I.

Olav Auduninpoika meni eräänä myöhäissyksyn päivänä ranta-aittojensa

luo katsomaan, olivatko ne kaikki kiinni ja lukossa. Päivällä oli

tuullut kovin, oli nousuveden aika ja yöksi tuuli yhä yltyi. Sillalle

tultuaan hän huomasi pienen purjeveneen laskeneen tuulen suojaan.

Veneessä oli yksi ainoa mies, ja Olav läksi katsomaan olisiko vieras

avun tarpeessa.

»Minulla oli nyt onni myötä», virkkoi vastatullut ravistaessaan vettä

vaatteistaan Olavin otettua hänen aseensa ja pyyhittyä niistä enimmät

vedet pois. »Minun piti puhua kanssasi kahden kesken, Olav, mitä

pikemmin, sitä parempi, ja nyt sinä tulet itse minua vastaan.»

Hän puhui niinkuin he olisivat vanhoja tuttuja, ja Olav arveli

nähneensä tämän nuorukaisen ennen, vaikkei jaksanut muistaa, kuka hän

oli — kasvot olivat kauniit, piirteet selvät, suu hieno ja kapea; niitä

pilasi jonkin verran vaaleansinisten silmien ulkonevaisuus, mutta hän

oli joka tapauksessa hauskan näköinen. Hiukset olivat takertuneet

kiinni otsaan vahatun liinahatun alla, josta vesi juoksi virtanaan,

mutta ne näkyivät olevan punertavat. Vieras oli pitkä ja soreavartinen.

Olav vei miehen kanssaan erääseen aittaan kehoittaen häntä sanomaan

asiansa.

»No, minun on sanottava asia niinkuin se on, isäntä, olen joutunut

vastaamaan erään miehen hengestä, eikä asiaa ole vielä sovittu — se

voi viedä aikaa. Enkä minä keksinyt sen parempaa neuvoa kuin tulla

sinun luoksesi: tiedän sinut sellaiseksi mieheksi, ettet kieltäydy

piilottamasta minua sillä aikaa, kun omaiseni järjestävät asian

puolestani.»

Olav vaikeni. Viime vuosina oli käynyt yhä vaikeammaksi piilottaa

lainsuojattomia maan rauhoituttua ja kuningas Haakonin pitäessä

lujemmin laista kiinni. Mutta eihän hän voinut lähettää nuorukaista

luotaankaan — aallot kävivät lahdella yhä valkoisemmiksi, ja yö läheni.

»Missä se tapahtui?» hän kysyi. »Ja kenet sinä tapoit?»

»Se tapahtui kotona, ja mies oli Hallvard Bratte, nimismiehen

sisarenpoika.»

»Vai kotona — missä se on?» Olav kysäisi vähän tuskastuneena.

»Minä ymmärrän — sinä et näykään tuntevan minua», sanoi nuorukainen

näyttäen pahastuneen. »Vaikka minä seurasin sinua uskollisena

toverinasi taistelussa sekä Skeidin kirkon luona että Frysjun sillalla

—.»

»Niin, niin, nythän minä muistankin, missä sinut olen nähnyt ennen —

Aslak Gunnarinpoika Yttre Dalista. Sinä olet kasvanut siitä ajasta

paljon, Aslak, siitähän on kohta neljä vuotta.»

Aslak jutteli yhä. Asian laita oli sellainen, että hänen isänsä oli

ottanut kesälaitumelleen muutamia Signe-rouvan, Hallvard Bratten

sisaren lehmiä, ja kaksi näistä karhu oli kaatanut. Kun laaksolaiset

palasivat Hamariin hänen karjansa kanssa, oli hän ollut aivan

suunniltaan, ja niin oli tullut sana sanasta. Hallvard, rouvan veli,

joka oli myös olin läsnä, oli tullut sanoneeksi jotakin Yttre Dalin

Gunnarista, jota Aslak ei voinut istua rauhallisena kuuntelemassa.

Hän oli lähtenyt murhan tehtyään liikkeelle, ratsastanut etelään

päin ja vasta valkoisten veljesten luostarissa Tunsbergissa pyytänyt

suojaa. Mutta sinne tultuaan hän oli saanut kuulla sukulaisensa priori

Sigurdin kuolleen äskettäin, ja hän huomasi heti, etteivät munkit häntä

mielellään pitäisi luonaan: heidän oli ollut luovuttava vaatimuksestaan

saada Tunsbergin veljeskunnan luostarille sama turvapaikkaoikeus, joka

oli Mariskogin luostarilla. Apotti kehoitti häntä menemään Mariskogiin

— mutta siellä oli jo kovin moni kuningas Haakonin vihollinen saanut

suojapaikan, ja Aslak oli huomannut munkkien olevan levottomia, sillä

kuningas Haakon katseli karsain silmin tätä turvapaikka oikeutta

nauttivaa luostaria. Ei, Aslakilla ei ollut halua matkustaa sinne.

»Ja silloin sinä johduit mieleeni, Olav. Minä tiedän sinut rohkeaksi

mieheksi ja tiedän sinun tekevän niinkuin parhaaksi näet. Sinä

olet itse nuoruudessasi kuljeskellut lainsuojatonna — ja niin minä

ajattelin, ettet sinä kieltäisi apuasi minulta.»

Olavilla ei ollut entistä suurempaa halua kätkeä murhamiestä kuultuaan

kaiken tämän — ja että poika oli ylämaalainen, joka näytti tietävän

Olavin nuoruudesta enemmän kuin Olav halusikaan; miten paljon hän

tiesi, se ei käynyt selville. Hän oli muuten luullut ihmisten siellä

pohjoisessa unohtaneen sekä hänet että hänen asiansa jo kauan sitten;

hänen niillä seuduilla käynnistään oli kulunut jo niin monta vuotta.

Eirik oli ollut siellä vähän aikaa kaksi vuotta sitten ja oleskellut

Bergissä Steinfinn Haakoninpojan luona. Olav ei ollut ihastunut siitä

kuullessaan eikä erikoisesti pahastunut, saatuaan tietää serkusten

riitaantuneen jokin kuukausi sen jälkeen, niin ettei Eirik ollut

jäänyt sen pitemmäksi aikaa Ylämaihin. — Mutta hän ei sentään voinut

kieltäytyä ottamasta Aslak Gunnarinpoikaa luokseen.

Ja niin hän sanoi, että he menisivät yhdessä taloon; Aslak tarvitsi

varmaankin sisäänsä lämmintä ja ylleen kuivia vaatteita.

Olipa sentään onni onnettomuudessa, hän ajatteli heidän astellessaan

mäkeä ylös, Olav kantaen Aslakin matkatavaroita — ettei koko talossa

ollut ketään, joka olisi urkkinut, kuka vieras on. Märtta-rouvan

kuoltua keväällä Bothild Asgerintytär ja Cecilia hoitivat nyt hänen

talouttaan ja molemmat neitoset olivat siksi hyvin kasvatettuja,

etteivät he milloinkaan suotta puhutelleet isäänsä, jollei heiltä

kysytty.

Aslak Gunnarinpoika asettui Hestvikeniin kaikessa rauhassa. Olavin

tarkoitus ei suinkaan ollut, että hän jäisi sinne, mutta hän ei saanut

sanotuksi mitään, ja kevään tultua Aslak oli yhä siellä ja käyttäytyi

kaikessa kuin talonväkeen kuuluva. Häntä kutsuttiin Jon Torenpojaksi, —

nimi oli Olavin keksintöä, eikä siitä kukaan voisi arvata, ken hän oli.

Olavin täytyi sitäpaitsi tunnustaa, että Aslak eli Jon oli mitä

miellyttävin ihminen ja pystyvä hyödylliseen toimeen. Hän oli vahva

ja ahkera sekä erittäin kätevä—oiva sekä puu- että rautaseppä, ja hän

keksi aina jotakin näpertelyä. Olav oli itse ollut vain kohtalainen

käsistään — hän pystyi kyllä selviämään kaikista kotiaskareista, mutta

hän ei kyennyt mihinkään sellaiseen, missä tarvittiin erikoista taitoa

tai tarkkaa silmää ja näppäryyttä. Eikä hänellä senjälkeen, kuin

hän menetti Bodvarin, sen rengin, joka kaatui Frysjun sillan luona,

ollut ketään sellaisiin hommiin kykenevää miestä. Ja lisäksi Aslak

oli aina iloinen ja hyvätuulinen; hänellä oli kaunis lauluääni, ja

hän osasi myös viheltää niin hienosti ja puhtaasti, että oli vallan

nautinto kuunnella — hän vihelteli melkein aina työtä tehdessään. Hän

osasi lukeakin vähän, niin että Olav antoi hänen katsella muutamia

omaisuuttaan ja oikeuksiaan koskevia kirjeitä — oli seikkoja, joista

Olav ei ollut varma, muistiko hän ne oikein tarkkaan.

Aslak oli sitäpaitsi olennoltaan rauhallinen, niin ettei hän joutunut

särkemään Hestvikenissä vallitsevaa hillittyä sävyä.

Talossa elettiin hiljaista elämää. Ihmiset eivät puhuneet paljon

toisilleen, ja kaikki puhelivat hiljaa: isännän vaiteliaisuus vaikutti

koko huonekuntaan, joka oli elänyt niin kauan hänen parissaan —

palkolliset olivat melkein samat kuin ennen. Lahden rannalle tuntui

sentään tulleen ikäänkuin raikkaampi tuulahdus Märtta Birgerintyttären

terävän äänen vaiettua ja hänen suljettuaan tarkat silmänsä. Molemmat

nuoret kasvinsisaret, jotka nyt jakoivat keskenään emännyyden, olivat

hiljaisimpia ja kohteliaimpia neitosia, mitä tavata saattaa — mutta

heitä seurasi sentään heidän nuoruutensa loisto ja riemu, he olivat

niin kauniita ja kaikki pitivät heistä.

Bothild Asgerintytär oli nyt kahdeksannellatoista, reipas ja tanakka

ikäisekseen, mutta terveydeltään heikko, kotona iloinen, mutta

vieraitten parissa arka ja ujo.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt luulla Cecilia Olavintytärtä ujoksi

tai araksi, vaikka hän ihmisten joukossa olikin hyvin sulkeutunut: hän

katsoi kaikkia suoraan silmiin kirkkaine ja kylmine, vaaleanharmaine

silmineen. Olavin nuori tytär oli yhtä harvasanainen kuin isänsäkin,

ja hän oli yhtä vaalea kuin tämä oli ollut nuoruudessaan. Kiiltävä,

pellavankeltainen tukka, kun se pyhäpäivin oli valtoimenaan, lankesi

kauniina kiharoina tytön pään ympärillä; hänen ihonsa oli niin

valkoinen kuin pähkinän sydän ja se näytti niin tiiviiltä ja lujalta

kuin aurinko ja tuuli eivät pääsisi siihen käsiksi, ja nuoret,

täyteläiset huulet olivat niin hohtavan punaiset kuin vaaleat ruusun

marjat. Hän oli lyhyt viidentoistavuotiaaksi ja leveähkö, mutta pyöreä

ja sopusuhtainen, kädet ja jalat pienet, mutta ote oli varma ja jalka

näppärä. Cecilia Olavintytär hymyili harvoin, ja vielä harvemmin hän

nauroi, mutta sen sijaan ei kukaan ollut kuullut hänen itkevän. Hän

oli hyvä omaisilleen ja avulias köyhiä ja sairaita kohtaan, mutta

muuten olennoltaan juro ja vähäpuheinen. Kasvinsisaret olivat aina

hyviä ystäviä, tulivat hyvin toimeen ja näyttivät rakastavan toisiaan

sydämellisesti.

* * * * *

Hestvikenin neitoset olivat läsnä vain vuosittaisissa Olavin

seurustelupiirin kesteissä, mutta heitä ei nähty milloinkaan

sellaisissa tilaisuuksissa, joissa nuorisolla oli tapana kokoontua.

Mutta he kävivät kirkossa joka messupäivä mikäli ilma suinkin salli.

He olivat silloin niin hyvin pukeutuneita ja koristuksissaan, ettei

kellään muilla naisilla ollut sen parempia vaatteita eikä raskaampia

hopeavöitä ja solkia kuin Olavin neitosilla — sillä nimellä heitä

kutsuttiin. He ratsastivat toinen toisella, toinen toisella puolella

isää, hyvillä, hyvin hoidetuilla hevosilla, joiden harjat olivat

vastaleikatut.

Olavin sydämen täytti hiljainen, sydämellinen ilo kulkiessaan

tyttärineen kirkon läpi. Ostoverasta tehdyt, värilliset vaipat

laahasivat maata, ohuitten kirkkohuntujen alta välkkyi hajallaan oleva

tukka, Bothildin sileä, kuparinvärinen ja Cecilian silkkipörrö vaaleana

kuin hopea. Olav seisoi messussa eikä katsonut kertaakaan heihin

päin naisten puolelle, ja kuitenkin tuntui siltä kuin hänen kaikki

ajatuksensa olisivat sen ainoan ympärillä, että he ovat siellä olemassa.

Hän ei ajatellut enää milloinkaan itseään eikä omia asioitaan — hän

oli nyt mielestään vanha mies, oli jo valinnut oman osansa elämässä.

Mutta juuri sen vuoksi tuntuikin kuin kaikki, mitä hän vielä toimi ja

puuhasi, siihen asti, kunnes ilta hänet saavuttaa, koskisi yhtä ainoaa

päämäärä — näiden kahden nuoren suojelemista. Hän ei ajatellut sen

erikoisemmin, minkälaiseksi heidän tulevaisuutensa muodostuisi — se

kyllä muodostuisi parhaan mukaan: hän naittaisi heidät aikanaan, ja

se mies olisi hyvin merkillinen, joka ei kantaisi tällaisia aarteita

ojennetuin käsin läpi elämän, kun kerran olisi niin onnellinen, että

saisi heidät. Mutta hänellähän olisi vielä yllin kyllin aikaa ajatella

näitä asioita — hehän olivat vielä molemmat niin kovin nuoria.

— Eirik oli olemassa. Mutta tuntui kuin Eirikin olemus olisi haihtunut

Olavilta olemattomiin; hän ajatteli häntä harvoin. Hän ei ollut nähnyt

häntä Oslossa tapaamisen jälkeen. Olav ei ollut kotona Eirikin kerran

sen jälkeen siellä käydessä — siitä tulee nyt kesällä neljä vuotta,

silloin isä oli ollut Ivar Joninpojan kanssa sillä sotaretkellä

Ruotsissa, jossa tämä urhoollinen nuori herra oli kaatunut. Ja Olavin

oli vähitellen vallannut jonkinlainen varmuus siitä, ettei Eirik tulisi

milloinkaan hänen jälkeensä Hestvikenin isännäksi — siitä synnistä

Jumala oli hänet vapauttanut; vanhaa taloa ei saisi väärä perillinen.

Itse Jumala suojaisi Cecilian oikeuksia.

* * * * *

Oli aikaisen alkukesän aamu. Olav meni erään renkinsä kanssa sillan

luo rantaan puuhailemaan ripustettavien pyydysten kanssa. Oli

mitä kaunein ilma — auringonpaiste lepäsi meren pinnalla suurina,

valkoisina läikkinä; nurmikot ja pellot pitkin vuonon varsia loistivat

vaaleanvihreinä ja lepikoitten lehdet olivat jo alkaneet tummeta kesän

värisiksi, mutta havumetsissä oli jo pitkät, tuoreet kerkät.

Sillan vieressä, aurinkoisella kalliolla, Cecilia oli polvillaan,

edessään läjä kiiltäviä, sätkytteleviä keittokaloja. Tytön vanha,

punaisenruskea arkipuku hohti aamu-auringossa, niin että oli vallan

kaunista katsella, paksut, vaaleat palmikot riippuivat hänen

olkapäillään — erittäin pitkät ne eivät olleet, ja hänen tukkansa oli

niin kihara, että palmikot kiertyivät sisään palmikoidun punaisen

nauhan ympärillä. Puukko välähti hänen sitä nostaessaan ja koettaessaan

sen terää sormellaan.

Aamun hiljaisuudessa kuului kesäisen herttaiselta, kun Aslakin siirteli

tavaroitaan veneeseen: vesi loiskahteli ja läiskähteli hänen siinä

liikkuessaan ja sovitellessaan paikoilleen kaikkea, mitä hänen oli

määrä ottaa mukaansa — Olav oli lähettänyt hänet asialle eteläänpäin,

Saltvikeniin.

»Jon», Cecilia virkkoi hiljaa. Mies kohotti päätään — Olav huomasi

hänen nuorilla, raikkailla kasvoillaan hymyn karehtivan — tytön

viittoessa hänelle puukollaan. Hän lipui veneineen pitkin laiturin

laitaa kalliolla seisovan tytön luo.

Tyttö pyysi häntä teroittamaan puukkoaan. Cecilia istuutui hänen sitä

tehdessään ja katseli, kädet helmassa, merelle. He eivät jutelleet

keskenään, mikäli Olav näki — mutta työnsä tehtyään ja istuutuessaan

veneeseen väikkyi Aslakin kasvoilla sama, lämmin hymy. Ja Cecilian

palatessa työhönsä oli hänenkin vaaleilla piirteillään saman hymyn

kajastus.

Hän alkoi perata kaloja. Soutaessaan kallion ohi Aslak pidätti airoaan

ja tervehti tyttöä kädellään. Ja Cecilia kohotti häntä kohti hiukan

toista kättään. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä, huulilla hymyn

kare.

Olav tuijotti — kautta koko hänen olemuksensa kävi kumma värähdys.

Tässä tapahtui jotakin, josta hänellä ei ollut aavistustakaan —.

Cecilia laski valmiin kalan astiaan ja oikaisi hetkeksi selkänsä. Hän

käänsi vaaleat, suloiset kasvonsa aurinkoon, istui silmät ummessa. Eikä

Olav ollut ikinä nähnyt mitään sen hymyn veroista, joka nyt levisi

lapsen pienille, totisille kasvoille; niistä näkyi salaisen, ihanan

ilon säteily, eikä Olav ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista näkyä —

* * * * *

Olav koetti karkoittaa sitä mielestään. Hänen tyttärensä ei milloinkaan

voisi kiinnittää huomiotaan mieheen, joka oli Hestvikenissä palvelijan

asemassa. Eihän tyttö edes tiennyt, kuka tämä Jon Torenpoika oli.

Hän päätti kuitenkin päästä eroon Aslakista, mitä pikemmin, sitä

parempi. Nuorukainen oli saanut turvaluvan jo talvella; Tunsbergin

munkit olivat siitä toimittaneet hänelle tiedon. Niin ettei Olavilla

ollut enää syytä pitää häntä luonaan kauemmin, kuin minkä hän itse

tarvitsi Aslakia.

* * * * *

Mutta kului viikon päivät, ennenkuin Olav sai tilaisuuden puhua

Aslakille asiasta. Hän piti molempia nuoria, salassa silmällä. Mutta

hän ei huomannut heidän olevan keskenään sen parempia ystäviä kuin

muukaan talon väki. Hän lohduttautui sillä, että hän oli sinä aamuna

sillalla erehtynyt.

— Lauantai-iltana oli Olavin määrä mennä miesten kanssa saunaan,

naisten piti ottaa kodassa ammekylpyä; he olivat valmistaneet

katajanmarjajuomaa. Olav meni miesten kanssa pihan poikki; silloin

Cecilia huusi kodan ovelta Aslakia.

Isä hätkähti huomatessaan tytön tietävän vieraan oikean nimen—.

Aslak riensi tytön luo, otti kaksi ämpäriä ja juoksi Olavin ohi.

Ilta-auringon kullassa hän juoksi kevein askelin nurmikon poikki

lähteelle. Hän oli iso, solakka ja notkea, kaunis ja iloinen

nuorukainen; hänen punertava, kihara tukkansa hohti kauniisti

ilta-auringossa.

Olav pysähtyi. Cecilia tuli jälleen takkahuoneen ovelle. Hän oli

riisunut hameensa ja seisoi nyt alusnuttusillaan; se oli sininen ja

laskeutui runsasryppyisenä hänen pieniin, paljaisiin jalkoihinsa asti,

joita hän nosteli lakkaamatta toista toisen päälle, sillä paasi oli

varjossa jääkylmä. Vettä odotellessaan hän avasi palmikkonsa, levitti

tukkansa ja suori sitä, niin että se ympäröi hänen kasvojaan ja

käsivarsiaan pilven tavoin.

Aslak saapui vesiämpäreineen. Nuoret vaihtoivat jonkin sanan, joita

Olav ei kuullut, mutta Cecilian kasvoille lehahti jälleen sama uusi,

suloinen kirkkaus, ja Aslak palasi hymyillen.

* * * * *

Maanantai-iltana Olav meni Aslakin luo pajaan ja sanoi hänelle:

»Sinä halunnet jo lähteä kotiin, Aslak — sinun asiasihan on nyt selvä.

Ja minun mielestäni sinun olisi käytettävä hyvää ilmaa, niin kauan kuin

se kestää —. Sinä taidat tarvita ratsastukseen neljä päivää?»

Aslak laski pois kädestään pitelemänsä esineen ja katsoi vanhempaan

mieheen:

»Minä olen itsekin ajatellut, Olav, lähteä tästä kohta puoleen kotiin.

Ellet sinä joudu pulaan — lasketko sinä minut lähtemään jo ennen

heinäntekoa?»

»Sehän on selvä, että minä lasken. En suinkaan minä tahdo sinun

oleilevan täällä renkipoikanani, kun sinä et enää tarvitse minun

suojelustani.»

»Eihän toki, enhän minä mikään sellainen olekaan; mutta ymmärräthän

sinä minun pysyvän täällä, niin kauan kuin sinä minua tarvitset.»

Olav pudisti päätään. Aslak siirteli teroittamiaan viikatteita; hän

näkyi olevan hyvin liikutettu. Sitten hän kääntyi suoraan Olaviin päin.

Hän oli hyvin vakava: kaunis mies hän oli, voimakkaat, punertavat

kasvot olivat kirkkaat ja rehelliset, hiukan ulkonevat silmät eivät

häirinnee ensinkään.

»Jos minä palaisin takaisin, Olav, heti kun isäni tai vanhin veljeni

ovat valmiit seuraamaan minua etelään — sinä ymmärtänet, mistä omaiseni

puhuisivat kanssasi?»

Olav ei vastannut. Aslak jatkoi:

»Ymmärräthän sinä, millä asialla me tulisimme? Millä lailla sinä

ottaisit meidät silloin vastaan ja minkälaisen vastauksen isäni saisi

sinulta?»

»Jos sinä tarkoitat sitä, mitä minä arvelen», Olav vastasi hyvin hiljaa

ja epäselvästi, »niin sanon sinulle, ettei sinun pidä vaivata omaisiasi

tekemään näin pitkää matkaa turhan tautta.»

Aslak hätkähti.

»Voitko sinä sanoa sen niin varmaan, Olav — ennenkuin sinä olet

kuullut, mitä ehtoja me sinulle voisimme tarjota? Onhan tosin totta,

että sinä voisit saada rikkaamman vävyn, mutta sinä voisit saada

köyhemmänkin. Ja rikkailla miehillä on harvoin arvokas suku tai ovat

suurimmassa arvossa pidettyjä — ei ainakaan nykyjään — jollet sinä etsi

heitä näiden suurtilallisten ja ritarien joukosta, joitten kanssa et

ole halunnut olla koko Hestvikenissä oloaikanasi kosketuksissa. Minä

polveudun siksi hyvistä ja vanhoista suvuista joka puolelta, että siinä

suhteessa olen kyllä tyttäresi veroinen, eikä koko Heidmarkissa ole

montakaan miestä, jotka nauttivat niin suurta arvonantoa kuin isäni.»

Olav kohautti vähän hartioitaan. Hän ei keksinyt näin yhtäkkiä, mitä

siihen vastaisi — tuskinhan hän oli itsekään selvillä, miksei hän

missään tapauksessa halunnut naittaa Ceciliaa kenenkään ylämaalaisen

kanssa.

»Onhan tosin hyvä ajatella naittaa lapsensa rikkaalle», Aslak jatkoi

jälleen, »mutta siitä on hyvin vähän apua, jos sattuu saamaan sellaisen

vävyn, joka ei kykenekään hoitamaan omaisuuttaan eikä kartuttamaan

sitä. Ja sen minä uskallan sinulle luvata — minun käsissäni sen ei pidä

vähenemän, jos Jumala suo minulle terveyttä ja varjelee meitä suurista

onnettomuuksista. — Minä olen nyt ollut sinun luonasi enemmän kuin

puoli vuotta, ja sinä tunnet minut.»

»Minä en voi sanoa muuta kuin että minä pidän sinusta, Aslak —

mutta se ei vielä oikeuta antamaan ainoaa tytärtään ensimmäiselle

kosijalle; minä en oikeastaan tiedä sinusta mitään muuta, kuin että

teitä on monta sisarusta, ja sinä itse kertonut Gunnarin olevan

ahtaissa oloissa — olkoon vain, etten ole kuullut sinun omaisistasi

muuta kuin hyvää mikäli olen heistä mitään kuullut. — Mutta sinä olet

kaiken lisäksi nuoruudestasi huolimatta, jo ollut miesten töissä — ja

lainsuojattomana sinä tänne minunkin talooni tulit» — Olavista tuntui

ihmeellisen kevyeltä löytäessään yhä uusia esteitä pojalle —, »sinä

olet minun mielestäni myöskin liian nuori ajattelemaan naimisiin menoa

neuvottelematta omaistesi kanssa —.»

»Rikokseni minä olen katunut ja sovittanut», Aslak vastasi, »ja

mitä siihen tulee, että jouduin niin nuorella iälläni murhaajaksi —

sitä suurempi syyhän on uskoa minun oppineen hallitsemaan itseäni

paremmin, niin etten joudu sellaiseen toista kertaa, ellei minua

kovasti ärsytetä. — Mutta sinunhan pitäisi olla viimeinen mies minua

sellaisesta moittimassa, sinun, Olav Auduninpoika; — etkä sinä

suinkaan voi tarkoittaa minun olevan liian nuori kosimaan. Minähän

olen jo yhdeksäntoista talven vanha — sinä olit viisitoista - tai

kuusitoistavuotias, mikäli olen kuullut, ottaessasi vaimosi väkivalloin

ja tappaessasi hänen veljensä, joka yritti kieltää sinua pitämästä

häntä —.»

»Toista ei voi verrata toiseen, Aslak.» Olavin onnistui puhua aivan

tyynesti. »Se neito, jonka minä otin, oli morsiameni ja minä olin

hänen sulhasensa; hänen isänsä ja minun isäni välillä oli laillinen

sopimus jo varhaisessa lapsuudessamme, ja sitten tahtoivat hänen

omaisensa riistää meiltä, kahdelta isättömältä lapselta, oikeutemme.

Sinä et menetä kunniaasi, enemmän kuin oikeuksiasikaan, vaikket saakaan

ensimmäistä neitosta, johon silmäsi olet iskenyt omaistesi edes

tietämättäkään ajatuksistasi mitään —»

»Ei, ei», Olav virkkoi kiivaasti, »sinun isäsi ei ole milloinkaan

saava aihetta sanoa, että ottaessani sinut vastaan lainsuojattomana ja

kodittomana olisin järjestänyt sinun ja tyttäreni avioliiton kysymättä,

haluavatko he edes minua sukuunsa.»

»Sinä tiedät kyllä itsekin», Aslak vastasi kylmästi, »ettei minun

isälläni voi olla mitään vastaan saada Hestvikenin Olav Auduninpojan

tytär pojalleen. Minä en ymmärrä sinun tarkoitustasi! Niitäkö huhuja

sinä tarkoitat, joita sinusta oli liikkeellä naidessasi Ingunn

Steinfinnintyttären? Sen ajan jälkeen on vuonossa ehtinyt jo virrata

siksi paljon vettä, ettei kukaan enää välitä, mitä sinä nuoruudessasi

teit tai tekemättä jätit — sen jälkeen sinä olet elellyt rauhassa yli

kaksikymmentä vuotta ja saavuttanut mainetta rehellisenä miehenä sekä

rauhan että sodan töissä.»

Olav tunsi sydämensä takovan kovin kovaa. Mutta hän keskeytti

jääkylmästi:

»Onhan se kaunista, Aslak — mutta sinä puhut siitä asiasta turhaan.

Minulla on Cecilian suhteen muita ajatuksia —.»

»Niistä hän ei tiedä mitään!» Aslak huudahti kiivaasti.

»Vai ei», — Olav tunsi huojennusta saadessaan purkaa kiukkunsa jostakin

syystä — »että sinä oletkin kuljeskellut täällä kosiskelemassa

tytärtäni selkäni takana.»

»Sitä sinä et itsekään minusta usko. Minä en ole puhunut Cecilialle

sanaakaan, jota sinä et olisi voinut hyväksyä. Mutta hän on nähnyt

minun pitävän hänestä, ja minä olen nähnyt hänen pitävän minusta — sitä

ei kumpikaan meistä voi auttaa, sellaista ei voi peittää. Jos sinä

tahdot kuunnella meitä, Olav, on Cecilia huoletta samaa mieltä, siitä

olen varma —.»

Olav vastasi:

»Tuskin se tuottaa teille suurtakaan surua, vaikken halua tätä

kosimista kuulla. Tyttö on vielä lapsi — etkä sinäkään vielä vanha ole

—.»

»Sanotko sinä niin! Sinä itse ja hänen äitinsä pidit, toisistanne

kymmenen vuotta, taisi olla enemmänkin ettekä sallineet hänen

sukulaistensa erottaa teitä yhdistävää rakkautta — minä olen kuullut

kotona teitä mainittavan Olav uskollisen rakkauden esikuvina!»

Olav vaikeni hetkisen. Pojan sanat tunkivat ihmeellisesti hänen

sydämeensä — mutta samalla hän oli järkähtämättömän selvillä, ettei hän

sallisi tyttärensä mennä ylämaalaisen kanssa naimisiin. Hän vastasi

hiljaa ja epävarmasti:

»Asianlaita oli sentään toinen, Aslak — minulla oli häneen oikeus.

Ja me olimme kasvaneet yhdessä kuten kaksi marjaa samassa oksassa —

rakastaneet toisiamme sisarina lapsesta asti. Cecilia ja sinä olette

tunteneet toisenne talvikauden ajan, eikä ole minkäänlaista sopimusta.

— Ei teille kummallekaan voi mitään suurta sydänsurua tulla, vaikka

teidän nyt täytyykin erota.»

Aslak punastui kauttaaltaan. Hän seisoi hetkisen pää kumarassa, käsi

rinnalla sormiellen rintasolkeaan.

»Sinun tyttärestäsi en minä voi vastata», hän virkkoi lyhyesti. »Minä

—» hän kohautti hartioitaan — sitten hän pyörähti kantapäillään ja

läksi.

Hän oli jo seuraavana päivänä lähtövalmis. Hän käyttäytyi sivistyneen

miehen tavoin, kiitti Olavia avusta ja osakseen tulleesta ystävyydestä

valituin sanoin ja jätti hyvästit. Hän kiersi jokaisen luona

hyvästellen kädestä pitäen. Olav piti jännittyneenä molempia nuoria

silmällä heidän hyvästellessään. Mutta se kävi hyvin: he eivät

katsoneet toisiinsa, ja heidän kätensä vaipui hyvästeltyä kumman

veltosti alas, muuten ei kukaan asiaa tuntematon voinut huomata mitään.

Ja niin Aslak Gunnarinpoika ratsasti pois Hestvikenistä.

* * * * *

Olav kulki pitäen tytärtään salaa silmällä. Mutta Cecilia ei ollut sen

kummempi ennenkään, ja isä uskotteli itselleen, ettei hän kaivannut

Aslakia, ei ainakaan paljon. Hän olikin vain viisitoistavuotias.—

Ingunn oli ollut viisitoista vuotta vanha. Mutta kaikki muu oli

toisenlaista—.

Hänen ei tarvinnut katua mitään. Yttre Dalin nuorin poika — Hestvikenin

Cecilia joutuisi sentään toisenlaisiin naimisiin. Olihan selvä, että

hän oli pitänyt Aslakista; hän oli muuten nähnytkin hyvin vähän nuoria

miehiä, ja poika oli ystävällinen, mutta tyttö unohtaisi hänet kyllä

muita tavattuaan —.

Olavin sielussa oli alkanut voimakas tunteitten kuohu kuullessaan

siellä pohjoisessa olevan vielä niitä, jotka muistivat hänen ja

Ingunnin rakkautta ja puhuivat siitä. Esikuvana —. Entä huhut — hän ei

tiennyt, minkälaisia ne olivat. Olav luuli heidän siellä pohjoisessa jo

unohtaneen sekä hänet että Ingunnin. Täällä ei kukaan, häntä itseään

lukuunottamatta, muistanut Ingunnia, eikä Olavkaan muistanut siten,

että olisi häntä nyt enää usein ajatellut; hän tiesi vain kaiken ennen

tapahtuneen muuttuneen hänen omaksi kohtalokseen.

Synti ja suru ja häpeä ja kaiken tämän kätkössä ihanan onnen muisto,

joka saattoi pulpahtaa esille, kuten vesi pulpahtaa jään pinnalle,

ja vallata hänen koko sielunsa heti pienenkin raon päästessä hänen

hyytyneeseen mielenrauhaansa. — Ja siellä pohjoisessa kaikki eli kansan

suussa taruina — tosina tai väärinä. — Hän ei halunnut missään nimessä

liittyä ihmisiin, jotka kenties puhuivat hänen selkänsä takana hänen

nuoruudenseikkailuistaan —.

Ja kaikki vain neitosen päähänpiston vuoksi, jonka hän varmaan

unohtaisi vuoden päästä viimeistäänkin, kunhan häntä ei vain siitä

muistuteta. Kahden lapsen lapsellisuudenko vuoksi hän menisi elävänä

takaisin sellaiseen kiirastuleen —! Sitä hän ei tekisi milloinkaan.