Vierasseutulaiset saivat majoittua paikkakunnan eri taloihin ja
he viettivät siellä joulun. He saivat useimmissa paikoissa hyvän
vastaanoton — raumarikiläisillä oli kova halu lähteä Osloon
väläyttelemään herttualle terää. Mutta sira Hallbjørniä pyydettiin
Sudrheimiin asumaan — hän oli herra Jon Raadille kaukaista sukua — ja
niin tämä pyysi myöskin Olav Auduninpoikaa viettämään joulua luonaan.
Hän piti taloa nuorimman poikansa, Ivarin kanssa; toiset, herra
Haftor, kuninkaan vävy ja herra Tore Tinghovde olivat kuninkaan kanssa
Bjørgvinissä. Sira Hallbjørn ja Olav saivat nukkua kauniissa, kahden
naimattoman pojan asuinrakennuksessa, ja Jon-herra lähetti heille
tarpeelliset vaatteet.
Olav ei ollut vuosikausiin viettänyt joulua näin iloisin mielin.
Talosta lähti lähettejä ja palasi tuoden tietoja; Jonherralla
oli vakoilijansa. Kuninkaan nuori sukulainen, Munan Baardinpoika
Akershusissa, oli saanut sotaretkestä ajoissa tiedon. Hänellä oli
niin vähän miehiä, ettei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, mutta
hän oli kuitenkin puolustautunut ensi ryntäystä vastaan. Herttua
oli silloin leiriytynyt linnan edustalle, mutta pitkällinen sade
pakotti hänet lähtemään rämeisen Akershusin edustalta ja palaamaan
takaisin kaupunkiin. Hän vietti joulua siellä rannalla olevassa,
vanhassa kuninkaan kartanossa, löi norjalaisia ystäviään ritareiksi
Ja piti turnajaisia — vaikkakin huhuiltiin hänen saaneen leirillä
ollessaan horkan, jonka vuoksi hän usein sairasteli, Hän otti
maaseudulta pakkoveroa, eivätkä kaupunkilaisetkaan siitä päässeet
vapaiksi, vaikkakin hän siellä oli varovampi. Sudrheimiläiset
nauroivat vahingoniloista naurua — oslolaisten rakkaudella ei
ennen, Eirik-herttuan vieraillessa siellä kuninkaan vävynä, ollut
rajoja; herttuan joukkoon kuului kolmesataa saksalaista ratsumiestä,
puolitoista sataa ruotsalaista sotilasta, ja hänen norjalaiseen
joukkoonsa kuului yhteensä runsas vanhanaikainen sadanmiehen ryhmä,
useimmat asestetut ritarien tavoin.
Sudrheimin herra Jon Raud ei ollut vielä erikoisen vanha, mutta hän
oli sairaalloinen, ja niin jäi pojan, Ivar Joninpojan tehtäväksi
talonpoikain johto, hän oli rohkea, viisas ja kansan suosiossa —
mutta hän oli ylen nuori, tuskin kahdenkymmenen yhden ikäinen.
Sudrheimissä vietettiin joulu vanhan tavan mukaan, ja Olav tapasi
täällä monta miestä ja naista, jotka olivat hänelle kaukaista sukua,
aina niiltä ajoilta, jolloin hänen sukunsa omisti Dyfrinin. Hän oli
sudrheimiläisillekin sukua, kuten selvisi.
»Mistä se johtuu, Olav», herra Jon kysäsi eräänä päivänä, »ettet sinä
ole milloinkaan pyrkinyt kuninkaan lähelle? Onhan väärin, että niin
korkeasukuinen, varakas ja hyvän kasvatuksen saanut mies ei kuulu hänen
henkivartioonsa.»
»Palvelin kuningas Haakonia hänen johtaessaan retkiä», Olav vastasi,
»mutta tietäkää, herra, että nuoruudessani olin Alf Erlinginpojan
käskettävissä ja vannoin Jumalan ja suojeluspyhäni nimessä, kuultuani
jaarlin kuolleen lainsuojatonna, etten milloinkaan vanno käsi
miekankahvalla uskollisuutta toiselle miehelle, kaikkein vähimmin
sille, joka hänet henkipatoksi julisti.»
»Sinä olet uskollisempi kuin useimmat muut», Jon-herra virkkoi
huoahtaen. Hän oli tuntenut jaarlin hyvin ja sen jälkeen hän jutteli
usein Olavin kanssa hyvästä Alf-herrasta — ja Olavin mielestä hän
ei ollut milloinkaan ollut niin lähellä omaa nuoruuttaan eikä niitä
aikoja, jolloin hän itse oli vapaa ja huoleton — niin, ei ainakaan
kotiin Norjaan paluunsa jälkeen.
Sira Hallbjørnkin oli aivan kuin toinen mies, sävyisä ja hauska
ihminen. Hän otti koko sieluineen osaa retkeen ja myöntyi kaikkiin
sudrheimiläisten ehdotuksiin. Hän näytti viihtyvän paljon paremmin
maallisten ylimysten ja päälliköitten joukossa kuin pappien ja
talonpoikain parissa. Hän ja Olav olivat joskus nuoren Ivarin ja tämän
ystävien kanssa metsästämässä sopivalla ilmalla. Pyhäpäivinä hän luki
kirkossa messun, ja ihmiset pitivät siitä paljon, sillä hän käyttäytyi
kauniisti alttarilla, ja hänellä oli kaunis, voimakas ääni, puhuipa
sitten tai luki — pitäjän pappi oli tyhmä tomppeli, ja Jon-herran
kotipappi jo niin vanha, että hän alkoi olla lapsi uudelleen. Hän
pystyi kyllä vielä lukemaan messun, mutta hän ei enää tuntenut ihmisiä;
hän luuli usein Ivaria Jon-herraksi, joka oli ollut nuoruudessaan hänen
kasvatettavanaan.
Haftor-herran nuori puoliso, rouva Agnes Haakonintytär, oli kotonaan
Sudrheimissä, sillä hän odotti toista lastaan — hänellä oli jo poika,
ja sukulaisilla oli siihen poikaan nähden omat suunnitelmansa — jos
pieni Ingeborg-neito sattuisi kuolemaan perillisittä.
Se, mitä Olav oli kuullut rouvan äidistä, kuningas Haakonin
jalkavaimosta, oli saanut hänet aina lämpenemään, vaikkakin
ihmiset puhuivat siitä enimmäkseen ivalla. Hän oli talonpojan
tytär jostain sisävuonoilta ja hän oli ollut kuningatar Ingeborgin
kylvynlaittaja-neito. Hänen valmistamansa kylpy oli kerran ollut liian
kuuma, silloin hänen emäntänsä oli lyönyt häntä niin pahoin, että hän
oli mennyt pois kylpyhuoneesta itkien ja verissään, ja silloin hän oli
tavannut kuninkaan nuoren pojan, herttua Haakonin. Hän puhutteli tyttöä
ja kysyi, miksi hän niin itki. Hän ei ollut kaunis ja hän oli poikaa
paljon vanhempi, ainakin parikymmentä vuotta, mutta ennenkuin vuosi
oli umpeen kulunut, hän synnytti kuninkaanpojalle lapsen. Kuningatar
oli pakahtumaisillaan raivosta, mutta herttua ei tahtonut erota
jalkavaimostaan, ja asetuttuaan Osloon asumaan hän antoi tälle kartanon
asunnoksi Bergheimin kihlakunnassa. Hänen herttuan kanssa saamistaan
lapsista eli ainoastaan Agnes-neiti. Mennessään naimisiin saksalaisen
neidin kanssa hän otti jalkavaimonsa tyttären luokseen, mutta äidin hän
lähetti Reinsin luostariin. Hänestä tuli siellä nunna parisen vuotta
sitten. Hän oli aina ollut hurskas, siveä nainen, köyhille hyvä — mutta
kuninkaan jalkavaimoksi hän oli sentään ihmisten mielestä sopimaton,
niin pieni ja kalpea, arka ja ujo vieraitten parissa; kerrottiin hänen
usein rukoilleen herraltaan armoa sellaisille, jotka olisivat sietäneet
saada kovan rangaistuksen. Agnes-rouva oli tullut äitiinsä, hän oli
pieni ja kalpea, ilman mitään viehätysvoimaa, harvasanainen, mutta
lempeä nainen.
Kun Olav eräänä päivänä istui huoneessaan aseitaan korjaillen, tuli
eräs nainen sisään, kulki vuode vuoteelta, nosteli peitteitä ja pöyhi
pieluksia. Tultuaan valon ääreen Olav huomasi sen olevankin itsensä
Agnes-rouvan. Olav nousi tervehtimään, ja kun nainen lähestyi ojentaen
kätensä, Olav polvistui kuninkaan tyttären edessä, suuteli hänen
kättään, ajatellen hänen paremminkin muistuttavan lopen kulunutta
torpparin vaimoa, jonka on pakko kulkea askareillaan, kunnes vaipuu
nurkkaansa.
»Katselin vain onko vieraillamme täällä kaikki hyvin», Agnes-rouva
virkkoi. Hän istuutui rahille, ja Olav jäi seisomaan hänen eteensä
pää kumarassa, toinen käsi sydämellään; hän vastasi tämän kysymykseen
kiittäen, että heillä oli kaikin puolin hyvä olla.
»Te Foldenin miehet tiedätte hyvin vähän mitä koteihinne kuuluu?» rouva
kysäsi.
Niin on, Olav selitti; he eivät olleet kuulleet, enemmän kuin
kyselleetkään kuulumisia lähtönsä jälkeen.
»Sitten teillä ei ole ollut hauska joulu?»
Olav ei voinut olla naurahtamatta — hän ei ollut milloinkaan viettänyt
tämän iloisempaa joulua, hän vastasi.
»Mutta sinähän et taida tietää, onko sinun kotisi pystyssä, vai onko se
tuhkana?»
»Hestviken on ollut tomuna ja tuhkana jo kolme kertaa, hyvä rouva»,
Olav vastasi entiseen sävyyn. »Jos se on neljännen kerran poltettu,
ei minun auta muuta kuin tehdä esi-isäini tavoin, ottaa onni vastaan
Jumalan kädestä ja rakentaa uudelleen.»
»Entä omaisesi?» Agnes-rouva kysyi.
»Poikani on herra Ragnvaldin kanssa, ja tyttäreni ovat ystävien luona
vuonon länsirannalla, niin ettei minulla ole mitään syytä heitä surra.»
»Sinun vaimosi siis ei olekaan elossa?»
»Ei ole, rouva, nyt on jo kahdeksas talvi hänen kuolemastaan.»
»Vai niin, sittenhän sinun asemasi onkin helpompi kuin monen muun,
Olav. Saa kuulla niin paljon — köyhät talonpoika-rukat etelässä —
Jumala heitä auttakoon!»
»Amen, rouva — mutta jos Hän tahtoo, ei enää kestä kauan, kun he saavat
avun ja koston. Vahinko, ettei teidän herranne ole täällä, vaikka onhan
Ivarilla kyllä hyvää tahtoa —»
»Oi, enpä tiedä», Agnes-rouva huokasi. »En voi sanoa, että, suren kovin
Haftor-herran poissaoloa. Talonpojat saksalaisia sotilaita vastassa, se
on epätasaista taistelua, vaikkapa talonpojat ovatkin monilukuisina —.
Vaikka onhan minulle raskasta hänen poissaolonsa tänä aikana.»
Olav katseli pientä naista — hänen mielestään tämän nöyryys oli pelkkää
hyvyyttä ja hänen sanansa olivat kaikkea muuta kuin kuninkaantyttären
sanoja. Mutta hän sääli häntä. Hänen ruskeat silmänsä olivat kauniit,
muuta kaunista hänessä ei ollutkaan.
Hän tunsi häntä kohtaan erittäin syvää myötätuntoa kuultuaan
eräänä aamuna, jokin päivä äskeisen jälkeen, että Agnes-rouva oli
lapsivuoteessa, eivätkä läsnäolevat rouvat olleet varmat miten siinä
kävisi. Jon-herra kuljeskeli omaisineen edestakaisin synkän näköisenä,
mutta heitä huoletti eniten se, että jos Agnes-rouva kuolisi,
katkeaisivat lujimmat siteet, jotka kiinnittivät Haftor Joninpojan
kuninkaaseen, jos taas lapsi kuolisi, olisi heidän viinessään yhtä
nuolta vähemmän.
Mutta illan suussa tuli sana, että Agnes-rouva oli saanut suuren,
kauniin pojan, ja nytkös riemu syntyi: Jon-herra käski tuomaan simaa ja
viiniä, ja miehet joivat vastasyntyneen onneksi. Isoisä kannatti sisään
vanhimman, vuoden vanhan pojan, Jonin, jota omaiset kutsuivat keskenään
junkkeriksi — häntä tervehdittiin ja kuljetettiin sylistä syliin, ja
herrat joivat, kunnes joutuivat nurkkaan miesten tavoin, kuten Ivar
sanoi.
Sira Hallbjørn kastoi vastasyntyneen seuraavana päivänä — hänen
nimekseen tuli Magnus. Vieraat kävivät omaisten kanssa uhraamassa, ja
illalla juotiin ristiäisiä suurella riemulla, mutta Olav ei voinut
olla ajattelematta nuorta äitiä, jonka kaikki näyttivät unohtaneen
— eräs naisista oli maininnut hänen olevan hyvin sairaan, makaavan
kuumehoureissa ja valittavan, ettei Haftor-herra tule hänen luokseen;
he eivät saaneet häntä ymmärtämään hänen olevan Bjørgvinissä.
* * * * *
Mutta eräänä iltana, pari päivää ennen hiivanuuttia, tuli Sudrheimiin
tieto kahdentuhannen miehen suuruisen talonpoikaisjoukon, lidungilaisia
ja ringerikiläisiä, kulkevan Osloa kohti. Kaupungissa oli asianlaita
sellainen, että Eirik herttua oli ollut jouluna hyvin sairaana, mutta
nyt hän oli parempi, ja siitä ilosta hänen ystävänsä aikoivat viettää
hiivanuuttia suurin juomingein. Lidingiläiset olivat saaneet siitä
vihiä ja heidän aikomuksenaan oli hyökätä yöllä kaupunkiin.
Ivar Joninpoika neuvotteli heti ystävineen, ja he läksivät seuraavana
aamuna kolmisata-miehisenä joukkona, mutta loput raumarikiläisistä,
jotka asuivat kauempana pohjoisessa ja lännessä, seuraisivat heitä
mahdollisimman pian: Ivar pelkäsi lidungilaisten ennättävän ennen
häntä ja vievän häneltä kunnian. Foldenin miehiä oli vähän kerrassaan
kokoontunut viitisenkymmentä henkeä, ja Olav oli heidän päällikkönsä.
Hän juuri oli nostattanut talonpojat ruotsalaisia vastaan ensi
hyökkäykseen ja hän juuri oli lähettänyt ajoissa varoituksen Akershusin
linnanherralle — hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, eikä hän
ollut Oslon tiellä taistelussakaan päälliköitten joukossa. Mutta täällä
Sudrheimissä hän sai siitä kunniaa, ja lankesi ikäänkuin itsestään,
että häntä pidettiin joukkonsa ensimmäisenä. Olihan hän Hestvikenin
vanhan päällikönistuimen omistaja ja Alf Erlinginpojan entinen
henkivartija. Ja hän itsekin piti sitä niin luonnollisena — hänen
mielestään kaikki oli niinkuin olla pitikin. Toiset kolme alipäällikköä
olivat nuorempia miehiä, lähempänä Ivar Joninpojan ikää.
He saapuivat hämärissä Gellirvaaran juurelle, Tveitin kylään, ja
saivat tietää herttuan asettaneen vartijoita Hofvingin majataloon,
Sinseen ja Akeriin kirkon viereen, mutta joka paikkaan vain vähän
miehiä, sillä sattui niin onnellisesti, että kaikki nämä tien varsilla
olevat tilat kuuluivat nunnaluostarille, ja abbedissa, rouva Groa
Guttormintytär oli pannut ankaran vastalauseensa ja uhannut kovin,
jos hänen alustalaisilleen tapahtuu jotain vahinkoa — eikä herttua
halunnut joutua tämän topakan nunnan kanssa epäsopuun, jos sitä
suinkin voi karttaa. Kautta koko kihlakunnan oli sisarten talonpojilla
enemmän etuisuuksia kuin muilla talollisilla, sekä itsenäisillä että
vuokraajilla; kaikkein pahimmin oli käynyt kruunun ja suurtilallisten
vuokramiehille. Sira Hallbjørn nauroi sen kuultuaan: hän ei kylläkään
ajatellut rouva abbedissaa hyvällä, sillä hän oli riidassa tämän
kanssa, mutta nyt hänkin nauroi asialle. Pappi seurasi Ivaria
varustuksissaan ja asestettuna.
Neuvoteltua muutamien naapuri-talollisten kanssa sovittiin, että
raumarikiläiset kätkeytyvät metsään ennen päivän koittoa ja odottavat
siellä seuraavaa iltaa. Sitten he kulkevat edelleen pitkin Alnajokea,
hyökkäävät matkan varrella Holfvinissa vahtien kimppuun ja ryntäävät
kaupunkiin Martestokkerin poikki, Silläaikaa lidungilaiset hyökkäävät
lännestä nunnaluostarin ohitse. Näiden oli kierrettävä Akerin kirkko
ja kuljettava Frysjun sillan poikki, sillä jää oli Bjaarrin lahdessa
heikkoa, eikä Frysjun alajuoksu ollut vielä jäätynyt. Täällä vaaroilla
oli pakastanut ja oli siksi paljon lunta, että Ivar Joninpojan lähetit
voivat lännessä käyttää suksia, kunhan seurasivat tien vartta peltoja
myöten.
Ivar asettui päällikköineen lepäämään Tveitin taloihin aamunkoittoon
asti. Mutta vähän ennen puolta yötä tempaistiin pirtin ovi auki äkkiä,
ja sisään astui eräs niistä talonpojista, joiden kanssa he olivat
neuvotelleet illalla, vanhan vaimon, äitinsä kanssa.
Vaimo asui kaupungissa naimisissa olevan tyttärensä kanssa, ja heillä
oli olutanniskelu eräässä talossa lähellä kuninkaan kartanoa. Herttuan
miehet olivat saaneet vihiä, että suuri talonpoikais-armeija marssi
lännestäpäin Osloa kohti, ja he olivat varustautuneet huomenna tekemään
suurrynnäkön Akershusia vastaan. Vaimo oli keinotellut itselleen pääsyn
kaupungista sanaa tuomaan — sillä Oslo huhuiltiin kaupunkilaisten
kesken Sudrheimin herrojen keräävän myöskin joukkojaan Ylämaissa, mutta
sitä ruotsalaiset eivät uskoneet.
»Tästä syntyykin toisenlaiset hiivanuutin tanssit», sira Hallbjørn
virkkoi. Nyt ei ollut helppo tietää, mihin raumarikiläisten olisi
ryhdyttävä. Silloin sira Hallbjørn pyysi puheenvuoroa ja sanoi, ettei
ole muuta kuin kaksi mahdollisuutta valittavana: »— eikä niistä toinen
ole toistaan parempi. Toinen on se, että me lähdemme heti länttä kohti,
samaa tietä, jota lähetit menivät, sitten Sandakrarissa joen poikki,
hyökkäämme Akerin vahtien niskaan ja otamme Frysjun sillan huomenna
haltuumme, kunnes lidungilaiset saapuvat — jos voimme. Jos herttua
onnistuu saamaan Akerinlinnan haltuunsa, saattaa hän valmistaa lännestä
tulevalle talonpoikaisjoukolle verisen kylvyn ja tehdä Haakon-kuninkaan
kanssa rauhan aivan oman mielensä mukaisen — hän norjalaisine
ystävineen. — Toinen neuvo on se, että me palaamme jälleen kotiin
Raumarikeen ja tyhjennämme häveten Sudrheimin viimeiset joulutynnyrit.»
Nuori Ivar pohti päällikköineen papin neuvoa. Siitä tulisi epätasainen
ottelu, kolmesataa miestä ja niistä ainoastaan seitsemän viidettä
ratsain ja ratsumiehen tavoin asestettuna, mutta loput talonpojista
jalan, niitä vastassa herttuan sotilaat ja tottuneet taistelijat.
»Mitä Te, Olav Auduninpoika, sanotte?» Ivar kysyi. »Te olette vanhin ja
kokenein?»
»Minä sanon papin olevan oikeassa. Ei muuta neuvo kuin jompikumpi
mainituista. Niistä ei ole kumpikaan hyvä — mutta edellinen ei
mielestäni sentään ole aivan mahdoton. Ellemme pysty pitämään siltaa
hallussamme, voimme repiä sen ja pelastua Akerinlinnaan.»
Sira Hallbjørn huomautti olevan sangen tärkeätä, ettei herttua saisi
linnaa käsiinsä. Heidän oli valmistauduttava siltaa repimään, kuten
Olav sanoi ja heillähän oli Akerinkirkko ja kirkkomaa takanaan,
sieltäkäsin oli hyvä puolustautua, jos vihollinen sattuisi saamaan
osan väkeään joen yli; ja jos heidät karkoitettaisiin kirkkotarhasta,
voisivat he paeta kirkkoon; siellä he voisivat pysyä kunnes läntinen
joukko saapuisi.
»Uskotko sinä itse omia sanojasi?» Olav kysyi pukeutuessaan papin
kanssa varustuksiin, »että lidungilaiset pääsisivät kirkon luo, jos
kerran ritarijoukko ennättää Frysjan länsipuolelle?»
Sira Hallbjørn pudisti päätään, »— mutta emmehän me voi kääntyä kotiin
yrittämättä taistella. Ja voi käydä maalle kalliiksi, jos Eirik-herttua
joutuu hallitsemaan Akerinlinnassa ja neuvottelemaan rauhasta sen
kanssa, jota hänen pitäisi kutsua apekseen —»
»Niinhän se on. — Tämä retki on minun mielestäni aloitettu vähän
päättömästi. Mutta Ivar on nuori — pahempi sydämetön kuin päätön, ja
sydän on paikallaan sekä hänellä että kansalla, eikä tappeluhaluakaan
puutu.»
»Ei. — Muistatko sinä viimekesäisiä häitä — sinun tapparasi lauloi?
Pianhan nähdään kumpaa se varoitti, sinuako vai minua.»
»Minä en ole milloinkaan kuullut sellaisen aseen laulavan muuta
kuin sukua tarkoittaen. Mutta tässä tapauksessa tuntuu siltä kuin
se tarkoittaisi meitä kumpaakin», Olav virkkoi naurahtaen ja sira
Hallbjørnkin nauroi: »Siltä melkein näyttää.»
* * * * *
Ei ollut kuutamoa, ja taivas oli täydessä tähdessä. Lunta ei ollut
niin paljon, että se olisi estänyt kulkua, pakastikin hiukan. Olav
Auduninpoika ja sira Hallbjørn ratsastivat foldingilaisjoukon
etunenässä — se oli viimeisenä sotajoukossa. Olav ja pappi olivat
saaneet lainata Sudrheinistä hevoset, mutta Olav sanoi taistelevansa
jalan, hän oli siihen tottuneempi.
»Jos tällaista pakkasta kestää jonkunkin päivän», pappi virkkoi, »voi
herttua kuljettaa panssaroidut ratsastajansa Bjaarin lahden poikki.»
»Niin, me olemme hyvin myöhään liikkeellä», Olav sanoi, »kunhan ei vain
olisi liian myöhään.»
»Sudrheimissä oli odoteltava ristiäisiä — ja ehkäpä näillä länsipuolen
miehillä oli häitä ja hautajaisia ja joulu-oluita tyhjennettävänä!
Mutta ehkäpä me sentään saamme herttuan karkoitetuksi — kuten katuva
syntinen karkoittaa paholaisen luotaan yhdennellätoista hetkellä.»
Olav vaikeni. Hän katseli, miten hänen edessään tähtitarhat hävisivät
tumman, metsäisen vaaran taakse. On ihmeellistä ajatella, miten paljon
hän oli kärsinyt niin monina vuosina yhden miehen kuoleman vuoksi,
miettinyt niin paljon kuolemaa ja kaikkea, mikä sitä seuraa — mutta
kun oli lähdettävä sotaan ja taisteluun, hupenivat sellaiset ajatukset
vallan olemattomiin, ja niin lienee käynyt aina ja kaikille miehille..
Heidän oppaansa ei löytänyt sitä kahluupaikkaa, josta etujoukko oli
mennyt — heidän oli mentävä eräälle lammentapaiselle, jossa oli
veneitä. Tämä hidastutti foldingilaisia siksi paljon, että alkoi
jo sarastaa heidän kulkiessaan lepikkopolkua joen rannalla. Taivas
kaareutui avarana ja vaaleana, keltaisena kuin rikki itäisiä vaaroja
kohti Akerinkirkon tornien tullessa heidän näkyviinsä puitten yli,
ja alapuolellaan, Frysjan toisella puolella, he näkivät Forsin
talojen kato lumivalkoisessa maisemassa. Vuonon ympärillä levisi sumu
Akerinlinnan ja kaupungin ylitse, ohuena kuin peite, ja Havardinkirkon
ja kuninkaankartanon päädyt pistivät sumu vaipasta esiin.
Sillan luona olikin toivorikkaampaa kuin mitä Olav oli ajatellut — hän
ei ollut kulkenut tätä tietä sen jälkeen kun kuningas oli rakennuttanut
sillan päihin puiset linnoitukset. Ne olivat suuremmat kuin hän oli
tullut ajatelleeksikaan. Itäinen, Oslon puoleisen tien päässä, oli niin
paljon matalampi, että läntisestä linnoituksesta saattoi ampua sen yli,
jos sotajoukko lähenisi Akerinnientä idästäpäin.
Ivarkaan ei ollut toimetonna, hän oli nostattamassa kiviä ja
heittovälineitä sillantorneihin, ja keskelle siltaa, missä se
kaartui korkeimpana, rakennettiin suojus — toiset miehet purkivat
pari sillan lähellä olevaa hökkeliä, toiset vetivät hirsiä ja ovia,
muutamat lastasivat kivirekiä mäellä, toiset taas ajoivat niitä alas.
Vastatulleet foldingilaiset saivat siten heti työtä. He saivat kuulla
raumarikiläisiltä, että Akerin talon vahdit oli voitettu, joko lyöty
tai otettu vangiksi. Sira Hallbjørn sai heti käsiinsä pari jalkajousta,
jotka Ivar oli ottanut ruotsalaisilta, toisen itselleen, toisen Olav
Auduninpojalle — he ampuivat kumpikin yhtä hyvin jalkajousella, kuin
pitkällä jousella.
Aamu oli jo kulunut niin pitkälle, että norjalaiset alkoivat tuumia
joko Tveitin lesken puhuneen omiaan tai ruotsalaisten luopuneen
hyökkäys-ajatuksestaan linnaa vastaan. Eikabergharjun metsän latvat
alkoivat lounaassa jo punoittaa kuin tulessa — aurinko oli juuri
nousemaisillaan — silloin he kuulivat rumpujen ja sotisopien kumean
äänen aivan Forsin alta metsän laidasta. He olivat niin kovin
puuhailleet omissaan, ja koski kohisi sillan alla, etteivät olleet
aikaisemmin huomanneet sotajoukkojen lähenemistä — nyt kaikui heidän
korviinsa hevoskavioitten ja ratsuvarusteitten moninkertainen ääni
rummun jyminän säestämänä.
Talonpojat oli nähty. Rynnäkköportaat pistäytyivät näkyviin pensaikon
takaa ja hävisivät jälleen: he koettivat, olivatko ne kunnossa. Olav
heitti kilven selkäänsä ja alkoi juosta sillan poikki viidentenätoista;
he kiipesivät keskivarustusten yli. Hän oli tarjoutunut olemaan
etulinnakkeella ja oli valinnut miehistöönsä nuoria, voimakkaita miehiä
ketterän näköisiä.
Eräs nuorukainen — Olav tunsi hänet ulkonäöstä Oslon kaduilta, mutta
ei tiennyt kuka hän oli, tai miten hän oli tullut tänne — tuli
jotakin lippua kantaen, ja Olav vastasi hymyillen, että he saisivat
pystyttää sen. Se oli keltainen ja siinä oli Pyhän Olavin kuva — he
olivat ottaneet sen kirkosta; se lienee kuulunut jollekin oslolaiselle
killalle.
Auringonkierä kohosi valoisena ja hohtavana vaaran laella Olavin
seisoessa linnakkeen tasaisella katolla ja kuunnellessa vihollisen
pyrkivän pellon toisella puolella olevan metsikön kautta. Pitkä,
rautapukuinen jono, joka helähteli ja hohti valkoisen tanteren
kylmässä valaistuksessa, lippujen loistavat pilkut, rynnäkköportaat ja
rautaseipäät etunenässä — nyt torvi törähti ja kuului lyhyitä huutoja.
Olav tunsi sydämensä takovan: siellä tuli vihollisjoukko, mutta mitäpä
siitä, näyn tuottama ilo vaikutti kuin kylmä, vahva olut.
Hän huusi tunnussanan, nosti kilven päänsä päälle, sitä sen tarkemmin
ajattelematta — vanhat muistot heräsivät hänen joka jäsenessään ja
solussaan. Samassa lensi ensimmäinen luoti- ja heittoaseiden kuuro
länsilinnakkeelta heidän päittensä yli. Itäportilla olevat miehet
kumartuivat alas, nostivat kilven päänsä päälle ja tirkistelivät
ampuma-aukoista. Joku hevonen oli kaatunut, särkenyt rivin ja saanut
hämmennystä aikaan.
»Onko heillä ainoastaan neljät tikapuut—?» Olav huusi
vierustoverilleen, oslolaiselle nuorukaiselle.
»He menettivät muutaman Akerin niemellä.»
Vihollisjoukko lähetti ammussateen, joka iski tornin seinään, paukahti
siltaan heidän takanaan, mutta putoili vain katolle kehenkään osumatta.
Norjalaiset poimivat ne ylös huutaen mahtavina. Silloin alkoi mäki
jymistä raskasvarusteisten hevosten laukatessa porttia vastaan; he
kuljettivat keskellään raudoitettua työntökonetta.
»Mitä leikkikaluja ne sieltä raahaavat — aikovatko he ottaa
Akerinlinnan tuollaisilla?»
»Näes, ne eivät voi kuljettaa tätä tietä suuria muurinmurtajiaan»,
vastasi oslolainen huutaen, »näin kukkuloitten poikki. — He ovat
luottaneet pakkasen tuloon —.»
»Ne ovat olleet yhtä lyhytjärkisiä kuin meidän Ivarimme silloin —.»
He lennättivät ruotsalaisten omat ammukset takaisin ratsu-joukon päälle
— se ei vahingoittanut yhtään vankkoja rautapaitoja — kohottivat
harteillaan vipuja ja nostivat kiehuvaa vettä täynnä olevat kattilat
rintavarustusten laidalle. Samassa kun työntökoneen ensimmäiset iskut
panivat tornin vapisemaan, norjalaiset kaatoivat vesikattilat heidän
niskaansa.
Palaneitten miesten ja hevosten huudot, kavioitten kapse ja
metallilevyjen helinä hukkui melkein kokonaan uusien joukkojen
rynnistykseen, jotka tunkivat tieltään peräytyvien laumat. »Älkää
hätäilkö», Olav huusi miehille, »säästäkää kiviä —.» Heillä ei
ollut niitä paljon, täytyi osua kohdalleen ja estää mahdollisimman
kauan ryntääviä saamasta käsiinsä työntökonetta, jonka kuumaa vettä
niskaansa saaneet olivat pudottaneet. Luoteja ja jousipyssyjen nuolia
sinkoili pellolla heidän kilpiinsä, ja heidän päittensä yli lentelivät
raumarikiläisten luodit länsilinnakkeelta.
Olav huomasi erään ratsastajan joutuneen liian kauas oikealle —
hevosen jalat lipesivät; melkein takapuolellaan istuen se liukui joen
rantaa alas. Sen vihlova hirnunta kaikui yli metelin ja kosken pauhun
sen painuessa mustaan virtaan ratsastajan riippuessa jalustimessa.
Tornin juurella molemmin puolin olivat jyrkät rannat lumen alla jään
peitossa ja se oli norjalaisille hyvä asia: viholliset eivät päässeet
porttia vastaan kovin monta kerrassaan, eivätkä he tähän asti olleet
onnistuneet saamaan tikapuitaan pystyyn. Mutta näin ei voinut kestää
kauan —.
Sillalta huudettiin hänelle jotakin — kymmenen, kaksitoista miestä
nosti täpötäysiä kivikoreja varustuksen yli ja laahasi niitä eteenpäin.
Ivar Joninpoika arveli heittoaseitten loppuvan pian etumaisesta
linnakkeen tornista — nuorukainen ei ollut ajattelematon. Olav nauroi
sydämessään ilosta — Ivar oli ottanut miehet pois varustuksen luota ja
seisoi nyt heidän kanssaan vasemmalla linnan portilla odottamassa, ja
se oli oikein: ei voinut kauan kestää, ennenkuin ruotsalaiset mursivat
portin ja tunkeutuivat sillalle. Ivar oli revittänyt sillan kaidepuut
varustuksen ulkosivulta.
He olivat töin tuskin saaneet kivikorit ylös, kun ensimmäiset
rynnäkköportaat kohosivat rintavarustusta vasten. Nyt oli kirveitten
vuoro. Olipa hyvä, että hän oli saanut korimiehet luokseen, Olav tuumi,
muuten olisikin miehiä ollut niukanlaisesti. He saivat miehen toisensa
jälkeen syöstyä alas, sikäli kuin ne juoksivat portaita ylös. Pari
hänen miehistään kaatui, ja lattiapalkit olivat veressä — mutta veressä
oli lumikin tornin juurella — mikäli lunta oli vielä.
He eivät voisi kauan puolustaa tornia — Olav vilkas: aurinkoon —
taistelua oli kestänyt tuskin puolta tuntia.
Nyt murtui portti heidän allaan, ja koko torni tuntui huojuvan. Olav
juoksi toiselle puolelle kurkistamaan, miten siellä kävisi. Talonpojat
olivat rientäneet sinne ja seisoivat nyt sulun päällä, Ivar keskellä
joukkoa. Ratsastajat eivät päässeet eteenpäin muuta kuin kaksittain.
Talonpoikain sotakirveitten iskut ja miekan kalskahdukset kajahtelivat
huutojen ja kavioitten kopseen seasta — jonkin aikaa kyllä kävisi
kaikki hyvin. Monet ratsumiehet hevosineen päivineen, olivat mennä
vilistäneet koskeen — ruotsalaiset lähettivät nyt jalkamiehiä sillalle.
Hän näki sira Hallbjørnin varustuksen reunalla lyömässä suurella,
kaksin käsin pideltävällä tapparallaan; pappi iski kuin itse paholainen.
Olav heitti kilpensä jäännökset pois; siitä oli enää sirpaleita
jäljellä rautavanteitten välissä, hän tarttui käsin Ættarfylgjaansa ja
kääntyi sinnepäin, missä tikkaat olivat aikaisemmin olleet, mutta nyt
ne olivat poissa, riippuivat ulospistävällä kallionkielekkeellä virran
yläpuolella jäähyyhmässä, sieltäpäin hinattiin uusia. Hänen takanaan
hänen miehensä työnsivät alas niitä vihollisia, jotka yrittivät kiivetä
portaita myöten — ne olisi pitänyt vetää ylös —.
Nyt Ivar miehineen juoksi varustuksen yli sillalle. He puhdistivat sen
äkkiä — sillä kertaa. Ja ruotsalaiset vetäytyivät takaisin pellolle
ampumamatkan ulkopuolelle.
Olav nosti kypäriään vilvoitellakseen hetkisen — hiljaisuuskin tuntui
rauhoittavalta kosken kohinassa, jonka taistelun melske oli voittanut.
Ja nyt hän huomasi, etteivät vaatteet tarttuneetkaan ruumiiseen hiestä,
sillä hirvennahkapanssari oli halki vatsan kohdalta ja oli aivan
veressä, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi saanut vain pienen naarmun.
Porras-aukosta pistihe kypäri näkyviin — sira Hallbjørn kiipesi sinne:
»Montako teistä on hengissä? — Menkäähän te nyt pois, me otamme vastaan
uuden hyökkäyksen tuorein voimin.»
»Eipä täällä ole oikeastaan mitään, millä ottaa hyökkäystä vastaan,
sira Hallbjørn.»
He näkivät miehiä tulevan peltoa pitkin Forsin mökeistä; he kantoivat
jotakin.
»He yrittänevät sytyttää linnakkeen tuleen», Olav virkkoi. »Meidän on
puolustauduttava niin kauan kuin mahdollista.»
»Ivar on asettanut sytykkeet kuntoon varustusten puolella», pappi
virkkoi.
»Silloin silta palaa loppujen lopuksi. Ja niin voivat kummatkin
seisoa omalla rannallaan laulaen taistelulaulujaan» nauroi Olav. »Ja
silloinhan on käynyt paremmin kuin mitä luultiinkaan.»
Pellolla toitotettiin joukot kokoon. Olav kumartui ja nosti pystyyn
keltaisen Olavin lipun, joka oli revitty maahan — vaate oli veressä:
»Nytpä me saamme näyttää niille, mihin me pystymme jalkajousinemme,
sira Hallbjørn!»
Ratsumiehet lähestyivät leveine riveineen, ja heitä seuraavat miehet
kantoivat tulipatoja, pikikattiloita ja risukimppuja. Sira Hallbjørnin
nuoli osui niin hyvin, että yksi tulipadoista putosi mäkeen ja kaatui.
Ivar Joninpoika oli miehineen tehnyt ovista ja irtirevityistä hirsistä
varustuksen portin eteen; he seisoivat sen takana pitkine keihäineen,
nuijineen ja seipäineen, joiden päässä oli viikatteen terä, ja heidän
takanaan seisoi silta täynnä miehiä odottamassa astuakseen tilalle
ensimmäisten miesten kaaduttua.
Kolmannen kerran hyökättiin porttia ja linnakkeen huojuvia seiniä
vastaan. Ivar Joninpojan onnistui miehineen vielä kerran häätää
rynnäkkö, ja tornin juurella kituvan tulen saivat miehet sammumaan
tornin liedellä olevine kylmine vesikattiloineen — kukaan ei ollut
ennättänyt pitää lieden tulesta huolta.
Ruotsalaiset peräytyivät jälleen, ja melu heikkeni. Tornista nähtiin
päälliköiden ratsastavan joukkojensa keskellä ja neuvottelevan.
Silloin, aivan yhtäkkiä pappi huudahti: »Katsokaa!»
Olav kääntyi, katsoi sinne minne toinen osoitti:
»Nyt voimme virittää laulun 'Nunc dimittis —'», sira Hallbjørn virkkoi.
Metsiköstä tuli näkyviin hevosvaljakoita — ne vetivät suuria
heittokoneita ja muurinmurtajia.
Ivar Joninpoika antoi puhaltaa torveen. Hän seisoi sillalla huutaen
miehille ylös linnakkeille — silkkipaita roikkui haarniskan päällä
siekaleina. Nyt he eivät voisi tehdä mitään, vain peräytyä ja yrittää
särkeä silta takanaan.
Silloin kajahti heidän takanaan mäellä — torvet vastasivat Ivarin
torveen. Oli aivan kuin kirkkaita, sointuvia nauhoja olisi
liehunut talvipäivän sinivalkoisessa valossa. Olav kääntyi äkkiä
— kirkkoaitauksen takana loistivat suuren armeijan keihäänkärjet
aamuauringossa.
Pienen, sillalla olevan talonpoikaisjoukon riemuhuutoihin vastasi uusi
torventoitotus. Se oli vanha sävel — kansa sanoi sitä Andvaka-lauluksi
tai kuningas Sverren tanssiksi; ja vaikka Olav Auduninpoika ei
ollutkaan valmis ylistämään vanhaa kuningas Sverreä, ei ollut sentään
mitään muuta säveltä, jota hän tällä hetkellä olisi mieluimmin
kuunnellut, kuin juuri tätä.
Sira Hallbjørn oli tarttunut Olavin käteen — papin käsi oli veressä.
Olav huomasi ihmeekseen tämän kasvojen käyneen aivan tuhkanharmaiksi,
niillä näkyi raju, katkeran hekumallinen virnistys:
»Se on _meidän_ torvemme! Isäni, minä tarkoitan — erottaisin sen
kaikista muista —. Silloin heidänkin täytyy olla muassa — veljieni —
Finnin ja Eysteinin —»
Ja kun torvi alkoi jälleen ja heläytti Andvaka-laulun, yhtyi siihen
sira Hallbjørn voimakkaalla, kauniilla äänellään laulaen sillä
sävelellä lauletun ikivanhan laulun:
»Kuolee karjasi,
kuolee sukus’ myös,
kuolet itsekin,
jotain on
mi kuole ei:
se on kuolleen miehen maine!»
Toiset yhtyivät lauluun, mikäli osasivat, raumarikiläisten purkaessa
esteitä vastatulleen ratsasjoukon tieltä — siinä oli ainakin
viisikymmentä miestä ratsain ja aatelismiesten tavoin asestettuina.
He ratsastivat sillan poikki, ja heitä seurasi jalkaväki, talonpojat,
mutta useimmat kauniisti asestettuina. Olav näki sira Hallbjørnin
juoksevan pellolla suuren, ruskean hevosen rinnalla, pidellen kiinni
satulankaaresta — sillä ratsastavalla miehellä oli suljettu kypärä ja
varustusten päällä sininen silkkivaippa.
Hän ei ollut selvillä vastatulleitten aikomuksista — näytti siltä
kuin heillä olisi aikomus karkoittaa viholliset avoimessa taistelussa
tantereella. He olivat jo piirittäneet sen ruotsalais-joukon, joka oli
tulossa sillalle, ja kaukana pellolla kokoontuivat länsiseutulaiset
heitä johtavien ritarien ympärille ja kulkivat metsänreunassa,
hyökkäys-varusteineen seisovia pääjoukkoja kohti.
Ivar Joninpoika oli noussut linnakkeelle Markus Lautinin, erään
alipäällikön kanssa:
»Jos heidän vain onnistuu karkoittaa saksalaiset sotilaat
talonpoikaisjoukoin — silloin onnistuu mikä tahansa.»
»Heitä on ainakin kaksituhatta miestä, vähintään», Olav virkkoi.
Joukkoja tulvi yhä kirkkomäkeä alas ja sillan poikki.
Norjalaisten ritarien rynnistys oli voitettu heistä kiskottiin alas
hevosen selästä, ja kuljetettiin pois vankeina. Mutta lidungilaiset
jatkoivat yhä — jos osa lyötiin takaisin, ryntäsi uusi joukko tilalle.
Saksalaiset sotilaat hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen kahakkaan,
polkivat jalkoihinsa ja iskivät keihäillään, mutta norjalaiset,
ryntäsivät sivuilta heidän kimppuunsa, nuijivat sekä hevosia että
miehiä nuijin ja kirvein, löivät ja huitoivat viikate-asein ja peitsin.
He olivat tunkeneet metsän laitaan niin tiivein joukoin ja onnistuneet
pidättämään siellä vihollisen, ettei näillä ollut vähääkään apua
heittoaseistaan — mutta siltalinnakkeilla olevat eivät myöskään voineet
auttaa lidungilaisia — he taistelivat ampumamatkan ulkopuolella.
Sillan edessä oli hiljaista — joitakin hevosia ja miehiä makasi
ruskeassa ja verisessä sohjussa, eräs hevosista liikahteli ja huitoi
silloin tällöin kavioillaan ilmaa. Nuori poika käveli siltaa kohti,
vasemmalla kädellään hän kannatti oikeaa, josta verta vuoti virtanaan,
ja hän asteli kotia kohti ihmeen rauhallisena ja yksin, ikäänkuin
kantaen jotakin ulkoa ostamaansa.
Mutta nyt ajettiin ensimmäiset joukot takaisin Forsinpeltojen poikki.
Olav tarttui jalkajouseensa — asettaessaan jalkansa jalkarautaan ja
jännittäessään hän vasta huomasi, että hänen ruumiinsa oli väsymyksestä
aivan jäykkä.
Pakenevat lidungilaiset kokoontuivat vielä kerran kedolle vastarintaan,
ja vielä kerran viholliset ratsastivat vastaan. Samassa osui jokin
Olavin kypärän oikeaan poskikilpeen — se särkyi hänen kasvojaan
vasten, ja hän kaatui takaperin Ivarin syliin; kaikki musteni hetkeksi
hänen silmissään. Noustuaan ja tartuttuaan jouseensa hän huomasi
suunsa olevan täynnä verta ja irtonaista lihaa; hän sylki veren ja
hampaansirut pois ja ampui uudelleen jalkajousellaan.
Lidungilaiset oli ajettu jo niin kauas, että ruotsalaiset saattoivat
käyttää heittovehkeitään; kiviä ja heittoaseita putoili heidän
joukkoonsa, ja ensimmäisistä pakolaisista toiset yrittivät sillalle,
toiset vainion poikki metsään, Olav oli lakannut ampumasta jousella
— hän seisoi katsellen jännittyneenä taistelun loppua, samassa
ajatuksissaan kielellä koetellen poskesta sisään pistävää rautaa ja
särkynyttä poskihammasta, mutta silloin kieli alkoikin paisua ja
jäykistyä, ja haava täytti suun kuin verinen sieni. Mutta hän ei sitä
paljoakaan huomannut nähdessään taistelun loppuvan.
Valdres-ritarin torvi oli kutsunut herkeämättä kokoon, ja
länsimaalaisten miehet kokoontuivat uudelleen aivan siltalinnakkeitten
alle. Raumarikiläiset olivat saaneet apua, tuli uusia miehiä kontit
ja viinet täpötäynnä nuolia ja heittonuijia. Olav aikoi puhua
vastatulleille, jotka seisoivat hänen ympärillään, mutta siitä ei
tullut muuta kuin veristä solkotusta ja epäselvää korinaa kurkussa: hän
ei tahtonut uskoa silmiään, mutta ruotsalaiset eivät hyökänneetkään,
ne näyttivät luopuvan taistelusta ja vetäytyvän metsään takaisin.
Olivatkohan ne saaneet leikistä kyllänsä!
Hän kulki vähän ajan kuluttua takaisin sillan poikki aivan kuin unessa,
hänen päänsä oli niin raskas — keskellä siltaa vieraitten, palaavien
miesten keskellä. Tornista alas tullessaan hän oli sentään muistanut
ottaa kirveensä; hän muisti ikäänkuin unessa kiipeilleensä kuolleitten
ruumiitten yli, joita makasi tornin juurella portaitten ympärillä, ja
hän kuuli kuni unessa miesten huudot linnakkeelta — he valmistautuivat
uuteen puolustukseen, jos tarvitaan. Hänen täytyi väistää kahta miestä,
jotka kantoivat kolmatta hartioista ja polvien alta — hän huomasi
tylsänä siltapalkkien olevan tummia ja verestä liukkaita ja häntä
pyörrytti hiukan sillan alla virtaava, musta vesi ja putouksen pauhu.
Päästyään Akerinkirkon mäelle hän pysähtyi, laski kirveen alas — hän
aikoi irroittaa kypärin, jonka sisässä päätä niin pakotti, ja suussa
vaivasi se teräskappale keskellä pehmeitä, kipeitä suun lihaksia. Eräs
mies pysähtyi häntä auttamaan — hiki alkoi yhä runsaammin virrata hänen
ennestäänkin hikisestä ruumiistaan, ja hänen silmiinsä pusertuivat
kyynelet; toisen irroittaessa kypärää, poski repeytyi vielä enemmän.
Vieras yritti tarttua häntä kainalosta, mutta Olav pudisti päätään, hän
aikoi hymyillä, mutta se ei onnistunutkaan, sillä kasvot olivat tulleet
niin jäykiksi ja aivan kuin suuriksi — silloin mies otti ylös kirveen
ja kypärin, ojensi hänelle, sanoi jotakin hymyillen ja meni edelleen.
Olav koetti pyyhkiä pois verta, jota virtaili pitkin hänen kaulaansa —
hän kastui vaatteitten alta niin epämiellyttävästi.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, sen hän huomasi — oli jo
päivällisaika mennyt, ja oli tullut mitä ihanin ja kirkkain talvipäivä,
kirkon ympärillä seisovien puitten latvat loistivat taivaan sineä
vastaan niinkuin keväällä, mutta valo teki hänen silmilleen pahaa.
Hän saapui mäellä erääseen pihaan ja meni taloon. Se oli miehiä
täpötäynnä, mutta hän ei tuntenut ainoatakaan. Moni puhui hänelle
nähtyään hänen runnellut kasvonsa, mutta hän ei saanut sanaakaan
suustaan. He työntyivät lähemmä toisiaan, niin että hän mahtui
lattialle penkin viereen, ja joku penkillä istuja painoi hänen päänsä
syliinsä, silloin väsymys sai hänessä vallan. Hän ei oikeastaan
nukkunut, sillä tuskat päässä yhä lisääntyivät, tuntuivat tunkeutuvan
ihan pääkallon sisään, ja hänestä tuntui, että hän kangistui vilusta
vaipuessaan jonkinlaiseen horrokseen —
Kerran hänet herätettiin siitä — lihavanlainen, vanhempi nainen tarttui
häneen. Keskenkasvuinen tyttö seisoi vieressä, silmät totisina ja
tuijottavina, ja piteli höyryävää astiaa, ja nainen kastoi siihen
pyyhinliinaa, joka oli käyttämisestä vaaleanruskea, sekä pyyhki verta
pois hänen kasvoistaan ja kaulastaan lämpimällä vedellä. Hänen päänsä
oli pyörällä ja hän oli kärsimätön sekä väsymyksestä että tuskista
ja niin hänen täytyi antaa auttaa itseään penkille istumaan — hän
tuijotti koko ajan lieden loimuun, sillä häntä vilutti nyt kovasti.
Nainen ja eräs mies vetivät hänen päästään hirvennahkapanssarin ja
irroittivat takin ja paidan jotka olivat tarttuneet ihoon kiinni; hän
oli alastomana vyötäisiin asti ja häntä paleli kovasti toisten pestessä
häntä ja hoidellessa haavaa, joka ulottui vasempaan nänniin asti sitten
he pukivat hänet jälleen likomärkiin vaatteisiin.
Hän horjui noustessaan, aikoi mennä lähelle tulta lämmittelemään,
mutta eräs nainen, joka muistutti Torhildia, otti häntä kainaloista ja
talutti hänet permannolle tehtyyn vuoteeseen. Päästyään alas hänestä
tuntui hyvin suloiselta saada oikaista jäsenensä ja nojata selkäänsä
ja niskaansa suuria heinäsäkkejä vasten — Torhildin näköinen pani
hänen peitteekseen nahan ja antoi hänelle lämmintä juomaa, mutta hän
ei saanut suuhunsa paljonkaan ja nieleminen oli kovin vaikeata. Mutta
pian nahan lämpö alkoi vaikuttaa, vielä lisäksi häntä lämmitti vieressä
makaava suuri, mustapartainen mies, ja lämpö tuotti suurta lievitystä,
vaikka pää olikin tuskasta halkeamaisillaan.
Vähän ajan kuluttua joku hänet herätti taas horroksestaan ja tahtoi
ulos. Hän seurasi. Ulkona oli nyt melkein pimeää, etelässä oli
viheriänkeltainen valaistus; pakkasiltana loistivat suuret, valkeat
tähdet. Kirkon luona paloi suuria, punaisia nuotioita, joiden ympärillä
liikuskeli mustia ihmisiä tallit ja kirkkovaja oli ihmisiä täynnä.
Kirkon pääovi oli selko selällään, ja hän näki kuorissa palavan suuren
kynttilä-joukon, laulun sävelet tulvivat ulos, hänen saattajansa
kuljettaessa häntä eteenpäin jotakin taloa kohti. —
Hän joutui pirttiin, siellä oli paljon kansaa koolla — hän tunsi Ivar
Joninpojan ja pari kotipuolen miestä. Penkin luona puuhaili joku pesten
sillä makaavaa alastonta ruumista. Olav astui lähemmä ja tunsi sira
Hallbjørnin.
Tämä makasi selällään pitkänä ja valkoisena, kädet riippuivat alas
lattiaan kämmenet ylöspäin. Toinen käsi oli poikki, niin että luitten
päät pistivät näkyviin kyynärpään yläpuolelta. He pesivät juuri verta
pois hänen punaisesta, harmaasuortuvaisesta tukastaan ja kuului
murtuneitten luitten ritinä pääkoppa oli isketty sisään vasemman ohimon
kohdalta. Penkin vieressä oli soikossa höyryävää, punaista vettä.
Ivar Joninpoika tuli Olavin luo. Hän kertoi kuiskaten, että he olivat
löytäneet papin ruumiin ohdakepensaikosta kaukana aivan siellä asti,
missä ruotsalaisten heittovehkeet olivat olleet — puolialastonna ja
ryöstettynä: hänen aseensa olivat poissa, samoin sinettisormus ja
kullattu Agnus dei, jonka Olav muisti aina olleen sira Hallbjørnin
kaulassa.
Hänen veljensä, ritari Finn Erlinginpoika, oli niiden joukossa,
jotka ruotsalaiset olivat ottaneet vangikseen, mutta pojat Einride
ja Erling olivat täällä, Ivar selitti. Olav katsoi kahteen hoikkaan,
punatukkaiseen, setänsä ruumiin vieressä seisovaan nuorukaiseen, ja hän
nyökkäsi ymmärtäneensä; Ivar jatkoi vielä — talonpoikais-armeijassa oli
ollut lidungilaisia, ringerikiläisiä ja Modheimin pitäjäläisiä, sekä
pieni joukko Valdresista Finn-herran johdon alaisena.
Kuolleen kasvot olivat harmaat ja rauhalliset kuin kivikuvan. Ympärillä
seisovat miehet pohtivat, mikä arpi mahtoi hänen ruumiissaan olla:
vasemmassa olkapäässä ja olkavarressa oli kuin nahka olisi ollut
nyletty ja vasemmassa rintalihaksessa oli neljä pientä, syvää kuoppaa —
niistä läksi hopeanvalkoisia arpiviiruja alas vatsan poikki. Mutta ne
olivat jo niin vanhoja, ettei ollut helppo sanoa, minkä pedon kanssa
hän oli ollut ottelussa.
Olav polvistui muutamien muiden kanssa, mutta haavaa ja koko päätä
särki niin, ettei hän voinut rukoilla mitään. Hänen noustuaan oli
ruumis jo puettu ja nostettu paareille. Sira Hallbjørn lepäsi siinä
pappina, valkoisessa messupaidassa ja vanhassa messukasukassa,
jaloissa sandaalit ja tinakalkki ristiin asetettujen käsien välissä:
Akerinkirkon papit olivat hankkineet mitä kuolleelle veljelle
tarvittiin.
Olav seurasi paaria kannettaessa kirkkoon; siellä oli kuorissa monta
muutakin ruumista. Mutta hän ei jaksanut jäädä kuuntelemaan vigiliaa.
Sama mies, joka oli saattanut hänet ruumishuoneeseen, tarttui hänen
kainaloonsa ja vei hänet takaisin siihen taloon, jossa häntä oli
hoidettu; se oli Vähä-Aker, sanoi toinen.
* * * * *
Ruumiillinen tuska oli Olav Auduninpojalle uusi kokemus. Kirveleviä ja
kuumeisia haavoja ja naarmuja hän oli saanut monta kertaa, mutta hän ei
ollut niitä koskaan pitänyt minään — lihashaavoja vain, jotka paranivat
pian ja hyvin.
Mutta tämä kasvohaava oli kerrassaan tuskastuttavan kipeä; päässä
jyski ja särki, ja leukaluuta ja poskihampaan juurta kolotti vallan
sietämättömästi. Mutta pahinta oli inhoittava tunne — suun täytti
lakkaamatta haavan ja visvan ellottava maku.
Hänellä oli tuon tuostakin kova kuume, ja silloin hänestä tuntui kuin
hänen vuodettaan nostettaisiin yhä ylemmä ja hänen ruumiinsa oli
litteä kuin tyhjä säkki, samalla kun hänen päänsä sisällä ollut pyöreä
ja raskas kieri hänen ylitseen, ja hänen silmiensä ohi vieri näkyjä
— olentoja, jotka eivät olleet ihmisiä eikä eläimiä, kasvoja, joita
hän oli ennen nähnyt tietämättä ketä ne olivat — etenkin eräs jalaton
kerjäläinen kulki vinhaa vauhtia lautapalat käsien ja polvien alla; se
näky kiusasi häntä enin.
Hän näki eräänä yönä Ingunnin — tämä seisoi seinässä vuoteen jalkopään
yläpuolella kumartuneena hänen puoleensa, niin että kullanruskea tukka
kietoutui hänen kaitojen, paljaitten käsivarsiensa ympäri ja valui
eteenpäin vaipan tavoin. Tuskin hänellä oli yllään muuta kuin paita,
jonka yliseen oli ommeltu pieniä vihreitä kukkia, niin että kaikki
ne kirjavat pisteet vilisivät hänen silmissään. Olav kohotti käsiään
kieltäen häntä astumasta lähemmä, juuri niinä päivinä haava oli hyvin
paha ja pahanhajuinen, mutta Ingunn painui hänen ylitseen kuten lämmin
ja suloinen laine, Olav sai ikäänkuin häneltä ylitsevuotavasti hyvyyttä
— sitten hän menetti tajunsa, vaipui täyteen tiedottomuuteen.
Seuraavana päivänä hän sylki suustaan suuren joukon hyyhmää ja
luusiruja, jotka olivat irroittuneet leukaluusta; häntä hoitava vaimo
pesi haavan kokolailla puhtaaksi, ja hänen oli parempi olla. Hän oli
raukea ja häntä vilutti, ja kun hän voi maata ainoastaan vasemmalla
kyljellään, tuntui kuin kaikki luut tunkeutuisivat pois, ruumis oli
niin hellänä. Hän oli myös nälkään nääntymäisillään — hän ei ollut
saanut oikeastaan niellyksi mitään, mitä hänelle tuotiin juotavaksi.
Yksi ja toinen hänen aseveikoistaan oli käynyt melkein joka päivä häntä
katsomassa, mutta hän ei ollut jaksanut kuunnella oikeastaan mitään
heidän puheistaan. Mutta tänä aamuna tuli Ivar Joninpoika itse ja joku
muukin: heidän oli vaikea peittää ylpeyttään. Herttua oli jättänyt
Oslon aamun koitteessa; hän oli menettänyt halun koetella hampaitaan
vielä kerran Akerinlinnan muureilla, hän oli itsekin sairas, ja kun
vielä talonpoikia oli kolmetuhatta miestä tunturin takana — ja Munan
Baardinpoika oli saanut lisäapua ja oli kuuleman mukaan pannut linnan
erinomaiseen puolustuskuntoon.
Herttua ei ollut oikeastaan menettänyt kuin noin puolisen sataa miestä
Frysjun sillan taistelussa; talonpoikia kaatui parisataa, ja usea
oli saanut suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta herttuan mielestä
siinäkin oli jo yllin kyllin; hän ei ollut odottanut oikeastaan mitään
vastarintaa, päinvastoin luullut suurimman osan norjalaista ylimystöä
olevan kuningas Haakoniin tyytymättömiä ja siten yhtyvän häneen.
Olav makasi ja tunsi, ystäviensä mentyä, miten hänessä virtaili ja
levisi kautta koko hänen olentonsa se salainen varmuus ja ilo, joka oli
ollut kätkössä syvällä hänen sielussaan näinä pitkinä päivinä, ruumiin
ollessa tuskan, likaisen verihyyhmän ja kuumeen tyyssijana. Tämä ilo
oli kuitenkin asustanut hänessä koko ajan, kuten ränstyneen talon
liedessä hiillos. Mikään kipu ei voisi ryöstää häneltä iloa siitä, että
on saanut lähteä työhön ja taisteluun kotiseudun ja isänmaan puolesta
siihen tunkeutuvia vieraita vastaan. Vaikkei _mitään_ olisikaan
voitettu, ei sekään voisi vaimentaa iloa siitä, että _oli_ noustu
vastarintaan, hän ja kotipuolen talonpojat. Mutta nyt, kun se kaiken
lisäksi oli hyödyttänyt, hän makasi täällä ja hänen mielestään hänen
rääkätyt jäsenensä olivat kuin ohut, putoamaisillaan oleva haavarupi
uuden, vasta paranneen ihon päällä.
Hän oli niin sydämellisen iloinen, ettei hän ollut sellainen ollut
muuta kuin nuoruudessaan. Kotona ollessaan monien vuosien kuluessa,
jolloin elämä näytti muodostuneen hänelle sellaiseksi, ettei hänellä
muitten ihmisten silmissä voinut olla mitään valittamisen aihetta —
eikö hänellä ollut sekä varallisuutta, terveyttä että rauhaa silloin
hänestä tuntui kuin käärmeet olisivat nakerrelleet hänen sydämessään,
kuten kotona kammarin ovessa olevassa Gunnarin vertauskuvassa. Hän oli
taistellut sielussaan toivotonta taistelua, kauhean hädän vallassa,
voimia vastaan, jotka eivät olleet lihaa ja verta.
Hän käsitti nyt, ettei hänen kärsimyksensä vienyt häneltä hänen
elämänsä onnea — mies voi olla onnellisempi kärsiessään kuin
hyviä päiviä nauttiessaan. Ja sellaiset kärsimykset, jotka jotain
_hyödyttävät_, ovat keihäänkärkien kaltaiset, jotka kannattavat kansan
kunnioittamaa, kilvellä istuvaa nuorta kuninkaan poikaa.
* * * * *
Jonkin päivän kuluttua saapui Claus Wiephart reki mukanaan — hän
tahtoi, että Olav Auduninpoika muuttaisi hänen luokseen ja alistuisi
hänen hoitoonsa. Olav myöntyi siihen — eihän hän voisi jäädä tänne
Vähä-Ankeriinkaan makaamaan. Claus kiusasi ja rääkkäsi häntä kovin ensi
aikoina, kiskoi hampaanjäännöksen pois, nyppi irti kaikki luunsirut,
leikkeli ja poltti haavaa. Olav kesti kaiken kärsivällisesti, mikään
ei voinut vähentää häneltä hiljaista iloa siitä, että oli taisteltu ja
nähty sen hyödyttävän. Ei edes ajatus siitä, että Claus kyllä pitäisi
huolen maksun ottamisesta hoidostaan, eikä sekään, mitä hän kuuli
ruotsalaisten hävityksistä ennen heidän maasta lähtöään. Hän ei tiennyt
mitään Hestvikenin kuulumisista — oliko talo poltettu — mutta se ei
koskenut häneen vähääkään. Jos hänellä olisi ollut naisia ja lapsia
kotona, olisi asian laita ollut toinen.
Ruoho oli jo pitkä Claus Wiephartin pihassa, ja lehtipuissa oli suuret,
kellertävät nuput Olavin vihdoin viimein valmistuessa kotimatkalle.
Haava oli jo melkein terve ja poski parantunut päältäpäin. Päivää ennen
lähtöään hän pyysi Claun jalkavaimoa lainaamaan peiliään. Hän istui
se kädessään pitkän aikaa, hengitti sen kirkkaaseen metallilevyyn,
kirkasti sen ja katseli jälleen kasvojaan.
Hänen vaalea tukkansa oli nyt harmaantunut kauttaaltaan ja muodosteli
heikkoja laineita ilman kiharoita, ja nelikulmaiset, puhdaspiirteiset
kasvot olivat tulleet ryppyisiksi ja kuihtuneiksi. Oikea sivu oli
runneltu, poski kuopallaan, niin että kasvot näyttivät vinoilta, ja
suuri, punainen arpi oli ruma, se veti suutakin hiukan toiselle sivulle.
Olav oli aina tavallaan tiennyt olevansa harvinaisen kaunis mies. Ei
niin, että hän olisi siitä ollut turhamainen, ja nuoruudessa häntä oli
kiusannut, kun siitä puhuttiin tai kun naiset osoittivat viihtyvänsä
hänen kanssaan, koska hän oli niin vaalea ja kaunis. Hän oli pitänyt
ruumiillista kauneuttaan jollain käsittämättömällä tavalla osana
niistä lihan ja veren kahleista, jotka sitoivat hänet Ingunniin —
koska hän ei ollut vielä täysikasvuinenkaan antautuessaan puolisolleen
Mutta hänen itsetietoisuutensa osana oli ollut se, että hän oli kerta
kaikkiaan kaunis — pikemminkin pieni kuin suuri, mutta voimakas ja
hyvin muodostunut, ilman pienintäkään sairasta kohtaa koko kiinteässä,
sirojäsenisessä ruumiissaan, hän oli valkoihoinen ja vaalea hiuksista,
ihosta ja silmistä lähtien, kuten koko se sukukin, josta hän oli
lähtöisin.
Oli jollain lailla nöyryyttävää, kun se nyt oli mennyttä — mutta hän
otti senkin tyynesti, ikäänkuin selviönä, että hän on nyt vanha.
Häneltä ei puuttunutkaan paljon puolesta vuosisadasta, niin että hän
sai tyytyä siihen.
Ja niin hän palasi kotiin Hestvikeniin eräänä kauniina kevätpäivänä
nurmikoitten vihertäessä ja lehtien puhjetessa lehtojen puihin.
Rakennukset olivat paikoillaan, mutta ne olivat tyhjinä — ruotsalaiset
olivat hävittäneet ja ryöstäneet kaikki, mitä irti olivat saaneet.
Navetassa oli lehmä ja hieho, jotka Märtta-rouva oli ostanut Torhild
Bjørnintyttäreltä hakiessaan kotiin tyttäret ja neidot.
Mutta Märtta Birgerintytär oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, ja Olav
oli yhtä tyyni kuin rouvakin, ja he istuivat iltasin jutellen, mutta
Olav puhui hyvin vähän; sillä hän puhui hieman epäselvästi suussa
olevan haavan vuota ja häntä hävetti sen vuoksi puhua. Hän oli iloinen
siitä, että lapset _oli_ jo haettu — Torhild Bjørnintytär oli ainoa,
jonka hän ei kernaasti halunnut nähdä itseään näin rumana.