IV.

Isän ja pojan välit pysyivät samoina kuitenkin vuoden päivät.

Tuli sitten seuraavan vuoden adventti-aika, heillä tehtiin

jouluteurastuksia.

Arnketil ja Liv saapuivat Hestvikeniin aamupimeässä sian tappoon;

miehen piti teurastaa, eukon auttaa naisia suolien puhdistuksessa ja

sen sellaisessa.

Viikkoa ennen oli satanut lunta, niin että maat olivat vallan

valkoisenaan, mutta täysikuu toi suojan, ja tänä aamuna Olavin

astuessa pihalle oli niin sakea sumu, että rakennusten välillä tuskin

osasi kulkea. Olav sanoi miehille, että heidän oli sidottava sika

väsyttäessään sitä — jos se pääsisi karkuun tässä sumussa, olisi sitä

vaikea saada kiinni.

Olav seisoi oviaukossa, hän näki soihtujen loimuavan usvassa, sitten

ne himmenivät himmenemistään, kunnes ne hävisivät. Mutta hetken

kuluttua hän kuuli huutoa ja hälinää ja sian kirkumista ja ihmiset

alkoivat juoksennella pihakalliolla — jotakin livahti pimeässä hänen

ohitseen ja hän aavisti sen olleen sian. Hän yritti juosta sen eteen,

mutta se oli pimeässä tipotiessään — painalsi itää kohti pellolle.

Sen jäljessä riensi ihmisiä sumussa päreineen ja soihtuineen, he

näyttivät pimeässä tummilta kääröiltä. Olav juoksi heidän mukanaan.

Arnketil ja Eirik riensivät kumarassa tietä valaisten — he yrittivät

etsiä lumessa jälkiä. Olav pysähtyi riihen luona ja vanha Tore kertoi

miten oli käynyt. Eirik piteli sikaa ja Arnketil istui sen selkään

ratsastaakseen sen väsyksiin, mutta sitten hän oli laskenut sen irti. —

Yksi syöttösioista oli päässyt samassa karkuun.

— Se sika ainakin saa juosta kyllikseen ennenkuin se saa puukon

sisäänsä! — Sanat kuuluivat sumusta.

Olav tiesi vanhastaan Eirikin voivan aina teurastuspäivinä pahoin

— mutta kukapa niistä pitää —. Ja poika oli aina yhtä saamaton ja

avuton, kun hänen piti käsitellä teurastuseläimiä; eikä sekään yhtään

parantanut asiaa, vaikkakin hän koetti peitellä vastenmielisyyttään

sopimattomalla vallattomuudella ja joutavalla leikinlaskulla —.

Väki tuli takaisin. He eivät luulleet löytävänsä sikoja ennen päivän

koittoa. He kiroilivat hukkaan mennyttä aikaa.

Mutta tunnin kuluttua palasivat Arnketil ja Eirik mukanaan toinen

sioista — se oli juossut nietokseen. Olav palasi sisään ja paneutui

tuvan penkille pitkälleen — oli sellainen tapa, että isännän oli

pysyteltävä poissa siantaposta, eikä hän saanut tulla pihalle ennenkuin

toi tullessaan oluthaarikassa tappojuoman. Hän makasi kuunnellen sian

kovaa vinkumista — tänään kestikin sanomattoman kauan ennenkuin siitä

henki läksi.

Ulkona oli jo päivä, sumu levisi harmaana ja kalseana, kun Olav läksi

Arnketilin kanssa kotoaan. Ulkopuolella oli lumessa sian ruho kahtena

palana.

Kodan seinustalla seisoi Eirik ja Aasta, talon pikku piika; he

seisoivat ja pesivät käsiään vesitiinussa, nauroivat ja roiskuttivat

vettä toistensa päälle. Eirik ei sumun vuoksi nähnyt isää, vaan

heittäytyi tytön kimppuun ja yritti kuivata käsiään tämän mekkoon —

hän ei suinkaan käyttäytynyt oikein soveliaasti. Aasta huusi, mutta ei

sentään erittäin innokkaasti pyrkinyt pakoon pojan tunkeilevaisuutta ja

Eirik sai kätensä hänen mekkonsa alle —.

Samassa silmänräpäyksessä Olav tarttui poikaa niskaan ja heittää

sinkautti hänet kauas. Eirik näki vilaukselta isän kasvot, ne

olivat vihasta harmaat ja raivoisat — samassa hän sai nyrkin iskun

leukaperiinsä, niin että hän suistui maahan, isä tarttui häneen

uudelleen, ravisteli häntä ja heitti niin, että hän keikahti hankeen

selälleen pitkin pituuttaan.

»Mene tiehesi, senkin viheliäinen narttu», sanoi Olav Aasalle — tämä

seisoi hölmistyneenä. Tyttö pujahti pois. »Ylös —!» Olav potkaisi

Eirikiä jalallaan.

Eirik nousi ja jäi pökerryksissä seisomaan isän eteen.

Olav virkkoi matalalla, vihasta vapisevalla äänellä:

»Luuletko sinä saavasi sillälailla menetellä isäsi talossa — tytön

kanssa — keskellä kirkasta päivää ja ihmisten nähden — kuin rakkikoira!»

Eirik lensi tulipunaiseksi. Hänkin vapisi raivosta:

»Se ei ole totta — se oli vain — leikkiä —» häntä alkoi harmi itkettää

ja hän huusi:

»Kyllä kai minä saan telmiä täällä jonkun tytön kanssa, ilman että

sinun tarvitsee ajatella sellaista — että minä tekisin hänelle, kuten

sinä teit Torhildille —»

Hän nosti kätensä estääkseen lyöntiä — Olav paiskasi hänet maahan,

heittäytyi hänen päälleen, survoi polvin poikaa, joka makasi verisellä

hangella, eikä lopettanut ennen kuin hän huomasi ruumiin lakkaavan

vastustamasta. Eirik makasi velttona, kasvot puoleksi lumeen

kääntyneinä, kun Olav vihdoin nousi ja lähti hänen luotaan..

Vanha Tore oli seisonut ja katsellut kun Olav kuritti poikaa. Nyt hän

polvistui likaiselle lumisohjulle ja alkoi puuhailla tiedottomana

makaavan pojan kanssa.

Päivällä löydettiin se syöttösika, jonka Eirik oli aamulla laskenut

irti. Se makasi eräässä kuopassa, ulkohuoneitten takana kuolleena. Olav

kohautti olkapäitään kun hänelle tultiin onnettomuudesta ilmoittamaan.

Hän puri hampaansa yhteen: hän ei ollutkaan kurittanut aamulla Eirikiä

liian lujasti.

Sinä päivänä ei kukaan nähnyt Eirikiä — siihen ei sen enempää

kiinnitetty huomiota, kaikilla näet oli kiire. Vanha Tore yksin oli

nähnyt Olavin lyövän poikaa. Muut kyllä huomasivat, että isän ja pojan

välillä oli taaskin epäsopua, mutta sitähän oli usein. —

Mutta pimeän tultua, kun Olav tuli sisään, joku seisoi eteisessä;

sitten se seurasi isäntää tyhjään tupaan ja sulki oven perästään. Eirik

oli siinä. Liedellä tuikutti jokin halko — sen heikossa loimussa Olav

näki, että pojan kasvot olivat haavoilla ja turvoksissa.

Olav istui penkille. Pöydällä oli leipää ja höyryävän kuumaa pylsyä.

Mies haukkasi ruokaa, puri ja söi hitaasti — mutta Eirik jäi seisomaan

pimeään suorana ja äänettömänä.

»Mitä sinä tahdot?» kysyi isä vihdoin vastahakoisesti.

»Minä en luule, että sinä itsekään uskoit mitä sanoit —», Eirik

sanoi sen niin rauhallisesti ja tyynesti, että isä ihmetteli — ja

samalla tunsi pientä ahdistusta — hän ei ollut milloinkaan kuullut

pojan puhuvan sillä tavoin. »Oliko sinusta pahasti tehty, jos vähän

tartuinkin tyttöön — silloin sinä et ole kovin järkevä, isä. Mutta

minua kohtaan sinä olet harvoin järkevä ja oikeudenmukainen.»

Olav työnsi ruuan syrjään. Hän istui suorana penkillään — hänen

sydäntään kouristi jännitys — ja sitten hänet valtasi selkeä tunne,

joka ikäänkuin tunnusti erehtyneensä: Eirik oli oikeassa.

Poika odotti hiukan. Sitten hän jatkoi kuten äskenkin:

»Oikeastaan tuntuu siltä, kuin sinä olisit hyökännyt vihassa päälleni,

isä.»

Mutta kun mies yhä istui penkillä liikahtamatta, Eirik jatkoi, mutta

kiivaammin, paremmin entisensä kaltaisena:

»Sinä kohtelet meitä siten, että voisi luulla sinun vihaavan omia

lapsiasi. Sinä et osoita pojallesi vähääkään arvonantoa etkä

kunnioitusta — sinä kohtelet minua kuin lapsipahaista — minähän käyn jo

kuudettatoista —!» Ääni oli nyt muuttunut, se oli huutava.

»Kyllähän minä käsitän sinun niin ajattelevan», isä virkkoi.

Ja hän lisäsi hetken kuluttua, äänessä ivan väre:

»Sinä oletkin, Eirik, vielä liian nuori arvioimaan omaa arvoasi.»

Poika kääntyi ja läksi ulos.

Eirik oli jo kiivennyt vuoteeseen vällyjen alle — niin ainakin näytti —

kun Olav tuli illalla sisään maata pannakseen. Pikku tytöt nukkuivat jo

eteläisessä vuoteessa, Märtta puuhaili vielä kodassa. Mutta seuraavana

aamuna, kun Märtta rouva aikoi herättää Eirikin, huomasikin hän

vuoteessa olevan vain käärön vällyjen alla.

Kun hän sitten veti vanhan vaipan esille, tuli siitä näkyviin lastuja

ja olkia. Märtta suuttui — hän luuli pojan vain kiusoitelleen häntä.

Olav seisoi vieressä ja näki sen — ensin hänet valtasi pelko —

tarpeeton, lisäsi hän heti itsekseen; hän kääntyi harmistuneena:

sellaisia lasten hullutuksia. Poika ei ollut yöllä vuoteessaan, hän

tahtoi luultavasti näyttää pahastumisensa; mutta mokomakin kapine,

tuollainen käärö! Sitten hänen mieleensä välähti: mutta jospa hän onkin

mennyt Aastan luo, uhmatakseen — no, jos niin on, silloin hän saisi

sellaisen kurituksen, jollaista ei olisi koskaan edes uneksinut.

Kysyä hän ei tahtonut. Mutta keskipäivällä koko talo tiesi, ettei Eirik

ollut kotona.

Veneet olivat kaikki kotona ja hänen hevosensa oli tallissa. Tänään

oli samanlainen sakea sumu kuin eilenkin — oli turhaa alkaa etsiä

poikaa, eikä Olavilla ollut ketään, jonka olisi voinut lähettääkään.

Mutta hän pohti, minne Eirik olisi saattanut lähteä — Rynjuliin tai

Skikkjustadiin tai ehkäpä Jørund Rypan luo?

Yöllä alkoi tuulla etelästä ja samalla rupesi satamaan. Päivällä olivat

kaikki maat kirkkaalla iljanteella, ilmassa kuului meren ja metsän

pauhu ja kohina.

Olav ei ollut vielä maininnut väelleen; sanaakaan tapauksesta. Märtta

rouva yritti siihen tarttua, mutta hän lopetti sen lyhyeen.

Tuon tuostakin hänet valtasi hätä. Ei suinkaan poika ollut sitä ottanut

niin, että hän — tuskinhan hän nyt sentään oli lähtenyt pois kokonaan

yön selkään sellaisessa sumussa. Hänen mieleensä johtui ajatuksia,

joita hän koetti karkoittaa tiehensä. Sehän olisi mahdotonta —. Hänellä

oli asiaa veneilleen — rohkaisi mielensä, kurkisteli ranta-aittojen

ja sillan alle, kulki jonkin matkaa lahden rantaa — ja yhä vain hoki

itsekseen, että Eirik on Rynjulissa; — hän oli aina ollut Unan lemmikki

—.

* * * * *

Sunnuntaina hän tapasi kirkolla sekä rynjulilaiset että

skikkjustadilaiset. Messun jälkeen hän antautui keskusteluun Jørund

Rypan omaisten kanssa. Hän huomasi heti, etteivät he tienneet Eirikin

karkaamisesta mitään.

Hän meni papin asuntoon. Siellä oli ollut paljon kansaa juttelemassa

papin kanssa — ja messu oli tänään päässyt alkamaan hyvin myöhään,

sillä tiet olivat pahan ilman jälkeen melkein pääsemättömät. Sira

Hallbjørn ei ollut saanut vielä suuhunsa kuivaa enemmän kuin märkääkään

— pitkästä paastosta hänen nenänsä oli vallan valkoinen.

Olav sanoi, että hänen poikansa oli karannut.

»Sepä ei ollut liian ennenaikaista», pappi virkahti.

Vanha, ontuva emäntä toi puurovadin, miehet asettuivat pöydän ääreen.

Pappi ja lukkari lukivat ruokaluvun, Olav seisoi ääneti ovensuussa

ja odotti. Sira Hallbjørn viittasi ääneti hänelle kehoittaen häntä

istuutumaan pöytään ja syömään hänen kanssaan.

Olav kiitti, mutta sanoi lähtevänsä kotiin päin. Mutta hän pyysi pappia

tulemaan kanssaan ulko-ovelle, hänellä olisi puhuttavana pari sanaa.

Pappi totteli vastahakoisesti.

»Etkö sinä sitten tiedä mitään Eirikistä, sira Hallbjørn? Sinä et ole

kysynyt ensinkään, mihin hän on mennyt.»

»Minäkö —?»

Olav meni ulos vihaisena. Siellä seisoi hänen hevosensa sateessa pää

nuukassa; vesi virtaili sen harjasta noroina. Sitä virtaili hänen

vaipastaankin, jolla hän oli peittänyt satulan ja hevosen selän ja

jonka hän nyt kietoi ympärilleen.

Matkalla hän poikkesi Rundmyriin ja täällä hän kysyi suoraan Ankilta

ja Liviltä; hän kertoi heille asian juurta jaksain. He eivät sanoneet

mitään tietävänsä ja Olav näki, että he kerrankin puhuivat totta.

Illalla hän kysyi Aastalta — päätti nöyrtyä ja kysyi tytöltä:

»Kyllä kai sinä tiedät, minne Eirik on livahtanut — tehän olette niin

hyvät ystävät?»

Tyttö punastui, kyynelet kohosivat silmiin. Hän pudisti arkana päätään.

»Tottakai hän oli sinun luonasi jäähyväisillä ennen lähtöään?»

Aasta puhkesi itkuun:

»Ei Eirikin ja minun välillä ollut mitään ystävyyssuhdetta, hyvä

Olav-isäntä.» Eirik oli vain joskus laskenut hänen kanssaan leikkiä,

Eirik oli hyväntahtoinen, vallaton mutta kiltti. Nähdessään isännän

epäilevän hymyn hän alkoi itkeä ääneensä ja vannoi vannomistaan, ettei

hän ollut unohtanut rehellisten vanhempiensa neuvoja, hänen maineensa

ja kunniansa oli tahraton —.

»Jos sinä annat nuorten miesten kohdella sinua sillä tavoin kuin minä

näin sinä aamuna tehtävän, menetät sinä kummatkin sangen pian», virkkoi

Olav tylysti. »Mutta mene nyt siitä itkemään itkusi loppuun.»

* * * * *

Eikä sitten ollut muuta neuvoa kuin tuijotella omaan toivottomuuteensa.

Olav vaivasi mieltään päivät päästään miettimällä sopivia selityksiä

siihen, mitä Eirik olisi mahdollisesti voinut tehdä. Hän oli lähtenyt

yllään suuri huppuvaippansa, miekkansa ja keihäänsä hän oli ottanut

mukaan. Hänellä oli aina paidankauluksessaan pieni kultainen haka ja

nutun rinnassa suuri solki sekä sormessa sormus, jossa oli punainen

agaatti, ja jos hän oli mennyt kaupunkiin, saisi hän kyllä asunnon

myymällä ne koristukset. Hän oli saattanut mennä joko Claus Wiephartin

tai levysepän luo — tai sitten johonkin luostariin. Tai ehkäpä hän

oli saanut kyydin Tunsbergiin vuonon yli — kenties oli poika saanut

päähänsä etsiä onneaan sieltä, missä niin monet ylimykset liikkuvat.

Olav yritti mielessään virittää henkiin Eirikin paon herättämän

katkeruuden.

Mutta öisin hän makasi valveilla — ja silloin hänen ajatuksensa

yksinomaan risteilivät sen ympärillä, mihin Eirik oli saattanut

joutua. Ehkä hän oli eksynyt sinä yönä sumussa, oli suistunut

jonnekin hengettömäksi. Olihan Hestvikenin poika siksi tunnettu —

oli vallan käsittämätöntä, miten hän on saattanut hävitä kuin maa

olisi hänet niellyt tai —. Jospa hänet olikin loihdittu, viety,

pahat vallat noituneet — nyt Olav muisti, mitä Eirik oli lapsena

jutellut yhteydestään niiden kanssa. Ehkäpä siinä kaikessa olikin

totta jonkin verran, vaikkakin hän sitten oli sepittänyt lisää. Tai,

jos hän oli ollut lahdella lähtönsä jälkeisenä päivänä — silloin oli

monta venekuntaa jäänyt sille tielleen. — Eivätkä tiet olleet sen

turvallisempia, niin että hyvin puetun, asestetun ja kalliita koruja

kantavan nuorukaisen oli yksin sangen turvatonta kulkea. Pohjoisessa

päin, Gerdarudiin vievissä metsissä, kerrottiin olevan ryöväreitä. —

Tai tai —. Olav tunsi kyllä Eirikin äkkipikaisen luonteen, hän oli yhtä

nopea ja kiivas tulemaan synkäksi kuin vallattomaksikin. Mutta eihän

hän sentään ollut voinut tästä rangaistuksesta niin pahastua, että

olisi mennyt mereen —

Ingunn, Ingunn, minun rakas Ingunnini — auta minua, missä poika on —.

Jeesus, Maria — missä Eirik on —.

Olav nousi vuoteessa polvilleen nojaten päätään ristissä oleviin

käsiinsä. Hän painoi päänsä vuoteen jalkopäähän. Enhän minä pyydä

itselleni armoa.

Pyhä Maria, minähän olen nämä rukoukset itse opettanut pojalle hänen

pienenä ollessaan — muistathan sen!

— Mutta siitähän oli jo pitkä aika — eikä hän tiennyt, muistiko Eirik

niitä enää. Siitä oli jo pitkä aika kun hän viimeksi opetti lapsilleen

jotakin sellaista. Cecilialle ei sanaakaan — hän oli jättänyt sen

Märtan tehtäväksi. Oli niin, ettei hän osannut eikä uskaltanut. Mutta

hyvä Jumala, ei suinkaan heidän tarvitse sen vuoksi joutua kärsimään.

Hän rukoili Jumalaa ottamaan Eirikin suojaansa, hän pyysi Jumalan äitiä

rukoilemaan pojan puolesta, hän rukoili Pyhää Olavia ja Pyhää Eirikiä,

joita hänen ei milloinkaan ollut tapana rukoilla —.

Väliin hän tuli vähän rauhallisemmaksi. Hänen oma tilansa oli

yhdentekevä, mutta nuorukainen, Ingunnin poika —.

Ceciliaa hän ei milloinkaan ajatellut sillä tavoin — hän oli Ingunnin

tytär yhtä paljon kuin hänenkin..

Hän ei voinut estää sitä, että väki jutteli nyt Eirikin paosta. Hän

ei itse sanonut juuri sanaakaan. Mutta hän koetti tarkkaan kuunnella,

olisiko heillä mitään tarkempia tietoja.

Etelätuulia kesti yhä. Joulu-yönä tuuli kirkossa niin, että valaistun

kuorin vahakynttilöitten liekki oli myrskyn oikein raivotessa vallan

vaakasuorana — huone pimeni, raskaat ovet natisivat ja akkunaluukut

ryskivät kuin rajuilman kaikki henget olisivat hyökänneet lukkojen

ja salpojen kimppuun ja yrittäneet häiritä kuorissa tapahtuvaa pyhää

toimitusta. Nurkissa ulvoi ja vihelsi, ja kirkkoaidan ulkopuolella

olevien vanhojen hautakumpujen päällä kasvavissa saarnissa humisi ja

kohisi. Myrskyn pauhun ja raivon keskeltä kuului messu ihmeen tyynenä

ja voimakkaana — se oli kirkas virran juova myllertävässä meressä —.

Mutta samassa kun hopeakellot alkoivat soida ja kirkkokansa

polvistui, kuorista kaikuessa Sanctus, sanctus, sanctus, tyyntyi sää.

Kynttilöitten liekit suorenivat ja alkoivat loistaa; kuorin seinälle

maalattujen kuvien kirkkaansiniset ja keltaiset ja ruosteenpunaiset

värit erottautuivat selvemmin. Sira Hallbjørnin kookas vartalo hohtavan

valkoisessa paidassa ja kullankirkkaassa messukasukassa näytti

laskeutuneen alas suoraan Pyhän Johanneksen näkyjä kuvaavasta taulusta

— hän oli kuin hyvän sanoman sanansaattaja ja Jumalan tuomion julistaja

—.

Sitten tuli uusi myrskynviima ulvoen ja vonkuen kirkonseinissä: kuori

pimeni kerrassaan, pappi kumartui kuiskaten öylättilautasen yli.

Kellojen ääni ihmispäitten päällä, katto-orsissa, hukkui myrskyn

raivoon.

Kirkkokansan noustessa Agnus Dein jälkeen Olav Auduninpoika jäi vielä

etukumaraan. Baard Paalinpoika Skikkjustadista, joka oli ollut hänen

vieressään, kumartui ja yritti katsoa häntä silmiin:

»Oletko sinä sairas, Olav?»

Olav pudisti päätään ja nousi.

Messun jälkeen Olav ja Baard ponnistelivat rinnakkain kirkkomäen

poikki pitäjäntuvalle. Katosta riippuva kalvolyhty huojui sinne

tänne. He näkivät kaikki paikat täynnä kansaa loikoilemassa pimeässä,

levähtämässä hiukan ennen paimentenmessua.

Olav riisui kaapunsa ja ravisteli siitä vettä.

»Oletko sinä sairas?» Baard kysyi jälleen. »Sinä olet kalpea kuin aave.»

»En», Olav vastasi. Hän painui myöskin oljille, jossa kaksi miestä

työntyi lähemmä toisiaan, antaakseen kahdelle vastatulleelle tilaa.

»Minä tulin vain sitä ajatelleeksi», Baard jatkoi, »kun sinä itse et

saattanut Eirikiä. Minä näin miten sinä yöllä valahdit kalpeaksi,

arvelin että sinä olet ollut jo kauemmin sairas. Gunnar ja Arne

mainitsivat siitä, heidän mielestään oli merkillistä, että sinä laskit

pojan yksinään menemään mukanaan vain tunnusmerkki —.

»Mitä sinä tarkoitat?» Olav sai sanotuksi.

Baard ei vastannut — hän ei ymmärtänyt mitä Olav tarkoitti.

»Gunnar ja Arne — sinä tarkoitat Haugsvikin Arnea?» Kun Baard ei

vastannut, jatkoi Olav niin välinpitämättömänä kuin suinkin.

»Eirik ei lähtenyt minun luvallani kotoa — vaikka ei vastoin

tahtoanikaan sentään. Hän oli omasta mielestään kyllin vanha

huolehtimaan itsestään — ja niin minä ajattelin että koettakoon. Ja

niin hän läksi Osloon», Olav uskalsi sanoa näin paljon mielessään

salainen toivo. »Hän siis saapui hyvin perille?» hän kysyi sitten, kun

toinen ei vastannut.

Niin, kyllä hän pääsi hyvin perille, vastasi toinen unisena — silloin

oli myrskypäivä. Ja Arne oli kertonut pojan olleen heistä erotessaan

hyvällä tuulella. Mutta tultuaan Haugsvikiin sukulaisiltaan kyytiä

pyytämään, hän oli kertonut, että Olav oli sopinut jonkun kaupungin

ylimyksen kanssa hänen menostaan tämän luokse palvelukseen oppimaan

sotatemppuja ja hienoja tapoja. Eirik ei ollut tahtonut sanoa, kuka

hänen esimiehensä on — sellainen hän aina oli, tahtoi olla niin

salaperäinen —.

Olav makasi kädet kaavun alla ristissä. Jumala, hyvä Jumala, minä

kiitän sinua — Maria, sinä armollinen, suloisin, mitä minun pitää tehdä

näyttääkseni, että minä sinua kiitän —. Vanhojen ajatusten muistot

alkoivat liikkua, kuten tuulenhenkäys levittää tuhkaa. Ei, se sai

loppua — mutta hän antaisi jotain köyhilleen, lehmän Ingalle, jolla oli

pitalinen poika —.

Mutta ratsastaessaan päivämessun jälkeen kotiin sateen valuessa virtana

— tuuli oli nyt tyyntynyt — heräsi hänessä jälleen viha. Eipä hän

sellaista retkeä ollut ennen nähnytkään — ja kaikesta päättäen hän oli

Haugsvikissä kehunut ja kerskunutkin. — Merkki — johtui Olavin miehen,

mikähän merkki se oli — ei suinkaan hän vain ollut ottanut mitään,

sinettiä tai sinettisormusta — oli lähtenyt kodista kuin varas —?

Hän istui pöydän ääressä ääneti ja synkkänä, tuskin nähden renkejä,

jotka kumartuivat höyryävien lihavatien yli. Joskus hän hoksasi tarttua

oluthaarikkaan, ryyppäsi siitä ja antoi sen kiertää edelleen.

Sitten hän meni sisään ja etsi kaikki paikat. Mutta mitään ei puuttunut.

Suuttumus lainehti hänessä, asettui, ja tilalle kohosi levottomuus.

Eirik oli mennyt Osloon, sen enempää hän ei tiennyt — ja hän saattoi

joutua siellä jos johonkin. Hänen täytyy varmaankin matkustaa sinne ja

ottaa pojasta selvä — niin sopimaton aika kuin olikin nyt lähteä kotoa.

Viimeinkin Olav tapasi loppiaisena kylässä miehen, joka oli ollut

kaupungissa Eirikin puheissa. Hän oli käynyt jouluna nunnaluostarissa

— luostarilla oli osuus siinä talossa, jota hän viljeli, ja siellä

hän oli osunut yhteen Eirikin kanssa majapaikassa; tämä oli istunut

odottamassa isäntäänsä, herra Ragnvald Torvaldinpoikaa, joka oli

abbedissan puheilla.

Seuraavana päivänä Olav purjehti Osloon. Sigvaldasteinerin edustalla

oli vuono jäässä. Jään reuna oli täynnä veneitä, eikä mistään

lähitalosta saanut hevosta lainaksi. Silloin Olav jätti vanhan Toren

veneeseensä ja läksi jäätä myöten yksin kaupunkiin.

Hän tapasi Tomas Rummuttajan ja lähetti hänet Ören vanhaan

kuninkaankartanoon — herra Ragnvald oli sen päällikkönä. Mutta Eirik

ei tullut seuraavana päivänä isänsä majataloon; toinen päivä oli jo

illassa ja Olav yhä odotti.

Kotona olevat matkustavaiset makasivat jo kukin vällyjensä alla — oli

kylmä. Apulaiseukko torkkui lieden ääressä nahkasiin kääriytyneenä; hän

odotteli vain ajan kuluvan, että saisi peittää hiilloksen ja sulkea

oven. Olav istui vuoteensa laidalla, kädet riipuksissa — hänen jalkansa

olivat polven yläpuolelle jääkylmät ja odotus kyllästytti häntä.

Nainen nousi, korjaili pitkän huoneen kummassakin päässä palavaa

kalvolyhtyä:

»Etkö sinä aio käydä nukkumaan, Olav isäntä?» — samassa koputettiin

ovelle. Siellä oli Eirik.

Olav astui jonkin askelen häntä vastaan ja ojensi kätensä

tervehdykseen. He kohtasivat toisensa aivan lyhdyn alla. Isä oli kyllä

jo ennen huomannut, että poika oli häntä pitempi ja että hänellä oli

hienoa parran haiventa suupielissä — mutta hän ei ollut oikeastaan

koskaan ymmärtänyt muutosta — poika oli tullut täysikasvaneeksi.

Hän oli hyvin puettu — päässä oli sileä teräslakki ja sen alla

tummansininen villapäähine, joka reunusti tummia, kapeita kasvoja, niin

että ne näyttivät vieläkin kapeammilta. Hänen vaippansa oli ruskea,

leveä ja hyvää kangasta, sen alla oli ahdas palttinanuttu ja vyöllä vyö

merkkinä siitä, että hän kuului päällikön asemiehiin. Pitkät kannukset

kilisivät hänen kulkiessaan.

»Et sinä saa minua kanssasi kotiin Hestvikeniin, isä», sanoi hän heti,

kun Olav laski hänen kätensä irti.

»Ei se ole minun tarkoituksenikaan», Olav vastasi. »Jos sinä kerran

olet sitoutunut linnan herran palvelukseen, ymmärrät, etten minä aio

saada sinua sieltä lähtemään ennen aikojaan.» Palvelijattarelle, joka

kävi kysymässä, toisiko hän juomista sekä hänelle että vieraalle, hän

vastasi myöntäen ja pyysi parasta saksalaista olutta.

»Niin», Olav alkoi heidän istuutuessaan hänen vuoteensa laidalle.

»Minusta olisi vain ollut parempi, jos sinä olisit puhunut minulle

ennenkuin läksit — mutta siitähän on nyt turha puhua —»

Eirik punastui, kysyi sitten hämillään:

»Oletko sinä täällä nyt asioilla?»

»Minun asianani on antaa sinulle, mitä sinä tarvitset — sinun pitää

olla niin varustettu maailmaan lähtiessäsi kuin _minun_ pojalleni

kuuluu.» Olav otti vuoteestaan esille säkin, jossa oli vaatteita, hyvä

sotakirves ja peitsenkärki. Sitten hän ojensi pojalleen kukkaron:

»Tässä on neljä markkaa hopeaa, vanhaa, arvokasta rahaa. Minun tahtoni

on, että sinulla on oma hevonen, mitä pikemmin sitä parempi sinulle

annetaan silloin paremmin arvoa. Vapaan miehen pojalle on sopimatonta

käyttää herransa hevosta niinkuin mökistä lähtenyt renkipoika. Tämän

enempää et sinä nyt minulta saa, Eirik, niin kauan kuin olet kotoa

poissa. Sinä olet itse tahtonut valita retkesi suunnan — tee sitten

niin, ja tee sillälailla, että niität siitä kunniaa.»

Eirik nousi ja kiitti isää suudellen kädelle. Hänen tuli lämmin ja

hyvä olla, kun isä puhui hänelle kuten täysikasvuiselle; eipä isä

ollut usein pitänyt hänelle niin pitkää puhetta. Ja sittenkin se oli

pieni pettymys — tästä kohtaamisesta ei ollut tullutkaan sellaista,

jonkalaiseksi hän sen oli kuvitellut siitä hetkestä alkaen, jolloin

Tomas Rummuttaja oli tuonut hänelle Olavin sanan: hän oli odottanut,

että isä olisi ollut hyvin vihainen, torunut ja nuhdellut häntä

saadakseen hänet kotiin kanssaan, mutta silloin hän saisikin vastauksen

—. Mutta isäpä näytti ottaneenkin hänen pakonsa varsin rauhallisesti

eikä ajatellutkaan saada häntä kanssaan kotiin.

»Kiitos, minulla ei ole nälkä —» mutta Eirik otti sentään isän

tarjotessa eväslippaastaan ja ryyppäsi ahkerasti isän tarjotessa

haarikkaa. Oikeastaan hän vähän kerrassaan vilkastui — oli harvinaista

ja melkein juhlallista hänen istua näin syömässä ja juomassa isänsä

kanssa majatalossa ja kysellä sekä kuunnella kotikuulumisia — hän ja

isä, kaksi täysikasvuista miestä.

»Mutta mistä sinä sait tietää, että minä olin täällä Oslossa, ritari

Ragnvaldin luona?»

Olav hymyili niukkaa hymyään:

»Niin. — Kyllähän minä saan tietää melkein kaikki, mitä minä _tahdon_

tietää, Eirik. Kunhan sinä tulet minun ikääni, olet sinäkin ehkä saanut

siksi paljon järkeä, ettet sinä näytä kaikkea mitä tiedät.»

Eirik karahti hehkuvan punaiseksi — kaikkien mahdollisten, suurten

ja pienten pahojen tekojen muistot koko hänen nuoren elämänsä ajalta

tulvahtivat hänen mieleensä ja saattoivat hänet hetkeksi epävarmaksi.

Isä huomasi sen ja hymyili kuten äskenkin. Mutta hän puhui edelleen

rauhallisesti, antoi pojalle hyviä neuvoja, miten hänen piti käyttäytyä

nyt ritarin palveluksessa ollessaan, ja mainitsi jotakin omastakin

nuoruudestaan.

Majatalon viimeiset vieraat palasivat. Kirkonkellot soittivat tulia

sammutettavaksi, ja Eirik sanoi, että hänen oli lähdettävä.

»Minä aion lähteä huomenna keskipäivän maissa — tuskin minä sinua sitä

ennen näen?» isä kysyi.

Eirik ei luullut pääsevänsä.

»Ei, ei.» Olav saattoi ovelle. »Käyttäydy rehellisesti ja hyvin,

Eirik. Olkoon Jumala itse ja hänen armias äitinsä suojanasi.» Hän

suuteli nuorukaista kummallekin poskelle ja nyökäytti lyhyesti, kun

poika aikoi pysähtyä ovelle — Eirikin mieli oli tullut niin kummaksi

tästä juhlallisesta jäähyväisestä ja isän ohuitten, jäykkien huulien

suudelmasta.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Olavilla asiaa Claus Wiephartille, ja

saksalainen saattoi häntä torin poikki. Eteläisellä taivaalla heloitti

aurinko ohuen pakkasusvan sisällä, kullaten jään pinnan. »Ihana ilma,

Olav.»

He poikkesivat kapealle kadulle ranta-aittojen keskellä — se johti

kapealle rantasuikaleelle, josta tie vei jäälle. Torilta kuului

ratsastajajoukon jyminää, aseitten ja kannusten kilinää. — Olav ja

Claus painuivat aitanseinustaa vasten joukon kääntyessä solaan ja

ratsastaessa ohi. Etunenässä ratsasti lyhyt, leveä herra. — Olav

tunsi herra Ragnvald Torvaldinpojan ulkomuodolta. Hänen asejoukkonsa

seurasi yksitellen, sillä sola oli kapea. Silloin yksi hevosista oli

likistymäisillään kahden muun väliin, jono tuli rauhattomaksi, pari

hevosta nousi takajaloilleen. Olav näki Eirikin joukossa, hän istui

suorana ja varmana satulassa mutta hän ei huomannut isää, hänellä oli

täysi työ hillitessään hevostaan, joka näytti olevan aika raisu; hän

nauroi ja huuteli esimiehelleen keskellä höyryävää hevosjoukkoa.

»Mutta — eikö se ollut sinun poikasi?» kysyi Claus Wiephart.

»Oli kyllä».

»Niin, aika kuluu. Ennenkuin huomaakaan, on jo vanha mies. Miten vanha

sinä nyt olet, Olav?»

»Neljäkymmentä vuotta.»

»Sitten sinä olet nuorempi, kuin miltä näytät. Eikö Ingunnin kuolemasta

ole neljä vuotta? Sinä olet vielä liian nuori antaaksesi parran kasvaa

— ja nukkuaksesi ilman vaimoa talviyöt.»

»Näethän sinä, että minä ajan parran pois vielä, Claus — ja enköhän

minä vielä saa vaimoakin, jos se on minulle sallittu.» Olav naurahti.

Claus sanoi hyvästit ja meni omaan ranta-aittaansa. Olav kulki jäälle,

jossa tie vei kuparin väristä jään peilipintaa myöten jään reunalle.

Hän näki ratsastaja-joukon kaukana edellään — se suuntasi kulkunsa

lahden poikki Akerin nientä kohti, jossa kuningas Haakonin uusi linna

kohotti muurejaan pakkas-usvan keskeltä.

Taaskin ajatus Eirikistä kuristi köyden tavoin hänen sydäntään — mutta

nyt siinä oli kalvava kipu, sillä toinen oli niin nuori —.