Sinä syksynä Olav sattui usein näkemään savun nousevan kukkulalta
Hudrheiminmaan puolesta. Hän pysähtyi työssään ja katseli sinnepäin.
Sielläpäinhän Torhildrudin pitäisi olla, mikäli hän ymmärsi.
Tuli muutamia kirkkaan sinisiä, aurinkoisia päiviä, jolloin vuoria
vasten kohisevat meren aallotkin näyttivät olevan täynnä valoa
ja ilmaa. Kultaisia lehtiä liiteli ilmassa, ja avaruuskin näytti
laajenevan vuonon sinisestä vaahtopinnasta valoisaan, tuulen pyyhkimään
taivaanlakeen, jossa valkoiset, pienet pilvenhattarat leijailivat
äärettömän korkealla. Ja Olav meni eräänä päivänä puolenpäivän maissa
rantaan, otti yhden pienimmistä veneistään ja läksi yksin purjehtimaan.
Tänään oli leikkiä purjehtia pitkin täyteläisiä, hohtavia aaltoja,
Olavia kasteleva merenvaahto oli hohtavan valkoista. Taivaaseen oli
niin pitkältä, että tuntui kuin hän olisi tässä pienessä veneessään
piilossa aaltojen välissä ja aina veneen noustessa aallonharjalle
hän näki toisen rannan tulleen yhä lähemmä, käyneen yhä selvemmäksi.
Hänet valtasi melkein sama mieliala kuin poikavuosina, karattuaan
Frettasteinistä metsään leikkimään.
Maihin tultuaan hän läksi nopeasti polkua myöten tunturille. Metsät
olivat täällä jo käyneet vaaleiksi. Keltaisia lehtiä lenteli ja satoi,
niitä hulmahti tuon tuostakin hänen ohitseen kuin kirkkaita valojuovia,
jotka tanssien riensivät polun poikki. Voimakas tuulenhenki täytti
Olavin mielen ilolla.
Hän ihmetteli nyt vain, miten hän ei ollut jo aikoja päiviä tätä
keksinyt: hänen olisi pitänyt käydä katsomassa Torhildia, ottamassa
selkoa, miten hän tulee pojan kanssa toimeen. Eipä niin, ettei hän
voisi olla varma hänen selviämisestään, kyllä Torhild oli siksi kätevä.
Mutta olisihan hänen sentään pitänyt tarjota apuaan, mikäli Torhild
olisi ottanut sitä vastaan — olihan hän pojan isä.
Hän ei nyt voinut käsittää, miksi hänen mielestään oli ollut niin
mahdotonta tavata Torhildia — aivan kuin heidän olisi toisiaan
tavatessa tehtävä uusia erehdyksiä. Eiväthän he enää olleet nuoria
kumpikaan — mutta sitä hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut.
Hän saapui metsän reunaan veräjälle, läksi kulkemaan kivikkoista
polkua. Täällä oli nyt paljon enemmän peltoa — kannokkoa.
Olav oli iloinen, vaikkei jännittynyt, saadessaan nähdä taas hänet ja
Bjørnin.
Koira alkoi sisällä tuvassa ulvoa. Ovi avautui — rakki kiirehti
rähisten häntä kohti. Sen jäljessä kumartui Torhild ulos ovi-aukosta.
Olav ei osannut selittää toisen kasvojen ilmettä, mutta siinä oli
jotakin aivan toista kuin hän oli odottanut. Torhild ojensi hänelle
kätensä viivytellen.
»Oletko sinä liikkeellä — täälläpäin?»
»Olenpa niin — onko se sinusta ihmeellistä?»
»No ei. Onhan se luonnollistakin», sanoi Torhild hiljaa Hän pyysi
miestä sisälle, käski istumaan, toi maitotuopin: »— olutta minulla
ei ole —.» Sitten hän kumartui lieden ääreen, puhalsi hiillokseen ja
sytytti tulen:
»Etköhän sinä ole märkä ja viluissasi — etkö halua istua tänne lähemmä?»
Olav kiitti ja istuutui Torhildin nostamalle jakkaralle — hän oli
kävellyt itsensä kuivaksi. »Mutta lämmitähän edes jalkojasi», Torhild
kehoitti.
Vuoteesta alkoi kuulua tuhinaa ja liikettä — siellä on sylilapsi,
arveli Olav. Torhild vilkaisi olkansa yli, mutta ei kiinnittänyt siihen
sen enempää huomiota; hän ripusti padan liedelle ja kaasi siihen
maitoa. Sitten he puhelivat tuulesta ja kauniista ilmasta; se kävi
heiltä kummaltakin hitaanlaisesti.
»Bjørn ei ole kotona?» kysäisi Olav.
»Ei, hän läksi Ketilin kanssa — he veivät tuonne taloon lehmää.»
»Minä olenkin kuullut, että sinä olet lisännyt karjaasi paljon. Jos
sinä aiot viljellä noin suuria peltoja, täytyy sinulla olla aikalailla
karjaakin, vai mitä?»
»Meillä on neljä lypsävää ja kolme vasikkaa —». Lapsi huusi yhä
kovemmin Torhildin jutellessa Olaville karjastaan.
»Silläpä pojalla tuntuu olevan hätä», Olav naurahti. Hän aikoi kysäistä
kenen se oli, mutta sitten hän muisti Ranveigin, Torhildin nuoren
sisaren, ja vaikeni.
»Tyttö se on», Torhild virkkoi; hän nousi äkkiä. »Minun täytynee sitä
sitten rauhoittaa.» Hän riuhtaisi nopeasti auki nuttunsa edustan ja
veti esiin täyteläisen, sinisuonisen rinnan.
Olav katsoi häneen suu puoliavoimena ihmetyksestä. Sitten hän kumartui
— ohimoita alkoi kuumentaa, puna levisi yli miehen kasvojen. Hän ei
voinut katsoa Torhildiin, vaan hänen täytyi painaa katseensa lujasti
permantoon. Tämä oli ainoa, minkä hän ei milloinkaan olisi osannut
ajatellakaan näin käyvän!
Torhild oli istuutunut vuoteen askelmalle lapsi rinnoillaan. Olav tunsi
Torhildin katsovan häneen ja häntä harmitti punastumisensa. Sitten he
istuivat pitkän aikaa ääneti. Mutta äkkiä Torhild aikoi selvällä ja
hiljaisella äänellä:
»Minä soisin nyt, että sinä sanoisit asiasi, Olav — minä selitän
sinulle niin hyvin kuin voin.»
»Asiani — ei minulla ole muuta asiaa kuin että minun teki mieleni —
minä aioin katsoa miten Bjørn voi — nähdä häntä ja kuulla miten hän —
ja sinä —»
Torhild vastasi kuin olisi punninnut jokaista lausumaansa sanaa:
»Kyllä minä ymmärrän, Olav, sinun arvelevan — ettei tämä ollut sinun
tarkoituksesi antaessasi minulle talon — minä sain Aukenin elääkseni
täällä lapsen kanssa. Mutta kuten sanoin sinulle ovat viljelykset
nyt kaksin verroin suuremmat kuin tänne tullessani. Ja minä arvelen,
että on parempi oma mies tässä auttamassa — kuin puuhata täällä yksin
palkkarenkien kanssa. Sitten sinun tulee muistaa, että minä olen jo
vanha — Bjørn ei tule saamaan kovinkaan monta sisarta enää. Ehkei muita
kuin tämän —» Hän kumartui hellästi pienokaisen puoleen painaen sitä
rintaansa vastaan.
Kun Olav ei vieläkään virkkanut mitään, jatkoi Torhild vähän kiivaammin:
»Minä ajattelin viime vuonna ennenkuin annoin hänelle myöntävän
vastauksen — käydä Hestvikenissä puhumassa sinulle asiasta. Mutta
sitten minä tuumin, etten ollut kuullut sinusta mitään pitkiin aikoihin.
»Mutta sinä voit kenties ajatella, että minä olin toiminut toisin kuin
mitä sinä olit tarkoittanut antaessasi minulle maat ja mannut — vaikkei
meidän kesken ollut milloinkaan puhetta, etten minä menisi naimisiin.»
Olav pudisti päätään:
»Minä en tiennyt, että sinä olit naimisissa.»
»Siitä on jo kohta vuosi», sanoi Torhild lyhyesti.
Olav nousi, meni hänen luokseen ja ojensi kätensä.
»Toivotan sinulle onnea.» Torhild tarttui hänen käteensä, mutta ei
nostanut katsettaan lapsesta.
»Sinä olet siis saanut tyttären — mikä sen nimi on?»
»Borgny, oman äitini mukaan.» Torhild otti lapsen rinnoiltaan, sulki
vaatteensa, pyyhki lapsen suun käsiselällään ja käänsi sen kasvot
Olaviin päin.
»Se on kaunis lapsi.» Olavista tuntui, että hänen oli se sanottava.
Pienistä, punaisista kasvoista katselivat tummat, tutkivat silmät,
kuten aina pikkulapsilla ja ne näyttivät katsovan häntä. Sitten ne
sulkeutuivat hitaasti; lapsi nukkui. Torhild jäi istumaan pienokainen
helmassaan.
Olav ajatteli, että Torhildin pitäisi nyt puhua jotakin siitä miehestä,
jonka hän oli ottanut tänne ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin.
Mutta Torhild ei puhunut siitä mitään.
»Entä sinun veljesi», Olav kysyi sitten, »he suostuivat tähän?»
»Sinähän tiedät, että he ovat tottuneet siihen jo lapsesta alkaen —
kunhan he vain ovat silmäini alla, tottelevat he kyllä minua.»
Olav ajatteli, että silloinhan olisi ollut parempi pitää ainakin yksi
heistä tässä — mutta hän vastasi vain:
»No, niinhän se lienee — että sinä arvelit tarvitsevasi täällä isännän.»
»Niin, asia oli sillälailla, että minun täytyi mennä Ketilin kanssa
naimisiin — muilla ehdoilla hän ei olisi jäänyt tänne. Ja ellei minulla
näinä vuosina olisi ollut hänen apuaan ‒ hän on tehnyt täällä enemmän
kuin miehen työn jo ennen aikamieheksi tuloaan. Jos minä olisin
päästänyt pojan pois — ottanut tänne toisen työmiehen — enhän minä
olisi voinut olla varma siitä, ettei hänkin kerran olisi esittänyt
samoja vaatimuksia. Oli siis oikeudenmukaisempaa, että Ketil sai
minut sekä saa nauttia siitä hyvästä, josta olemme hänelle suuresti
kiitollisuuden velassa —»
Olav ei vastannut. Silloin Torhild jatkoi:
»Muistathan sinä Ketilin —? Sinä näit hänet viimeksi täällä käydessäsi?»
»En suinkaan?»
»Niin, hän ei ollutkaan silloin vielä täysikasvuinen —» Silloin
Olaville vaikeni: keskenkasvuinen poika, typerän näköinen — löytölapsi
— joka oli silloin ollut Torhildin luona. Tulipunaisena, ja Torhildiin
katsomatta hän kysyi:
»Hänetkö sinä olet ottanut isäksi minun pojalleni?»
»Hänet», Torhild vastasi kovasti.
»No niin, minä en ole milloinkaan pyrkinyt määräilemään sinun
asioissasi», Olav kohautti hartioitaan. »Entä Bjørn?» hän kysyi. »Hän
oli tietysti liian nuori tähän puuttumaan.»
»Ei suinkaan. Hän on tuntenut Ketilin niin kauan kuin voi muistaa.
— Tuolla he tulevat.» Hänen voimakkaat, harmaankalpeat kasvonsa
pehmenivät ja niitä valaisi hieno hymyn väre.
Ovi lensi selälleen — se johti suoraan pihalle — tuuli toi sisään
nuorten, nauravien äänien soinnun, sieltä kuului lapsen ja nuoren
miehen äänet. Tuvan sauhu alkoi valossa lainehtia sinervänä. Poikasella
oli kädessä tuuliviiri, hän juoksi suoraan äitiä kohti huutaen
loistavan iloisena. Hänen jäljessään seurasi pitkä ja vaalea mies; hän
sanoi nauraessaan jotakin ja pyyhkäisi tuulen pörröttämää tukkaansa ja
kuivasi kasvojaan. Sitten he molemmat huomasivat vieraan. —
— Olav näki, että Ketil tunsi hänet. Ketil pysähtyi, ryhti näytti
höltyvän ja hän näytti hämmentyneeltä.
Torhildin mies oli pitkä hujale, suuret työihmisen kädet riippuivat
polviin, mutta hänen kasvonsa olivat lapselliset ja vähän
tyhmänsekaiset pitkine, litteine leukoineen, jossa kasvoi sakeata,
vaaleata parransänkeä. Keltainen, kihara tukka roikkui hänen otsallaan.
Eikä hän sittenkään ollut ruma —.
Torhild nousi, laski lapsen vuoteeseen, alkaen puuhailla puuron
ääressä. Hän viittasi Ketiliä istumaan isännän paikalle. Niin tämä
tekikin.
Poika jäi seisomaan äidin luo. Hän ei ollut pitkä ikäisekseen, mutta
siro ja voimakastekoinen. Olav huomasi pojan muistuttavan Hestvikenin
sukua — vaalea tukka, suuret, vedensiniset silmät hiukan kaukana
toisistaan vaaleitten, suorien kulmakarvojen varjossa. Hänen ihonsa
oli maidonvalkoinen, nenänjuuressa joitakin tummia pisamia. Hän seisoi
katsellen vierasta kylmän tutkivasti.
Torhild puhui miehelleen, kyseli, miten naapurissa oli käynyt. Sitten
he juttelivat ilmasta ja vuodentulosta, vaimo yritti saada molemmat
miehet keskusteluun, mutta se kävi heikosti. Silloin tuli sisälle
vieras, nuori nainen — hän oli naapurin naisia, joka kävi auttamassa
Torhildia karjanhoidossa; Torhild ei ollut vielä käynyt kirkotettavana
lapsen syntymän jälkeen. Torhild kysyi, eikö Olavia haluttaisi käydä
Ketilin kanssa taloa katselemassa.
Bjørn seurasi heitä. Hän tarttui isäpuolensa käteen ja miesten
kävellessä pikku taloa tarkastamassa, poika tuli puheliaaksi — hän
yhtyi kaikkeen, mitä isäpuoli sanoi tai lisäsi jotakin tämän puheeseen.
He olivat tähän asti lainanneet hevosta, Ketil kertoi, mutta jos heillä
olisi edelleen sama onni, joka heitä tähän asti oli seurannut, niin —.
»Sinä tiedät, Ketil», Olav virkkoi, »että jos Torhild tarvitsisi
jollakin lailla minun apuani —»
»Minä tiedän, ettei hän tarvitse», keskeytti toinen. Ja Olav huomasi,
kohdatessaan toisen katseen, ettei tämä aina ollut yhtä tyhmän
näköinen. »Me olemme näinä vuosina tulleet omin neuvoin toimeen.»
* * * * *
Syötyään puuron Olav puhui poislähdöstään. Hän kutsui Bjørniä ja pyysi
häntä luokseen.
Poika tuli, seisoi Olavin edessä ja katseli häntä viileä tarkkaavainen
ilme kauneissa lapsenkasvoissaan.
»Tiedätkö sinä kuka minä olen, Bjørn», kysyi Olav.
»Minä arvelen, että sinä olet se Hestvikenin Olav, joka on minun isäni.»
Olav oli vetänyt sormestaan kultasormuksen:
»Otatko sinä sitten vastaan tämän sormuksen, Bjørn. — lahjana isältäsi?»
Poika katsoi äitiinsä ja sitten isäpuoleensa. Kun molemmat
nyökäyttivät, hän vastasi:
»Otan kyllä, Olav — minä kiitän sinua lahjasta.»
Hän koetti sormusta sormeensa, katseli sitä hiukan; sitten hän meni
äitinsä luo ja pyysi tätä panemaan se talteen.
Olav Iäksi heti sen jälkeen. Hän pyysi Torhildia kanssaan ulos.
Hämärsi, ja tuuli oli kiihtynyt. Myrskynpuuska tuiversi paljaita
pihlajia niin että oksat heilahtelivat jäisensinistä taivasta vasten,
mutta etelästä hiipi pimeitä pilven lonkia. Torhild kysyi:
»Aiotko sinä tällaisessa vastatuulessa purjehtia kotiin, voimmehan me
varata sinulle yösijan?»
Olav vastasi menevänsä. Hän heitti vaippansa hartioilleen:
»Kun sinä nyt olet naimisissa ja sinulla on aviolapsi — eikö olisi
parasta, että Bjørn muuttaisi minun luokseni lahden taa?»
Hän ei voinut myrskyssä kuulla vastausta ja niin hän toisti sanansa.
»Älä pyydä sitä minulta, Olav.»
»Miksei? Minä en kuitenkaan mene naimisiin — ja minä hoitaisin poikaa
kuten omaani ainakin.»
»Ei. Sinulla on aviolapsia sinullakin. Minä en tahdo, että Bjørn on
siellä, missä häntä kohdeltaisiin alempiarvoisena. On parempi olla
Torhildrudissa ensimmäisenä kuin Hestvikenissä huonoimpana.»
»Eirik ei ole ollut kotona neljään vuoteen. Me kuulemme hänestä harvoin
ja on epävarmaa milloin hän palaa.»
»Minä tiedän sen. Mutta onhan Cecilia — ja sitten sinun
kasvattityttäresi ja Märtta-rouva. Sitten sinä tiedät, ettei veljilläni
ole sielläpäin sellaista mainetta, että se lisäisi pojan arvoa.»
»Sinullapa näkyy olevan tarkat tiedot minun kuulumisistani», virkkoi
Olav terävästi.
»Olethan sinä, Olav, siksi mahtava mies, että sellaiset tulevat
kuuluville.»
Olav jätti hyvästit ja läksi.
Hän yritti päästä siitä irti pimeässä ja myrskyssä kulkiessaan. Olihan
vallan järjetöntä, että hän oli näin kiukuissaan. Torhildilla oli ollut
täysi oikeus mennä naimisiin. Mutta hän ei ollut milloinkaan ajatellut
sellaista mahdolliseksikaan.
Olihan totta, että hän tarvitsi taloonsa isäntää, ja sekin oli totta,
että jos hän laski Ketilin menemään, saattoi seuraava renki tehdä
hänelle saman vaatimuksen. Mutta että hän sittenkin voi ottaa tämän
kulkurin —. Hän näki edessään lapsellisen nuoren ja vaalean Ketilin,
pitkän, voimakkaan nuorukaisen — käsi kädessä pikkupojan kanssa,
molemmat nauravina ja leikinhaluisina. — Kun hän viimeksi hänelle jätti
hyvästit — siitä taisi olla nyt seitsemän vuotta sitten — silloin oli
Torhild pyytänyt että hän ottaisi hänet luokseen. — Ei, hän ei saisi
hautoa sellaisia ajatuksia; oli alhaista luulla toisesta rumaa, kun ei
siitä ollut sen varmempi.
Bjørn. Miehelle, joka sellaisen pojan omisti, täytyi olla sen
menettäminen kuolemaakin katkerampaa.
Aaltojen pauhu täytti kaiken — keskellä yhä pimenevää iltaa
välkähtelivät vaahtopäät hyökyaallot. Pienen kivisillan irtokivet
kolisivat ja helisivät jylhästi aallon vyöryessä sen ylitse. Olav
seisoi katsellen hetkisen — tuuli oli kääntynyt kokonaan etelään.
Mitäpä hänellä oli kotonakaan tehtävää, niiden vuoksi hän oli kyllä
voinut jäädä huomiseen asti Torhildrudiin.
Hän ei ollut milloinkaan ajatellut yhtyä jälleen Torhildiin — ja
sittenkin hänessä kiehui kiukku ajatellessaan mitä hän oli äsken
nähnyt. Hän oli niin kiihdyksissä, että hän ihmetteli sitä itsekin.
Hän oli koko ajan tiennyt, ettei Torhild enää koskaan tulisi hänen
omakseen — mutta hänestä tuntui sittenkin, että hän omisti jonkun
tietäessään Torhildin olevan siellä — Aallot kastelivat hänet kokonaan
hänen mennessään pienelle sillalle, jossa hänen veneensä keinui tuulen
alla pimeässä.