Olav ja Eirik tulivat keskenään toimeen talven aikana hädin tuskin.
Eirikillä ei ollut lepoa eikä rauhaa. Hän ei jaksanut olla
Hestvikenissä — hän oli unohtanut, minkälainen isä oli arkioloissaan
— äänetön, katse kaukana; kun hänelle joku puhui, tuntui usein siltä
kuin hänelle pitäisi huutaa maitten ja merien taakse. Ja sitten saattoi
tapahtua, että Eirik huomasi isän tuijottavan häneen — eikä Eirik
milloinkaan tiennyt, katsoiko isä häneen vai istuiko hän vain siten
tietämättään tuijottaen. Eirik ei jaksanut kestää sitä —. Ja siskokin
kulki niin ääneti ja vieraana —.
Niin Eirik läksi kylään ja palatessaan hän oli kohmelossa. Olav
tiesi, ettei niistä miehistä, joiden kanssa nuorukainen seurusteli,
ollut muuhun kuin juopotteluun ja hurjasteluun, muullakin lailla he
olivat siveettömiä. Useimmat olivat suurten talojen nuorimpia poikia,
jotka eivät viitsineet tehdä sellaisia töitä, jotka heidän mielestään
kuuluivat palvelijoille. Mutta Olav ei virkkanut Eirikille mitään siitä
seurasta, jota hän haki — hän puhui vaikenemalla.
Ragnvald Joninpojasta, nimismiehen veljestä, oli tullut Eirikin paras
ystävä. Alusta alkaen hän, Eirik, oli liittynyt Ragnvaldiin, sillä hän
toivoi tai odotti Ragnvaldin sanovan jotakin — koska hän hänen suustaan
oli ensiksi kuullut Bothildin kuolemasta. Vaikkei Ragnvald ollutkaan
hänen sisariaan sen enemmän tuntenut, oli hän sentään nähnyt heitä
useammin kuin monet muut paikkakunnan nuoret.
Tuskan yhä vain nakerrellessa Eirikin mieltä heräsi hänessä
sairaalloinen halu kysäistä toiselta: oliko Bothildista ollut koskaan
mitään juoruja liikkeellä —. Hän oli vähitellen vaipunut niin syvälle
surkeuteensa, että hän itse uskoi jaksavansa paremmin elää, jos hän
saisi kuulla Bothildilla olleen sellaisen maineen, että hän olisi ollut
kevytmielinen tai hyväilynkipeä —. Sillä hän ei jaksaisi elää, jos hän
olisi vuodattanut viatonta verta —.
Mutta kukaan ei koskaan maininnut mitään Bothild Asgerintyttärestä.
Vihdoin hän nielaisi häpeän tunteen eräänä yönä, jolloin hänen oli
Galabyssä nukuttava Ragnvaldin kanssa samassa vuoteessa. Silloin Eirik
kysyi ystävältään:
»Mitä sinä tarkoitit sanoillasi viime syksynä meillä käydessäsi?
Bothildista?»
»En minä muista mitään sanoneeni —»
»Sanoit sinä. Sinä puhuit hänestä niin halveksien —»
»Oletko sinä järjiltäsi — olenko minä puhunut halveksien sinun
siskostasi?»
»Hän oli vain minun kasvatussisareni —. Sinä puhuit sillä lailla,
että minä tulin ajatelleeksi, ettei Bothild ehkä ollutkaan niin
viaton, vaan että hänestä ihmiset arvelivat, että mies voi saada hänet
viekoitelluksi —»
»Sen miehen, joka aikoi viekoitella Olavintyttäriä, täytyisi muuttua
linnuksi, kuten ritarin laulussa — heitähän vartioidaan niin hyvin!
Kyllä sinä minun mielestäni olet järjiltäsi, Eirik!
»Ehkäpä minä sanoin jonkin leikkisanan — nyt sinun siitä puhuessasi minä
luulenkin muistavani. — Totta puhuakseni minä pidin Bothildista niin
paljon, että sain Reidulfin lähtemään kysymään häntä Olavilta kerran —.
Mutta hän sai silloin sellaisen vastauksen, että me arvelimme Olavin
varanneen sinulle morsiamen.» Ragnvald naurahti: »— Ellei hän ajatellut
häntä itselleen, vaikka hän onkin niin vanha.»
* * * * *
Jokin päivä myöhemmin, Olavin ja Eirikin istuessa yksin tuvassa, Eirik
kysyi äkkiä:
»Isä — onko totta mitä ihmiset kylällä puhuvat — että sinä olisit
mennyt Bothildin kanssa naimisiin?»
Olav nosti nopeasti katseensa siitä nahkaköydestä, jota hän punoi. Hän
_katsoi_ vain poikaan, sitten hän jälleen työhönsä mitään vastaamatta.
Eirik alkoi taas, melkein rukoillen:
»Minä olen kuullut sitä ihan varmana —»
»Mitähän _sinä_ mahtaisit kuulla», virkkoi Olav »joka olisi niin
yksinkertaista, ettet sinä uskoisi!»
Eirik kuiskasi:
»Sinä — taikka minä. Ihmiset arvelivat sinun puhuneen hänestä sillä
lailla, että siitä tuli ajatelleeksi tarkoittavan hänestä kerran
Hestvikenin emäntää.»
Olav nosti taas katseensa. Hän ei virkkanut nytkään mitään, mutta Eirik
näki vanhuksen runnelluilla kasvoilla värähdyksen — hämmästystäkö vai
tuskaa, vaiko molempia?
»Ehkä», Olav virkkoi hiljaa, »— minä olin ajatellut jotakin siihen
suuntaan. Että siitä tulisi tälle talolle hyötyä minun jälkeeni — että
sinä saisit sellaisen vaimon, jonka minä tiedän kyvykkääksi ja joka ei
ole laiska, kun sinä kerran tässä isännöit —».
»Kunpa me olisimme sen tienneet!» Eirik löi kätensä yhteen, puristeli
niitä. »Kunpa me olisimme sen tienneet! Mutta me ajattelimme kumpikin,
ettet sinä tahtonut siitä kuullakaan — kun hän oli köyhä, orpo lapsi,
eikä omistanut maata jalankaan vertaa — sitä oli turha ajatella —»
Olav nojasi eteenpäin, laski kyynärpäät polvilleen ja jätti kätensä
riipuksiin.
»Tekö puhuitte jo siitä?» hän kysyi hiljaa ylös katsomatta.
»Me puhuimme siitä sinä viimeisenä iltana, jolloin me palasimme
Rundmyristä.»
»Vai niin, vai niin», Olav virkkoi vihdoin huoaten. »Mutta hän oli
ennenkin jo sairas. Niin että Jumala yksin tietää, miten se olisi
käynyt päinsä.»
He istuivat vähän aikaa ääneti.
»Eikä ole naiselle helppoa», Olav sanoi hiljaa ja ajatellen, »jos hän
on terveydeltään heikko — hoitaa tällaista suurta taloa kuin tämä on,
jakaa miehensä kanssa kaikki huolet ja työt, kantaa ja synnyttää lapsen
toisensa jälkeen kenties, vaikka olisi väsynyt ja sairaskin. Minä
huomasin sen äidistäsi, Eirik — hänellä ei ollut täällä helpot päivät —»
Eirik nousi ja seisoi isän edessä:
»Voi olla niin, isä. Mutta nyt minulla ei ole enää halua puuhailla
ja omistaa tämän maailman hyvyyksiä. Ja siksi minä aionkin nyt mennä
luostariin.»
Olav nosti päätään — tuijotti hämmästyneenä nuorukaiseen.
Eirik virkkoi:
»Minä ymmärrän, isä — se tuottaa sinulle suuren surun. Sinulla on vain
yksi poika, joka voi sinut periä — ja hänestä tulee munkki. Mutta sinä
et saa asettua tätä vastaan!»
»Asettua vastaan —. Mutta se tulee niin odottamatta.»
Samassa Eirik huomasi, että se tuli hänellekin odottamatta. Hän ei
ollut sitä ajatellut, ennenkuin sanoi. Mutta Jumala lieneekin asettanut
sanat hänen suuhunsa.
»Juhlien jälkeen minä ajattelin mennä kaupunkiin, puhumaan gardiaanin
kanssa.»
»Siksikö sinä aiot — kerjäläismunkiksi?»
Eirik nyökäytti.
»Tietävätkö siitä muut — odotetaanko sinua luostariin?»
Eirik pudisti päätään.
»Silloin sinun täytyy suoda minulle aikaa — ajatella asiaa», Olav
virkkoi.
Eirik nyökäytti. Sitten he eivät enää puhuneet mitään, ja vähän ajan
kuluttua Cecilia tuli palvelijattarien kanssa sisään.
* * * * *
Olav oli tuskin ennättänyt mennä kamariinsa, kun Eirik heittäytyi
ristiinnaulitun kuvan eteen. — Hän oli kuin eksyksissä soita ja maita
rämpinyt mies, joka yhtäkkiä joutuu lujalle maalle — ja hän rukoili
kuten eksynyt rientää kylää kohti. Se oli hänestä aivan kuin merkki —
sillä hän ei ollut vielä milloinkaan edes ajatellut luostariin menoa —
ja mitä kauemmin hän rukoili, sitä selvemmin hän oli näkevillään tien
edessään ja sitä kirkkaammaksi se hänelle valkeni.
Hän ei ajatellut nytkään sanojen merkitystä, ei sen enempää kuin
ennenkään lukiessaan aamuin, illoin ja mennessään kirkkoon. Mutta
ne kohottivat hänen mieltään kuin virta, ja hän purjehti sillä yhä
eteenpäin uusia maita kohti —
Hän ei ollut oppinut paljoa kristinuskosta, eikä hän oppimastaankaan
paljon muistanut nyt enää. Mutta koettaessaan muistutella mieleensä
entisiä tietojaan — Meidän Herramme elämästä ja kuolemasta, Marian
tarun, paikkoja profeetoista ja Daavidin psalmeista, messu-rukoukset —
tuntui hänestä kuin hän vaeltaisi ihanassa salissa, jossa oli suuria,
kauniisti veistoksilla koristettuja arkkuja ja kirstuja joka nurkassa.
Hän oli itse nuori perillinen, joka seisoo siellä ensimmäistä kertaa
avaimet käsissään. Kärsimättömän innon vallassa hän tuskin malttoi
odottaa sitä hetkeä, jolloin hän saisi avata ja omistaa ja käsitellä
kaikkea uskon salaisuuksiin kätkettyä.
Ehkäpä hänestä tulisi pappi — hän ei ollut sen huono-oppisempi
kuin muutkaan miehet, niin että hänen pitäisi kyllä pystyä. Eirik
oli näkevinään näyssä miehen seisomassa alttarilla, liina- ja
kultakangaspuvussa, hän kohotti kätensä vastaanottaakseen Taivaan
valtakunnan syvimmän mysteerion, yhtyneenä käsittämättömällä tavalla
Kristukseen messun ihmeessä. — Oli kuin Herran enkeli olisi tarttunut
häntä tukkaan, nostanut hänet ylös ja pois hänen tavallisesta
maailmastaan, asettanut hänet sinne — kuten hän muisteli juutalaiselle
viisaalle käyneen: hän meni puuroastioineen viemään ruokaa
heinäväelleen, silloin Herran enkeli tuli, tarttui hänen tukkaansa ja
vei hänet Babyloniin —.
Konungahellan veljekset ihmettelisivät kuullessaan Eirik Olavinpojan
liittyneen heidän järjestöönsä — eivät he enemmän kuin hänkään olleet
koskaan uneksineet, että hänestä tulisi kerran paljasjalkamunkki!
Nyt hän huomasi, että sekin annettiin hänelle ilman, että hänen
tarvitsi sitä ajatella tai valita — hän menisi minoriittien luo.
Ja hän oli siinäkin asiassa tyytyväinen Jumalan valintaan. Hän
oli aina ripittäytynyt minoriiteille, sekä Oslossa ollessaan että
Konungahellassa — ihmiset sanoivat heidän rukoilevan paljon enemmän
rippilastensa puolesta kuin maallikkopapit. Hänellä oli harvoin ollut
tilaisuus ripittäytyä muuta kuin kerran vuodessa, ennen pääsiäistä —
hän oli huonosti hoitanut sieluaan, hän huomasi sen nyt. Mutta hän
oli aina pitänyt näistä veljistä ja hän iloitsi ajatellessaan heidän
iloaan, kun hän meni pyrkimään heidän joukkoonsa.
* * * * *
Olav makasi valveilla. Ja koettaessaan selvitellä sitä ajatusten
vyyhteä, jonka pojan sanat olivat saaneet aikaan, hän kuuli hätäisesti
kuiskattuja rukouksia Pater, Ave, Laudate Dominum —. Nuori ääni nousi
ja laski, sanat virtasivat nopeammin ja hitaammin, aina sen mukaan n
Eirikin mieli aaltoili.
Poika oli rukoilemaan mennessään sytyttänyt kynttilän. Se oli
sellaisessa paikassa, ettei Olav nähnyt sitä maatessaan, mutta oviaukon
edessä oli huoneessa lämmin kullan hohto.
Olavin sydän oli kuin kokoon käpristynyt, vaikkakin hän vakuutti
itselleen olevan suuren onnen, kun Eirik niin aivan odottamatta ja
itsestään oli keksinyt luostari-kutsumuksensa. Se oli onni pojalle
itselleen ja se oli onni Cecilialle. Eikä hänen tarvinnut kärsiä
ajatuksesta vetäneensä aviottoman perillisen sukuun.
— Hän oli tehnyt suuren vääryyden ottaessaan toisen miehen pojan
omakseen, — ellei hän olisi sitä tehnyt, vaan jättänyt pojan sinne,
minne äiti oli kätkenyt hänet pois ihmisten ilmoilta — silloin pojalla
ei olisi ollut sen kummempaa tulevaisuutta kuin muillakaan köyhän
miehen lapsilla. Sekin olisi ollut väärin — väärin äidin puolelta. Nyt
hänestä tuli Jumalan palvelija —. ja hän sai mennä luostariin rikkain
myötäjäisin — jos hän haluaisi lahjoittaa sinne koko äidinperintönsä,
niin Olav ei sitä vastustaisi. Se synti ainakin jäisi tekemättä. Ja
niin tulisi tämän Ingunnin murheenlapsen elämä Jumalan kunniaksi ja
monelle siunaukseksi — sillä tällaisina aikoina, jolloin niin monet
ihmiset tuntuvat välinpitämättömiltä, rakkaudettomilta ja Jumalaa
vastustavilta, oli kaunista ja opettavaa nähdä Eirikin asemassa olevan
nuoren miehen uhraavan kaikki Taivaan valtakunnan rikkauksien vuoksi.
Ja nyt hän auttaisi äitiäänkin, kenties — Ehkäpä häntäkin —.
Ja sittenkin isän sydän oli raskas.
Hän ei saanut mielestään sitä, mitä Eirik oli sanonut itsestään ja
Bothildista. Se olisi ollut järjetön avioliitto — Olav ei ollut varma,
olisiko hän suostunut siihen. Mutta hänen täytyi ajatella molempien
nuorten surua — ja kaikkia niitä öitä, jolloin hän oli valvonut
kasvatustyttärensä vieressä. Oliko lapsi maannut siinä kantaen
sellaista murhetta —. Hän oli toivomaisillaan, että he olisivat
puhuneet hänelle. Vaikka sairaus olikin saanut hänessä niin suuren
vallan — Ingunnin onnettomuus olisi vaan uusiintunut. Ja Eirik oli
saanut paremman osan. Oli parempi, kun kävi niinkuin kävi —.
Mutta, mutta, mutta —. Ja miten monta kertaa hän oli ajatellutkaan,
että ellei Eirik palaisikaan enää Hestvikeniin, olisi se kaikkein
parasta —. Niin usein kun pojan olemus olikin häntä ärsyttänyt, miten
monta tuhatta kertaa hän olikaan tuntenut vihaa, halveksimista,
neuvottomuutta tätä vierasta lintua kohtaan, joka oli joutunut
hänen pesäänsä — aina siihen oli sekaantunut paljon muutakin hänen
suojatessaan sen onnettomuuden hedelmää, joka oli hävittänyt hänen sekä
Ingunnin elämän. Hän oli pitänyt Eirikistä huolta lapsuudesta asti, oli
huolehtinut hänestä hänen kasvaessaan mieheksi. Ja kun hänen nyt piti
erota Eirikistä, tuntui siltä kuin nuorukainen olisi ollut hänen oma
poikansa.
* * * * *
Ääni toisessa huoneessa oli vaiennut — mutta kynttilä paloi yhä — ja
nyt hän kuuli tuon tuostakin kuorsausta. Olav nousi ja katsoi tupaan.
Eirik oli yhä polvillaan vaipuneena arkulle pää käsivarsien välissä.
Palava kynttilä oli aivan hänen kyynärpäänsä vieressä. Se olisi
helposti voinut kaatua lattiaoljille.
Isä tarttui Eirikiin, ravisti hänet hereille niin varovasti kuin
suinkin. Puoliunissaan, silmät unen samentamina Eirik riisuutui — hän
ei äännähtänytkään — hän laskeutui puoliunissaan vuoteeseen ja nukkui
heti. Hän oli ollut kuin lapsi, tehnyt nöyrästi totellen unenpöpperössä
kaiken, mitä isä oli käskenyt.
Olav puhalsi kynttilän sammuksiin, puristi sydämen märkien hyppystensä
välissä ja hiipi hiljaa kamariin. Pimeässä valveilla maaten hän jälleen
yritti puhua järkeä ymmärtämättömälle sydämelleen.