»Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmän
kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä,
jota ei tähän asti vielä ollut syntynyt joka ei ole nähnyt sitä pahaa,
jota auringon alla tehdään!»
»Sellaistako Salomon viisaus on —?» Olav heitti panssarinyytin
selkäänsä, ja miehet läksivät ulos. Satoi jälleen niin, että yö välkkyi
heidän ympärillään. »Hän sanoi sillä lailla luultavasti siksi, että
hänellä oli Siionin linnassa niin turvalliset ja hyvät päivät», Olav
virkkoi hiljaa naurahtaen. Sira Hallbjørnkin naurahti juostessaan ja
hävitessään yön pimeään; hän oli menossa etsimään suksiaan.
* * * * *
Lunta tuprutti päin silmiä peltojen poikki mennessä, ja Olavin oli
oltava silmä kovana, jottei toisen musta varjo häviäisi tuiskussa.
Sira Hallbjørn paineli eteenpäin pitkin, notkein vedoin, hänen
suksensa vajosivat lakkaamatta nuoskaan lumeen. Hän suuntasi kulkunsa
pilkkopimeässä aidan aukkoja kohti, joissa kesällä oli ollut veräjät.
Olav pyyhkäisi tuon tuostakin kasvojaan ja kypäriään, jolle kerääntyi
lunta, se alkoi sulaa ja valui puroina pitkin niskaa, mutta hän ei
saanut pysähtyä hetkeksikään, jos mieli pysyä toverin kintereillä.
Metsässä oli parempi. Olavilla ei ollut enää aavistustakaan missä
he kulkivat, mutta toinen näytti olevan yhtä varma. He kulkivat
sellaisia paikkoja, joissa kuuset kasvoivat niin tiheästi, että heidän
kumartuessaan lumen alla notkuvien oksien alitse heidän suksensa
raapivat paljasta maata. Olav muisti kuulleensa papista sanottavan,
että tämä ei arkailisi toisen miehen metsissä metsästellä, vaikkei
siitä sentään puhuttu sen enempää; muutenkin syntyi sira Hallbjørnin
kanssa helposti riitaa. Kyllähän se saattoi olla totta; pappi liikkui
kuin tuntisi hän täällä pimeässä ja lumessa sekä polut että tiet.
Kerran Olav tunsi paikat — he olivat saapuneet kapeaan solaan,
itäpuolella oli jyrkkä, paljas kallioseinä, pohjassa vierinkiviä, niin
että Olav pelkäsi suksien pohjanahkojen pirstoutuvan, kun he usein
joutuivat teräville kiville. Heikkoa veden solinaa kuului lumen alta.
Lumisade oli lakannut — ylhäällä pilkisti valkoisten pilvien lomista
mustia taivaan kaistaleita, tähtikin tuikki. Ihmiset liikkuivat täällä
hämärän tultua hyvin vastahakoisesti — joka ilta kuului vuorelta
vuorikoiran ulvontaa. Olav päästi vaistomaisesti huudahduksen edellä
kulkevalle.
»Pelkäätkö sinä, mies?» kysyi pappi naurahtaen Olavin painuessa hänen
rinnalleen. »Ei vuorelainenkaan jätä tällaisena yönä edes koiraansa
ulos.»
»Enpä minä oikeastaan pelkää», Olav otti kypärän päästään ja laski sen
riippumaan niskaan. »Päässä vain kutisee olin; minä olen hiessä.»
Sira Hallbjørn odotti, kunnes toinen oli valmis, sitten hän painui
jälleen tielle.
He kulkivat rinnan valkoisen lakeuden poikki, jolla näkyi valkoisia
läikkäpäitä — suojailman tultua alkoi lumi vettyä. Sira Hallbjørn
pysähtyi, nojasi sauvoihinsa huoahtamaan:
»Sinä olet väsynyt, Olav?»
Pilvikerrokset heidän päittensä päällä hajaantuivat hajaantumistaan,
niihin ilmestyi suuria aukkoja ja joitakin heikosti välkehtiviä tähtiä.
Luminen metsä huokaili, ja jotkut oksat pudottivat lumen harteiltaan,
joka sai aikaan matalan, humahtavan ja ikäänkuin läähättävän äänen.
»Niin — huomaan vain, etten enää olekaan niin hyvä hiihtäjä kuin
nuoruudessani.»
»Sinä et ole tottunut kulkemaan öiseen aikaan?»
»Kuljin kerran Hämärin kaupungista Elfardalin Mikleböhön — olen
kulkenut sen tien monta monituista — mutta kerran kuljin puolisen
matkaa yöllä ja perille, enkä tiennyt missä olin.»
»Olitko sinä yksin?» pappi kysäsi.
Olav sanoi:
»Oli minulla seurana — puoli matkaa — eräs -— poika. Mutta hän oli
tottumaton — hänestä ei ollut hiihtäjäksi.»
Mutta sira Hallbjørn ei kysellyt sen enempää. He seisoivat vielä
vähän aikaa levähtämässä, sitten pappi painautui eteenpäin, ja he
jatkoivat jälleen matkaa. He hiihtivät metsään ja joutuivat uudelleen
vetten varsille — Olavin täytyi seurata toisen latua, he kulkivat
kulkemistaan. — Hän oli tyytyväinen tavallaan, ettei toinen ollut
kysellyt — ja hänestä tuntui hyvältä alkaessaan tuntea väsymystä:
ruumis liikkui yhä enemmän kuin itsestään. Hän tunsi laskiessaan
erästä mäkeä, miten sydämen lyönnit heikkenivät hetkeksi, ja ilmavirta
vilvoitti suloisesti hänen kauttaaltaan hikistä ruumistaan. Aina oksan
tarttuessa hänen selkäkantamukseensa ja pudottaessa hänen niskaansa
märkää lunta hänet valtasi pieni harmi. — Hän ei tiennyt, miten kauan
he olivat kulkeneet, mutta yö alkoi vaaleta ja selvetä —.
Oli jo valoisaa, aamunharmaata, ja taivas oli jälleen lumipilvien
peitossa, kun sira Hallbjørn ja Olav saapuivat laidunmaalle, joka
vietti tasangolla olevaan kylään päin. Olav kokonaan — kaikki pihat
olivat täynnä kansaa, miehillä oli kypärit ja keihäät aseina, hevoset
olivat ulkona. Kaikista savutorvista tuprusi paksua, mustaa savua —
kauempana etelän puolella paloi erään talon pihalla suuri rovio.
Sira Hallbjørn seisoi tuijottaen ja haistellen rovion savua. Sitten hän
painui lepikköön, hiihti lyhyin vedoin tarkoin väijyen. Olav seurasi
virkeänä ja täysin valveilla.
He saapuivat aidalle. Heidän edessään levisi suuri, valkoinen vainio
lähimmän talon ulkohuoneisiin asti. Navetan nurkkauksessa seisoi
muutamia asestettuja miehiä parin talollisen ympärillä, jotka nylkivät
nautaa. Olav ja pappi katselivat hetkisen.
»Luulenpa melkein —», sira Hallbjørn naurahti kiukkuisesti, »että he
ovat pakottaneet itsensä Sigurdin pitämään kiinni ja hänen poikansa
nylkemään.»
Olav tunsi paikat — nämä talot ovat Kamshornista etelään ja itään.
Kylän ympärillä olevat metsät erottivat sen itäpuolelta Jalundin
salmen seuduilta. Olav hiihti aitoviertä eteenpäin tarkastellen, miten
he pääsisivät metsikön suojassa suurkylään, päästäkseen herttuan
päävoimista selville.
Silloin hän kuuli takanaan jousen soivan. Hän näki nuolen lentävän ja
painuvan hankeen nylkemistä katselevien miesten takana. Sira Hallbjørn
oli polvillaan toisella suksellaan, tarttui juuri uuteen nuoleen,
joita oli pistänyt hankeen eteensä. Olav kääntyi ja lähti häntä kohti.
Samassa ensimmäinen nuoli mennä viuhahti aivan hänen ohitseen, osui
vesakkoon, niin että lumi tuprusi oksilla. Talon luona olevat miehet
läksivät juoksemaan tasankoa pitkin, mutta vajosivat pehmeään lumeen —
silloin yksi kaatui, sira Hallbjørn oli jälleen ampunut nuolen, mutta
nyt hän ponnahti pyryyn, ja sekä hän että Olav pakenivat metsikköön.
Pari nuolta lensi vielä heidän jälkeensä, mutta ruotsalaisten oli turha
yrittää seurata hiihtäjiä.
He pysähtyivät hetkiseksi kuuntelemaan oli ‒ valkoinen, aukea paikka
keskellä metsää, vanha niitty ‒ siellä oli pari vanhaa latoa.
»Sinä ammuit typerästi, sira Hallbjørn», Olav virkkoi kiukkuisena.
»Olen minä ennen osunut pitempäänkin maaliin», sira Hallbjørn vastasi
kylmästi, »mutta minä nyrjäytin viime yönä peukaloni, siksi ensimmäinen
nuoleni ei osunut.»
»En minä sitä tarkoittanut», Olav vastasi kärsimättömästi. »Mutta mepä
emme tällä matkalla paljoakaan hyödy — me emme ole nähneet sen enempää;
kuin mitä tiesimme jo ennestäänkin. — Ja he saattavat kostaa näille
ihmisraukoille —.»
Sira Hallbjørn suuttui, niin että suonet kohosivat tummina otsalla,
mutta hän ei vastannut Olavin sanoihin. Ja he jatkoivat matkaa.
* * * * *
He kulkivat nyt ajoteitä ja saapuivat aikaisin päivällä Saanan pitäjän
eteläisimpiin taloihin. Ihmiset olivat siellä kuulleet sodasta,
ja saapuessaan kauemmaksi pohjoiseen he kuulivat kirkonkelloja
soitettavan. Kirkon pohjoispuolella he kohtasivat eräällä sillalla
joukon talonpoikia, ja siinäkös alkoi uutisten kysely.
Ilma oli leuto, ja taivas matala ja harmaansynkkä tasankoseudun
päällä, mutta jää oli lumivaipan alla kestävää, joten oli turhaa
pidättää ruotsalaisia sillalla. Sitäpaitsi oli paljon ihmisiä lähtenyt
karjoineen itää kohti Gardarin metsäseutuihin; se oli kyllin syrjässä
tiestä.
Sira Hallbjørn yllytti miehiä yhtymään pohjoispuolen talonpoikiin,
kaikki seudun asekelpoiset olisivat silloin yhdessä. Mutta huomasi
selvästi täkäläisten ihmisten olevan tyytyväisiä asiain nykyiseen
tilaan: he toivoivat joukkojen kulkevan heidän seutunsa läpi tekemättä
mitään pahaa. Eivätkä he edes näyttäneet toivovan ruotsalaisten
häviötäkään — jos vihollisjoukko hyökkäisi lyötynä ja raivoissaan
heidän niskaansa, olisi se kaikkein pahinta.
»Rikkaat kaupunkilaiset, kauppiaat ja papit kestävä meitä paremmin
pakkoverotuksen —.»
Olav huomasi sira Hallbjørnin olevan niin vihaisen, ettei ollut
viisasta antaa hänelle suunvuoroa. Siksipä hän itse astuikin esiin ja
sanoi:
»Ettekö te, hyvät ystävät ja kylänmiehet ymmärrä! jos Erik-herttua
asettuu Akershusin linnaan, tämä ankara herra on meidän niskassamme,
kaikkien, emmekä edes tiedä miten kauan, ainakin kevääseen asti,
ja silloin hän nylkee meidät nahkoineen, karvoineen. Hänellä on
mukanaan kolmesataa saksalaista ratsumiestä. Me kyllä tiedämme, mitä
se merkitsee, ja näille palkkasotureille hän on velkaa. Olisi paljon
parempi kohdata hänet nyt ja saada hänet toisiin ajatuksiin.»
Jotkut arvelivat kuningas Haakonin palaavan nyt kotiin puolustamaan
maata.
»Kuninkaalla on työtä yllin kyllin puolustaessaan rajajokea. Meistä
Foldenin talonpojista kulki ennen vanhaan sellainen maine, että me
olemme rauhaarakastavia, niin kauan kun saamme olla rauhassa. Ettekö
te muista, miten esi-isämme enemmän kuin yhden kerran tanssivat
samanlaista tanssia vihollistensa kanssa Oslon edustalla jäällä —.»
»He eivät tuoneet siitä tanssista kotiin voittoja, Olav Auduninpoika»,
keskeytti eräs mies. »Etkö sinä sitä tiedä?»
»He voittivat siitä sentään ajan mittaan, Erling —. Sille, joka ei
uskalla itseään puolustaa, käy loppujen lopuksi aina pahasti. Ja koska
nämä seudut ovat näin tiheään asuttuja, pitäisi meidän pystyä saamaan
herttua toiselle päälle.»
Päätökseksi tuli, että Husabyn Paal Kunt ja Bergfjordin Pojat
Tegnebystä seuraisivat heitä niin monen miehen kera, kuin he ennättävät
saada kokoon. Sira Hallbjørn ja Olav jatkoivat matkaa.
»Etkö sinä tiennyt», kysyi pappi, »että kuningas purjehti jo ennen
Martinmessua Bjørgviniin — Helge-herra ja kreivi Jacob ovat Baagaholmin
uudessa linnassa pienen miesjoukon kanssa —»
»On parempi heidän näillä seuduin uskoa meidän joukkomme olevan
turvana.»
»Mistä sinä tiedät herttuan olevan saksalaisille velkaa?» hän kysäsi
taas.
»Minä en ole milloinkaan kuullut muuta herttuoista ja palkkasotureista
—». Olav naurahti. »Tempus bell, niinkö sinä sanoit?»
»Tempus bell!», pappi oikaisi myöskin naurahtaen.
* * * * *
Palattuaan kotiseudulleen he saivat kuulla Skikkjustadin Baardin
ja Reidulfin selvittyään humalastaan luopuneen ajatuksesta
kohdata vihollisjoukkoja Aurevirran laaksossa, vaan menneen yli
kahdeksankymmentä miestä muassaan yhtyäkseen tunturilaisten kanssa;
nämäkin olivat tarttuneet aseisiin. Ihmiset arvelivat, ettei herttua
tällä kelillä ennättäisi yhtenä päivänä muuta kuin Kraakastadiin
tai Skeidin seuduille, ja talonpojat odottaisivat häntä vähän
pohjoisempana, jossa tie kulkee erään pienen tunturin juurella, ja
itäpuolella on soita, jotka monien lähteittensä vuoksi eivät jäädy
ennen keskitalvea; he arvelivat täällä saavansa ratsumiehet ajetuksi
hetteisiin. Olav ei tuntenut näitä seutuja tarkoin, mutta pappi,
kuultuaan tästä, mutisi ja pudisti päätään.
He saapuivat sinne hämärissä. Vahdit olivat sytyttäneet vuoren onkaloon
nuotion. Vakoilijat kertoivat tietonsa, kuten oli sovittu — heistä
kummastakin oli tarpeetonta mainita, miten vähän he olivat nähneet
vihollisia. He riisuivat saappaansa ja ripustivat ne tulen viereen
seipäitten nenään, heittäytyivät sitten havuvuoteelle räiskyvän nuotion
ääreen, johon jotkut miehet olivat peitoista ja vaipoista kyhänneet
teltan tapaisen, ja niin he vaipuivat lopen väsyneinä uneen.
Aamu, ei ollut vielä valjennut, kun Olav heräsi liikkeeseen. Hän
sieppasi loppuunpalaneen nuotion päältä seipäästä saappaansa, ne olivat
paahtuneet koviksi, mutta olivat suloisen lämpimät, sillä hän oli kovin
viluissaan. Hän veti kaikessa kiireessä panssarin vaatteitten päälle,
sitten hän sieppasi kirveen käteensä ja juoksi kallion reunalle.
Hänen alapuolellaan oli kolmen miehen mittainen sileä kallio, joka
päättyi suon reunaa kulkevaan, kapeaan tiehen. Se kääntyi kauempana
kukkulalle — se ei ollut erittäin korkea, ja sen heikkoutena oli se,
että ylhäällä oli kahden puolen tasaista ja avointa — sammaleisia
paasia ja harvaa metsää. Siellä ylhäällä odottelivat tunturilaiset ja
saanalaiset. Kallion laidalle oli rakennettu hirsivarusteita.
Alhaalta kuului jo ratsujoukon kohinaa ja märällä tiellä kavioitten
lätinää, hän näki ensimmäisten ratsastajien tulevan etelästä päin,
kolme mahtui aina rinnan ratsastamaan. Suolla näkyi kantavilla
paikoilla suksimiehiä mustina pilkkuina; siellä oli pikkutaloissa,
metsänlaidassa, odottaneita talonpoikia. Samassa tulla lennähti
ensimmäinen kuuro nuolia ja keihäitä, mutta suurin osa suolla odottavia
oli tähdännyt liian ylös, niin että nuolet suhahtivat ratsastajien
päitten ylitse — yksi lensi reunalla seisovien jalkojen juuren
kanervikkoon.
»Se oli vielä liian aikaista», Baard Skikkjustad virkahti kiroten — hän
seisoi aivan Olavin edessä.
Alhaalla ratsastavien joukossa tultiin kuitenkin levottomiksi, joku
hevonen pillastui ja yritti syrjään. Etumaiset ratsumiehet pidättivät
hevosiaan, huutelivat taakseen ja sieltä vastailtiin. Sitten he
kannustivat ratsujaan. He näyttivät yrittävän eteenpäin suolla
olevista talonpojista huolimatta. Yön aikana oli muodostunut suuria
vesilätäköitä, eikä niiden vuoksi ollut viisasta lähteä ratsain
hyökkääjää vastaan — ei, näkyipä joku hyppäävän satulasta, he aikonevat
sittenkin ryhtyä kahakkaan —.
Mikäli Olav näki aamuhämärässä, lienee ratsastajia ollut satakunta
miestä. Takimmaiset työnsivät edellä kulkevia joku ratsastaja joutui
suon laitaan. Etummaiset olivat jo päässeet kukkulan laelle: siellä
heidät kohtasi talonpoikain joukko keihäin, kirvein ja miekoin, ja
ampujatkin osasivat suoltaa joukkoon tarkemmin — isännättömät ja
haavoittuneet hevoset huusivat ja hirnuivat ja häiritsivät joukkoa
yrittämällä tunkeutua muitten väliin, ja haavoittuneitten miesten
huudot sekaantuivat kukkulalla aseitten kalinaan.
Tieltä kuului korkea, nuori ääni huutavan kesken melua — pitkä,
ryhdikäs ritarivarusteinen mies hillitsi vauhkoa hevostaan, vaatien
samalla hiljaisuutta. Metelin laattua hetkeksi kukkulalla olevat
kuulivat hänen olevan norjalaisen. He kuulivat melkein kaikki mitä
hän huusi ylhäällä oleville talonpojille. — Sitä seuranneessa
hiljaisuudessa Olav huomasi sateen alkaneen —.
Norjalainen herttua huusi, ettei Eirik-herttua tullut aseineen kansaa
vastaan, elleivät he ensin hyökänneet. Kuningas Haakonhan oli rikkonut
kaikki sopimuksensa sekä herttuan että Tanskan kuninkaan kanssa — niin
että kesällä heitä odottaa jälleen retki sitä maata vastaan — ja hän
oli tehnyt liiton kuningas Birgerin kanssa ja aikoo viedä norjalaiset
sotajoukkonsa tukemaan ruotsalaista kerjäläiskuningasta, joka tekee
vääryyttä omille veljilleen. Kuningas Haakon oli pettänyt pahoin sen
miehen, jonka hän vast’ikään oli toivottanut tervetulleeksi vävynään —
eikä herttua ollut tahtonut muuta täällä Norjassa kuin päästä kuninkaan
kanssa puheisiin, mutta kuningas Haakon oli loukannut omia ritareitaan
niin pahoin, ja hän käyttäytyi niin julmasti ja kopeasti hallitessaan
täällä, että Eirik-herttua oli saanut kannattajikseen monia mainioita
ja ylhäisiä Norjan herroja, jotka nyt odottivat talonpoikain tukea
edesottamisissaan —.
»Tuo on herra Lodin Sighvatinpoika», sira Hallbjørn virkkoi, »Bjørnen
kasvatti — kettu ja kuninkaan pettäjä kuten setänsäkin.»
»Antaa mennä», Baard huusi, ja harjalla seisovat talonpojat vierittivät
alas hirsiä ja kiviä — varustusten vieriessä alhaalla ratsastavien
niskaan syntyi kärventyneen kiven hajua. Olav näki pystyyn kohoavien
hirsien lomitse ilmassa heiluvia hevosen jalkoja, eläinten kieriessä
selälleen; hirnuttiin, kiljuttiin, huudettiin yhdessä mylläkässä,
miehet yrittivät irtautua satulastaan ja kömpiä ylös — siellä kävi
samanlainen vilinä kuin onkimatoja täynnä olevassa astiassa, johon
pikkupojat viskelevät kiviä. Sitten hän juoksi muitten mukana
kallioreunan yli, ryntäsi tielle, jossa talonpoikain etujoukko oli
ahdistuksessa ja joku mies jo makasi maassa — monet ratsujoukosta
olivat tunkeutuneet lävitse, kääntäneet hevosensa ja hyökkäsivät
takaapäin talonpoikain niskaan.
Olav heitti kilven selkäänsä, tarttui kirveeseensä kaksin käsin,
hevosten vaahto vain valui höytäleinä hänen päälleen hänen
taistellessaan höyryävien, jaloilleen pyrkivien hevosten välissä. Hän
tarttui hevosen kuolaimiin, iski samassa kirveen hamaralla miehen
teräväpäisen nuijan tieltään, löi hevosta, niin että se vaipui
polvilleen ja iski miehen nurin. Olav juoksi sitten kaatuneen hevosen
ja miehen ohitse, ja häntä seurasi joukko talonpoikia. Hän sai
iskun kypäräänsä, niin että silmissä musteni, mutta isku luiskahti
syrjään, hän jäi seisomaan suorana, tappeli, käsitti miten epätasaista
taistelu oli, talonpojat jalan, sekä edessä että takana ratsuväkeä —
paikka oli huonosti valittu: ruotsalaiset ryntäsivät kankaalle tien
itäpuolelle, jossa talonpoikain joukot olivat harvempia, hän kuuli
kesken iskujen ja taistelun melskeen jonkun huutavan ja kehoittavan
pitämään puoliaan; se oli hänelle tuntematon tunturiseutujen päällikkö.
Hän ei voinut kypäräkorvallisten vuoksi nähdä paljon sivulleen, mutta
hän huomasi yhä useamman vihollisen ratsastavan itäänpäin nummelle —
siellä kävi nyt kiivain ottelu, ja hänen takanansa taistelivat hänen
toverinsa selkä häneen sekä ne, jotka taistelivat tulevia vastaan —
suurin vihollisjoukko oli nyt heidän selkäpuolellaan: talonpoikain
hyökkäys oli murrettu, sen hän käsitti ja hän mölysi täyttä kurkkua
iskiessään kirveellään raivoissaan. Vasemmalla, nummella talonpojat
näyttivät pakenevan, mutta jyrkänteellä seisova pieni lauma, joka nyt
taisteli selkä selkää vasten, ratsumiehiä sekä ala- että yläpuolella,
puolustautui kuolemaa pelkäämättä — emme väistä, emme väistä, lauloi
kirveen isku!
Silloin hän huomasi kukkulan alla tiellä pitkän ratsujoukon lähestyvän
keihäät käsissä: heikossa, harmaassa aamuvalossa teräskypärät ja
olkakilvet sekä hevosen suojukset loistivat märkinä — ei kannattanut
sen enemmän enää —.
Hän ryntäsi lävitse ja pääsi jyrkän, oikeanpuoleisen tien viereen,
kiipesi sitä auttaen kirveellä itseään ja pääsi ylös. Sekä
hänen edessään että takanaan kiipeili, ponnisti ja riensi hänen
taistelutovereitaan vierua ylös — useimmat olivat selviytyneet tänne.
Päästyään jonkin matkaa ylös hän pysähtyi ja katseli taakseen — tien
toisella puolella juoksi suurin osa talonpoikais-joukosta nummen
poikki ratsuväki kintereillään ja hävisi petäjikköön. Mustaksi
poljetulla tiellä makasi hevosia ja miehiä sikin sokin, mustia olentoja
lumisohjossa, toiset liikahtelivat, toiset makasivat hiljaa, ja kaiken
sen ylitse ratsasti herttuan rautapukuinen pääjoukko, raskasaseisia
sotureita, niin että kuului töminä ja kilinä — ja sade valui virtanaan.
— Olav läksi juoksemaa eteenpäin metsäisen ylängön poikki.
— Olav kulki aukean yli; pikkutaloja näkyi joen varrella. Eräs mies
juosta hoippui hänen edellään, nyt se kaatui ja jäi siihen. Hänen
luokseen päästyään Olav pysähtyi, kohotti häntä ja käänsi hänet. Siinä
oli Baardin vävy, kesällinen sulhanen. Hoskold Joninpoika työnsi
horroksissa hänet syrjään, istui puolittain toiseen käteen nojaten,
pää nuokuksissa, sitten hän kääntyi, kaatui ja jäi toiselle kyljelleen
makaamaan — ihan niinkuin pikku poika, kun hänet herätetään liian
aikaisin, kääntyy vuoteessaan unen pöpperössä ja nukkuu uudelleen,
ajatteli Olav. Lumi oli Hoskoldin ympärillä verinen. Olav nosti hänet
ylös ja sai hänet vaivoin olkapäänsä varaan. Oli ylen raskasta kahlata
painava taakka selässään vetisessä lumessa mättäistä maata, mutta
hän sai hänet sentään erääseen mökkiin, jossa istui pari eukkoa. —
Hän ei jaksanut muistaa, mitä oli sanonut naisille tai nämä hänelle
juostessaan joittenkin jäljessä kolmen, mökin luona häneen yhtyneen
miehen kanssa. Hän oli saanut mahaansa joko iskun tai potkun, vatsassa
tuntui pahka ja se vaivasi kävellessä.
Hetken kuluttua hän saapui jollekin korkeammalle kalliolle pakenevan
talonpoikaisjoukon keskelle. Hän heittäytyi kuusen juurelle
kanervikkoon ja sai vähän ruokaa — usealla miehistä oli eväsreppu,
josta jakoi toisille. Baard oli siellä sekä sira Hallbjørn ja neljä,
viisi muuta tuttua kaikkiaan oli sinne kerääntynyt parisenkymmentä
miestä.
Eräs talonpojista huudahti, hän juoksi pienelle kallionnyppylälle
ja katseli eteenpäin. Toiset seurasivat. Täältä näki etelästä
palasen Skeidin seutua. Metsän alta kohosi sakea, musta savu leviten
painostavassa ilmassa ylt’ympäri. Siellä paloi Hestbaek, arvelivat
näiltä seuduilta olevat miehet. Vähän kauempana idässä näkyi toinen
savu ‒ herttuan väki kosti hyökkäyksen.
»Sinuapa on pidelty pahoin, Baard», Olav virkkoi matalalla äänellä.
Hestbaekin Arne, Baardin appi ja Olavin sukulainen eli vielä korkeasta
iästään huolimatta reippaana ja toimeliaana. Olav ei voinut olla
myöskään kertomatta Baardin vävystä, jonka hän oli jättänyt tuonne
kukkulan alle johonkin mökkipahaseen vaikeasti haavoittuneena.
Mutta Baard, harvapuheinen, hyvänahkainen suurtilallinen, naurahti vain
raivoissaan.
Sade valui suoranaan sulavaan lumeen hillityn kahisevasti. Koko sitä
alaa, jossa palavat rakennukset olivat, kehysti tumma taivas, joka
näkyi matalalla taivaanrannan tummansinisten metsien latvoilla. Miehet
olivat ryömineet tiheimpien kuusten alle, jutellessaan natustelleet
ruokiaan ja imeskelleet lunta.
He huomasivat nyt kaikki, että hyökkäystä varten oli valittu sopimaton
paikka. Aurevirran laakso, kapeine ratsuteineen kivisen rotkon
keskellä, olisi ollut paljon sopivampi. Mutta siellä metsien laidassa
asuvat talonpojat eivät olleet halunneet ärsyttää vihollislaumoja,
ennenkuin ne olivat edenneet heidän seuduiltaan kauemmaksi. — Sitten
juteltiin, että hirsivarustukset olisi pitänyt säästää siihen asti,
kunnes haarniskajoukot saapuivat kohdalle — ja eräs mies kysyi,
mikseivät vakoilijat olleet ilmoittaneet sellaisen joukon tulosta
mitään. Olav oli juuri maannut tuumaillen, että olisivatpa he sen
tienneet, niin — mutta se oli sira Hallbjørnin syy, vastatkoon hän.
Mutta pappi sanoi vain, että nämä sotilaat lienevät olleet taloissa
etelämpänä, kuin missä hän ja Olav olivat käyneet. Miehet noituivat,
toiset kiroilivat karkeasti: siinä joukossa lienee itse herttuakin
ollut.
Sitten keskusteltiin, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Useimmat olivat
halukkaita palaamaan koteihinsa ottamaan selkoa, miten siellä oli
asiain laita. Silloin sira Hallbjørn virkkoi.
»Olisi mieletöntä sallia herttuan asettua Osloon häiritsemättä. Jos
hän asettuu Akershusin eteen — sitä hän saa tuskin niinkään helposti,
Munan Baardinpoika ei ole tyhmä enemmän kuin arkakaan, ja hänellä on
hyvä miehistö. Minun mielestäni me tekisimme kaikkein viisaimmin, jos
painuisimme itää kohti Eyjavatniin ja sieltä menemme Sudrheimiin.
Kuninkaan vävy Haftor ja hänen veljensä ovat reippaita miehiä ja
johtajiksi sopivimmat, jos kutsunta pannaan toimeen. Mikäli tiedän
ei Haftor sure suurestikaan, vaikka näyttääkin siltä, kuin hän ei
milloinkaan saisi kutsua Eirikherttuaa veljekseen ja langokseen —
Sudrheimissä oltiin vain kohtalaisen iloisia kuninkaan antaessa hänelle
Agnesrouvan nuoren sisaren.»
Metsästä kiipesi nuoria poikia näkyviin — he taluttivat vanhempaa,
miestä, josta veri vuoti kuin härän kidasta. Joidenkuiden miesten
alkaessa papin kanssa hoidella haavoittanutta kysyi eräs nuorukaisista
Hestvikenin Olav Auduninpoikaa, oliko hän täällä. Olav ei ensin
tuntenut kysyjää, mutta sitten hän tunsi hänet siksi pojaksi, joka
oli tullut maihin Bjørninpoikain aluksesta ja seurannut häntä
Galabyhyn. Nuorukainen kysyi nyt, mitä Olav aikoi tehdä ja saisiko
hän seurata tätä? Olav vastasi sen kyllä käyvän päinsä, mutta ettei
hän ollut ennättänyt ottaa mukaansa muuta kuin mitä näkyi ja että hän
puolestaan aikoi seurata sira Hallbjørnin neuvoa ja lähteä Sudrheimiin
Joninpoikain luo katsomaan, aikovatko raumarikiläiset yrittää
kartoittaa herttuaa.
Vieras sanoi olevansa siihen suostuvainen. Hänen nimensä oli Aslak
ja hän oli Yttre Dalin Gunnarin poika Rumudalista, mutta hänellä oli
kolme häntä vanhempaa veljeä, ja niin toivoivat vanhemmat hänen menevän
luostariin. Hän oli nyt ollut kolme vuotta, kolmetoistavuotiaasta
asti, Tunsbergissa valkoveljesten luona, sillä isä Sigurd Knuutinpoika
oli hänen enonsa. Mutta hänestä ei ollut munkiksi — hän olikin ollut
suurimman osan aikaa eräällä luostarin Andabussa olevista tiloista, ja
nyt he olivat sopineet enon kanssa, että hän matkustaisi kotiin.
»Ja kun minä sitten kuulin sotaretkestä ja kun he aluksella
sanoivat laskevansa Hestvikenin rantaan, ja nähdessäni sinun olevan
varustuksissa —. Eno on jutellut sinusta — tehän olette tuttuja,
tietääkseni.»
»Onko isä Sigurd jutellut minusta?» Olav kysyi vähän epäilevänä.
»Minä näin hänet ollessani siellä asialla, mutta me emme vaihtaneet
keskenämme montakaan sanaa — minä en käsitä, mitä hän voisi minusta
puhua —.»
»Hän sanoi sinun olevan urhoollisen miehen ja että sinä olet ollut
ulkomailla — hän mainitsi, että sinut on kasvatettu Ylämaissa,
Frettasteinissä, ja että sinä olet nainut sieltä.»
Olav ei vastannut siihen mitään. Hän ei milloinkaan kuullut
mielellään puhuttavan nuoruudestaan eikä kohdannut kernaasti sen
aikaisia ylämaalaisia. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, että
premonstratensiläisluostarin isä Sigurd Knuutinpojalla oli sukulaisia
ylämaassa. Mutta se ei tuntunut nykyjään olevan ajattelemisen arvoista
—. Hän kysyi Aslakilta, missä tämä oli ollut rotkossa taisteltaessa,
ja antoi pojan kertoa itse puhumatta paljoakaan. Hän oli myös vähän
väsynyt ja likomärkä, pää oli kipeä, hän huomasi sen nyt vasta,
kypäräänsä saamastaan iskusta, ja saappaat olivat hanganneet jaloista
nahan rikki.
Kohta päivällisajan mentyä joukko läksi vuorelta liikkeelle. Useimmat
halusivat mennä kotiin — niiden joukossa oli Skikkjustadin Baard;
hän tahtoi nähdä vävyään. Mutta yksitoista miestä läksi itää kohti,
heitä johti eräs Skeidin pitäjäläinen, jonka oli määrä johtaa heitä
tietä metsien kautta Eyjavatniin. Heitä oli sira Hallbjørn ja Olav
Auduninpoika, Markus ja Simon Alfinpojat Bergistä, eräs jättiläismäisen
vahva nuori talonpoika, jota Olav ei tuntenut; loput olivat loismiehiä
sekä sitten mainittu nuorukainen, Aslak.
Metsässä heihin liittyi useita miehiä, keskusteltiin taistelusta
— vaikkei kukaan tiennyt mitään sen varmempaa, montako
talonpoikaisjoukosta oli kaatunut ja miten monta herttua oli
menettänyt. Osa ratsumiehiä oli kääntynyt takaisin, ryöstänyt ja
polttanut taloja, mutta he eivät olleet malttaneet mennä kovin kauas.
Pian keskustelu vaikeni. Pieni joukko kulki hanhenmarssia metsämaita
ylös alas, matalien kuusikkoisten kukkulain yli ja ympäri, korkeassa,
märässä kanervikossa ja lumisohjussa — jäillä kohosi hyyhmä nilkkoihin
asti. Ja sade valui harmaista pilvistä valumistaan. He saapuivat
hämärissä kylään, heidän edessään levisi Eytja-järvi, laajana,
harmaankalpeana kenttänä illan pimenevän sadetaivaan alla.
Kukaan ei tiennyt täällä kerrassaan mitään rauhattomuuksista, ja
niiden suurtilojen miehet, joissa he pyysivät yösijaa, lähettivät heti
sanan Ormbergin ritarille; vuoltiin arpakapula ja miehet riensivät
sytyttämään merkkitulia. Ja niin seuraavana päivänä oli koolla ainakin
kahdeksisen kymmentä miestä lähdössä pohjoista kohti sohjuisen jään
poikki jalan, ratsain ja rekipelin.