V.

Bothild makasi koko syksyn. Hänen tilansa oli milloin parempi, milloin

huonompi.

Olav näki tyttärensä kulkevan ääneti ja totisena sairaan siskonsa

ja koko suuren talon askareitten väliä. Cecilia oli urhoollinen ja

kestävä. Isä näki surun ja tuskan kouristavan hänen sydäntään, hän oli

usein itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän ei antanut myöten — hän

hoiti ahkerana ja hyvin ne tehtävät, joissa ennen oli ollut kaksi.

Silloin isä sanoi, että Cecilian olisi nukuttava öisin. Hän valvoisi

itse sairaan luona.

Yskä ja kuume antoivat Bothildin nukkua vähän — pahimpina öinä Olav

oli ylhäällä ja istui hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäisen kerran

eläessään Olav oli pahoillaan, ettei hänellä ollut seurustelunlahjoja

— hän ei osannut leikkiä eikä laulaa, ei kertoa. Eikä hän osannut

kasvatilleen puhua kuolemasta ja taivaan valtakunnasta.

Vaimonsa vieressä valvoessaan hän ei ollut tuntenut vaitiolon painoa.

Hänen ja Ingunnin välillä oli ollut leikkiä ja nuoruuden iloja ja

suruja ja häpeää ja kuolemaakin voimakkaampaa rakkautta, heidän

välillään oli hiljaisuus elänyt ja lainehtinut kuin meri. Mutta tämä

lapsi tässä oli sekä tuttu että vieras kasvatusisälle — hän ei ollut

muuta kuin nähnyt hänen kasvavan talossaan, tulevan kauniiksi ja

suloiseksi, niin että oli ilo sitä katsella; Olav oli ollut hänelle

niin hyvä kuin oli osannut — nyt hän kuolee kuin nuori puu kuivettuu.

Bothild oli osoittanut hänelle selvemmin kuin toiset lapset

tarvitsevansa hänen turvaansa; senpä vuoksi Olav tunsi niin kipeästi

sen, että tytön nyt täytyy kuolla. Vaikkakin Olav tiesi, että olisi

vieläkin pahempaa, jos hänen oma tyttärensä makaisi tässä.

Niin hän istui pölkyllä lieden ja vuoteen välissä, torkkui ja nyökkyi,

nousi tukemaan sairasta yskänkohtausten tullessa, veti peitteen tytön

leukaan asti, ettei tälle tulisi kylmä siinä hiestä likomärkänä

maatessaan, Olav piti astiaa hänen suullaan hänen juodessaan ja

istuutui jälleen.

Olav oli väsynyt ja hänen sydäntänsä ahdisti — ja hän tunsi itse tämän

surun olevan hänessä, kuten outo ihminen hienossa talossa — se oli vain

varjoa ja kaikua siitä surusta, jota hän oli tuntenut vaimonsa jälkeen.

Se oli ollut paljon pahempaa, ja sittenkin oli ollut tuhat kertaa

helpompaa Ingunnin erottua hänestä — vaikka oli kuin olisi elävät liha-

ja verisiteet katkottu kerrassaan — kuin nyt istuessa ja odotellessa

näiden hänen ja tämän vieraan lapsen välisten hienojen lankojen

katkeamista.

Bothild oli sylkenyt verta muutaman kerran — ei niin paljon kuin sinä

iltana, jolloin hän oli Rundmyristä tullessaan sairastunut. Mutta oli

helppoa huomata hänen huononevan, jopa hyvää vauhtia —.

Eräänä aamuna adventti-aikana hän sai taas kovan yskänkohtauksen ja

verensyöksyn. Päivällä Olav näki hänen olevan hyvin heikon. Hän vaipui

illalla uneen; isä jäi valvomaan. Ja kun Bothild heräsi keskiyöllä ja

Olav oli järjestänyt hänet hyvin makaamaan, sanoi Olav, mitä hänen

mielestään oli pakko sanoa:

»Kunhan nyt valkenee, rakas Bothild, lienee parasta, että haen papin

sinulle.»

»Oi ei, oi ei —» hän tarttui kaksin käsin miehen käsivarteen, pyytäen

tuskissaan, »— oi ei, älä puhu sellaisia! Isä, luuletko, että minun

täytyy kuolla?»

Olav ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei lapsi olisi itse sitä

ymmärtänyt jo kauan sitten.

»Lapsi kulta», hän sanoi rauhoittaen, »kuinka sinä et kuolisi? Sinä

olet nuori ja hyvä — eihän sinun tarvitse kuolemaa pelätä. Jumalan

pyhät enkelit ottavat sinut vastaan ja taluttavat sinut Jumalan

istuimen eteen, niiden autuaitten neitosten pariin, jotka uskaltavat

seurata Jumalan karitsaa, mihin ikinä hän menee —»

Mutta kyynelet tulvivat Bothildin suljettujen luomien alta:

»Minä en ole valmis kuolemaan, isä — minä tahtoisin elää kauan tässä

maailmassa —. Minä pelkään kuolla!»

»Sinun ei pidä pelätä. — On parempi asua taivaan valtakunnassa ja

seurata Mariaa hänen vähimpänä palvelijanaan kuin omistaa vaikka koko

maailman ja kaiken, mitä siinä on —.»

»Sinä voit niin sanoa, joka olet hurskas mies ja hyvä kristitty»,

Bothild itki.

»Ihmiset pitävät minua sellaisena», Olav vastasi liikutettuna. »Rakas

tyttäreni, minä en ole sellainen; Jumala tietää, mikä minä olen. Ja

minä kuitenkin, Bothild — minä voin puhua sinulle sellaista Jumalan

armosta, hänen kärsivällisyydestään meidän syntejämme kohtaan ja siitä

rakkaudesta, joka näkyy Kuninkaamme viidessä pyhässä naulanreiässä,

verivirroissa ja haavoissa —. Siitä on kulunut vuosikausia, jolloin

siltä tieltä erkanin ja minun oma tieni on rikkaruohon ja ohdakkeitten

peitossa —. Jospa minä osaisin sinulle sanoa sen, mitä minä olen

itse nähnyt ja oppinut kerran — minä tein itselleni pahoin siinä,

etten uskaltanut elää, niinkuin tiesin oikein olevan — lapseni, minun

mielestäni sinun tulee iloita siitä, että sinä saat nyt kuolla,

ennenkuin olet lisännyt synneilläsi Meidän Herramme kuolemaa ja

haavoja.»

Bothild katsoi isäänsä ihmetellen ja pelästyneenä. Mutta sitten hän

alkoi jälleen itkeä:

»Kyllä minulla on syntejä vastattavana, vaikka olenkin nuori.»

»Ne sinä sanot huomenna sira Eyvindille ja sitten sinä voit levätä

rauhassa —»

Olav istuutui vuoteen laidalle, pitäen Bothildin kättä omassaan;

Bothild itki hiljaa ja valittaen.

»Taivaan valtakunnassa on paras viettää joulua», Olav virkkoi hiljaa.

»Tee sitten niin», Bodhild kuiskasi viimein murtuneena ja sitten alkoi

jälleen itkeä.

* * * * *

Olav haki seuraavana päivänä papin. Bothild ripittäytyi; senjälkeen hän

kutsutti luokseen kasvatusisänsä, siskon sekä koko muun väen, pyysi

heiltä anteeksi, jos hän oli joko tahtoen tai tahtomattaan rikkonut

heitä vastaan. Sitten sira Eyvind antoi hänelle viimeisen voitelun ja

lähtöleivän.

Papin mentyä Olav läksi sisään ja istuutui kuolevan luo:

»Nyt, rakas Bothild, sinä pääset pian isäsi luo. Sinä saat pyytää

Asgerilta, ystävältäni, anteeksi, etten pitänyt niin hyvin kuin minun

olisi tullut pitää sitä lupausta, jonka minä annoin hänelle sinä

päivänä, jolloin minä otin sinut vastaan ja lupasin olla sinulle isän

asemessa. Muistatko sitä päivää — sinä istuit sen oven ulkopuolella,

jonka takana isäsi makasi, silloin satoi ja tuiskusi; sinulla oli

kylmä, olit vallan sininen. Sinä olet aina ollut hyvä ja tottelevainen

lapsi, tyttäreni — Jumala suokoon, ettei sinulla olisi liian katkerasti

syytä valittaa minusta Jumalalle astuessasi tuomiosaliin ‒»

»Minulle sinä aina olet ollut mitä hellin isä.» Hän makasi vähän

aikaa, sitten hän kuiskasi kuin häntä olisi peloittanut puhua uudesta

aiheesta: »Kunhan sinä et olisi koskaan ollut jollekin toiselle

ankarampi —»

»Mitä sinä tarkoitat?» isä kysyi vähän kylmähkösti.

»Eirik», Bothild sanoi hyvin hiljaa. »Häntä kohtaan sinä minun

mielestäni olit usein ankara.»

»Sitä minä en usko», Olav vastasi torjuen. »En minä tiedä olleeni

Eirikiä kohtaan sen ankarampi kuin on ollut tarvis.»

Bothild vaikeni vähän aikaa. Sitten hän rohkaisi mielensä:

»Sitten on Cecilia, isä. Minä toivoisin, ettet antaisi häntä Jørund

Kolbeininpojalle, jos se on kovin vastoin hänen tahtoaan.»

»Onko se sitten niin?» Olav kysyi vähän ajan kuluttua vastahakoisesti.

»Hän piti enemmän Aslakista», sisar kuiskasi.

Siihen Olav ei vastannut.

»Minä en ole aikonut», hän sanoi vihdoin, »pakottaa Ceciliaa. En minä

aio naittaa häntä miehelle, jota hän ei halua ottaa. Mutta en minä

sentään voi luvata häntä mille miehelle tahansa, josta hän sattuu

pitämään, jos hän minun mielestäni ei ole Cecilialle kyllin arvokas.»

Olavin ääni oli sellainen, ettei sairas uskaltanut enää siitä aiheesta

puhua.

* * * * *

Olaviin oli koskenut Bothildin puhe. Eirikin lähtö Hestvikenistä oli

liiaksi paon tapainen, eikä se voinut olla herättämättä Olavissa

ihmettelyä. Ja hän oli nähnyt yhtä ja toista muutakin — epäilys

heräsi. Mutta Olav ei tahtonut antaa sille valtaa. Ei, sellaista ei

voisi uskoa kenestäkään miehestä, ei Eirikistäkään: että hän olisi

voinut ryhtyä salaisiin suhteisiin kehenkään neitoseen, joka oli

hänen isänsä turvissa, omaan kasvattisiskoonsa. Olihan totta, että

kasvinsiskokset — mutta Ingunnin ja hänen asiansa oli vallan toinen;

he olivat olleet sulhanen ja morsian jo lapsesta lähtien; että heidän

välillään oli rakkaussuhde, vieläpä että he olivat unohtaneet kaikki

toistensa sylissä, — se johtui siitä, ettei kukaan pitänyt heistä

huolta, ei kukaan ohjannut heitä oikeaan, yhtä välttämättä kuin kaksi

nuorta tainta kasvaa vieri vieressä oksien ja lehtien yhtyessä yhdeksi

latvaksi. — Ei Eirik enempää kuin Bothildkaan ollut kuullut sellaisista

suunnitelmista. Se on totta, että hän oli joskus _ajatellut_ sitä:

jos kävisi niin, että Eirik tulisi kotiin eikä Cecilia saisikaan

Hestvikeniä hänen jälkeensä — silloin voisi naittaa Eirikille hänet,

joka ei ollut oikeastaan vähemmän rakas kuin oma tytär. Siinä olisi

jonkinlainen lohdutus, että uusi suku polveutuisi Bothildista. Mutta

nämä ajatukset olivat olleet aivan irrallisia, hän ei ollut puhunut

niistä kenellekään — mikäli hän muisti, hän oli sanonut syyksi

Bothildin nuoruuden ja köyhyyden, kieltäessään Galabyn Ragnvaldia

lähettämään suotta kosijoita tänne —.

Sitten oli se Cecilian asia. Jørundin sukulaisista hän ei ollut kuullut

eikä heitä kysynyt, ja Olav oli sydämessään syvästi loukkaantunut.

Olihan ennen kuulumatonta sellainen, että Jørund oli ensin tunnustellut

maaperää ja kuultuaan, että hän voisi koettaa onneaan, hän ei enää sitä

tehnytkään —.

Olav tunsi salassa vihaa sekä Jørundia että Eirikiä kohtaan, joka oli

siihen syypää.

Aslakin asiaa ei taas kannattanut enää ajatellakaan. Hän ei huomannut

Ceciliankaan ajattelevan enää vierasta.

Mutta Olav oli sittenkin tullut levottomaksi. Hän ei ollut ensinkään

varma, ettei Bothildin ja Eirikin välillä olisi ollut jotakin, josta

hän ei tiennyt hän ei voinut aavistaa, mitä se olisi ollut. Pitkinä

valvomisöinään hiipi turvattomuus hänen mieleensä.

Cecilia—. Ihmiset sanoivat, että jos nainen on saanut lehtolapsen,

seuraa sama kohtalo tyttäriä kolmessa polvessa. Ingebjørg Jonintytär,

Ingunn —. On päin honkia ajatella sellaista — Ceciliasta, joka oli niin

viileä ja viaton kuin aamunkaste: mahdotonta ajatella kenenkään miehen

voivan houkutella tarmokasta lasta oikealta tieltä. Hänessä ei ollut

mitään, mikä olisi muistuttanut äidinäidin kuumasta itsepäisyydestä

tai äidin avuttomasta heikkoudesta. Mutta Jumala, hyvä Jumala, voiko

ihminen milloinkaan vastata toisesta niissä asioissa —! Hänen tarvitsi

vain ajatella itseään —.

Hän olisi joka tapauksessa sinä päivänä iloinen, jolloin hän olisi

saanut Cecilian naimisiin ja turvattuun asemaan — hän tiesi sen nyt!

Illalla hänen istuessaan sairaan luona Bothild kysyi isästään — jotakin

pientä asiaa, jonka hän arveli Olavin mahdollisesti tietävän.

Olavin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut jutella ystävästään

tämän tyttärelle. Hän huomasi nyt ihmeekseen Bothildin uskollisesti

muistaneen isäänsä näinä monina vuosina. Olav ilostui löydettyään täten

vihdoinkin aiheen, josta hän voisi puhella sairaan tytön kanssa. Nyt

muistui toinen nuoruusmuisto toisensa jälkeen mieleen — myöskin niiltä

ajoilta, jolloin hän oli Tanskassa enonsa luona. Ja hän muisti aika

paljon kertoa Bothildille Asger Maununpojasta ja heidän yhteisistä

sukulaisistaan.

»Miten läheisiä sukulaisia me oikeastaan olemme Eirikin kanssa — ja

Cecilian?» Bothild kysäisi kerran.

Olav selitti sukulaisuuden. Se oli melko kaukaista. Eirikin kanssa

Bothild ei ollut oikeastaan ensinkään sukua, hän ajatteli itsekseen.

Varmaankaan hän ei alkaisi kysellä saadakseen selkoa, oliko

sukulaisuutta luvattomia teitä — olihan hän jo sopeutunut kuoleman

ajatukseen.

Hän ei milloinkaan enää tullut puhuneeksi sellaista, mitä hän oli

sinä yönä puhunut, jolloin hän ensi kerran huomasi, ettei lapsiraukka

halunnut kuolla. — Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen rakkaudesta

ja niistä teistä, joita hän oli kerran kulkenut, mutta jotka hän oli

laskenut ruohottumaan.

Kymmenen yötä ennen joulua Bothild Asgerintytär kuoli kasvatussisarensa

syliin.

* * * * *

Herra Ragnvald Torvaldinpoika oli tänä talvena talossaan lähellä

Konungahellaa. Hän hämmästyi Eirik Olavinpojan palatessa takaisin,

sillä hän oli luullut nuorukaisen eronneen tällä kertaa toden teolla.

Mutta hän otti hänet hyvin vastaan — hän oli tottunut Eirikin

huikentelevaisuuteen ja kuljeskelunhaluun, mutta mies oli urhoollinen,

uskollinen ja pystyvä palveluksessa ollessaan, ja Ragnvald-herra piti

hänestä.

Ja niin Eirik sai vanhan paikkansa Ragnvald-herran linnan tuvassa. Ja

hän kulki entisten tovereittensa parissa kuin vuoren lumoissa ollut.

Hän ei tänä talvena leikkinyt eikä laulellut.

Mitä enemmän hän yritti irtautua omista ajatuksistaan, sitä hullummin

kävi — hän oli kuin kala verkossa, mitä enemmän hän pyristeli irti,

sitä lujemmin hän sotkeutui kiinni.

Jos hän yritti ajatella ensimmäisiä, huolettomia aikoja kodissaan

Jørundin ja Cecilian kanssa ja iloja ja kesäkiireitä rakkaassa

kotitalossa, sitä kipeämmin tuska puristi: hän oli ainiaaksi murskannut

sen kaiken. Bothildin surunpainama olemus nousi esiin — arka

lapsirukka, jota hän oli häväissyt ja pettänyt ja ajanut takaa kuin

metsän sutta vaikkakin hän rakasti häntä — Bothild oli ensimmäinen

ainoa, jota hän oli rakastanut.

Nyt hän ei itsekään käsittänyt, miten hän oli voinut olla Bothildia

kohtaan sellainen. Eihän hän muuten sellainen ollut —. Mutta hänellä

oli epäselvä ajatus, että kodin joka nurkasta häntä vastaan hohti

joitakin vanhoja pahoja voimia hänen kesällä Hestvikeniin palatessaan

— vanhoista rakennuksista ja vedestä ja maasta ja Livin majasta —

kuten musta vesi pursuaa suomaalla kulkijan jalanjäljistä. Ja kuten

usva nousee hiljaisesta, mätänevästä suosta, oli se tehnyt hänet

kuumesairaaksi ja päästään pyörälle —.

Mutta nyt se oli lopussa — Hestvikeniin hän ei voisi enää milloinkaan

mennä. Hän oli nyt kotoaan pannaan pantu, suojaton mies. Sillä nyt

olivat siitä varmaankin saaneet jo kaikki tietää. Ja ajatus tavata

tämän jälkeen isä, joutua hänelle tilintekoon — se peloitti Eirikiä

enemmän kuin tuomiopäivä.

Turhaa, turhaa oli Bothildin rakkaus häneen. Nyt hän tiesi Bothildin

pitävän hänestä, ja Bothild oli näinä monina vuosina, hänen

kuljeskellessaan maailmalla, odotellut häntä. Hän oli nähnyt hänen

aran, uskollisen, odottavan rakkautensa nöyrissä katseissa, avuttomassa

nöyryydessä heidän yhdessä ollessaan. Ja nyt hän oli kadottanut kaiken

—.

Hän yritti joskus rohkaista mieltään. Ensiksikin hän ei ollut häväissyt

ja pettänyt rakasta ystäväänsä. Hän ei ollut tehnyt hänelle mitään

pahaa milloinkaan — ja ajatukset lienevät sentään tullivapaat tässä

maailmassa. Hän oli käyttäytynyt epäkohteliaasti ja raa’asti jonkin

kerran — olihan sekin pahasti, mutta sen pahempaa se ei sentään ollut.

Mutta ei auttanut, vaikka hän sanoikin niin itselleen. Sitä iltaa

naistentuvan eteisessä, pelkoa sinä yönä metsässä — siitä ei päässyt

yli eikä ympäri. Hän ei päässyt irti tunteesta, että siellä olikin

tapahtunut enemmän kuin oikeastaan hänen tietämänsä mukaan oli

tapahtunut. Ja tuntui kuin olisi vajonnut kauhujen kuiluun.

Ja silloin tuli houkutus irtautua tästä kaikesta. Asettaa miekan kahva

kiveä vastaan ja kääntää sen kärki sydäntään kohden — silloin kylmä

rauta voisi viilentää rinnan polttavan tuskan. Tämä tuska ahdisti häntä

joulun alla, hänellä ei ollut rauhaa yöllä enemmän kuin päivälläkään —

olisi helpotus päättää päivänsä.

* * * * *

Mutta uudenvuoden maissa hän eräänä aamuna heräsi, ja hänen mielensä

oli niinkuin sumu olisi hälvennyt. Hänestä oli yhtäkkiä tuntunut

käsittämättömältä, miten hän oli voinut niin ajatellakaan:

Bothild, hänen suloinen vaimo-parkansa — pitääkö hänen odottaa turhaan!

Tietysti hän odotti Eirikiä palaavaksi luokseen. Hän oli ollut

Bothildia kohtaan julma ja paha — mutta ei ollut loukannut häntä.

Jumalan kiitos! Ja heidän erotessaan — hehän olivat eronneet ystävinä,

hän oli luvannut palata hänen luokseen —.

Isä — nyt Eirikistä tuntui, ettei hänen tarvinnut isää niin kauheasti

pelätä! Olihan hän täysi mies — jos isä raivoaisi, niin raivotkoon!

Sitäpaitsi — miten Bothild sentään olisikaan voinut kertoa isälle —

eihän heidän välillään ollut tapahtunut mitään sellaista, josta hän

olisi voinut kasvatusisälleen valittaa —. Jos hän olikin siepannut

hänet vähän lujemmin pari kertaa, suudellut häntä — siitä ei

kenellekään neidolle tullut vahinkoa!

Cecilia oli sanonut isän pitävän huolta Bothildin joutumisesta hyviin

naimisiin — isä piti Bothildista kuin omasta lapsestaan. Ja ellei hän

olisikaan isän mielestä kyllin rikas miniäksi — hän kyllä saisi isän

toisiin ajatuksiin!

Ulkona oli säteilevä talvipäivä, lumi hohti auringossa ja taivas oli

niin sininen kuin keväällä. Eirik kuljeskeli hyräillen ja silloin

tällöin ääneen laulaen. Ja illalla, saattaessaan isäntäänsä vuoteeseen,

hän pyysi toimestaan eroa Ragnvald-herran kysymykseen, mitä tämä nyt

sitten merkitsi, Eirik vastasi saaneensa kutsun tulla kotiin häitä

viettämään.

Ragnvald-herra oli vähän juovuksissa ja hyvällä tuulella; hän kyseli ja

laski leikkiä, ja silloin Eirik kertoi:

Se oli hänen kasvatussiskonsa — sen Asger Maununpojan tytär, joka

oli saanut Knuthild Holgeirintyttären kanssa Eirikstadin — tunsihan

Ragnvald-herra hänet ja että hän tappoi Paal Galtin ja joutui silloin

henkipatoksi —. Niin, Olav Auduninpoika oli ottanut luokseen vanhan

emäkarhun ja pikkutytön — Olav ja Asger olivat olleet aseveikkoja — nyt

oli neito kasvanut, kaunis ja suloinen ja kaikille neidoille kelpaava

esikuva, mutta hänellähän ei ollut maata eikä rikkaita sukulaisia; ja

niin Olav ei halunnut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Sen vuoksi

Eirik oli palannut takaisin syksyllä Ragnvald-herran luo — hänen

mielestään isällä piti olla aikaa miettiä asiaa, sillä hän oli sanonut,

etteivät he näkisi häntä Hestvikenissä, ennenkuin isä antaisi hänelle

Bothildin. Ja Olav tiesi vanhastaan, ettei Eirik ollut se poika, joka

myöntyi —. Ja isähän alkoi jo olla iäkäs; hänelle kävi raskaaksi

hoitaa taloa ja tilojaan; hän tarvitsi poikaa nyt kotona. Niin, hän

oli lähettänyt sanan. Eirik sai tulla kotiin, Bothildin hän saisi

vaimokseen ja isä oli nyt sitä mieltä, että kaiken piti käydä mitä

pikimmin — niin että kihlajaiset ovat nyt heti ja häät heti paastoajan

päätyttyä. Niin, Eirik selitti, hän oli saanut sanan eilen kirkolla;

eräs maastrandilainen mies oli ollut munkkien luona ja hän oli jutellut

hänen kanssaan messun jälkeen. Hänen kotipuolensa miehiä oli aina

Maastrandissa sillin pyynnissä.

Sen vuoksi hän läksisi mielellään nyt heti, niin hän voisi seurata

sitä miestä Maastrandiin ja päästä sieltä kotiin venekyydillä

silli-aluksessa.

Ragnvald-herra toivotti hänelle onnea ja antoi hänelle

jäähyväislahjaksi sen hevosen, jolla Eirik oli ratsastanut,

satuloineen, valjaineen päivineen sekä punaisen vaipan mustine

silkkihilkkoineen.

Eirik ratsasti jo seuraavana päivänä pohjoista kohti; hän aikoi

Maastrandiin. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei se, mitä hän

Ragnvald-herralle kertoi, ollutkaan totta; siellä oli usein kotipuolen

miehiä talvisin sillinpyytäjien joukossa, niin että hän luuli varmasti

tapaavansa jonkun, joka veisi hänet Foldeniin.

Kalastus oli täydessä käynnissä ja Eirik sitä paitsi halusi saada

hevosenkin mukaan alukseen, sillä hänen mieleensä oli johtunut ajatus

antaa se Bothildille morsiuslahjaksi. Ja niin kesti toista viikkoa,

ennenkuin hän sai kyydin — jotkut drafnilaiset miehet olivat olleet

Maastrandissa suoloja myymässä.

Rannikkoa pitkin purjehdittaessa heidät saavutti kova myrsky, ja

Saverniin saavuttua suolanmyyjäin oli jäätävä maihin odottamaan. Folden

oli täynnä pohjoisesta ajautuneita ajojäitä ja ne olivat jäätyneet

pitkiksi lautoiksi; vuonon poikki ei nyt päässyt veneellä eikä

hevosella.

Eirikin kärsimättömyys, oli matkalla kasvanut tunti tunnilta. Bothild,

Bothild askarteli hänen ajatuksissaan, hän ajatteli häntä, joka kulki

kotona Hestvikenissä odotellen. Sillä hän ei voinut kenellekään

valittaa suruaan —. Tai he istuivat yhdessä naistentuvassa, hän ja

Cecilia, kehräsivät ja ompelivat ja juttelivat hänestä. Hän näki

edessään hänen kasvonsa ja hänen silmänsä hänen astuessaan tupaan — kun

koko talossa huudettiin Eirikin palanneen kotiin. Ja ajatellessaan,

että hän saisi pitää häntä sylissään päästyään ensikerran kahdenkesken,

värisi hänen joka veripisaransa riemuisasta odotuksesta — pahoja

ajatuksiaan hän muisteli vain kuin lumousta, josta oli vapautunut.

Nyt Bothildkin pääsisi surustaan ja sairaudestaan ja he eläisivät

onnellisina koko ikänsä. Hän ei epäillyt ensinkään, ettei isäkin

myöntyisi, kunhan hän oli aikansa murjotellut ja marissut. Mutta kun

näki, ettei poika peräytyisi —!

— Sitten Eirik Olavinpoika satuloi hevosensa ja läksi maata myöten

Foldenin länsipuolta pohjoista kohti. Ihmiset olivat Tunsbergissa

samaa mieltä — Hestvikeniin oli jäitse mahdotonta päästä. Silloin

hän ratsasti eteenpäin. Hänen täytyi päästä Skogheimin lääniin;

Oslovuonon sisäosa oli kovassa jäässä. Eirikillä ei ollut aikaa käydä

kaupungissakaan; hän käänsi hevosensa etelää kohti.

Hän ratsasti kirkonkylän lävitse eräänä iltapäivänä.

Hän tapasi siellä Ragnvald Joninpojan rekikuorman kanssa; he

pysähtyivät tervehtimään. Eirik kysyi, oliko Ragnvald ollut äskettäin

Hestvikenissä?

»En hautajaisten jälkeen», Ragnvald vastasi.

Kun Eirik ei virkkanut mitään, tuntui Ragnvaldista, että hänen oli

katkaistava hiljaisuus:

»Sinun isäsi ja Cecilian kanssa en sen koommin ole ollut puheissa —

minä en ole nähnyt heitä muuta kuin kirkossa. Se oli heille kovaa —

vaikkakaan se ei ollut odottamatonta, mutta hän oli niin nuori ja hyvä,

Jumala sielua armahtakoon! — Olav ei olisi voinut pitää kauniimpia

hautajaisia, vaikka olisi ollut hänen oma lapsensa — ja hän puhui

kauniisti, nimittäin Olav, pitäessään ruumiin talosta-kantopuheen —»

»Minä en tiennyt sisareni kuolleen —»

Eirik tuijotti tyhjään ilmaan. Ragnvald tuli neuvottomaksi, sillä hän

huomasi toisen saaneen suuren surun. Sitten hän nykäisi ohjaksia,

hoputti hevostaan.

»Ei, minun on riennettävä kotiin ennen pimeän tuloa ‒. Hyvästi, Eirik —

me tapaamme kyllä, jos sinä jäät joksikin aikaa kotiin —»

— Eirik ratsasti sinne, minne Rundmyrin lumiset, pienet majat näkyivät

kaukaa valkoisen hangen takaa. Hänen masentuneeseen mieleensä tulvahti

vastenmielisyys ja kouristava pelko.

Ainainen vuonosta nouseva usvapilvi sakeni lännessä olevan

pilvikerroksen eteen; aurinko oli painunut sen taakse. Lunta oli vain

sen verran, ettei se peittänyt sen alta törröttäviä kiviä ja juuria

leppien alla kulkevalla tiellä; tummat, kesäisten angervojen latvukset

ja keltainen, kuihtunut ruoho reunusti jäätyneen joen varrella kulkevaa

tietä.

Metsässä oli nyt valoisaa, autiota ja avointa. Mutta jossakin tämän

tien varrella se oli tapahtunut — ja Eirik muisti selvästi sen syysyön

kostean, tympeän pimeyden, ikäänkuin he olisivat olleet kietoutuneina

pahuuden valtaan.

Hämärsi jo hänen ratsastaessaan kotipihaan. Olav itse oli ulkona. Hän

astui vierasta vastaan; huomattuaan poikansa hän tervehti ihmetellen,

mutta ystävällisesti:

»Sinäkö tulet —?»

Isän ryhdikäs, vaikkei varsin pitkä vartalo näytti lammasnahkatakissa

leveältä; hän oli avopäin. Eirik erotti siinä hämärissä hänen tukkansa

ja kasvonsa, kaikki harmaana, kasvojen puhtaat piirteet, toinen poski

sisään painuneena ja murskautuneena. Eirik ei käsittänyt, helpottiko

vai raskauttiko hänen tuskaansa toisen näkeminen. Hänessä heräsi toivon

kipinä, että isä voisi häntä auttaa, mutta hän piteli siitä kiinni,

kuten pidetään ajokoiraa hihnassa: hän oli niin monta kertaa turhaan

odottanut Olavilta apua.

Sitten vanha Tore tuli, tervehti häntä ja otti hänen hevosensa. Olav

pyysi poikaansa sisään.