V.

Seuraavat kolme vuotta kuluivat nopeammin — aika hupeni Olavin käsissä

kuin savu.

Hän oli vaipunut rauhaan. Se oli senlaatuista elämää, jota Olav ei

milloinkaan ennen ollut kokenut. Sisimmässään tunsi hän hiljaisuuden,

joka oli kuin tyhjyyttä tai kaipuuta. Mutta jos hänen olisi sanoin

pitänyt kuvata, mitä hän nykyisestä elämästään ajatteli, olisi se

varmaankin kuulunut: hän oli tyytyväinen.

Hänen ulkonaiset olosuhteensa olivat näinä vuosina hyvät ja hän

oli naapuriseudusta ostanut joitakin maapalstoja — Olav ei päässyt

siitä, että hän luotti enemmän maahan kuin mereen. Ja häntä oli

onnestanut maanviljelys paremmin kuin koskaan ennen. Ensimmäisinä

vuosina Hestvikenissä asuessaan, jolloin hän vielä oli nuori ja täynnä

rohkeutta ja intoa, oli häneltä puuttunut kokemusta — ja sen jälkeen

hän oli aina ollut sidottu muuhun.

Täytyi kuitenkin tunnustaa, että Hestvikenissä voitiin aina hyvin.

Mutta nykyjään Märtta Birgerintyttären hoitaessa taloutta tuli se

yhä selvemmin näkyviin. Palvelusväen kanssa ei enää koskaan ollut

epäsopua. Siellä ennen olleet jäivät paikoilleen — isäntärenki,

vanha Tore, kulki töissään tyynenä ja rauhallisena; Svein, paimen,

Jon sekä Bodvar, rengit, pysyivät kaikki kolme naimattomina; Ragna

asui lapsineen Torhildin tuvassa ja hoiti karjaa, Aasta oli luopunut

kevytmielisyydestään ja saattoi täydellisesti nauttia kunniasta

ja hyvästä maineestaan. Sitten siellä oli vielä nuori poika ja

keskenkasvuinen tyttö. Talossa ei ollut ilonpitoa eikä leikinlaskua,

mutta väki eli tyytyväisenä, rouva oli oikeudenmukainen ja tarpeeksi

runsaskätinen. Talossa käyvät kunnan kerjäläisetkin olivat tyytyväisiä.

Isäntä ei puhunut paljon, eikä siitä päässyt mihinkään, että se

painoi muita — mutta hänen palvelusväkensä sanoi, että kun häneen

vain paremmin tutustui, tottui siihen kyllä. Työväki ei erikoisesti

pitänyt Olavista. Hän antoi Märtta rouvan hallita omalla alallaan ja

kysyi häneltä kernaasti neuvoa kaikissa omissakin asioissaan. Heidän

suhteensa oli kuin olisi toinen ollut äiti ja toinen poika — aika

topakka äiti ja toinen nöyrä poika.

Vieläpä itse pääpesässä, Rundmyrissä, oli hiljaista. Märtta

Birgerintytär oli saanut kurin Arnketiliin ja Liviinkin nähden —. Mies

oli käynyt kumaraselkäiseksi käyssäksi ja näivettyneeksi; eukko sen

sijaan paisui — joka kevättalvi tuli heille pienokainen. Joka kerta

Livin käydessä Hestvikenissä, hävisi jotakin pientä, ruokatavaraa,

villoja ja sen sellaista, mutta oli ikäänkuin vakiintunut hänen

oikeudekseen ottaa pyytämättä, kunhan hän vain piti rajansa. Muuten

hän ei muualla näpistellytkään kuin Unan luona Rynjulissa. Arnketil ei

varastanut enään milloinkaan sen jälkeen kun Märtta oli kerran saanut

hänet kiinni; hän oli ollut aitassa ja yrittänyt iskeä tulta:

»Tuskinpa sinun tarvitsee tulta ottaa — tunnethan sinä siksi tarkoin

joka paikan», rouva oli sanonut.

* * * * *

Molemmat pikku tytöt kasvoivat niin kauneiksi, että heistä vallan

puhuttiin. He olivat nyt niin vanhoja, että joutuivat mukaan

vierailuille ja juhliin — paljon niitä ei ollutkaan, sillä Olav

ei seurustellut muitten kanssa kuin läheisimpäin naapurien, jotka

joka vuosi kävivät toisissaan. Mutta kyläläiset näkivät Hestvikenin

tytöt kirkossa. Olav Auduninpoika ratsasti ensimmäisenä ja Bothild

Asgerintytär istui hänen takanaan hevosen selässä ja piteli hänen

vyötäisistään kiinni — sillä Cecilia ratsasti vanhan Toren kanssa;

se oli Toren etuoikeus ja jos se otettiin häneltä pois, ei hän jäisi

päiväksikään taloon, uhkaili hän leikillään. Molemmat tytöt olivat aina

messuun tullessaan ylellisesti ja kauniisti puetut — Märtta-rouva antoi

heille verkapukuja, korureunaisia samettivaatteita, hän solmi heidän

valloillaan olevan tukkansa kultakirjailluin silkkinauhoin.

Arkipäivin ei Olav nähnyt useinkaan tyttöjään. Olav oli rakentanut

naistentuvan vanhan asuinpirtin viereen — Märtta-rouva oli sitä

mieltä, että naisilla piti olla oma huoneensa, jossa he voivat olla

kangaspuineen, ompeluksineen ja sen semmoisineen; Cecilian ja Bothildin

oli nyt opittava käyttämään käsiään.

Uusi pirtti tuli kauniiksi; Bodvar oli taitava puuseppä ja hän

koristeli pirtin monin kaunein leikkauksin. Olav ei pistänyt sinne

usein jalkaansa.

Mutta vaikkakin hän näki lapsia niin harvoin, heijasti kuitenkin hänen

mieleensä kuni talvipäivän kelmeätä valoa näistä kahdesta kauniista ja

nuoresta ihmisestä, jotka kasvoivat niin lähellä hänen omaa hyytynyttä

elämäänsä.

Näytti siltä kuin Märtta-rouva olisi onnistunut kesyttämään Cecilian

kiivautta — tai ehkäpä tämä oli päässyt siitä järjen varttuessa. Jäykkä

hän oli vieläkin, mutta siihen oli tullut oma, rauhallisen jyrkkä

sävynsä. Väki nauroi tytön vastatessa lyhyesti ja harvasanaisesti —

hän oli niin isän kaltainen, he sanoivat, mutta se sopi hänelle hyvin;

hän oli niin kaunis, että sanoipa ja tekipä hän mitä tahansa, sopi se

ihmisten mielestä aina hänelle.

Hän piti Märtta-rouvasta, sen näki kyllä vaikkei Cecilia sitä

sanottavasti sanoin tai töin osoittanut. Samanlaista näkyi hänen

rakkautensa olevan vanhaan Toreen, Ragnaan ja hänen lapsiinsa — se oli

äänetöntä, uskollista kiintymystä heihin, joka kesti tuulet ja tuiskut.

Vain kasvattisiskoaan, Bothildia, kohtaan hän osoitti lempeämpää ja

hellempää kiintymystä; mikäli sellaisesta rauhallisesta, sulkeutuneesta

tyttösestä saattoi nähdä, hän rakasti Bothildia enemmän kuin mitään

muuta maailmassa. Mutta Bothildia kohtaan olivat muuten kaikki

hestvikeniläiset hellempiä ja pehmeämpiä — hän oli yhä edelleen ujo;

hänessä oli jotakin, joka näytti pyytävän ihmisiä kohtelemaan itseään

varovasti ja olemaan hänelle hyviä. Olavkin osoitti kasvattitytärtään

kohtaan suurempaa hellyyttä kuin omaa lastaan kohtaan. Jos hän joskus

tuli hyväilleeksi lapsia, silitti hän aina Bothildin tukkaa tai hyväili

hänen poskeaan — se tuntui käyvän helpommin häneen nähden, sillä hän

ilostui suuresti jokaisesta rakkauden osoituksesta. Kun lapset tulivat

sillalle häntä vastaan tai seurasivat häntä pellolle, tarttui hän aina

Bothildin käteen ja talutti häntä, sillä hän näki lapsen siitä pitävän.

Lapsi katseli häneen koko ajan heidän yhdessä puhellessaan ja hänen

sinisissä silmissään paksun punaisenruskean tukan alla oli lempeä ilme.

Cecilian kirkkaat, vaaleat, silmät katselivat suoraan ja selkeästi

maailmaan; koko hänen pienestä, tanakasta olemuksestaan uhosi, että

hän kyllä selviää maailmassa yksinkin. Cecilia oli hänen oma lapsensa,

Olaville oli rakkaus tyttäreen kuten hyvässä tallessa oleva aarre, jota

ei tarvinnut edes ottaa esille. Sen sijaan hän saattoi jakaa hyvyyttään

kasvattitytärtä kohtaan helpommin vähin erin, aina tarpeen mukaan.

— Cecilia Olavintyttäressä ei ollut kerrassaan mitään, mikä olisi

muistuttanut äitiä. Ingunn Steinfinnintyttären onnettoman, hyödyttömän

elämän muistokin näytti kokonaan häipyneen talosta. Sira Hallbjørn

mainitsi siitä kerran taloon poikettuaan, päästäkseen veneellä Olavin

kera:

»Mahtaakohan koko kylässä olla ainoatakaan ihmistä, sinua

lukuunottamatta, joka enää muistaa vaimoasi.»

Sanottuaan sen hän vilkaisi Olavin kasvoihin. Mutta hänen täytyi

kääntyä pois, kuten rippitunnustuksen kuullessaan.

»Sinä siis muistat häntä?» Olav virkahti hetken päästä tuskin

kuultavasti.

»Sinähän tiedät, että minä viimeksi jokin päivä sitten luin messun

hänen puolestaan — minun vain johtui mieleeni — muistin ne monet

vuodet, jolloin näin hänen makaavan tuolla vuoteessa —.»

»— Odotin muuten sinua kirkkoon sielumessuun», sanoi pappi.

»Minä en muistanut sen olevan sinä päivänä — ennenkuin illalla.»

»— Niin, niin», sanoi Olav sitten. »Eipä taida moni häntä enää muistaa.»

* * * * *

Eräänä varhaiskevään aamuna tuli Hestvikenin tupaan muutamia miehiä

— ne olivat kyläläisiä, joilla oli venetalas Olavin rannassa. He

purjehtivat jostakin juhlasta vuonon pohjoispäästä ja olivat vieläkin

humalassa.

Olav ja vanha Tore istuivat yhdessä korjaten joitakin työkaluja:

toiset miehistä eivät vielä olleet tulleet sisään ja naiset viipyivät

navetassa. Pikkutytöt vain leikkivät penkin ääressä. Olav lähetti Toren

hakemaan vieraille olutta ja jonkin aikaa keskusteltiin rauhallisesti

häistä ja sen sellaisista. Silloin sanoi eräs miehistä Olaville:

»Se samainen Torhild, jonka kanssa sinulla oli lapsi, oli myöskin

pidoissa. Hän pyysi meitä tuomaan Hestvikeniin terveisiä.»

Olav kiitti ja kysyi mitä hänelle kuului.

Hyvää, sanoivat miehet, häntä pidetään suuressa arvossa

paikkakunnallaan ja hän voi hyvin. Hän on hoitanut Aukenia niin hyvin,

että sitä sanotaan nykyisin Torhildrudiksi.

Vanha Tore kyseli innokkaasti enemmän uutisia Torhild

Bjørnintyttärestä; hän oli pitänyt tästä aina hyvin paljon. Ja niin

he puhelivat hänen oloistaan jonkin aikaa. Olav kuunteli, mutta ei

sekaantunut keskusteluun, kysäisi vaan kerran:

»Oliko poika hänen muassaan keinuissa?»

Miehet myönsivät, se oli kaunis poika, vaalea ja vankka, »— eikä

kenenkään tarvitse kysyä kuka isä on.»

Mutta kun miehet saivat vähän entisen höyryn lisäksi, he kävivät

äänekkäiksi ja kohta alkoi kaksi heistä kinastella keskenään. Olavin

täytyi vihdoin pyytää heitä rauhoittumaan tai lähtemään ulos.

Samassa toiset hyökkäsivät toistensa niskaan. Pikku tytöt kiipesivät

Olavin arkun päälle ja jäivät sinne seisomaan. Silloin eräs miehistä

huomasi heidät, kääntyi sinne ja aikoi laskea heidän kanssaan leikkiä.

Olav nousi niin että kaikki, mitä hänen sylissään oli, kieri lattialle

— hän aikoi mennä erottamaan tappelevia, samassa kolmas mies meni

tyttöjen luo. Olav näki Bothildin lysähtävän kasaan pelon pökertämänä.

Cecilian kädessä välähti jotakin — lapsi oli vetäissyt esiin puukkonsa

ja tavoitti miestä. Olav tarttui miestä hartioista, painoi polvensa

hänen selkäänsä ja kaatoi hänet lattialle. Samassa Tore oli isäntänsä

luona, avasi oven — Olav tarttui vieraan kainaloihin, kantoi hänet

eteiseen ja siitä pihalle. Sitten hän riensi takaisin tarttuakseen

toisiin.

Seinien ja ovenpielien ryskyessä, rähinän ja kirosanojen lennellessä,

mutta ilman suurempia kahakoita Olav ja Tore saivat tuvan tyhjäksi

ja ovet kiinni. Miehet huusivat ja mellastivat pihalla, jyskyttivät

eteisen oveen ja seiniin. Olav ja Tore kuuntelivat nauraen ja

huohottaen sekä suoristivat vaatteitaan; hekin olivat saaneet

jonkin kuhmun, joko juopuneitten miesten nyrkeistä ja koroista tai

satuttaessaan itsensä johonkin pimeässä eteisessä.

Olav kääntyi hymyillen lasten puoleen. Cecilian maidonvalkeat

kasvot olivat vielä raivosta rypyissä; hänen silmänsä säikkyivät

vaaleanvihreinä. Mutta Bothild seisoi seinään nojaten, hän vapisi

niin että hampaat kalisivat. Kun Olav tarttui häneen, purskahti hän

niin valtavaan itkuun, että kasvatusisä vallan säikähti. Hän veti

tytön luokseen ja istuutui häntä pidellen jutellessaan hänelle kuin

pikku lapselle — vaikkei hän enää mikään lapsi ollutkaan, sen isä

tunsi, hän oli jo melkein neitonen, pitkäjäseninen ja hento — taisi

olla kaksitoista vuotias. Sitten hän siveli hänen tukkaansa ja pitkiä

palmikoltaan pyytäessään hänen olemaan pelkäämättä — vaikkei se

auttanutkaan, sen hän tiesi entuudestaan, tyttö käyttäytyi siten aina

miesten haastaessa riitaa, vaikkei kukaan hänelle aikonutkaan tehdä

mitään pahaa. Ryskeen ja paukkeen seinän takana yltyessä, värähti tytön

hento ruumis.

Sitten Olav työnsi hänet luotaan, nousi ja läksi ulos. Samassa rengit

saapuivat pihalle, ja vieraat miehet pötkivät käpälämäkeen.

Pöydässä istuessaan, kun Cecilian piti leikata itselleen juustopalaa,

huudahti eräs miehistä nauraen:

»Sinun veitsesihän on veressä, Cecilia!»

Bothild kirkaisi, mutta nyt täytyi sekä Olavin että miesten nauraa

hänen arkuudelleen. Illallinen riita oli heitä piristänyt, ja nyt he

istuivat tyytyväisinä pöydän ääressä edessään hyvää olutta ja ruokaa

sekä lieden lämpö ympärillään.

Cecilia sylkäisi puukkoonsa ja kuivasi sen hameensa sisäpuolelle,

sitten hän leikkasi ison juustokimpaleen ja painoi kahden leipäpalan

väliin — hän ei virkkanut halaistua sanaa.

Olav nauroi:

»Annappas kun katson puukkoasi — sepä oli pieni heikko puolustusase,

tyttöseni!»

»Anna minulle sitten parempi puukko, isä!» tyttö virkahti.

»Sen sinä saat», vastasi isä yhtä iloisena kuin äsken.

Illallisen jälkeen hän toi sisään pienen, rautasilaisen arkkunsa,

jossa hän säilytti kalleuksiaan. Tytöt häärivät hänen ympärillään

hänen sieltä penkoessaan — tytöt eivät olleet kovinkaan usein saaneet

nähdä, mitä isä siellä säilytti. He huudahtivat ja kyselivät aina

uuden esineen tullessa näkyviin, ja Olav, joka oli tänä iltana

hyvällä tuulella, antoi tyttöjen ottaa esineitä käsiinsä ja koetella

koruja. Pohjalla oli neljä kaunista tikaria — Olav ei niitä käyttänyt

milloinkaan. Cecilia tarttui pisimpään.

»Annatko sinä tämän minulle, isä?» hän vetäisi sen huotrastaan.

Sen terä oli kolmikulmainen, varsi ja huotra koristettu kauniisti

kullatuin renkain. Olav otti sen häneltä, katsoi sitä vähän:

»Ei tämä ole naisten veitsi, Cecilia — sitä tarvitaan vain vihollista

surmatessa. Tätä sinä voit paremmin käyttää —» hän ojensi tytölle

suuren, norjalaisen puukon, jossa oli leveä terä ja varsi vuoltu

mursunhampaasta.

»Minä otan mieluimmin sen toisen», tyttö virkkoi.

Olav mietti hetkisen:

»Sinä et usein pyydä minulta — ota se sitten.» Hän tarttui tytön

paksuun, vaaleankeltaiseen palmikkoon — se oli sykkyrässä — Cecilian

tukka oli niin kiharainen. »Etpä sinä muuten olisikaan Hestvikenin

tytär, Cecilia.»

* * * * *

Olav oli hankkinut Eirikistä tietoja lakkaamatta. Ja totuttuaan

Eirikin poissaoloon, heräsi hänessä joskus ajatus. Ehkäpä Eirik ei

sentään tulekaan takaisin. Ja hän saattoi ajatella, että se olisikin

kaikkein paras. Pitäisihän hänen toki jotakin saada siitä hyvästä, että

oli myynyt sielunsa, jos hänen petoksensa tasaantuisi siten, ettei

suku eikä perintö menisi vääriin käsiin — silloin tuntuisi hänestä

paljon helpommalta kohdata kuolemaa ja tuomiota. Oman elämänsä hän

oli hukannut — ehdoin tahdoin; hän ajatteli sitä tyynin mielin — ja

hän tunsi ikäänkuin jonkinlaista ruumiillista iloa siitä, että hän

oli väärässä, Jumala oikeassa. Hän ei koskaan ollut voinut ymmärtää

kenenkään löytävän iloaan Jumalaa syyttämällä tai kiroamalla. Hän itse

oli vain yksi mies; hänen kohtalonsa ei suuriakaan merkinnyt. Hänen

mielestään oli hyvä tietää, miten maailma oli turvassa hyvän Kristuksen

käsissä, nousipa miten monta miestä tahansa häntä vastaan.

Cecilian onneen hän luotti täydellisesti.

* * * * *

Samana vuonna, juhannuksen aikoihin, naittivat Skikkjustadin Baard ja

Signe Arnentytär vanhimman tyttärensä. Sulhanen asui naapuripitäjässä,

Olav Auduninpoika oli mukana ja saattoi morsiamen sulhasen kotiin,

sillä hän oli morsiamen kummi.

Hän oli ollut huono kummi; hän ei ollut pitänyt tytöstä huolta —

tytön nimi oli Helga. Ulkomuodoltaan hän oli mitätön ja näytti niin

omahyväiseltä. Mutta hääpäivänään hän oli kaunis.

Baard ei ollut ensin tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan;

hänen ja sulhasen välit eivät olleet hyvät tämä oli Helgaa paljon

vanhempikin. Mutta tänä juonna puolipaaston aikaan olivat miehet

sopineet, ja niin hän oli kihlannut tyttärensä Hoskold Joninpojalle.

Olavia liikutti morsian erikoisesti Helga Baardintytär oli niin

muuttunut, että hän vallan ällistyi. Hän huomasi muittenkin

häävieraitten olevan samaa mieltä — siitä juteltiin istuttaessa

kolmantena pitopäivänä häätalon pienessä pirtissä. Se oli järjestetty

vanhemmille ja arvokkaimmille isännille. Olavin paikka oli yläpäässä

heti Rynjulin Torgrimin, morsiamen tädinmiehen vieressä, Sira Hallbjørn

istui kunniapaikalla.

Hoskoldista ja Helgasta johtui puhe muihin morsiamiin, jotka olivat

olleet erittäin kauniita ja onnellisia morsiamia — tai toimeliaita

ja reippaita emäntiä. Vanhojen miesten mielestä oli aina niin, ettei

kukaan nykyisistä naisista ollut niin kaunis kuin heidän nuoruutensa

ajan naiset.

Sira Hallbjørn nojaili pöytään ja piirteli viivoja pöydälle

läikkyneeseen olueen. Hän oli koko häitten ajan ollut huonotuulinen,

väsynyt ja hiljainen. Tämä keskustelu näytti häntä kyllästyttävän:

»Tässäkö te nyt aiotte istua tämän iltaa ja lörpötellä kuolleista

naisista? Eivätköhän vain heidän miehensä heidän eläessään olleet

heille yhtä pahoja kuin miehet yleensä ovat. Minun mielestäni on paljon

parempi omistaa sellainen seuranainen kuin Olavilla on matkassaan kuin

kaikki muut yhteensä», hän oli vähän juovuksissa ja naurahti veltosti,

»kuuleppas, hyvä Olav, etkö sinä luovuta minulle kaunista naistasi?»

Olav suoristihe äkkiä, hän lehahti punaiseksi ja suutahti — hän ei

ymmärtänyt mitä pappi tarkoitti. Torgrim ei sitä myöskään ymmärtänyt,

vaan kysyi:

»Mitä sinä tarkoitat, hyvä sira?»

Sira Hallbjørn nauroi kuten äsken, työnsi kätensä Torgrimin selän

taitse ja sipasi Olavin sotakirveen terää, joka riippui seinällä Olavin

istuimen kohdalla:

»Tätä minä tarkoitan —», hän laski kätensä Olavin olalle. Olav työnsi

sen pois ja nauroi vastahakoisesti:

»Ei pappi — viime kerralla sinä halusit haukkaani — eikä tämä tappara

ole —»

Silloin Ættarfylgja helähti — kaikki juhlijat kuulivat sen. Sen syvä

sointu kajahti huoneessa häipyen sitten hitaasti.

Sira Hallbjørn säpsähti ja tarttui kirveeseen:

»Sellainenko se sinun kirveesi onkin että se laulaa, Olav», kysyi hän

vilkkaasti.

»Niin sanotaan. Mutta minä olin luullut, että se oli jo aikoja sitten

vaiennut — vanhuuttaan.» Hän otti tapparan papilta, ripustaen sen

takaisin seinälle.

Miehet alkoivat tuumia, oliko tappara soinut itsestään vai soiko se

sira Hallbjørnin kosketuksesta.

Olav ja sira Hallbjørn olivat katsoneet hetkisen toisiaan silmiin —

sitten he nauroivat molemmat yhtaikaa, kumpikin yhtä vastahakoisesti.

Oli kuin he olisivat huomanneet heitä yhdistävän siteen — sen, ettei

heistä kumpikaan ollut tässä ilonpidossa sydämensä halusta.

* * * * *

Olav lähti häätalosta samana iltana, mutta hän sanoi miehilleen, että

he voivat viipyä seuraavaan päivään ja tulla Märtta Birgerintyttären ja

lasten kera kotiin.

Paksu pilvivaippa peitti taivaan laen. Kesäyön värittömässä hämyssä

näyttivät niittämättömät niityt ja vaaleanviheriät peltosarat

harmailta, Olavin ratsastaessa vesaikossa kulkevaa polkua peltojen

laidalla. Koko maailma nukkui — ruisrääkkä vain raksutteli jossakin

pellolla.

Hän saapui kirkkotielle ja hevonen paransi vauhtiaan, se halusi kotiin.

Kirkko kohosi kukkulalla, kiviseinät hohtivat valjuina ja paanukatto

riippui pienien ikkuna-aukkojen Päällä. Olav käänsi hevosensa

kirkkopolulle. Yön hiljaisuus tuntui lähenevän häntä kuten joku elävä

olento, hevosen kavioitten kopseen kuuluessa hiljakseen mäen ruohikossa.

Hautausmaan muurin vieressä oli joitakin vanhoja kumpuja; vanhin aivan

aitovarressa, niin että sillä kasvavat vanhat saarnit levittivät

varjonsa sen sisäpuolelle. Olav nousi ratsultaan ja sitoi sen

kirkkomaan portin viereen puomiin. Hän muisti, ettei teräs-asetta

saanut kantaa — hän irroitti vyönsä ja laski sen pois tapparan kanssa.

Sitten hän asteli korkeinta hautakumpua kohti.

Kuivien, hänen jalkojensa alla taittuvien risujen räiske — niitä oli

saarnien alla paksuna mattona — kammotti Olavia, niin että hiukset

nousivat hänen päässään. Hän astui kummun yli ja nousi muurille. Sen

sisäpuolella olivat hautakivet syvällä nuoren nurmen sisään vajonneina

kirkon seinustalla. Olav tuijotti, kunnes hänen silmissään alkoi

liikkua mustia pilkkuja ja hänen sydämensä löi niin, että hän tunsi

verenmakua suussaan. Mutta se kaikki oli vain kuin ulkomaailma olisi

vierinyt hänen ylitseen ja hänen sisimmässään vallitsi rauha. Ja

sittenkin hän vaistomaisesti sulki silmänsä kuullessaan oman äänensä,

sanoessaan selvästi ja kirkkaasti:

»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös!»

Hän kuuli, miten hevonen aitauksen takana säpsähti. Hän ei uskaltanut

kääntyä ja katsoa sinnepäin. Hän vain tuijotti kirkonseinään, ja hän

huomasi aivan kirkon oven vieressä hautakiven häämöittävän. Kasvot

kylminä ja jäykänkalpeina hän lausui jälleen:

»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös! Ingunn Steinfinnintytär — nouse

ylös!»

Hän oli jälleen sulkenut silmänsä, mutta hän näki sittenkin — harmaa

kivi kohosi hitaasti, valkoinen vainaja nousi ja pudisti mullan

kääreliinoistaan.

Hän kohotti päätään takanojaan, veti henkeään ja avasi silmänsä. Ei

näkynyt mitään muuta kuin harmaa, lauhkea yö. Olav tuijotti — se tuntui

hänestä paljon uskomattomammalta kuin kaikki muu. Mutta kirkkotarha

nukkui maahanpainuneine korkean nurmen peittämine kivipaasineen aivan

harmaaseen kirkonseinään asti.

Vihdoin hän kääntyi, meni takaisin kummun poikki ja hevosensa luo.

Irroittaessaan riimua hän huomasi Blakkenin näkevän jotain — se seisoi

pää pystyssä, sieraimet levällään, heilutteli korviaan, hätkähti pari

kertaa, kun hän laski sille kätensä — mutta Olav ei nähnyt mitään.

Sitten hän nousi satulaan ja antoi hevosen mennä — kova ratsastus teki

hänelle hyvää; ilmavirta ja hevosen kavioitten pauke voittivat kaamean

hiljaisuuden.

Hänen saapuessaan Hestvikeniin oli jo aamu — pilvet olivat punertuneet

kauttaaltaan. Saatuaan hevosen talliin meni Olav vuorelle ilmaa

katsomaan — tapansa mukaan. Ennen auringon nousua mustensi pieni tuulen

puuska vuonon kalvon.

Pirtti oli autio ja tyhjä. Olav meni kamariin ja heittäytyi vuoteelleen

riisuutumatta. Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän

kavahti ylös täysin valveilla. Hän tuijotti tupaan vievään harmaaseen

ovi-aukkoon — mutta siellä ei ollut ketään —.

Ajatukset nousivat mieleen kuin katkerat vedet. Ingunn oli _luvannut_

kerran — sikäli kuin kuolleet voivat tulla kotiin elävien luo.

Mutta nyt hän oli hänen luotaan rajattoman paljon kauempana kuin ennen

— ensimmäisenä vuotena, ei, vaan ensimmäisenä kesänä hänen kuolemansa

jälkeen Olav oli nähnyt miten lähellä Ingunn oli häntä keskellä heitä

toisistaan erottavaa pimeyttä. Nyt he olivat joutuneet toisistaan

kauas, niin kauas, ettei Ingunn enää kuullut vaikka hän huusi.

Siinä maatessaan muodostui hänelle yksinäisyys jonkinlaisiksi näyiksi.

Hän oli olevinaan aution kalliolaen pyörällä huipulla, siellä kasvoi

kanervaa, ja kivet olivat harmaan sammalen peitossa. Hänen ympärillään

levisi joka puolella huurteesta harmaata metsää, ja likaisenharmaita

suosilmiä, pinta jäässä, oli alhaalla alangoilla, mutta kaukana sinersi

harmaa taivas, yhtyen mataliin, tummansinisiin vaaroihin. Hän seisoi ja

hänen mielensä teki huutaa sinne, mutta hän tiesi sen olevan hyödytöntä

—. Näky vaihtui hiljalleen uneen, eikä hän herännyt, ennenkuin Ragna

toi aamiaista; tämä sanoi ihmetelleensä kovasti kuultuaan Sveiniltä

Olavin hevosen seisovan jo tallissa, eikä muiden —.