II.

Kuukautta myöhemmin Eirik Olavinpoika tuli kotiin Hestvikeniin.

Hän oli etukäteen lähettänyt sanan, että hän tuo tullessaan ystävänsä

Jørund Kolbeininpojan Gunnarsbystä, ja hän pyysi isää ottamaan vieraan

hyvin vastaan.

Heinän tuoksu ja kukkivien lehmusten lemu täytti laaksossa kesäkuuman

ilman Eirikin ratsastaessa pitkin Hestvikenin joen vartta.

Rundmyrissä oli heinä niitettynä, tummana ja vähän pilaantuneena

pitkin niittypalasia; köyhän torpan ympärillä kasvoi metsä syvänä

ja hiljaisena imien itseensä auringonpaistetta. Anki astui ulos

kuullessaan jonkun ratsastavan, varjosti kädellä silmiään ja läksi

juosta hölkyttämään laiha kaula pitkänä, selkä köykyssä, heiluttaen

liian pitkiä käsivarsiaan. Häntä seurasi parvi puolialastomia,

avojalkaisia lapsia, ja viimeisenä tulla hynttäsi Liv itse, kantaen

nuorinta käsivarrellaan ja jo taas uutta odottaen; hänen kasvonsa

olivat niin vanhentuneet, että hän muistutti leuattomine naamoineen

kanaa, jonka kaula oli vallan höyhenetön.

Eirik jäi istumaan hevosen selkään, jotta he oikein näkisivät hänet.

Mutta ensimmäisten tervehdysten tultua vaihdetuksi täytyi hänen sentään

laskeutua maahan, ja Anki tarkasteli hevosta ja silitteli sitä Livin

kehuessa Eirikin ja hänen toveriaan. Eirikin oli pakko lähteä mökkiin

sisälle.

Huoneen hapan ja huono ilmakin tuntui rakkaalle ja kotoiselle.

Pyöreä, seinätön maakuoppa suippeni kattoa kohti kuten teltta, siinä

oli kaksi korkeampaa osaa, käytävä välissä, ja käytävän pohja oli

märkänä pahanhajuisesta liejusta: ihmisten täytyi istua jalat ylhäällä

penkillä. Sisällä oli pimeässä ylt’ympäri kaikenlaista roskaa ja

jätteitä läjissä. Eirik muisti kaikkea ihmeellistä ja luvatonta:

hän oli maannut täällä kuunnellen korvat hörössä kaikenlaisten

kulkurien juttuja elämästä, joka kului pimeänä ja salaperäisenä

kuten likavesi Livin lätäkössä, talonpoikais-asutusten laillisen

ja päivänselvän elämän ulkopuolella, kesäisin kuusenjuurimajoissa

ja kallion kielekkeitten alla, sekä elämästä suurtiloilla —

talonpoikain, kaupunkilaisten, pappien elämästä, sellaisena kuin se

näyttää kerjäläisten makuusijoilta. Hän kuuli sellaisten tavaroitten

salakaupasta, joita kuningas oli kieltänyt myymästä, ryöstöistä

ja salaisista taioista, siveettömästä elämästä miesten ja naisten

kesken, jotka kuljeskelivat yhdessä jonkin aikaa ja sitten erosivat,

Olavinjuhlasta ja kirkonvihkiäismessuista ja puhtaasta pakanuudesta,

pyhistä kivistä ja puista. Täällä hän oli voittanut pelissä

hopeasilaisen puukon, jonka hän oli lahjoittanut pois, koska ei

uskaltanut pitää sitä. Ja tuolta nurkasta he löysivät kerran kuolleen

lapsen — äiti oli sen yöllä maannut kuoliaaksi ja sen jälkeen jatkanut

matkaansa. Liv korjasi ruumiin pois. Eirik oli ollut jännityksestä

melkein sairaana — entäpä jos isä saa tietää, että sellaista tapahtuu

Hestvikenin alustalaisilla! Sitä ei ollut hauska ajatella, ja siinä oli

kuitenkin oma nautintonsa! Se tuotti hänelle jonkinlaista korvausta

isänsä luona kärsimiin, ikuisiin tappioihin — tietäisipä vain isä, mitä

hän uskalsi kuulla ja nähdä ja tehdä täällä Rundmyrissä! Mutta isä ei

tiennyt hänen tällä lailla uhmaavan häntä. Vieläpä silloinkin, kun hän

ensimmäisen kerran teki syntiä naisen kanssa, hän teki sen kostaakseen

isälle. Jälkeenpäin, kun hänen oli hiivittävä aittaan varastettava

naiselle lupaamansa naudanreisi, häntä kuvotti sekä häpeä että pelko,

eikä hän ollut selvillä, kumpi oli voimakkaampi, hänen katumuksensa

vaiko jonkinlainen ilo siitä, että oli uskaltanut tehdä sellaista,

josta isä raivostuisi — jos saisi sen tietää.

Eirik poimi kärpäsiä vanhasta kauhasta ja joi — maito oli kitkerän

hapanta ja karvasta, mutta Livin maidossa oli oma tuttu makunsa.

Sitten hän istui kädet pystyssä olevien polvien ympärillä kuunnellen

Ankin ja Livin juttelua: niin, heillä oli nyt hyvin Cecilian ja

Bothildin emännöidessä — ei, Olav ei puuttunut siihen milloinkaan,

ei Märtan kieltoon eikä tytärten anteliaisuuteen. Heidän juttuunsa

punoutui uutisia kuolemantapauksista ja syntymisistä ja paikkakunnan

vierailuista, Hestvikenistä ja ruotsalaisten hävityksistä — aina mikäli

ne olivat koskeneet heidän elämäänsä.

Eirik kuunteli toisella korvallaan. Hän istui uneliaanlaisena, antaen

muistojen liukua ohitseen, hymyillen miettien, miten asiat nyt

järjestyisivät. Hän oli kuljeskellut niin paljon maailmalla, että hän

arveli olevansa vanha ja haavoittumaton. Oven ulkopuolella aurinko

loisteli kivipaadelle ja sammalelle, alempana kimaltelivat suonsilmät

lepikon läpi, ja takana kohosi kuusikon tumma seinä. Se oli hänen

maataan ja hänen metsäänsä, tämä mökki oli hänen ja nämä ihmiset

olivat hänen: hänen sydämensä lämpeni pohjiaan myöten heidän suurta

kurjuuttaankin kohtaan. Hän olisi heille hyvä, sillä he olivat olleet

hänen lapsuudessaan hänelle uskollisia —.

Jørund Rypa huusi ulkoa — hän makaili nurmikolla, häntä ei ollut

haluttanut mennä sisään sellaiseen loukkoon. Anki ja Liv ja koko

lapsilauma seurasi Eirikiä hänen ulos mennessään.

Joki, myllypuro, solisi pienenä ja surkastuneena kivien lomitse.

Eirik tunsi jok’ainoan syvemmän kohdan, jossa hänellä oli ollut

tapana pyydystellä forelleja. Riippuvien oksien alla edestakaisin

liitelevät kiiltävän viheriät kärpäset saattoivat olla samat vanhat

kärpäset, siellä kasvoi virmajuuria ja sinikelloja samoilla paikoilla,

missä niitä ennenkin oli kasvanut. Hän ratsasti toisen niittysaran

sivu toisensa jälkeen; toisin paikoin oli heinärukoja vielä ulkona.

Huumaavat tuoksut täyttivät ilman: täällä lehmukset peittivät koko

kivikon ja painautuivat vuorenseinämää vasten hunajankeltaisten

kukkakimppujen loistaessa tummien, limittäisten lehtien lomista.

Ja siinä, missä raskas kuusikko työntyi ratsutielle asti, peitti

maan vanamo lonkeroineen, jotka olivat täpötäynnä vaaleanpunaisia

kaksoiskelloja.

Tuolla oli se pieni, ulkoneva kallio, jonka alta hiekasta hän oli

löytänyt ukonvaajoja — isä kutsui niitä lapinnuoliksi. Hän kahlasi

joen poikki läheltä sen suuta ja tuli pois pikkumetsiköstä — vanha,

tuttu lahti levisi auringon hohteessa hänen eteensä. Toisella puolella

kohosi Härkätunturi, sen sileässä, punaisessa seinämässä kuvastui lahti

kirkkaana verkkona, eteläpuolella laskeutuivat niitetyt heinämaat ja

lainehtivat, vaaleat viljavainiot Hevosen jyrkän, mustan kiiltävän

vuoriseinän juurella, ja kesän sinistä auerta vasten talojen katot

kuvastuivat tunturinhuippujen edessä, vuoren kupeella. Siellä ylhäällä

kohosi savu katoista; vuono levisi edessä tuulenvirissä tumman sinisenä

hohtaen. Polun joka kivi- ja pellon joka korsi oli hänen, ja hän rakasti

niitä.

Sauna oli tuolla niityllä ikäänkuin itsekseen, edessä suuri lato. Hän

ratsasti pientä töyryä ylös, josta vähän lumen aikana oli niin vaikeata

päästä kuormareellä. Ja nyt hevosen kaviot iskivät kalliopaateen.

Suurtuvan ovesta astui isä sisaren seuraamana. Isä oli juhlapuvussa,

pitkässä, viheriässä nutussa, hopeavyö vyöllään; hän astui poikaansa

vastaan suorana ja arvokkaana. Hän oli vasta ajanut partansa ja

suorinut tukkansa hänen kauniit hiuksensa kiersivät kiharaisina

nelikulmaisia, kivenharmaita kasvoja veristävine vaaleansinisine

silmineen. Tukka oli nyt hopeanharmaa, pehmeissä laineissa näkyi

hohtavia, kellanvalkeita juovia. Eirik oli aina kuvitellut

kaikkivaltiasta Isä Jumalaa oman isänsä näköisenä.

Hän oli maailman kaunein ja miehekkäin mies. Hän oli sitä vieläkin,

vaikka pää oli harmaa ja kasvojen oikea puoli ikäänkuin sisään painunut

ja poski suuren arven rypistämä ristiin rastiin. Molemmat nuorukaiset

hyppäsivät hevosen selästä, Eirik tarttui isän ojennettuun käteen ja

suuteli sitä.

Sitten Olav tervehti Jørundia, toivottaen hänet tervetulleeksi.

Cecilia astui esiin. Hän kantoi kaksin käsin vanhaa juomasarvea; hänkin

oli juhlapuvussa, valtoimet hiukset hohtavina tarmokkaitten kasvojen

ympärillä. Hän seisoi neuvottomana katsoen nuorukaisesta toiseen,

sitten isä nyökkäsi; talon omalle pojalle oli tarjottava ensin.

Eirikin sydämeen tulvahti ikäänkuin koko riemun mitta olisi täynnä

— tämä oli hänen sisarensa! Suorana ja sorjana ja suloisena kuten

ne nuoret ritarien tyttäret, joita hän ei ollut voinut lähestyä —

ja täällä hän tapasi kotinsa pirtinovella kauneimman ja vaaleimman

kaikista suursukujen tyttäristä; se oli hänen oma sisarensa.

»Ensin vieraalle, siskoseni», Eirik virkkoi iloisena, ja Cecilia

tervehti Jørundia, juoden hänen maljansa.

Sisällä oli tuli takassa, liekit leikkivät kalpeassa auringonvalossa,

joka sisään virtaillessaan pani savun sinertämään kattohirsien alla.

Lattialle oli paksulti sirotettu lehtiä ja kukkia; pohjoisvuoteessa,

joka oli ollut Eirikin hänen kasvuaikanaan, oli uusi, punaisen ja

keltaisen kirjava peite nahkasten päällä. Pöydälle oli katettu

vierasruokia, ja kahden puolen Olavin kunnia-istuinta oli kaksi

hopeasilaista sarvea, joista hänen ja Jørundin oli määrä juoda; Eirik

ei ollut milloinkaan ennen saanut niistä juoda.

Kaikki kolme nuorta istuivat auringonlaskun jälkeen vartiovuorella.

Eirik loikoi pienessä kuivassa kanervakuopassa kivien välissä, sisar

istui vähän ylempänä, selkä suorana, pienet, lyhyet kädet ristissä

helmassa. Eirik kuunteli hänen puhettansa hiljaisen, ihastuneen

ilon vallassa — tyttö ei ollut monisanainen ja hän puhui kaikesta

pikkuvanhan viisaasti.

Oli täysin hiljaista; vuoren alla lipattelivat ja solahtelivat laineet.

Taivas oli aivan kirkas, lounaassa vain näkyi pieniä, punertavia

pilviä. Vuonon voimakas valaistus hohti siskon kalpeilla kasvoilla

hänen kääntäessään ne ylöspäin, tähystellessään, näkyisikö yhtään

tähteä tänä iltana.

Jørund istui vähän syrjässä, hänkin puhui tänä iltana harvinaisen

vähän, kuunteli vain siskosten juttelua ja katseli Ceciliaa.

Ei, vastasi Cecilia, kyllä talous oikeastaan lepäsi Bothildin

hartioilla, Bothild oli paljon taitavampi. Ja hän oli pannut kaikki

niin erinomaiseen kuntoon ja järjestykseen lähtiessään, että hänen,

Cecilian, oli varsin helppo hoidella vähän aikaa yksinkin. Niin, Signe

Arnentytär otti aina toisen heistä mukaansa käydessään naimisissa

olevien tyttäriensä luona, tällä kertaa oli Bothildin vuoro lähteä —

ei, hän ei tulisi aivan pian kotiin vielä; Helga odotti vasta Margretan

messun aikana, ja Signe oli aina kauan tämän tyttärensä luona.

Ei, Bothild ei ollut vielä kihloissa, mutta isä alkaisi varmaankin

kohta katsella, hänelle miestä. Niin, kyllä Bothild tekee varmaankin

hyvän naimiskaupan; hänellä on joukko irtainta rahaa isoäitinsä jälkeen

ja Olav kyllä lisäisi hänen myötäjäisiään, ja Bothild oli lisäksi niin

taitava, hyvä ja kaunis — niin kaunis! Täällä vuonon rantamilla ei

ollutkaan monta niin kaunista tyttöä kuin Bothild Asgerintytär, kaikki

sanoivat niin. Hänen tukkansakin oli kuin silkkiä, ja niin pitkä ja

paksu sitten, »niin ettei hän voinut sitä itse sukiakaan; minä teen

sen; meillä on tapana palmikoida toistemme hiukset».

Eirik makasi hymyillen itsekseen ilosta. Hän iloitsi myöskin Jørundin

nähdessä, minkälainen koti hänellä oli: suuri talo ja asukkaat kuten

ylhäiset ainakin ja kaikki suuren talon tavoin järjestetty — vanhan

tavan mukaan; rakennukset olivat pienet ja vanhat, täällä ei ollut

mitään nykyisen muodin mukaista, mutta se oli sitä arvokkaampaa. Uusi

sopi uusien sukujen ihmisille, jotka olivat kohonneet pienistä oloista,

mutta sellaista ei kaivattu täällä Hestvikenissä; sitä ei tarvinnut

Olav Auduninpoika eivätkä hänen lapsensa.

Eirik huomasi alhaalla pihalla isänsä tulevan tallista. Olav pysähtyi,

katsoi ylös vuorelle, jossa nuoret istuivat, mutta hän ei huutanut eikä

sanonut mitään, meni vain sisään. Cecilia nousi kuitenkin heti:

»Isän mielestä on jo varmaankin aika mennä sisään ja vuoteeseen. Ja

sinäkin saatat olla väsynyt, sinä, veliseni.»

* * * * *

Eirik heräsi seuraavana aamuna kellojen kilinään ja ammumiseen, nousi

kiireesti, pukeutui ja riensi ulos.

Aurinko oli hädin tuskin noussut koillisessa vaaran laelle ja paistoi

tunturin jyrkkään seinään; kallion koloihin kasvanut heinä hohti ja

säteili. Meri lepäsi peilikirkkaana ja valoisana; laakson nurmikoille

lankesivat pensaitten ja puitten varjot pitkinä aamuauringon ensi

valossa.

Viileässä aamunkoitteessa tuntuivat säteet suloisilta ja leudon

pehmeiltä. Eirik saapui juuri silloin, kun viimeinen lehmä katosi

metsään. Cecilia seisoi veräjällä sulkemassa sitä pajuraksilla,

huudellen paimenille. Sitten hän palasi korkeaa pellonpiennarta pitkin,

sillä hän oli avojaloin, ja kuja oli likainen. Hän oli työläisnaisen

pukimissa, vanhassa, sinisessä hameessa, jonka hän oli kietonut ylös

sääriin asti, ja hänen jalkansa olivat punaiset ja kasteisesta ruohosta

kylmät.

»Joko sinä olet hereillä?» hän virkkoi veljelle. Niin, hän kyllä oli

aina aikaiseen ylhäällä: »aamun ensimmäiset hetket ovat aina parhaat.»

Hänestä läksi navetan haju ja hän oli lypsyn jäljiltä likainen

valkoisiin käsivarsiinsa asti; ranteet olivat pyöreät kuin sorvatut.

Molemmat lujat palmikot riippuivat rinnoilla lyhyinä ja paksuina ja ne

kiertyivät nauhansa ympäri, niin kihara oli hänen tukkansa.

Cecilialla oli jotakin asiaa valkaisupaikalle. Eirik istuutui

aitanportaalle katselemaan, miten hän hoiteli pellaviaan. Tyttö meni

maitokamariin ja jutteli siellä Ragnan kanssa, Eirik seisoi sen aikaa

ovella — Cecilia oli niin näppärä ja pirteä kaikissa käänteissään.

Veli seurasi hänen kintereillään, istui naistenpirtin portailla hänen

peseytyessään ulkopuolella olevassa vesitiinussa ja viruttaessaan

jalkojaan. Cecilia astui kynnyksen yli hänen ohitseen ja huusi sisältä

huoneesta, haluaako hän tulla sinne katsomaan.

Naistenpirtti oli talon suurin huone; uusine, keltaisine seinähirsineen

se oli pimeää arkitupaa paljon kauniimpi, ja huonekalut olivat

kauniisti veistetyt; takan hahla päättyi avosuiseen, villin hevosen

päähän. Pitkin seinää oli kangaspuita, keloja ja arkkuja; orrella

riippui kokoon käärittyjä peittoja ja rahityynyjä. Cecilia, joka oli

saanut jalkaansa sukat ja kengät, otti parhaat alas ja näytteli niitä.

Eräästä koristetusta arkusta sisar toi kiviruukun ja pienen

hopeapikarin, hän täytti sen ja joi veljen maljan.

»Isä antoi tämän meille viime vuonna — meillä pitää olla tällainen, hän

sanoi, jos sattuisimme saamaan vieraita. — Sinä olet nyt ensimmäinen —.»

»Kiitos. Se olikin hyvää viiniä!»

»Mutta eikö ollutkin väkevää? Se nousi meille päähän kerran eräänä

iltana viime syksynä, Bothildille, minulle ja neitosille.» Hän

katsoi veljeensä ja naurahti hämillään ikäänkuin olisi ollut

tottumaton kertomaan vieraalle omista asioistaan. »Sen keksi eräs,

Yngvild-niminen, hän ei ole enää meillä — me tanssimme täällä.

Rannalla, vähän tästä pohjoiseen, piti olla leikkiä, ja sitten ne

halusivat meitä kanssaan veneisiinsä mennessään, Gaute Sigurdinpoika

ja Jon Tasall ja vielä jotkut muut mukana olleet, mutta isä kielsi,

vaikka muassa oli kaksi Runjulista — se ei auttanut. Yngvild suuttui,

hän sanoi isän kohtelevan meitä kovemmin kuin Groa-rouva luostarissaan

kasvatettavana olevia lapsia —. Ja niin hän sai meidät panemaan syrjään

ompeluksemme ja me tanssimme täällä ja joimme sitä viiniä, jota meillä

oli vieraitamme varten varattuna —.»

»Mitä isä siitä sitten sanoi?» kysyi Eirik hymyillen. Hän ei ymmärtänyt

mitään muuta kuin kirkkaan, vastaheränneen rakkautensa nuoreen,

suloiseen sisareensa. Jokainen siskon sana ja jokainen hänen liikkeensä

sai Eirikin sydämen tulvilleen iloa.

»Isäkö? No, eihän hän siitä mitään sanonut, ymmärräthän sinä sen. Mutta

parin päivän kuluttua hän tuli ja pyysi meitä siirtymään arkitupaan ja

nukkumaan sen ylisillä; nuorten neitosten on vaarallista nukkua yksin

rakennuksessa, joka on niin lähellä rantaa. Me nukuimme täällä ennen

yötkin. Ja kun Yngvild seuraavalla kerralla vastusti isää, hän vastasi,

että lienee parasta tytön muuttaa takaisin kotiin isänsä luo, häntä hän

varmaankin tottelee.»

»Onko isä teille niin ankara?»

Cecilia oli saanut ylleen hameen; se oli punainen, kauniisti kirjottu.

Hän pani vyön vyölleen ja kiinnitti siihen sakset, puukon, kukkaron ja

avainkimpun. Äskeinen pieni, avojalkainen karjapiika oli nyt komea,

nuori talontytär.

»Hän on ankara siten, että hän pitää lujasti kiinni hyvistä tavoista

kuten ennen vanhaan oli tapana — me emme saa avata suutamme emmekä

katsoa vieraisiin ihmisiin päinkään. Mutta kyllähän sinä muuten

tiedätkin, että hän tarkoittaa kaikessa meidän parastamme.» Hän haki

arkustaan ja levitti vuoteelle hihattoman, avokaulaisen, ruskean

samettipuvun, johon oli kudottu keltaisella silkillä renkaita ja

ristejä. Siihen kuuluva pitkähihainen alushame oli kaula-aukosta

punaista silkkiä ja rinta-aukossa kullatut hakaset. »Hän antoi meille,

sekä Bothildille että minulle tällaiset puvut — se oli silloin, kun

hän ei laskenut meitä Osloon katsomaan prinsessojen ja ruotsalaisten

herttuoitten häitä. Minun mielestäni meillä olisi jo aika päästä kerran

kaupunkiin — joko markkinoille tai Halvardinmessuun. Mutta isä ei

laske.»

»Etkö sinä ole milloinkaan ollut Oslossa?»

Cecilia pudisti päätään ja kääri pukunsa takaisin sarkakääreeseen.

»Herra tietää milloin me näitä komeuksia saamme pitää.»

»Silloin varmaankin, kun juomme sinun kihlajaisiasi.»

Cecilian kasvot muuttuivat yhtäkkiä — hän kääntyi arkkuunsa päin pannen

sinne piiloon hienoutensa: »— Minä en tiedä siitä mitään.»

* * * * *

Sisaren kauneus ja suloisuus nousi Eirikin päähän kuin pieni humala.

Hän ei itse ymmärtänyt, ettei ollut muistanut siskoaan kertaakaan näinä

vuosina; jos hän olisi muistanut, olisi hän varmaankin pysynyt paremmin

erossa yhdestä ja toisesta, renttuilemisesta ja pelistä, tappelusta,

naikkosista ja raakuuksista. Nyt hän katui, ettei ollut koettanut

hillitä itseään — hän ei ollut milloinkaan itseään hillinnyt — hän

oli heittäytynyt kaikkeen, mikä houkutteli tehnyt mitä milloinkin oli

päähän pälkähtänyt. Ja niin hän loppujen lopuksi tottui sellaiseen

ja joutui siveettömien miesten, ravintoloissa ja vielä pahemmissa

paikoissa oleilijan, kirjoihin. Eikä se tullut syyttä. Siitä seurasi,

ettei häntä kohdeltu juuri sen kummemmin kuin muitakaan palvelijoita,

ritarin seurueeseen kuuluvana asemiehenä vain.

Nyt perästäpäin hän huomasi, että hänen olisi pitänyt seurata isänsä

neuvoa — silloin hän olisi käyttäytynyt niin, että kaikki olisivat

aina muistaneet hänen olevan Hestvikenin Olavin pojan. Olisipa hän

pysynyt poissa ravintoloista ja eukkojen olvituvista, ostanut itselleen

sen sijaan vaatteita ja aseita, pitänyt omaa hevosta. Mutta silloin

hänen olisikin täytynyt pysytellä sisässä, vanhempien ja arvokkaampien

parissa, istua hiljaa ja arvokkaasti, kuunnella heidän puheitaan.

Silloin hän olisi päässyt naistenkin tupaan, jossa säädylliset neidot

istuivat, hän olisi saanut seurata heitä tanssiin ja messuun.

Hän oli pysytellyt kaukana tällaisista naisista, vain uneksinut heistä

mitättömiä, värittömiä unia. Mutta hän ujosteli heitä ja oli liian

veltto ja liian tarmoton pakottaakseen itseään ja luopuakseen huonoista

tavoistaan.

Hän ei tavallaan uskonutkaan heitä niin hienoiksi ja puhtaiksi kuin

mielessään kuvitteli. Jørund sanoi asian toisinpäin, ja hän oli heidän

pariinsa yhtä tervetullut uin muihinkin paikkoihin. Ja Jørund kertoi

laskevansa leikkiä ja lähentelevänsä heitä — he pelkäsivät vain yhtä,

sanoi ivallisesti — muuten he kyllä sallivat nuorukaisen käyttäytyä

heitä kohtaan rohkeasti.

— Tämä oli yksi niitä piirteitä, joista Eirik ei ystävässään pitänyt —

että hän saattoikin puhua sillä lailla neitosistaan. Silloin Eirikiltä

meni halu koettaa heidän parissaan onneaan — hän ei tiennyt itsekään,

ettei hän halunnut panna omia hyviä ajatuksiaan hyvistä naisista

koetukselle. Olihan niitä toisiakin yllin kyllin olemassa.

Mutta asian laita oli sellainen, että kaikki neitoset olisivat

mielellään menneet Jørundin kanssa naimisiin — Jørund ei milloinkaan

unohtanut tuoda esille kuka hän oli: hän oli Gunnarsbyn poikia ja

hän oli lähtenyt palvelukseen vain katsellakseen maailmaa ennenkuin

asettui kotiin taloa asumaan. Hänellä ei ollut sen tarkempia tapoja

kuin Eirik Olavinpojallakaan, hän ei sen tarkemmin katsonut, kenen

kanssa ryypiskeli, ja päästyään käsiksi neitosiin ja sensellaisiin

leikkikaluihin tuli hän kerrassaan hulluksi, — mutta hänellä oli

useimmiten onni myötä — eikä sentään kukaan unohtanut, ettei Jørund

ollut sen vähempi kuin kuninkaan nuori asemies, vaikkakin hän oli

astunut sellaisen herran palvelukseen, jonka seurueeseen kuuluvat

saivat viettää vapaampaa elämää —. Mutta Jørund ei ollutkaan lähtenyt

kotoaan ollen riidassa omaistensa kanssa.

Eirikin alitajunnassa asusti ajatus, että hän kyllä kerran lopettaa

tällaisen ryövärielämän. Hän palaisi kerran isäinsä maalle ja sopisi

isänsä kanssa, pääsisi jälleen Hestvikenin perillisen asemaan. Ja

silloin hän luultavasti myöskin menisi naimisiin — isän asiaksi jäisi

katsoa hänelle sopiva morsian.

* * * * *

Eirik oli ratsastanut pitkin paikkakuntaa, käynyt tervehtimässä

sukulaisemäntää Una Arnentytärtä ja tavannut muitakin tuttuja. Illalla

Eirik mainitsi kotonaan, että huomenna on siellä pohjoisrannalla

olevalla leikkipaikalla tanssit, siellä, jonne aina kesäisin sekä

etelä- että pohjoispuolilta nuoriso tapaa kokoontua.

»Cecilia saanee tulla meidän kanssamme sinne?»

Olav vastasi:

»Nämä lapset ovat tottumattomia kulkemaan sellaisissa paikoissa. Emmekä

me jaksa lauantai-iltana valvoakaan niin kauan — meillä on pitkä

kirkkomatka —.»

Eirik pani vastaan: oli paljon muitakin yhtä pitkän kirkkomatkan

takana, ja voisihan levätä messusta kotiin tultua. — Olav mutisi

jotakin, kielsi, eikä ollut huomaavinaan, että Cecilia katsoi häneen.

Huomatessaan, ettei isännän kanssa maksanut enää vaivaa siitä asiasta

puhua, alkoi Jørund puhua muusta. Mutta kohta sen jälkeen Eirik virkkoi

yht'äkkiä:

»Mitä se merkitsee, isä, mistä Una puhui, että Aslak Gunnarinpoika

Yttre Dalista oli ollut täällä talvella — hän käytti toista nimeä, ja

sinä piilottelit häntä, niin ettei nimismieskään tiennyt sinun pitävän

luonasi lainsuojatonta.»

»Eikö hän tiennyt?» Olav kysyi vetäen suutaan hymyyn.

»Eipä kukaan voi sanoa sinun isäsi kätkeneen häntä erikoisemmin», sanoi

vanha Tore hymyillen. »Reidulf ei pidä turhista puuhista. Ja sotatalven

jälkeen hän varmaankin pelkää Olavin hänelle aikaansaattamaa touhua,

niin ettei hän ainakaan mielellään tuota Olaville ikävyyksiä —»

»Oli joka tapauksessa epämiehekästä viskautua mokomassa asiassa vieraan

niskoille», sanoi Eirik. »Mutta Yttre Dalin punapäät ovat sellaisia —

ylpeitä köyhyydestään huolimatta, mutta apua he ovat valmiit ottamaan

vastaan, mistä vain tarvittaessa saavat. Minä tapasin hänen veljensä

silloin Ylämaissa ollessani, ja se mies oli koppava ja ikävä —.»

»Siinä ei Aslak muistuta häntä», sanoi eräs rengeistä innokkaasti.

»Me pidimme hänestä kaikki —» Olav keskeytti, lähetti miehen hakemaan

jotakin ja alkoi puhua Toran kanssa hevosesta, jonka harjan alle oli

tullut ajoksia.

Olav käveli sillalle ennen maata menoaan. Sieltä ylös tullessaan hän

näki Cecilian seisovan vartiovuorella. Isä meni sinne hänen luokseen:

»Sinä saat tulla nyt sisään, Cecilia — on jo myöhäistä.»

Tyttö kääntyi häneen päin. Kesäyön vaalean taivaan valossa isä huomasi

tytön kasvojen olevan ikäänkuin lauenneet — lujilla piirteillä

neuvottomuuden pehmeys. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, seurasi vain

isää nöyrästi taloa kohti.

Seuraavana aamuna Cecilian kantaessa sisään ruokia. Olav sanoi

tyttärelleen:

»Sinä tiedät, että jos sinua kerran haluttaa lähteä kuuntelemaan

tanssilauluja, en minä tahdo sinua kieltää — nyt, kun voit mennä

veljesi kanssa.»

Cecilia katsoi häneen vähän epävarmana.

»— mutta ehkeipä sinulla olekaan halua mennä sinne —?»

»Kyllä. Menisinhän minä mielelläni sinne kerran», sanoi Cecilia.

* * * * *

Uusikuu uiskenteli ohuena ja kesäisen kalpeana Hurheimslandin päällä

punervanharmaassa ilmassa Olavin soutaessa Härän alla. Niemen

kiviseinässä viipyi vielä päivänvalon kajastus. Olav souti hiljaisin

aironvedoin illan rauhassa. Hän laski pieneen lahdelmaan, jossa oli

hiekkapohja, veti veneen maihin ja läksi astumaan kalliossa olevaa

metsäistä rotkoa myöten.

Hänellä oli jousi ja nuolia ja hän hiipi hiljaa. Mutta saavuttuaan

kukkulalle, jossa metsä harvenee ja sammaleiset kalliopaadet viettävät

Otersteiniä kohti, hän pysähtyi hetkiseksi, sitten hän jatkoi matkaa

hongikossa pohjoista kohti. — Jonkin ajan kuluttua hän kuuli sinne ylös

laulua ja tunsi savun hajua.

Saavuttuaan pienelle vuoren töyräälle hän näki nuotion syvällä alhaalla

— lahden hiekkarannan vaalea kaari oli hänen allaan, ja kallioitten

keskellä oli leikkipaikka kesäauringon vaaleaksi paahtamana. Suuren

nuotion ympäri kiersi tanhuketju mustana tulta vasten; tanssijain

askelet tömähtelivät kuivassa tanteressa ja laulu kaikui kauniisti

illan hiljaisuudessa sinne ylös. Olav ei erottanut sanoja sillä hän

ei osannut sitä laulua, mutta hän tunsi sävelen ja tiesi sen olevan

Karlamagnuksen ja Rolandin laulun. Esilaulajalla oli tumma, lämmin

ääni; Olav mietti, olisiko se Eirik — hän oli lapsena ollessaan

laulellut aina. Sinne alas oli liian pitkä matka, jotta Olav olisi

voinut tuntea pimeässä ketään tanssijaa. Piirin ulkopuolella istui

joitakin lepäämässä.

Olav heittäytyi rouskuvalle valkosammalelle, joka oli vielä

päivänpaisteesta lämmin. Leikkilaulut kaikuivat ylös hänen luokseen

sekä poljenta laulun tahdissa:

Oli dam dam damdelideia

dam-dam dam-delidei —

Hän kuuli aina välillä tulen räiskähtelyn ja syvällä alla jymähteli

vuono nuoleskellen ympäröiviä tuntureita. Kuu oli laskenut aikoja

sitten; kesäyö pimeni hänen ympärillään. Taivaalla oli aika monta

tähteä — juhannuksesta olikin jo kulunut jokin aika. — Vihdoin mieskin

nousi, otti jousen ja nuolet sekä läksi hiljalleen takaisin metsän

kautta.

* * * * *

Hän makasi pimeässä kammiossaan torkahtaen ja kietoutuen epäselvien

unikuvien verkkoon, mutta aina, kun hän oli nukahtamaisillaan, hän

heräsi hätkähtäen. Mutta ei koskaan ollut mitään, hänellä oli vain

sellainen tunne kuin ulkona olisi jotakin, joka herätti. Mutta

takkahuoneessa ei ollut mitään ja siellä valkeni valkenemistaan —

olivat unohtaneet sulkea räppänän.

Vihdoin viimein kuului heidän askeleitaan pihamaalla he hyvästelivät

toisia nuoria, jotka jatkoivat matkaa kylään. Sitten hänen joukkonsa

tuli sisään. Olav kuuli kammiostaan heidän juttelevan, haukottelevan

ja miesten riisuvan jalkineitaan. Cecilia seisoi vielä siellä, hän

naurahti jonkin kerran.

»Nyt on jo aamu», isä kuuli hänen sanovan. »Kolmen tunnin kuluttua on

meidän jo ratsastettava kirkkoon. Minäpä en taidakaan nousta ylisille —

käyn vain täällä alhaalla pitkälleni.»

Eteläpuolen vuode natisi vähän hänen siihen noustessa, sitten natisi

toinen vuode miesten alla. He juttelivat maatessaan toisilleen —

Cecilian ääni tuli uniseksi, sitten hän lakkasi vastailemasta, ja

hetken kuluttua joku miehistä alkoi kuorsata.

Olav nousi ylös vähän ajan kuluttua; hän aikoi mennä tupaan sulkemaan

räppänää. Pohjoisessa vuoteessa hän näki nuorten miesten päät; he

olivat vetäytyneet peiton alle käppyrään.

Cecilia nukkui toisessa vuoteessa; hän makasi selkoselällään, hienot,

kukankalpeat kasvot hohtivat kiharaisen tukan keskellä. Olav muisti

hänen äitinsä maanneen samalla lailla samassa vuoteessa vuoden toisensa

jälkeen vyötäisiinsä asti hervottomana, hitaasti kuihtuen kuoliaaksi.

Mutta nukkuva lapsi loisti terveyttä; hänen kasvonsa olivat kalpeat,

mutta ne olivat pyöreät ja raikkaat kuin helmet; hän oli vähän nyrpeän

ja itsepäisen näköinen vieläpä siinä maatessaankin, ja vaaleat, pitkät

silmäripset varjostivat pyöreitä poskia. Lyhyt, suora nenä ja leuan

leveä kaari kertoivat jäykkäniskaisuudesta tai lujuudesta hän oli vielä

liian nuori, niin ettei voinut sanoa, kumpaako se oli.

Hänen toinen kätensä riippui vuoteenlaidan yli — se näytti

epämukavalta. Olav tarttui varovasti tyttärensä käteen, nosti sen

rinnalle. Hänen rintansa kohosivat kauniina ja lujina punaisen

villahameen alla, niin että halkeama oli levällään ja siitä

näkyi hänellä olevan ommeltu rintaliina nauhoilla kiinnitettyjen

hopeasolmujen alla. Hihoistakin tämä puku oli käynyt hänelle liian

pieneksi — rannetta pisti pitkältä näkyviin.

Olav seisoi tytärtään katsellen, kunnes huomasi hytisevänsä vilusta

pelkkä nuttu harteillaan. Hän kumartui tehden ristinmerkin tytön

ylitse. Sitten hän otti pienet, punaiset kengät; ne olivat märät ja

siitä aivan tummat, ehkäpä kastuneet veneen pohjavedestä — isä asetti

ne jäähtyneen kiukaan laidalle.