Eirikiltä loppuivat kodin rauha ja viattomat, puhtaat kesäpäivät.
Nyt heidän neljän piti olla yhdessä — sillä Cecilian mieleenkään ei
juolahtanut, että hän hievahtaisi mihinkään, ellei sisar olisi mukana.
Mutta Eirikin kiihoittuneessa mielessä näytti siltä kuin Bothild olisi
tunkeutunut nuoremman pariin. Hän pysyi aina vähän jäljessä, viivytteli
hitaine, raskaine ja aistillisine liikkeineen ja iänikuisine arkoine,
kurkistelevine katseineen — hänestä tuntui kuin Bothild riippuisi
kiinni noine silmineen, kuin hän olisi koskettanut Eirikiä käsin, mutta
heti häneen katsoessa tytön katse luisti pois. Se herätti nuorukaisessa
jonkinlaista raivoa — ettei hän koskaan pääse häneltä rauhaan; häntä
hävettivät omat ajatuksensa, — tässä kulki isänsä ja siskonsa kanssa,
mutta levottomuus ja himo kiusasivat häntä Bothildin vuoksi.
Häntä halutti kohdella tyttöä kovasti saatuaan hänet kerran käsiinsä —
lähettää hänet luotaan itkien ja murtuneena. Se oli järjetön mieliteko,
tämä halu tehdä pahaa, joka oli tunkeutunut esiin joistakin hänen
sielunsa tuntemattomia a syvyyksistä — tällainen orjaansa suuttuneessa
herrassa herännyt mieletön, sokea oikku, koska orjan arat ilmeet ja
nöyrä yritys peittää suruaan ärsyttää häntä —.
Bothild muistutti orjanaista, sodassa otettua naista. — Vieläpä
molemmat paksut palmikot, jotka riippuivat täyteläisillä, hieman
veltoilla rinnoilla, muistuttivat kahleita; ne ulottuivat melkein
polviin asti ja niiden paino näytti vetävän päätä eteenpäin ja tekevän
hänestä kumaraselkäisen. Bothildin tukka ei sitäpaitsi ollut musta
ja suorrukkeinen kuten hän oli luullut nähdessään hänet ensi kerran,
jolloin se oli märkä — siinä oli pehmeä, ruskea väri, se vivahti
vähän punervalle, sopi hyvin hänen valkoiseen ja punaiseen ihoonsa ja
tummansinisiin silmiinsä. Mutta hänen kauneutensakaan ei lepyttänyt
Eirikiä.
Hän ei juuri puhunutkaan tytölle — kaikki tämä Bothildia koskeva
askarteli vain hänen ajatuksissaan. Mutta hän ei voinut tehdä mitään
isänsä talossa asuvalle naiselle. Sitäpaitsi hän pelkäsi isää — kun
hänen mielensä puhtaus ja rauha oli tullut järkytetyksi, heräsi hänessä
koko lapsuusaikanansa isäänsä kohtaan tuntema pelkokin —.
* * * * *
Joko Olav ja Cecilia eivät huomanneet mitään tapahtuvan Eirikin ja
Bothild Asgerintyttären välillä, taikka he käsittivät näkemänsä
toisin kuin mitä se oli — että he joko eivät pitäneet toisistaan tai
he ujostelivat toisiaan. Ei isä enemmän kuin siskokaan osoittaneet
pienimmälläkään tavalla ajattelevansa mitään —.
Jørund oli huomannut heti, mikä Eirikiä vaivaa, mutta hän tyytyi
huomauttamaan siitä jonkin kerran leikillisesti.
»Minä en käsitä», hän sanoi kerran hymyillen sitä hymyään, jota Eirik
ei voinut suvaita, »että sinä pidät hänestä niin kovin. Hän hikoilee
niin —.»
Toisen kerran hän sanoi — oli jo ilta heidän maata pantuaan:
»On se vain ikävää, ettet sinä saa häntä jalkavaimoksesi — koska Olav
on hänen holhoojansa — eikä hän liene niin rikaskaan, että sinä voisit
ajatella hänen naimistaan!»
Eirik vaikeni mieli kuohuksissa. Naida hänet — ha olisi varmaankin
viimeinen, jonka hän vaimokseen otti. Ei hän sillälailla ajatellut
Bothildia —.
Jørund teki poislähtöä — hänen oli oltava kotona Marian
syntymämessussa. Skikkjustadin Baard oli ottanut Jørundista selkoa.
Sitä täytyi sanoa hyväksi naimakaupaksi, sanoi Baard. Gunnarsbyssä oli
rikkauksia ja Gunhild Rypan pojilla oli odotettavana lisää perintöä;
Kolbein oli ollut paikkakunnalla kuin kuningas ja hän oli ollut arvossa
pidetty mies. Pojista, jotka nyt asuivat taloa, ei pidetty yhtä paljon,
mutta ihmiset puhuivat heistä sellaista, mitä kadehtijat aina puhuvat,
kun rikas mies pitää oikeuksistaan kiinni. Molemmat vanhemmat veljekset
olivat naineet mahtavien ja etevien miesten tyttäriä — »niin etten minä
kieltäisi sinua ottamasta heidän pyyntöään vastaan, jos Jørund muuten
sinun mielestäsi on sen arvoinen, että häneen voi suostua», sanoi Baard
Olaville.
Silloin Olav mainitsi Eirikille: jos Jørund on sitä mieltä ja hänen
omaisensa ajattelevat samoin, voisi sitä asiaa kyllä ajatella —.
Eirik tuli siitä vähän alakuloiseksi. Hän ei ymmärtänyt, mistä se
johtui — nyt hänestä kuitenkin tuntui, ettei Cecilialla ollut mitään
kiirettä naimisiin. Eihän hän oikeastaan ollut muuta kuin lapsi vielä,
tuo hänen pieni sisko kultansa —.
* * * * *
Eräänä aamuna Cecilia virkkoi isälleen, että nyt täytyy hänen ja
Bothildin muuttaa joksikin aikaa naistentupaan nukkumaan — heidän
täytyi panna kuntoon väen talvitamineita ja silloin täytyy iltaisin
valvoa myöhänlaiseen.
Eirik haki ennen vuoteeseen menoaan sinä iltana esille ne vaatteet,
mitkä hän seuraavana aamuna aikoi ottaa vuonolle mennessään ylleen
— Olav aikoi aamun sarastaessa lähteä makrillin pyyntiin. Silloin
hän huomasi sen villapaidan, jonka hän aikoi ottaa mukaansa, olevan
kyynärpäästä rikki. Eirik otti paidan ja läksi ulos, hän aikoi pyytää
sisartaan korjaamaan sitä — hän oli kuullut neitosten vielä valvovan
mennessään heidän ovensa ohi vähän aikaa sitten.
Eteisessä oli pilkkopimeää. Hän kuuli ohuen väliseinän takana sisarensa
kolistelevan arkkujen kanssa; tämä huusi Bothildia avaamaan Eirikin
koputtaessa tuvan oveen.
Ovi avautui, tytön takana oli huone valaistu. Tumma naisolento näytti
oviaukossa vaipuvan säikähdyksestä kokoon nähdessään kuka ulkopuolella
oli. Soinnuttomalla, kuiskaavalla äänellä hän sanoi Cecilialla olevan
siistimisessä kiirettä: »Kyllä minä ompelen tämän sinulle—.»
Hän ojensi kätensä tarttuakseen paitaan —. »Tule tänne» — käski Eirik
hiljaa tarttuen hänen ranteeseensa. Tyttö totteli huohottaen hiljaa
kuin tuskassa: hän kumartui oviaukosta ja seurasi eteiseen. Samassa
Eirik tarttui häneen ja painoi seinää vasten, hän painautui häneen
kiinni ja etsi kasvoillaan tytön kasvoja siinä pimeässä, kosketti
hänen palmikoitaan ja tapasi jääkylmän, pyöreän posken; hän kahlitsi
suudelmillaan irti rimpuilevan pään seinään.
»Tule ulos kanssani», hän kuiskasi, »tule kanssani ulos —»
Tyttö läähätti säikähtyneenä, toinen kuuli hänen hampaittensa kalisevan
ja hänen pehmeitten, kylmien käsiensä rimpuilevan voimattomina — tyttö
koetti puolustautua, mutta ei jaksanut. Eirik otti hänen molemmat
kätensä toiseen omaansa puristaen kuin saadakseen veren kynsien
alta irti. Tyttö oli säikähdyksestä niin pökerryksissä, ettei Eirik
huomannut, ymmärsikö hän oikeastaan ainoatakaan sanaa hänen rajuista,
hävyttömistä kuiskauksistaan.
Silloin Olav huusi eteisen ovelta. He eivät olleet kuulleet hänen
tuloaan. Hän huusi Ceciliaa. Eirik laski Bothildin irti, hän vapisi
itsekin — silloin Cecilia tuli sisäovelle:
»_Täälläkö_ te seisotte?» hän kysyi ihmeissään, ja sitten toisten
ohitse: »mitä sinä, isä, tahdot?»
Olav kysyi sitä pientä soikkoa, jonka hän viime viikolla oli tuonut
lipeällä pestäväksi.
»Inga on sen varmaankin unohtanut — minä etsin sinulle toisen, isä.»
Hän meni sisään lyhtyä hakemaan ja palasi se mukanaan, »— oletteko te
riidelleet?» hän kysyi puoleksi hymyillen valon langetessa eteisessä
toisten kasvoille. Sitten hän läksi juoksemaan —.
Eirik kuuli isänsä korkorautojen etenevän pihakalliolla. Hän oli nähnyt
vilahdukselta Bothildin kalmankalpeat kasvot tämän hiipiessä tuvan
ovesta sisään. Eirik meni katsomaan sisään —.
Tyttö oli vaipunut polvilleen vaatearkun eteen, pää oli ristissä
olevien käsien varassa. Eirikiä raivostutti hänen tämä asentonsa — ihan
kuin hän rukoilisi —.
»Nouse ylös», sanoi hän, hänen äänensä tuli raa’aksi ja kovaksi,
»ennenkuin Cecilia tulee. Et suinkaan sinä tahdo hänen saavan tästä
tietää?» Sitten hän läksi ulos.
* * * * *
Astuessaan seuraavana aamuna päivän koitteessa mäkeä alas siltaa kohti
hän näki tytön kulkevan edellään kantaen suurta tiinua. Tyttö vei
sen veneeseen, palasi juuri takaisin laituriporrasta myöten Eirikin
saapuessa veneelle. Eirik ojensi kätensä auttaakseen — tytön yläruumis
painui vallan kokoon sinä lyhyenä hetkenä, jona toinen piti kädestä,
ja Eirik huomasi tytön olevan kasvoiltaan lumivalkoisen, mutta silmien
alla oli syvät, mustat renkaat. Niin hänellä oli usein, huomasi Eirik
nyt — ehkäpä hänen silmänsä näyttivätkin sen vuoksi niin suurilta.
Mutta Eirik oli tuskin päässyt veneeseen, kun Olav tuli ja sanoi
hänelle, että hän saikin jäädä maihin. Voi sattua niin, että he
viipyisivätkin kolmisen päivää, ja hän odotteli Reidulfia, nimismiestä,
huomenna tulevaksi erään asian vuoksi. Olav sanoi Eirikille, mitä hänen
piti sanoa ja tehdä, jos nimismies sattuisi tulemaan.
Eirik jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes vene hävisi aamusumuun. Hän
näki hädin tuskin toista rantaa — vuoren halkeamissa kasvavat pienet
lehtipuut olivat jo keltaiset — sitä hän oli tuskin huomannutkaan,
niin, olihan syksy jo menossa. Hän kuunteli airon loisketta sumussa;
pieni alus näkyi pienenä pilkkuna. Eirikiä puistatti — oli kylmä — hän
kääntyi ja meni taloa kohti.
Sivuuttaessaan ranta-aitan hän kuuli jonkun olevan siellä. Samassa hän
pysähtyi kuuntelemaan jännittyneenä — olisikohan siellä hän —?
Hän hiipi ovelle, kurkisti sisään. Bothild seisoi selin ottamassa
nipusta kuivaa kalaa. Hän oli parilla harppauksella tytön luona,
kietoi kädet hänen ympärilleen. Hän tunsi tämän jäsenten herpautuvan,
ikäänkuin jokainen luu olisi sulanut, hän makasi voimatonna Eirikin
käsivarsilla, jotka puristivat häntä rinnan alta. Sitten Eirik viskasi
hänet luotaan, niin että hän kaatui maahan — Eirik juoksi ovelle
sulkien sen.
Kääntyessään hän näki tytön seisovan edessään, suorana ja jäykkänä,
kasvot hohtavan punaisina:
»Mitä sinä teet!» Hänen silmänsä olivat pikimustat ja suuret, »sinä
käyttäydyt kuin — sinä et käyttäydy miehen tavoin — oi!» Bothild huusi
kovaa ja terävästi, ja sitten kyynelet alkoivat virrata tulvimalla.
Eirikin selkäpiitä karmi kylmät väreet tytön katkeruus sai hänet
yht'äkkiä järkiinsä. Mutta hänen itkunsa aiheutti hänelle uuden
mielenliikutuksen — häpeä ja katumus sai hänet hämilleen — ja tyttö
itki niin, että häntä alkoi peloittaa:
»Älä itke sillä lailla —», hän mutisi järkytettynä.
Mutta Bothild itki yhä kyynelten virratessa pitkin vääristyneitä
kasvoja. Kerran hän nosti kädet kasvoilleen, mutta antoi niiden vaipua
jälleen alas raskaasti.
»Mitä minä olen sitten sinulle _tehnyt_», hän huusi, »minkälainen mies
sinusta on tullut!»
»Bothild!» Eirik pyysi onnettomana. »Et suinkaan sinä luule minun
tosissani tarkoittaneen — sehän oli vain leikkiä —»
»Leikkiä!» Harmista kipinöiden tyttö katsoi häntä suoraan silmiin.
»Sellaistako sinä kutsut leikiksi —» sitten itku taas voitti. Hän
itki niin, että hänen täytyi istuutua — vaipui arkulle ja käänsi
kasvonsa hänestä pois. Otsa seinään nojaten hän itki nyt hiljemmin,
surullisemmin ja valittavasti.
Eirik seisoi hiljaa. Hän ei keksinyt mitä sanoisi. Vihdoin Bothild
kääntyi häneen päin puolittain ja huokasi pitkään, vavisten:
»Oi niin —! Minä en ollut ajatellut näin käyvän sinun tultuasi jälleen
kotiin luoksemme —»
»Minun tultua kotiin?» Eirik kysyi hiljaa.
»Me arvelimme sinun kerran tulevan kotiin», hän sanoi melkein
ivallisesti. »Me juttelimme siitä usein, Cecilia ja minä —» hän itki
taas.
»Älä itke sillä lailla», Eirik pyysi vihdoin.
Bothild nousi, pyyhki käsillään itkettyneitä kasvojaan.
»Avaa minulle ovi», hän pyysi lyhyesti.
Eirik teki niin, mutta hän jäi seisomaan oven eteen.
»Mene pois tieltä», tyttö sanoi kuten äskenkin. »Laske minut nyt pois.»
Eirik astui syrjään. Bothild meni hänen ohitseen. Eirik jäi seisomaan —
hänessä heräsi ihmettely, joka tuntui kuin kirkastumistaan kirkastuva
valo. Nyt hän ei ymmärtänyt itsekään, miten hän oli sillä tavoin voinut
tyttöä kohtaan menetellä kuin oli tehnyt.
Mäen rinteessä hän saavutti Bothildin. Tämä seisoi pitäen suuria,
kasteisia lehtiä itkettyneillä, punaisilla silmillään. Eirik pysähtyi
hänen eteensä, silloin Bothild sanoi häneen katsomatta:
»Mene—.» Eirik viivytteli. Bothild virkkoi kärsimättömästi: »Mene jo
— enhän minä voi mennä ihmisten ilmoille tällaisena, itkettyneenä —
pitäisihän sinun se toki ymmärtää!»
Eirik ei vastannut, vaan meni pois.
* * * * *
Eirik ei ymmärtänyt nyt ensinkään, mikä häneen oli mennyt. Sinä
hetkenä, jolloin turvaton tyttö oli asettunut vastarintaan, oli
pahahenki jättänyt hänet. Hän oli hämillään ja häpeissään, vaikkei
suuresti, sillä hänen omat pahat ajatuksensa tuntuivat hänestä
luonnottomilta — vain pahalta unelta.
Päivällä tuli loistava auringonpaiste ja kesälämmin. Eirik puuhaili
kotiin jääneen rengin kanssa metsän rinnassa uudispellolla. Eirik
tarttui työhön rutosti — hän teki aina niin ryhtyessään johonkin
tehtävään. Mutta hän oli samalla syvälle ajatuksiinsa vaipuneena —
Bothild oli hänen mielessään koko ajan. Hänen täytyi ajatella hänen
vapisevaa vihaansa ja hänen katkeraa itkuaan. Ja nyt vasta hän oikein
ymmärsi, mitä tyttö oli sanonut — hän ja Cecilia olivat usein jutelleet
hänen kotiintulostaan—.
Hänet valtasi kirvelevä, hiljainen häpeä sitä ajatellessaan. Olivatko
nämä pienet neito-rukat täällä odotelleet veljeään —. Bothild oli
varmaankin odottanut hänen kohtelevan häntäkin siskonaan—.
Kiihkeät ja raa’at ajatukset, joita hän oli tytöstä ajatellut, olivat
nyt kuolleina hänen sielunsa pohjalla, kuten lieju-uoma tulvaveden
laskettua. Ja kuten kuivuneen harmaan mudan läpi puhkeaa hienoja,
vihreitä kasveja, puhkesi hänessäkin uusia ajatuksia Bothildista.
Hän ei nähnyt tyttöä sinä päivänä ennenkuin illalla kotiin tullessaan.
Bothild askarteli hiljaa, kaunis pää palmikoitten painosta kumarassa
kuten ennenkin, mutta se masentunut ja arka, mikä ennen oli herättänyt
hänen pahat halunsa, oli nyt poissa. Hän oli vain hiljainen, nuori
emäntä, joka liikuskeli tyynenä askareissaan.
Hänen kauneutensakin liikutti nyt Eirikiä toisella lailla — hän näki
nyt vain suloisuutta ja lempeyttä hänen pyöreissä, valkeissa ja
punaisissa kasvoissaan, arvokkuutta hänen hitaissa liikkeissään ja
hänen vartalonsa pyöreydessä.
* * * * *
Nimismies ei tullut seuraavana päivänä eikä häntä kuulunut vielä
sitäkään seuraavan päivän päivällisen aikoina. Eirik meni sisään
saamaan ruokaa. Ulos tullessaan leipä kädessä hän kuuli Ingan huutavan
tyttöä — Bothild istui talon pohjoisella seinustalla, meren puolella.
Eirik meni sinne — tyttö istui ommellen sitä paitaa, jonka hän silloin
illalla oli hänelle antanut.
Tyttö katsoi häneen hänen tullessaan — mutta hänen katseessaan ei ollut
nyt entistä tuskaa ja pelkoa. Bothild painui jälleen työnsä ääreen; hän
oli alakuloisen näköinen, mutta rauhallinen ja suloinen.
Eirik jäi seisomaan nurkkaan nojaten. Syötyään leivän, tytön
virkkamatta mitään tai vilkaisematta ylös, hänen täytyi itsensä puhua:
»Vieläkö sinä, Bothild, olet minulle vihainen?»
»Vihainen —», hän sanoi hiljaa ommellen ääneti vähän aikaa. »Minä en
edes itse tiedä, mitä minä olen, Eirik, — sillä minä en ymmärrä. — Ei,
minä en ymmärrä, miten sinä voit olla minulle sellainen!»
Eirik seisoi ymmällä. Sillä aikoessaan vastata tulleensa tytön
yrittäneen houkutella häntä luokseen, hän huomasi, ettei hänen pidä
sanoa sillä lailla — silloin kaikki tulisi vain paljon pahemmaksi.
»Sen minä voin luvata sinulle», Eirik virkkoi hiljaa huoaten, »etten
minä enää loukkaa sinua.»
Bothild laski käsityön syliinsä, käänsi hitaasti kasvonsa häneen päin.
Ja nyt se vaikutti Eirikiin aivan uudella tavalla: pyöreät, valkoiset
kasvot, poskilla kirkas puna, tummat, miettivät silmät, kaunis suu
näytti niin pieneltä hänen ollessaan murheellisen näköinen. Nyt häntä
vain halutti taputtaa häntä poskelle, silittää hiljaa ja hellästi
pitkin kaulan pitkää, valkoista kaarta — hänestä tuntui, että hän
toivoi tytölle sydämestään hyvää.
»Minun isoäitini tähdenkö», tyttö kysyi totisena, »sinä olet minulle
niin — vihainen?»
Eirik tarttui siihen halukkaasti:
»Minä en ymmärrä nyt, miten sinä saatoit minun mielestäni muistuttaa
Märttaa —»
»Isoäiti ei kuitenkaan tarkoittanut mitään muuta kuin Olavin parasta»,
Bothild sanoi hiljaa. »Hän muistutti minulle aina, miten suuressa
kiitollisuuden velassa me olemme sinun isällesi — Jumala hänelle
palkitkoon, me emme sitä voi. Enkä minäkään tahdo mitään muuta kuin
hänen parastaan — minä en ole vallanhimoinen, Eirik, vaan minä teen
kaikki Cecilian kanssa neuvotellen —.»
Eirikin valtasi voimakas ilo ja mielen kevennys. Jumalalle kiitos hänen
viattomuudestaan — hän ei ollut ymmärtänyt muuta kuin että hän oli
hänelle paha, koska hän oli sisaren puolesta mustasukkainen, tai että
hän tahtoi kostaa vanhan noita-akan vuoksi —. Tyttö luuli varmasti
hänen koettaneen nöyryyttää häntä —.
Hän kuuli jonkun ratsastavan Kverndalenia myöten ja hänen oli pakko
lähteä katsomaan, kuka saapui taloon. Niin ettei auttanut muu kuin
lähteä siitä pois.
Ratsastajat olivat jo pihalla. Siellä oli Ragnvald Joninpoika,
nimismiehen nuori veli Galabystä ja Gaute Sigurdinpoika, jota
kutsuttiin nimellä Virvir; Eirik oli tavannut heidät usein näinä
kahtena kotona-olokuukautenaan. Hän huusi Bothildia, ja tämä tuli
esille nurkan takaa.
»Hei vain», virkkoi Ragnvald nauraen, »etkö sinä istunutkaan yksin!
Silloin me emme olekaan tervetulleita, minä pelkään —.»
»Ompeletko sinä Eirikille paitaa, Bothild?» naureli Gaute Virvir.
Ja nyt hänen päänsä heti painui alas ja silmiin tuli epävarma katse.
Hän riensi pois kuin paeten. —
Ragnvald oli tovereineen tullut maantietä myöten, sillä he olivat
olleet asialla kirkonkylässä, eikä heillä ollut erikoisen nälkäkään,
jonka vuoksi Eirik arveli olevan parasta toimittaa ennen ruoalle
käyntiä asiat selviksi. Sisaret olivat valmistaneet ja kattaneet
ruokapöydän heidän tullessaan kamarista, ja nyt olivat vieraat sekä
nälissään eivätkä suinkaan vähän janoissaan. Miesten syödessä ja
juodessa neitoset istuivat tuvassa. Ragnvald kinasteli koko ajan
Cecilian kanssa, ja Cecilia vastaili lyhyesti ja terävästi; mutta
Eirik arveli tämän sanaleikin huvittavan Ceciliaa — hän oli ennenkin
huomannut Cecilian pitävän vastailemisesta. Mutta Bothild oli jälleen
epävarma ja ujo ja hän näkyi tulleen vallan onnettomaksi, kun Gaute
alkoi häneltä kysellä jotakin Tegnebyn Einaria, jonka Bothild muka oli
tavannut kesällä ollessaan Signe Arnentyttären kanssa tämän tyttären
luona. Eirik ei pitänyt siitä, että hänelle kiusoteltiin toista miestä,
eikä hän pitänyt siitäkään, kun Bothild oli sen näköinen kuin hänellä
olisi ollut paha omatunto.
Ragnvald ja Gaute läksivät vasta auringonlaskun jälkeen. Sitten he
tahtoivat Eirikiä ja neitosia saattamaan jonkin matkaa.
»Ei, minä en uskalla lähteä kanssasi, Ragnvald», sanoi Cecilia
Olavintytär, »minä voisin joutua samaan onnettomuuteen kuin Tora
Paalintytär, jonka kanssa laskit leikkiä niin kauan, että hän
haukotteli leuan pois sijoiltaan ikävästä. — Voi olla niin, että isä
ja miehet palaavat pian, minä en voi lähteä kotoa pois. Mutta sinä,
Bothild, voit mennä Livin luo, Eirikhän tuo sinut sitten kotiin.»
Ja niin he läksivät nelisin. Ragnvald ja Gaute antoivat hevostensa
kävellä edellä, kaikki kolme nuorukaista kulki jutellen, ja Bothild
asteli hiukan jäljessä nyytti ja vakkanen kädessään. Alkoi jo hämärtää;
ohut, valkoinen sumu leijaili syksynkalpeitten maitten yllä, ja taivaan
kellanpuna vaaleni ruosteenruskeaksi. Joen rannalla, lepikossa,
oli väkevä mädän haju, ja tie oli kasteesta kostea, sitä tippui
kuihtuneista lehdistä.
Rundmyrin luona Bothild poikkesi tieltä — tumma, kumarainen olento
riensi jo kaukana aidan yli ennenkuin miehet huomasivatkaan. Eirik
aikoi seurata toisia vielä, mutta he pyysivät häntä nauraen jäämään. He
nousivat hevostensa selkään.
»Kovin on kylmä leikkiä nyt lehdossa ruusuposkensa kanssa», virkkoi
Ragnvald nauraen. »Mutta tehän ette taida voida itse valita aikaa —
teistä pitää vanhus tuolla kotona huolta —»
»Hyvää yötä», sanoivat molemmat. »Pidäpäs huolta, Eirik, ettei haltia
vie tänä yönä sinun suloista vaimoasi!»
Eirik jäi seisomaan kuunnellen, kunnes toiset hävisivät illan pimeään.
Sitten hän kääntyi mökkiin mennäkseen.
Oven pielessä, tulikuopassa, paloi iloinen valkea ja rautapihdissä
paloi penkillä Livin vuoteen vieressä kynttilä.
Bothild istui äidin jalkojen juuressa kapaloiden lasta. Toisella
penkillä istui Anki kuuden vanhimman lapsen kanssa syömässä Cecilian
lähettämiä herkkuja, ja liedellä kiehuvan lihapadan hyvä haju
hälvensi melkein kokonaan mökin tavallisen huonon ilman. Kodikkuus
ja huolettomuus keskellä köyhyyttä tulvahti Eirikiä vastaan hänen
kömpiessään sisään kylmästä syysillasta.
Eirik istui Ankin kanssa jutellen Silläaikaa kuin Bothild hoiteli lasta
— hän hidasteli siinä, kunnes Eirik kiirehti kärsimättömänä: Bothildin
piti joutua, ulkona oli jo pimeä yö.
He läksivät, Eirik edellä, tyttö jäljessä, Rundmyrin pimeässä
häämöittävien maitten poikki alas ratsutielle metsän läpi. He kulkivat
joen vartta, jossa solisi ja lorisi lepikon keskellä; siinä oli nyt
syksyllä tuiki vähän vettä.
Eirik huomasi tuon tuostakin tytön jäävän jälkeen — silloin hän
pysähtyi odottamaan, kunnes tämä tuli. Ja joka kerran siinä pimeässä
puitten alla seistessään ja odotellessaan tuntui hänen paha minänsä
pääsevän yhä enemmän voitolle.
Vihdoin kerran seisahtuessa tyttöä ei kuulunutkaan. Eirik pidätti
henkeään ja hiipi takaisin niin hiljaa kuin suinkin. Hän törmäsi
pimeässä tyttöön — tarttuessaan hänen hartioihinsa hän tunsi tytön
värisevän kuin kuumesairaan.
»Mikä sinun on?» Veri kohisi, niin ettei hän tahtonut voida puhua.
»Minä en jaksa enää», tyttö kuiskasi valittaen.
»Silloin meidän täytyy levätä —», hän tarttui tyttöön, veti hänet
viereensä tien oheen, jossa häämöitti puitten keskellä paljas paikka,
»sinä itse tahdot sitä!» hän kuiskasi uhkaavasti.
Bothild ryöstäysi äkkiä irti. Eirik ei heti tajunnut — hän kuuli tytön
pakenevan tietä myöten, riensi jäljessä, silloin kumahti jotakin —
Eirik oli kompastumaisillaan maassa makaavaan. Eirik kumartui alas —
tyttö oli kaatunut pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen, pani käden
hänen suulleen ja sai sen täyteen sieltä virtailevaa kuumaa ainetta
—. Hän ei ensin tiennyt, mitä se oli, hänessä kuohahti inho ja raivo
— siinä se narttu makasi oksentelemassa —! Silloin hänelle selvisi
yhtäkkiä kauhistuen, että se oli verta —.
Hän sai Bothildin kääntymään, kävi liejuiselle tielle polvilleen ja
tuki häntä rintaansa vasten. Oli niin pimeä, että hän vaivoin erotti
kalpeat, pyöreät kasvot ja suusta tulvahtelevan veren.
»Bothild — mitä tämä on — satutitko sinä itsesi näin?»
Hän ei saanut vastausta, mutta hän tunsi kätensä alla tytön sydämen
lyövän omansa kanssa samassa tahdissa. Hän pyysi turhaan: »Etkö sinä
voi vastata, Bothild — Bothild, sattuiko sinuun —»
Hänen täytyi lopulta laskea tyttö maahan. Hän riensi pensaikon läpi
Kivet kierivät hänen jaloissaan, kun hän pimeässä etsi kuivasta puron
uomasta sellaista vesikuoppaa, mistä lakkiinsa saisi. Vesi virtaili
huopapohjan läpi; siinä oli jäljellä vaan tilkkanen, kun hän vihdoin
pääsi tytön luo takaisin — hän kaasi sen tytön kasvoille. Nyt hän tunsi
veren hajunkin; hänen omat vaatteenakin olivat veressä ja hän oli
melkein sairas pelosta ja pahoinvoinnista. Ja Bothild makasi ääneti
kuin kuollut.
Silloin hän ei keksinyt muuta keinoa — hän nosti tytön käsivarsilleen.
Eirikin täytyi saada hänet kotiin, — mutta hän oli painava, lepäsi
vallan rentona hänen sylissään. Lyhyt tienpätkä pilkkopimeässä kivien
ja kantojen yli oli pitkä kuin iäisyys. Ja hän itse oli sisäisesti kuin
pirstottu — raju himo oli murtunut tämän kaamean arvoituksen edessä.
Vihdoin viimein — niin hänestä tuntui — hän pääsi kuormineen pihalle.
Hän sai naistentuvan oven auki, pääsi vuoteen luo ja laski hänet sinne.
Sitten hän läksi ulos apua etsimään — Cecilia, missä hän oli?
Asuintuvassa — sinne päästyään hän näki isän istuvan venemiesten
kanssa pöydän ääressä ottamassa puuroa. Sisar levitteli naisten kanssa
vaatteita lieden luona.
»Bothild on varmaankin sairas —»
Cecilia kääntyi äkkiä — näki veljensä seisovan hämärässä kasvot veressä
ja kädet kuin vereen kastetut. Kirkaisten hän pudotti vaatteen, jota
oli juuri orrelle panemassa ja riensi hänen ohitseen ovelle.
Mutta Olavkin oli noussut. Hän hyppäsi pöydän yli ja riensi tyttärensä
jälkeen.
Miehetkin nousivat ja astelivat lattialle.
»Jeesus, Maria», vanha Tore virkkoi valittaen, »Jeesus, Maria — hän sai
sen taas!»
Inga, palvelijatar, huokasi kokeneesti:
»Eihän muuta voinut odottaakaan — hivutustauti on sellaista, se ei
laske käsistään koskaan, kun se kerran on saanut nuoren ruumiin
valtoihinsa. Minä olen tätä koko ajan ajatellut — Bothild-raukalle ei
löydy mitään apua —»
»Tämä koskee Ceciliaan kovasti», toinen miehistä virkkoi. »Ja myöskin
Olaviin — he pitävät hänestä kuin hän olisi yhtä lihaa ja verta.»
»Liian valkoista ja punaista», Tore arveli, »kyllä minä olen sitä
ajatellut — hänellä ei ole pitkää elonaikaa. Hän kulki täällä vieraana
— ei se auttanut mitään, vaikka Olav antoikin lukea hänelle monta
messua ja oli kuin isä.»
Eirik oli vaipunut renkien lavitsalle oven pieleen. Hän ei huomannut
painaneensa kasvonsa hihoihinsa. Tuntui niinkuin side toisensa jälkeen
olisi vedetty hänen kasvoiltaan — ne sanoivat hivutustauti, se oli
ollut tytölle jo ennen ja hän oli sylkenyt verta hän oli ollut koko
ajan sairas, eikä kukaan ollut hiiskunut Eirikille siitä sanaakaan.
Koko sen ajan, jolloin Eirik oli ajatellut hänestä sellaisia ajatuksia,
leikkinyt hänen kanssaan julmaa leikkiä, hän olikin ollut vain sairas
lapsi —.
Bothild oli siinä asennossa, kun joku koski häntä hartioihin.
»Mistä se johtui — että hän sai sen niin ankarana?» Olav oli puhunut
hiljaa, Eirik nosti päänsä. Isä oli sen näköinen kuin hän olisi jo
unohtanut, mitä kysyi. Hän tuijotti eteensä katkeran näköisenä. Eirik
ei jaksanut katsoa häneen muuta kuin hetken.
Cecilia tuli nyt sisään. Ihmiset piirittivät hänet kysellen. Tyttö
pudisti vain päätään — hänen kasvonsa olivat kuin kutistuneet kokoon;
hän ei tahtonut itkeä. Cecilia etsi kiireesti arkustaan lippaan ja
yritti lähteä heti pois.
»Minä valvon sinun kanssasi ensi yönä», sanoi Olav matalalla äänellä.
Tytär pysähtyi, nyökkäsi. Sitten Olav otti hänestä kiinni, painoi hänen
kasvojaan rintaansa vasten hetkisen. Hän seurasi tytärtään ulos.
— Eirik oli naistentuvan edessä, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Hän
muisti, miten hän edellisenä iltana oli seisonut tytön kanssa eteisessä
— hän ei ollut tiennyt toisen olevan sairaan. — Inga tuli ulos jollekin
asialle. Bothildin laita oli huonosti, hän vastasi Eirikin kysymykseen.
Hänen omien vaatteittensa veren haju oli tukehduttaa hänet.
Hän meni sisään ja kävi vuoteeseen. Hän ei ollut tiennyt Bothildin
olevan sairaan, ja nyt hän alkoi ymmärtää mitä hänen omituisessa
olemuksessaan oli ollut häntä alkoi peloittaa, hän taisteli sitä
vastaan eikä tahtonut katsella kaikkea perin juurin. Kunhan vain haltia
ei veisi sinun suloista vaimoasi, ne sanoivat, Ragnvaldko vai Gaute —.
Hänestä oli tuntunut, ettei Bothild ollut viaton, koskematon neito —.
Mutta hänen mieleensäkään ei ollut koskaan johtunut, että tyttöön oli
Kuolema koskenut ‒.
* * * * *
Cecilia tuli seuraavana aamuna tupaan silmät itkettyneinä. Ei, Bothild
ei ollut nukkunut paljon, hän vastasi — ei hän ollut puhunutkaan, hän
ei jaksaisikaan — hän oli tällä kertaa menettänyt enemmän verta kuin
koskaan ennen.
Cecilia otti ne vaatteet, mitkä veljellä oli ollut edellisenä iltana:
»Minä otan nämä haltuuni, koetan saada ne puhtaiksi.»
»Lienee parasta, että minä lähden nyt tieheni», Eirik virkkoi
epävarmasti, »takaisin Ragnvald-herran luo — nyt kun täällä kotona on
sairauttakin —.»
»Ei suinkaan se ole tarpeen?» Cecilia virkkoi ihmeissään.
Eirik sanoi samaa isälleen tavattuaan hänet päivemmällä. Olav hätkähti
— katsoi Eirikiin niin merkillisesti, että nuorukainen tunsi kaiken
isäänsä kohtaan tuntemansa pelon jälleen heräävän ja liikkuvan. Jospa
hän on huomannut jotakin — tai Bothild on sanonut jotakin hänelle —
Eirik punastui ja raivostui isälle, joka sai hänet punastumaan. Olav ei
vastannut sanaakaan, vaan meni.
* * * * *
Kahta päivää myöhemmin Eirik oli lähtövalmiina.
Hän aikoi lähteä aamulla varhain. Hänen täytyi käydä Bothildin luona —
hänen oli sanottava tytölle ennen poislähtöään hyvästit.
Bothild makasi posket punaisina, mutta tultuaan vuoteen luo Eirik
huomasi hänen kasvojensa painuneen sisään, varsinkin silmäin alta. Hän
oli maannut paternosternauha käsissään, nyt hän kätki sen nopeasti
peiton alle. Eirik tunsi tuskan kouristavan kurkkuaan sen nähdessään.
Kirpeä, väkevä hienhaju, joka oli häntä niin ärsyttänyt — oi, nyt hän
tiesi, mitä se oli, hivutustautiset, hikoilevat kovin, sillä heitä
kuluttaa sisäinen kuumuus. Ja häntä oli niin kiusannut tytön yskähtely
—.
Eirik seisoi hiljaa nojaten molemmin käsin miekan kahvaan. Oli
mahdotonta sanoa mitään — jos hän nyt pyytäisi anteeksi, olisi se
kaiken loppu. Hän olisi kaikkein mieluimmin heittäytynyt maahan,
painanut päänsä hänen sairasta rintaansa vasten.
»Sinä et saa uskoa minusta pahempaa kuin — —. Minä en tarkoittanut niin
pahaa kuin sinä varmaankin minusta ajattelet.- Minä en sittenkään ole
sellainen kuin sinä luulet.»
Sairas makasi katsellen häntä suurin, tummin silmin.
»Sano sitten, Bothild — voitko sinä antaa minulle anteeksi?»
»Kyllä», hän vain vastasi. Eirik odotti vielä.
Sitten hän astui aivan vuoteen viereen, tarttui hänen käteensä — se oli
kylmä ja kostea.
»Voi sitten hyvin.» Hän rohkeni silittää hänen poskeaan — kasvot olivat
tulikuumat. »Jumala parantakoon sinut — niin että sinä olet terve ensi
kerran tavattaessa.»
»Hyvästi, Eirik. Jumala olkoon kanssasi.»
* * * * *
Isä ja sisar eivät saattaneet häntä kuin riihelle asti. Hänen oli yksin
ratsastettava kotoa. Eikä hän voinut päästä painosta — hänestä tuntui
kuin hän ratsastaisi pois henkipattona ja kirottuna.