Sinä vuonna talvi tuli aikaisin. Ilma oli kylmää ja tyyntä viikon
toisensa jälkeen. Aamun sarastus levisi messinginkarvaisena synkkien
harjujen laelta, maa oli likaisenharmaa ja routainen, vedet ja suot
jäässä. Kirkkaina päivinä oli vuonon pinta tummansininen ja väreilevä
— sitten tuulen viri asettui ja veden kalvo näytti laajenevan ja
harmenevan pakkas-usvan leijaillessa sen päällä ja levitessä raa’an
purevana Folden seutujen ylle. Eräänä päivänä taivas peittyi pilviin;
ilmassa oli lumen tuoksu. Päivemmällä alkoi heitellä pieniä, kovia
jyväsiä — niitä tuli enemmän ja lumi putoili kuivasti helähdellen —
illalla satoi jo suuria hiutaleita.
Lunta satoi pari päivää. Eräänä iltana alkoi etelätuuli puhaltaa ja
silloin tuli lumimyrsky.
Sinä iltana oli Hestvikenissä menty varhain levolle. Oli pari päivää
Lucian messuun. Olav heräsi ulko-oven jytinään — hän kuuli erään
miehistä nousevan ja lähtevän ulos. Tällaisella ilmalla sattui, että
kyläläiset olivat laskeneet maihin myöhällä ja pyysivät jäädä tänne
yöksi, ja niin hän kävi jälleen maata. Silloin hän äkkiä heräsi
ilmihereille jonkun huutaessa hänen nimeään — vuoteen vieressä seisoi
Torhild Bjørnintytär kädessä tervassoihtu — hänen päähineessään ja
vaippansa harteilla oli paljon lunta.
Olav nousi kyynärpäihinsä nojaten.
»Jumalan nimessä — sinäkö olet tullut! — Onko Bjørnille tapahtunut
jotain?»
»Nyt ei ole Bjørnistä kysymys. Mutta Eirik herttua tuli tänään
Vam-järven yli — hänellä oli mukanaan viisisataa ratsumiestä — niin
kerrotaan. Hän aikonee Osloon kiittämään appeaan viimeisestä.»
»Mistä sinä sellaisia uutisia olet kuullut?»
Torhild pisti soihdun seinänrakoon, istuutui puhuessaan vuoteen
laidalle. Hänen veljensä olivat päässeet viime syksynä erääseen
kalastaja-alukseen osakkaiksi ja Torhild oli nyt seurannut heitä
Tesaliin. Sinne oli tullut aamupäivällä talonpoikia, jotka olivat
paenneet ruotsalaisia — ne käyttäytyivätkin raa'asti, ryöstivät sekä
tavarat että karjan.
»Jumala siunatkoon maamiehiä», Olav virkkoi. »Eiväthän he voi kätkeä
karjaansa metsäänkään näin talvisaikaan.»
»Hestviken ei ole tien varrella», Torhild jatkoi, »mutta ajattelin
sittenkin pikku tyttöjen sekä naisväen olevan paremmassa turvassa
meillä vuonon toisella puolella. Herttuan muassa kerrotaan olevan
saksalaisia sotilaita. Ja niin pyysin Egilin laskemaan maihin tässä,
minä veisin heidät kanssani kotiin.»
»Sinä olet minulle ja omaisilleni uskollinen, Torhild», Olav virkkoi
hiljaa, »ja ajatteleva.»
»Minulla oli hyvä olla sinun luonasi — ja onhan Cecilia minun poikani
sisar. Mutta mitä sinä itse aiot tehdä?»
»Lähteä pohjoiseen, Galabyhyn, viemään sanaa.»
Torhild meni tupaan väen luo. Olav oli muitten luo tullessaan lyhyessä
sarkanutussa, jonka alta näkyi nahkapanssari, jalkojen ympärillä oli
villasäärystimet, päässä englantilainen kypärä poskisuojuksineen ja
kaulavarusteineen. Edessä oli kilpi ja sotatappara Ættarfylgja. Torhild
katsoi häneen.
»Luuletko Reidulfin yrittävän nostaa talonpoikia vastarintaan?»
»Eipä se liene mahdotonta», Olav virkkoi. »Siellä on sekä Hullet että
Aurevirran laakso — kallioitten välissä on kapea tie, jossa ratsastajat
eivät pääse pakoon. Herttua on varmaankin arvellut pakkasen kestävän
ainakin kuun vaihteeseen asti, mutta tämä lumipyry voi hidastuttaa
hänen kulkuaan.»
Märtta Birgerintytär sanoi jäävänsä kotiin. Jos ruotsalaiset tulisivat
tänne, voisi sattua heidän joukossaan olemaan hänen sukulaisiaan tai
tuttuja naapuristosta: »— ja silloinhan saattaisi olla hyvä jutella
vähän heidän kanssaan — että he käsittelevät sinun omaisuuttasi
varovasti. Minä olen sinulle niin suuressa kiitollisuuden velassa,
Olav, että tekisin mielelläni jotain hyväksesi missä voin.»
»Älä _sitä_ ajattele», Olav virkkoi estellen. Hänet valtasi kumma
levottomuus näiden köyhien naisten tullessa kiittämään häntä siitä
vähäisestä hyvästä, mitä hän oli heille tehnyt — se tuntui muistuttavan
häntä vanhoista, jo puolittain unohtuneista, ennen koetuista seikoista.
Kerran oli eräs ihminen seisonut ojennetuin käsin, valmiina häntä
auttamaan, mutta _hän_ oli kiittämättä kääntänyt selkänsä —.
Hän kehoitti Bodvardia varustautumaan hänen mukaansa pohjoiseen ja
meni vanhan Toren kera aittaan. He panivat ruokaa säkkeihin, sillä
Olav arveli Torhildille käyvän vaikeaksi elättää niin suurta joukkoa
ties miten kauan, siinä puuhaillessaan hän tuli tönäisseeksi aitassa
seisovat suksensa nurin. Tänne etelään tultuaan hän oli käyttänyt niitä
hyvin vähän — nämä vuonon rannoilla asuvat olivat miespolvi sitten
lakanneet hiihtämästä. Olavin mieleen juolahti, että niistä voisi olla
tänä yönä apua: tie rannasta Galabyhyn oli varmaankin ummessa.
Hän kantoi miehineen tavaransa Bjørninpoikain aluksen; se ei
ollutkaan aivan pieni; siinä oli seitsemän miestä. Siinä pimeässä ja
lumituiskussa heidän järjestellessään säkkejä ja arkkuja lyhdyn valo
lankesi maston juurella, patojen ja muun tavaran keskellä olevaan
suureen myttyyn. Torhildin lapset makasivat siinä peittojen ja
nahkasten alla. Olav näki vaalean pojan pään pistävän sieltä esiin.
Alus läksi rannasta, ja Olav jäi seisomaan kuunnellen sen liikettä, kun
se hävisi synkkään yöhön. Pimeys ja lumipyry käärivät hänet vaatteen
tavoin. Hän tiesi tunturin olevan takanaan ja mäellä yön pimeydessä
talon, jyrkän, mustan kallioseinän juurella, ja hänen edessään
pikimusta vesi loiskui sillan reunaa vasten, lumihiutaleet liitelivät
sinne alas, häviten näkymättömiin. Hän seisoi siinä Bodvardin ja
vieraan, kalastajalaivassa olleen nuorukaisen kanssa; tämä oli,
nähdessään Olavin siinä aseissa, pyytänyt saada tulla mukaan. — Olavin
täytti yhtäkkiä käsittämätön, hillitön riemu — kuin hänessä olisivat
kahleet lauenneet: takana oli pimeätä ja edessä oli pimeätä, ja hän
seisoi tässä ypöyksin kahden ventovieraan, asestetun miehen kanssa
tietämättä huomispäivän tapahtumista kerrassaan mitään.
Bodvard hyppäsi veneeseen alkaen ajaa siitä vettä.
Koitti jo keskiyö, ennenkuin Hestvikenin kolme miestä saapui Galabyhyn.
He huomasivat lumipyryssä räppänästä painuvan savun hajun, ja ovelle
saavuttuaan Olav kuuli suurpirtissä vielä valvottavan — juopuneet
miehet rähisivät ja laulelivat. Hänen täytyi jyskyttää oveen hyvän
aikaa, ennenkuin se avattiin. Avaaja oli pitkä, laiha mies — hän
huudahti hämmästyneenä Olavin astuessa tovereineen kynnyksen yli. Olav
tunsi sira Hallbjørnin.
»Tuotko sinä sotasanomia, Olav — vai miksi sinä ole aseissa, sekä sinä
että sinun seuralaisesi?»
»Näytpä olevan noita, pappi —.»
Olav katsoi pirttiin — pitkällä pöydällä paloi kaksi kynttilää,
ja kahdeksan—kymmenen humalaista miestä istui sen ympärillä tai
makasi sen päällä rähmällään. Olav tunsi useimmat heistä — siinä oli
paikkakuntalaisia tai naapurikunnan miehiä. Reidulf Jonninpoika,
maavouti, lojui peräistuimen ja pöydän välissä niin syvälle vaipuneena
kuin hänen suuri mahansa salli, iso, ruskeapartainen pää oli vaipunut
rinnoille. Lattialla istui hänen nuorin veljensä laulellen, jalat
oikosinaan oljilla ja pää penkillä hajareisin istuvan ja pientä harppua
näppäilevän nuorukaisen polvella. Pappi yksin oli melkein selvä — sira
Hallbjørnillä oli sama vika kuin Olav Auduninpojalla, jumalan lahja ei
häneen tehonnut: hän pysyi yhtä laihana, söi hän miten tahansa, ja yhtä
surullisena, joi miten paljon tahansa.
Hän seisoi suorana kuunnellen jännittyneenä Olavin kertomusta. Olav ei
ollut ennen huomannut papin punaisen tukan muuttuneen viime aikoina
harmaan kirjavaksi, ja kapeat, luisevat ja pisamaiset kasvot olivat
vanhenneet ja käyneet ryppyisiksi. Mutta hän ajoi edelleenkin partansa,
kuten Olavkin — heidän nuoruudessaan oli ollut sellainen tapa.
He eivät saaneet talonpoikain joukosta montakaan niin selväksi ja
hereille, että heidän kanssaan olisi maksanut vaivaa neuvotella. He
olivat tulleet Galabyhyn erään sovintoasian vuoksi. »Sinun sukulaisesi
Baard läksi jo pois aikaseen», pappi selitti, »ja se oli paha juttu.
Häntä me olisimme kaikkein kipeimmin tarvinneet oppaaksemme Reidulfista
ei ole suurtakaan apua.»
Olavin mielestä heidän ensi tehtävänsä oli lähettää sana kaupunkiin
Akershusin päämiehelle: »— mutta totta puhuakseni minä jään tänne
mieluimmin — jos te olette kanssani yhtä mieltä, että on meille
häpeäksi laskea herttua joukkoineen Aurevirran laakson kautta
yrittämättä tehdä hänelle vastusta.»
»Viitisenkymmentä miestä voi hyvin koko päivän pidättää sotajoukkoa
jyrkänteen kohdalla», virkkoi pappi. »Siten — kaupunkilaisjoukot
voittavat aikaa — vaikka me kyllä emme mitään voita.»
Nuori Ragnvald oli jo selvinnyt siksi paljon, että hän ymmärsi asian.
Hän tarjoutui heti lähtemään. Pappi etsi kirjoitusvehkeet esille;
sillä aikaa Olav ja joku toinen talonpojista läksi väentupaan miehiä
herättelemään.
Lumipyry oli hiukan asettunut miesjoukon suunnatessa kulkunsa
kirkonkylää kohti. Mutta jokaikisen tien jäljenkin oli umpeen
tuiskuttanut. Pappi ja joku talollisista ratsasti; he kulkivat
siten hyvän joukon edellä jalan kulkijoita, joiden oli kahlattava
nietoksissa. Olav pysyi suksineen helposti ratsumiesten rinnalla, saipa
tuon tuostakin pysähtyä odottelemaan. Hän seisattui pienen aukeaman
laitaan sira Hallbjørnin ilmestyessä pimeästä näkyviin. Pappi pysäytti
höyryävän hevosensa ja kumartui Olavin puoleen:
»Minä olen tässä ajatellut — ainoastaan me kaksi osaamme hiihtää —
mitäpä jos me lähtisimme etelään päin vakoilemaan?»
Olav vastasi ajatelleensa samaa.
* * * * *
He saapuivat papintalon pilkkopimeään ja jääkylmään huoneeseen — sira
Hallbjørn oli ollut kotoa poissa aamunkoitosta asti, ja väki nukkui.
Hän sai vihdoin viimein isketyksi tulta ja kynttilään valon. Olavista
tuntui kuin hänen Hestvikenistä lähdöstään olisi kulunut jo monta
vuorokautta — yö oli ollut raskas, sitten kulku vuonoa myöten, hiihto
ja poikkeileminen toiseen vieraaseen taloon toisensa jälkeen oli käynyt
voimille. Sira Hallbjørn huusi kamarista, eikö hän haluaisi levätä
vähän ennen lähtöä, mutta Olavin mielestä heillä ei ollut aikaa. Hän
työnsi reppuunsa jäätynyttä leipää ja lihaa sekä voikimpaleen, jonka
papin renki toi — hän huomasi silloin lähteneensä kotoaan rahatonna
ja ilman ruokaa; hän oli arvellut käyvänsä kotona ennen lopullista
lähtöä. Mutta juuri se ajatus, että he ovat nyt lähdössä suoraa päätä
taisteluun, teki hänen mielensä keveäksi.
Sira Hallbjørn astui ulos. Hänen päässään oli tasainen, vanhanaikainen
rautahattu pitkine, alasriippuvine reunoineen ja pikimustaksi värjätty
liinapaita-panssari ylöskäärityn, sinisen papinkaavun päällä; miekka
riippui olkapäältä nahkahihnassa. Kädessä hänellä oli pitkä jousi,
sellainen, jonkalaisia englantilaiset ja telemarkilaiset käyttivät;
nuolet kopisivat pussissa hänen selässään. Olav ei voinut olla
naurahtaen sanomatta:
»Sinä näyt varustautuneen laulamaan monelle miehelle requiemia, hyvä
isä!»
Toisen terävillä, korkeanenäisillä kasvoilla värähti: »Tempus
occidendi, et tempus sanandi — sinä sanoit kerran heidän opettaneen
sinulle Sanasta monenlaista ollessasi nuorena Hamarissa, eikö
jäykkäniskainen Torfinn-herra opettanut sinulle sitä?»
»Ei. Mutta sen verran minä osaan, että luulen ymmärtäväni sen. Aika
surmata ja aika parantaa?»
Pappi nyökäytti — hän jännitti jousen ja kiinnitti jänteen:
»Tempus helli et tempus pacis. Salomo on kirjoittanut niin
Ecclesiastes-kirjassaan — se on Raamatun parhaita kirjoja. Mutta
riisuppa panssarisi, siihen puettuna on raskas ratsastaa.»
Olav otti pois takin ja riisui sen alta panssarin. Se oli tehty
hirvennahasta, keskellä, arempien paikkojen suojana, ohuita
rautalevyjä. Sitä kokoon kääriessään ja hihnoilla siteessään hän kysyi:
»Onko siinä mainitsemassasi kirjassa vielä muutakin — sodasta?»
»Laudavi magis mortuos quam viventes. Et feliciorem utroque judicavi,
qui necdum natus est, nec vidit male quae sub sole fiunt — siellä
sanotaan.»