sovittuna
aikana. Hän antoi Jørundille soljen vietäväksi Cecilialle merkiksi.