III.

Eirik ja Jørund kulkivat paljon ympäristössä, kyläilyllä ja

kokouksissa, ja Cecilia oli usein heidän muassaan; Olav ei sanonut

siitä mitään.

Ystävykset olivat kauniita miehiä, he olivat yhdessä kuljeskellessaan

kaunis pari; heitä seurasi elämää ja iloa, ja heistä pidettiin. Ihmiset

sanoivat tavatessaan Olavin, että hänellä oli kunniaa pojastaan.

Eirik oli venynyt aika pitkäksi lopetettuaan kasvunsa, hän oli

pitkäjäseninen ja vankka, mutta hyvinmuodostunut, vyötäisiltään ja

lanteiltaan hoikka, vaikka yläruumis näytti vähän leveältä ja raskaalta

— hän oli niin hartiakas, että kulki hiukan kumarassa, ja ihmiset

sanoivat häntä leikillään etukumaraksi — mutta hänen päänsä oli pieni.

Hänen ihonsa ja kasvonsa olivat tulleet hyvin tummiksi, kasvot olivat

pitkät ja kaidat; kasvonpiirteet eivät olleet erittäin kauniit: nenä

oli kyömy silmien välissä, siinä oli polvi alempana nenän varressa, suu

oli suuri, ja yläleuka niin komollaan, että suuret, kirkkaat hampaat

muistuttivat hevosen suuta; pitkä, sileä leuka ei ollut pyöreä. Mutta

hän oli niin kaunissilmäinen, sanoivat ihmiset — Eirikin silmät olivat

suuret, kellanruskeat ja näyttivät loistavan pohjiaan myöten. Ja sitten

hän oli nuori — ja niin häntä sanottiinkin kauniiksi nuorukaiseksi,

vaikkeivät kasvot olleetkaan niin kauniit, etteivät ne olisi voineet

olla vieläkin kauniimmat.

Jørund Rypa oli sellainen, jota ihmiset tavallisesti sanovat

kauniiksi, pitkä ja sorja, tukka sileä, keltainen, siniset silmät,

kasvot punertavat, ja suuri, vähän terävähkö nenä raikas suu, huulet

paksuhkot. Hän oli hiljainen ja sulkeutunut täällä näiden ihmisten

parissa — Eirik oli paljon miellyttävämpi. Siten toinen näytti

kauniilta vilkkaudessaan, ja toinen oli niin kaunis, ettei haitannut,

vaikka hän olikin vähän kopea ja ylpeä.

Tämä Jørundin hillitty tapa sai Olavin pitämään hänestä niin kauan

kuin hän oli vieraan kanssa yhdessä. Mutta kun hän ajatteli Jørund

Rypaa silloin, kun hän ei ollut silmien nähtävänä, Olav tunsi syvää ja

epäselvää vastenmielisyyttä pojan ystävää kohtaan.

Hän muisti ihmeen selvästi pienen, ruman piirteen tässä miehessä, jonka

hän oli nähnyt hänessä jo poikana kerran muutamain puolikasvuisten

poikain ollessa lumisotasilla tässä pihamaalla; Jørund oli silloin

ollut Eirikille uskoton. Se oli kyllä pieni seikka näin muistettavaksi,

lapsellinen kuje lastenleikissä, mutta se oli sillä kertaa niin

järkyttänyt Olavia kuin hän olisi nähnyt pahinta petollisuutta, ja

sen jättämä vaikutus oli jäänyt niin voimakkaasti mieleen, ettei Olav

voinut ajatella Jørundia ilman vastenmielisyyttä.

Mutta Jørundin parissa ollessaan tämä vastenmielisyys hävisi melkein

kokonaan — hän huomasi itsekin vääräksi syyttää tätä aikamiestä

vanhasta lapsen kujeesta. Jørund käyttäytyi kohteliaasti ja kauniisti,

oli tyyni käytökseltään, katsoi ihmisiä suoraan silmiin eikä

lörpötellyt joutavia. Olav huomasi tekevänsä väärin ajatellessaan tässä

nuoressa olevan jotakin vilpillistä, sillä Jørund Rypassa _ei ollut_

mitään vilpillistä, ei hänen puheessaan enemmän kuin ilmeissään tai

katseessaan.

Olav sattui kerran kuulemaan osan veljen ja siskon keskustelusta.

Hän puuhaili pajassa; silloin Eirik tuli Cecilian kanssa ovelle. He

pysähtyivät ulkopuolelle.

»— kaikki neitoset menisivät mielellään Jørund Rypan kanssa naimisiin»,

Eirik virkkoi.

»Silloin hänelle ei tuota vaikeutta löytää vertaisensa morsian.»

»Mutta mistä se johtuu, ettet sinä pidä Jørundista, sisko?»

»Enhän minä ole sanonut, etten hänestä pidä», vastasi Cecilia.

»Sanoithan sinä, kun äsken sinulta kysyin.»

»Minä en ole sanonut, etten minä pidä sinun ystävästäsi», — Cecilian

äänessä soi nauru, »vaikkakin minä sanoin ’ei' sinun kysyessäsi,

pidänkö minä hänestä.»

»No eikö se ole samaa? Jos sinä et kerran pidä hänestä, niin sinä et

pidä hänestä?»

»Ei, se ei ole sama!» Nyt tyttö jo nauroi. Olav kuuli hänen juoksevan

pois pihan poikki; Eirik avasi oven hymyillen siskon sanoille.

* * * * *

Eirikin sydämen täytti kokonaan uusi, säihkyvä rakkaus sisareen. Oli

aivan kuin koko lapsuusajan onneton rakkaus isään, hänen haikea,

tulinen kiintymyksensä Hestvikeniin sulautuisi näitten suvipäivien

auringontäyteiseen onneen; paha häipyi ja hyvä jäi jäljelle, sulautuen

lämpimään ja kultaiseen iloon pikkusiskon vaaleasta kauneudesta ja

ujosta tyttöydestä. Hän seurasi siskoaan kotona, hän tahtoi hänet

mukaansa muualle mennessään, hän tuhlaili hänelle lahjoja — parhaat

korunsa ja vaatteensa, jotka omisti, ja joista hän ei milloinkaan ollut

aikonut luopua.

Hän iloitsi kaikesta ympärillään olevasta, perintömaahansa kuuluvasta —

hän piti vieläkin enemmän kaikesta tästä, joka olisi aina hänen omansa,

sillä hän muisti lapsuusaikansa pahat ajatukset, että kadottaisi kaiken

tämän loppujen lopuksi. Se oli samanlaista kuin tämä kotivuo auringon

paistaessa pitkän rajuilman jälkeen — maat ja talot eivät milloinkaan

hohtaneet niin kauniisti kuin silloin.

Hän itse ojentautui ja nautti oman nuoruutensa loistosta. Hänen

sisarensa oli tullut täysikasvuiseksi ja suloiseksi; hänen elämänilonsa

oli löytänyt hänestä toverin. Hänen paras ystävänsä oli hänen luonaan,

ja he kolme nauttivat yhdessä joka päivän riemuja.

Ja niin hän oli joutunut itsekin ajattelemaan sitä, josta Jørund puhui

heidän eräänä iltana ollessaan vuonolla kalassa.

»Minä olen ajatellut, Eirik, emmekö me voisi sitoa ystävyyttämme

lankouden siteillä —? Luuletko sinä Olavin suostuvan, jos kysyisin

häneltä sisartasi?»

»Ymmärräthän sinä», Eirik vastasi iloisena, »että isän täytyy antaa

sellaiselle tarjoukselle arvoa — enkä minä tiedä ketään muuta, jolle

minä hänet mieluimmin soisin kuin sinulle, minä rakastan häntä siksi

suuresti; enkä minä milloinkaan toivoisi häntä annettavan huonommalle

miehelle kuin sinulle. Ja isä seuraa usein minun neuvoani -» Ja tuskin

Eirik oli sen sanonut, kun hän jo itsekin siihen uskoi.

Eirik piti sen jälkeen ikäänkuin päätettynä asiana, että hänestä ja

Jørundista tulisi langokset. Ja hän alkoi aivan vaistomaisesti katsella

ystäväänsä toisin silmin.

Hän unohti ihan kokonaan, että vaikka hän olikin pitänyt Jørund Rypasta

aivan siitä alkaen, jolloin oli lapsuudessaan tutustunut häneen,

ei hän ollut koskaan oikein kokonaan pitänyt Jørundista, eikä hän

ollut milloinkaan luottanut Jørundiin niin täydellisesti, ettei hän

olisi ollut puolestaan varovainen — tarkaten, miten pitkälle tämä

uskaltaisi häneen nähden. Eirik, joka oli monessa asiassa epävarma,

tunsi vetovoimaa toiseen poikaan, joka oli niin järkähtämättömän varma.

Mutta hän oli tiennyt koko ajan Jørundin olevan niin varman siksi, että

hänellä oli mitä lujin tahto suojella nahkansa, maksoipa se toiselle

mitä tahansa. Jørund Rypa ei vapisisi eikä räpäyttäisi silmäänsäkään,

vaikka hänen olisikin käännettävä ystävälle selkänsä. Jørund ei ollut

arka, eikä hän pelännyt sitäkään, mitä ihmiset hänestä sanoisivat.

Mutta juuri tämä, että Jørund piti itseään kaikkena kaikessa, oli

kerrassaan häikäissyt Eirikin heidän poikana ollessaan. Ja Jørund

Rypan ilmestyttyä Ragnvald Torvaldinpojan seurueeseen Eirik oli

heti liittynyt häneen, vaatien oikeutta olla Jørundin paras ystävä

lapsuusajoilta asti. Koko seurueessa ei ollut ainoatakaan, jonka

läheiseksi ystäväksi hän olisi tullut, muita läheisemmäksi, vaikka hän

oli tehnyt voitavansa miellyttääkseen tovereitaan — he pitivät hänestä

kyllä — hän oli avulias, reipas, monin tavoin huimapää, joskin taas

toisinaan omituisen ja odottamattoman saamaton. Mutta he nauroivat

hänelle hiukkasen — hän ei epäillyt heitä, ja hänen kertoellessaan se

kysyi tavallista enemmän tavallisen ihmisen herkkäuskoisuutta —.

Jørund tyytyi olemaan Eirikin parhaan ystävän kirjoissa, eikä Eirik

helpottanut yhtään; hän oli saanut ajan mittaan kestää Jørundin

puolesta yhtä ja toista. Mutta Jørund ei ollut tietävinäänkään

Eirikin ottaessa syyn niskoilleen toisen kommelluksista, ja Eirikin

nähdessä ystävän rehellisen, sinisilmäisen naaman hän arveli itsekin

Jørundin olevan oikeassa — olisi kunnotonta ajatella toisin. Jørund

oli niin hyväntahtoinen mielenlaadultaan, ääni lempeä, nauroi niin

hyväntahtoisesti, Eirikin jutellessa hänelle tyhmyyksiä huvittaakseen

häntä. — Hän oli monella tavalla välinpitämätön, niin että Eirikin

mielestä se oli jo sopimatonta — sillä Eirik täytti huolellisesti

tehtävänsä, vaikkei hänellä aina ollut kestävyyttä tehdä kaikkea hyvin,

ja hän oli hyvin arka kuulemaan töistään alentavaa sanaa. Jørund piti

omia puoliaan enemmän kuin mistä Eirik piti tai tahtoi myöntää hänen

tekevän, Jørund puhui naisista raaemmin kuin mitä Eirik teki edes

niistä keveistä naikkosista, joita kummempia hän ei ollut tuntenutkaan.

Mutta kaikesta tästä huolimatta Eirik piti Jørundista.

Sellaista asetoveruutta he olivat pitäneet jo vuosikausia. He olivat

joskus olleet erossa, sillä Eirikillä oli tapana erota silloin tällöin

ja etsiä uutta isäntää, mutta se päättyi aina siihen, että hän palasi

takaisin Ragnvald-herran luo, ja Jørund oli siellä edelleen.

Ystävässä oli eräs seikka, johon hän ei voinut tottua, ja se oli

Jørundin laulu. Jørund käyttäytyi leikissä kauniisti ja hänellä

oli kova ääni — hänestä tuli siten esitanssija; siinä oli hänen

kunnianhimonsa. Mutta hän ei laulanut puhtaasti. Eirikillä itsellään

oli erittäin tarkka musiikkikorva, eikä hänen äänensä ollut niin kova

kuin ystävän, vaan se oli lämmin ja pehmeä — ja kun Jørund viritti

laulun, tuli Eirikille ystävän puolesta oikein paha olla.

* * * * *

Jo seuraavana päivänä Eirik kertoi Olaville Jørundin ajattelevan

Ceciliaa. He kulkivat yhdessä tunturin poikki Saltvikeniin.

Olav kuunteli poikaansa ääneti, kulki vain eteenpäin vastaamatta.

»Olethan sinä varmaankin huomannut», Eirik jatkoi, »Jørundin seurassa

viihtyvän. Ja sinä lienet kyllä kuullut, mitä gunnarsbyläisistä

puhutaan —?»

»Minä olen kuullut heidän olevan rikkaita ihmisiä.» Olav kulki

edelleen. »Oletko sinä ollut siellä — nimittäin Gunnarsbyssä?»

Silloin selvisi Eirikille vallan yhtäkkiä, että Jørund olisikin voinut

sen tehdä — pyytää häntä joskus kanssaan käydessään kotonaan omaisiaan

tervehtimässä. Hän tunsi pienen pistoksen, »ei milloinkaan sattunut

niin, että olisin voinut lähteä Jørundin tahtoessa minua kanssaan

kotiinsa.»

»Mitä sinä itse pidät miehestä?» kysyi Olav. »Onko hän sellainen, että

Cecilia on turvassa hänen käsissään?»

Vaistomaisesti vanha epävarmuus nosti epäselvästi päätään. Mutta olihan

hän kaikkea sitä jo ajatellutkin, Jørundin virheet olivat sellaisia,

että niistä hän voi hyvin luopua kodin perustettuaan; ja kunhan heistä

tulisi langokset, pitäisivät he kyllä yhtä uskollisesti. Ja niin Eirik

vastasi myöntävästi — ja alkoi ylistellä Jørundia joka puolelta —

maltillinen, hyväntahtoinen, iloinen, rohkea, niin, olihan isä itsekin

nähnyt—.

»Niin, en minä ole nähnyt hänessä mitään muuta kuin hyvää.» Olav

huokasi. He kulkivat vähän matkaa, sitten isä sanoi:

»Minä puhun Baardin kanssa — ehkä hän tietää —. Baard saa kyllä sen

puolen ihmisistä selvää; hänellä on itselläänkin niillä seuduilla

sukulaisia. Niin kauan toivon, ettei siitä asiasta puhuta mitään.

Jørund on meidän vieraamme ja hän ymmärtänee, miten pitää olla, niin

ettei ryhdy asiaan ennenkuin hänen veljensä käyvät siihen käsiksi.»

»Siitä saat olla huoleti.» Eirikin valtasi samassa suuri hätä, että

Jørund pilaisi koko asian — jos hän vain raoittaakaan sitä isälle,

joka on niin tarkka siitä, että kaikki tapahtuu kohteliaassa muodossa.

Tai että hän säikähdyttäisi Cecilian, jos hän lähestyisi tätä sillä

rohkealla, vähän kovakouraisella leikinlaskulla, jolla Eirik oli

nähnyt hänen voittavan muitten neitosten suosion. Mutta Cecilia ei

suvaitsisi sellaista, sen hän ymmärsi täydellisesti; Cecilia, tämän

isän kasvattama, oli paljon ylpeämpi ja myöskin ujo. Hänen täytyi sanoa

se Jørundille.

Päivää ennen Laurin messua oli Eirik jollakin asian vuonon varrella.

Ilma oli aivan tyyni hänen soutaessa kotiin päin — pohjoisessa ja

idässä kohosi punareunaisia myrskypilviä tunturien yllä; niiden

heijastus synkensi vuonon kirkkaan sinen ja teki veden mustaksi,

auringonkilon muuttuessa hopean harmaaksi. Eirik souti rivakasti

— hänellä oli päällään paras pukunsa, siksi hän yritti kotiin

ennen rajuilman puhkeamista. Oli hyvin lämmin, aurinko oli pistävä

päästessään pilven läpi ja sen heijastus hohti vedestä.

Hän katsoi taakseen olkansa yli — taivas oli etelässä kirkas ja

sininen, ja valo välkkyi meressä. Hestviken kylpi auringossa — kypsät

vainiot ja sänkipellot, joilta vilja jo oli leikattu ja oli kuhilailla,

erottautuivat vaaleina ympäristön koko vihreydestä. Eirik ajatteli,

että hänen on saatava ainakin kuiva vilja talteen — isä ja Tore olivat

poissa kotoa — hän muisti olleen rajuilmoja, jotka olivat irroittaneet

kaikki jyvät tähkistä pitkin mäkeä.

Taivas oli Oslon puolella mustansininen ja ukkonen jyrisi etäämpänä —

näytti siltä kuin ukkosilma kulkisikin kauempana pohjoista kohti. Eirik

meni sillalta pitkin pellon polkua; hän hyppäsi aidan yli, koetteli

lyhteitä ja vetäisi kourallisen valkoisia jyviä, hieroi kämmentensä

välissä ja pani makeat sisukset suuhunsa. Silloin hän kuuli jonkun

laulavan ylhäällä vartiovuorella, kuului hiljainen, hillitty naisääni.

Cecilia se ei voinut olla, hänellä ei ollut laulunääntä.

Eirik nousi sinne katsomaan. Vuorella loikoi vieras, nuori nainen; hän

makasi selkä häneen päin ja kasvot kääntyneinä merelle, suuri, märkä

tukka oli levällään kuivamassa punaisella kivellä. Hänen siinä siten

suorana maatessa, toinen lanne kaarellaan, oli siinä jotakin, joka

kiihoitti Eirikiä, niin että hän pysähtyi kuin päästessään riistan

jäljille.

Nainen makasi laiskan liikkumattomana hyräillen itsekseen päin aurinkoa

ja vuonoa. — Eirikille selvisi silloin, kuka hän oli. Hän meni sinne.

Kuullessaan miehen askelet nainen kohosi puolittain ja kääntyi — nousi

sitten polvilleen. Eirik huomasi hänen vartalonsa olevan täyteläisen,

mutta pehmeän, ikäänkuin liian kypsän ollakseen nuoren tytön vartalo,

ja kun hän nousi jaloilleen, olivat hänen liikkeensä raskaat ja

kömpelöt. Hän punastui kovin katsoessaan Eirikiin; suurissa, tummissa

silmissä oli epävarma, karttava katse, kädet työntäen hapuilivat

suurta, tervanväristä tukkaa olkapäiltä taakse.

Eirik meni aivan hänen luokseen kättä antaen.

»Oletko sinä, Bothild, tullut kotiin — tervetuloa!»

Tyttö ei vastannut toisen kädenpuristukseen, nykäisi vain äkkiä ja

arasti kätensä pois; hän seisoi pää kumarassa alas katsellen ja hänen

äänensä oli soinnuton ja samea.

Eirik oli hämillään, ja sydäntä tuntui ahdistavan se, että tämän neidon

näkeminen oli tehnyt hänet niin levottomaksi — vieläpä hänen epävarma

ja kumarainen ryhtinsä ja kuiskaava puheensakin oli osoittanut, että

se viaton ja huoleton elämä, jota hän kodissa oli viettänyt, oli nyt

lopussa. Koko Bothildin säikähtynyt olemus hänen siinä seisoessaan

kumarassa pyöreine harteineen, täyteläisine rintoineen ja leveine

lanteineen, voimakas tuoksu meressä kastuneissa hiuksissaan, — oli

aivan kuin heidän kummankin omatunto olisi jo saanut tärähdyksen.

He juttelivat vähän hänen matkoistaan ja puhuivat sitten uhkaavasta

ilmasta; Eirik selitti yrittävänsä korjata talteen viljan ennen

rajuilman puhkeamista. Bothild kuiskasi myöntäen — ellei rajuilma nyt

tulisi, puhkeaisi se varmasti yöllä. Silloin tällöin välähti salama

kaukana pohjoisessa ja kaukaa kuului heikkoa jyrinää.

Eirik vilkaisi häneen salaa heidän rinnakkain kulkiessaan taloa kohti.

Tyttö oli pitkä, mutta hän ei kulkenut suorana; tukka oli tavattoman

musta ja pitkä vaikka se oli nyt merivedestä suorrukkeinen. Mutta

hänen kasvonsa olivat kauniit, pyöreät ja valkoiset, poskilla punaiset

ruusut; otsa oli leveä, hohtavan valkoinen, kulmakarvat mustat,

kaarevat, ja tummansiniset silmät katselivat paksujen valkoisten

luomien alta arasti, suu oli suuri, leuka pieni ja pyöreä kuin omena.

Kerran hän hymyili jollekin Eirikin sanalle, ja silloin Eirik näki

hänellä olevan pienet, lyhyet hampaat, rako välissä, aivan kuin lapsen

maitohampaat, ja hänen nauraessaan näkyivät ikenet — silloin Eirik sai

halun ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä, mutta kovakouraisesti,

ilman lempeyttä.

Sinä iltapäivänä Eirik sai kaiken viljan talteen pellolta; ukkosilma

kiersi vuonoa pohjoista kohti, mutta ei tullut Hestvikeniin. Ulkona

oli jo pimeätä, kaukaiset salamat välkähtelivät illalla, ja jokaisen

jyräyksen jälkeen tuntui vuoren juurella tunturin hiljaisuus leutona

syyskesän iltana oikein kaamealta. Miehet menivät sisään. Bothild

kantoi ruoan pöytään yhtä kumaraisena kuin hän teki kaiken muunkin.

Mutta huomasi selvästi Cecilian olevan rajattoman iloisen saadessaan

jälleen kasvatussisarensa kotiin. Se lisäsi vain Eirikin Bothildia

kohtaan tuntemaa, epävarmuuden herättämää vihamielisyyttä — hän ei

ollut Eirikin mielestä hänen sisarelleen sopiva ystävätär — nainen,

joka herätti siinä määrässä hänen himojaan.

Eirik heräsi yöllä ukkosen jyrinään — sade valui virtanaan: se jymisi

hillitysti kattoturpeita vasten, virtasi alas ja kohisi pihakalliolla,

solisi lehtipuitten latvoissa. Se vuoti tupaan räppänän jostakin

raosta.. Kirkkaan salaman välähdykset valaisivat päädyn seinähirren

rakoja; ne olivat pitkän poudan aikana ravistuneet. Ja jyrähdys

toisensa jälkeen räiskyi ja paukkui talon päällä.

Eirik muisti Bothildin heti herättyään — hän nukkui tuolla kamarin

päällä ylisillä. Jørund nukkui kuin tukki hänen vieressään seinän

puolella; Eirik nukkui laidalla. Hänen mielensä teki nousta ja mennä

portaille — huutaa sinne ylös, ovatko neitosetkin hereillä; ehkä heitä

tällainen ilma peloitti —. Mutta hän jäi paikoilleen.

Hän yritti ajatella muita asioita — laaksossa olevia peltoja ja niiden

melkein leikattavaksi kypsää viljaa, minkähänlaiseksi se menisi tässä

ilmassa? Hän ei muistanut huomanneensa Bothild Asgerintytärtä viime

kerralla kotona käydessään, sotakesänä, siitähän taisi nyt olla kolme

vuotta —. Cecilia oli silloin vain lapsi, isä Ivar Joninpojan kanssa

Ruotsissa, Bothild auttoi isoäitiään askareissa; sitä tekivät molemmat

tytöt. Hän ei ollut nähnyt heitä paljon eikä kysynytkään heistä mitään.

Hän ei tiennyt, mistä hän oli saanut sen ajatuksen, ettei Bothild olisi

niin puhdas ja viaton kuin Cecilia —.