Ystävyys, joka oli alkanut orastaa Olavin ja hänen Rynjulin ja
Skikkjustadin sukulaistensa välillä, sammui jälleen. Una oli silloin
keväällä sanonut siksi paljon, ettei hän nyt enää voinut siihen sen
enempää kajota. Ja niin he välttivät toisiaan. Sen vain Olav ymmärsi,
että Rynjulissa oltiin harmissaan.
Tavatessaan sillalla sira Hallbjørnin hän sai kuulla, mitä ihmiset
tohisivat hänen matkastaan. Pappi hyökkäsi hänen kimppuunsa jyrkällä
tavallaan:
»Sinä olet tyhmä kuin pässi, Olav, alkaessasi taas Torhildin kanssa
— hän narrasi sinut ostamaan sen viheliäisen mökkiräyskän ja vielä
hullumpaa on, että hän sai sinut luopumaan hyvästä naimiskaupasta.»
»Mitä puhetta se semmoinen on?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Minä
en kysy kenenkään neuvoa, ostanko maata tai otanko vaimon — niissä
asioissa minä teen ihan niinkuin tahdon.»
»Pyh! Kyllähän minä uskon sinun niin luulevan. Sinä luulit saaneesi
oman tahtosi lävitse tehdessäsi hänelle kuten hän tahtoi. Torhild
Bjørnintytär on viisain teistä kahdesta. Pidä vain varasi, Olav, ettei
hän kahlitse sinua jälleen paitansa nauhoilla.»
Olav vastasi vihaisena:
»Oli miten tahansa — tämä ei koske sinua, sira Hallbjørn, ellen jälleen
makaa hänen kanssaan. Minä voin kyllä pyytää neuvoa, missä haluan —
sinulta en sitä ole pyytänyt!»
Hän käänsi selkänsä ja hypähti veneeseensä.
Mutta sen jälkeen alkoi häntä kalvaa hiukaiseva Torhildin kaipuu —
päivää ja yötä, lakkaamatta. Jospa hän ottaisi hänet luokseen kaikesta
huolimatta. Jos kerran ihmisillä on halu sekaantua hänen asioihinsa,
niin annetaan heille jotain sekaantumisen aihetta. Entä Bjørn — hän
oli itse kieltäytynyt häntä ajattelemasta — karkoittanut ajatukset
heti, kun ne vain sinnepäinkin läksivät. Nyt hänestä tuntui yhtäkkiä —
maksoiko tämä vaivan? Häneltä oli moni asia mennyt päin mäntyyn — eikö
hän saisi omistaa edes sitä hyvää, mikä oli saatavana —.
Hän uneksi pojastaan sekä valveilla että nukkuessaan. Mutta
vaaleanverevän pojan takana hän näki toisen vaaleanverevän lapsen
— Cecilian. Hänen tähtensä oli Olavin kestettävä ja kieltäydyttävä
mielihalustaan. Ei olisi varmaankaan Cecilialle onneksi kasvaa kodissa,
jossa isän jalkavaimo pitäisi ohjaksia. Cecilian tulevaisuutta hän ei
vielä ollut pilannut eikä hän sitä tekisikään.
Olav näki tytärtään nykyjään hyvin vähän. Jos hän juoksenteli
pihamaalla leikkien ja isä pysähtyi juttelemaan hänelle, oli tällä
töin tuskin aikaa vastata. Yöt hän vietti Ragnan luona Torhildin
pirtissä. Mutta Ragna oli vain palvelija, kykenemätön kasvattamaan
Olavin säätyluokkaan kuuluvaa lasta tämän kehittyessä neidoksi.
Sitä paitsi Ragnalla oli koko talouden hoito ja kolme omaa lastaan
paimennettavana. Vanhin lojui koko päivän oven ulkopuolella kuolaillen
ja kuorsaten ja käännellen suurta päätään — lapsirukka ei tainnut olla
aivan täysijärkinen; mutta vuoden vanhat kaksoset olivat ketteriä kuin
kissanpojat ja ryömiskelivät päivät päästään pihamaalla ja kompuroivat
kynnysten yli.
Olav mietiskeli neuvottomana, mitä hänen pitäisi tehdä tyttärelleen,
jotta hän saisi hänelle kunnollisen kasvatuksen. Se asia olisi kyllä
kenties helpompi ratkaista, jos hän olisi nainut Disan. Vaikka eihän
kenestäkään naisesta voinut tietää, minkälainen äitipuoli hänestä
tulisi.
Vielä kaiken lisäksi oleskeli Liv talossa myöhään ja varhain — Cecilia
kuljeskeli paljon hänen kintereillään, hän ei muuta äitiä muistanutkaan.
* * * * *
Silloin tarjoutui aivan odottamaton apu näissä vaikeuksissa — niin
ainakin tuntui Olavista. Eräänä päivänä saapui hänen luokseen kaksi
miestä Tunsbergistä, jotka toivat tiedon, että Asger Maununpoika makasi
kaupungissa premonstratenssien luostarissa kuolemaisillaan ja halusi
puhua hänen kanssaan. Olavilla ei sinä päivänä ollut mitään tärkeätä
tehtävää ja oli myötätuulikin. Niinpä hän purjehti heti sinne.
Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että nyt alkoi tulla tällaisia sanomia
nuoruuden ajan tutuilta, jotka olivat painuneet unhoon vuosien
kuluessa. Hänestä alkoi tuntua kuin hän olisi päässyt pois vuoren
lumoista — ja kuten kerrotaan vuoreen loihdituista, niin alkoi tuntua
hänestäkin, hän oli vieras ja välinpitämätön näitä ihmisiä kohtaan.
Eipä siltä, että hänen ja Hallvard Steinfinninpojan tai tveitiläisten
välit olisivat olleet koskaan erittäin lämpimät. Asger oli ollut hänen
ystävänsä: he olivat tuttuja vuosien takaa, ja Tanskassa ollessaan he
olivat olleet sangen paljon yhdessä, vaikkei suhde ollutkaan mikään
erikoisen läheinen — tämä ystävyyssuhde oli ainoa maanpaossa solmittu,
joka ei ollut katkennut. Muuten enon luona Vikingavaagissa vietetyt
vuodet tuntuivat Olavista vanhalta, melkeinpä unohtuneelta unelta.
Mutta Asger tuli tänne Norjaan maanpakolaisina kulkevien tanskalaisten
herrojen kera, ja niin heistä tuli Tanskaan hyökätessä ratsutoverit.
Muistaessaan näitä sotakesiä valtasi Olavin ilo — hän iloitsi
saadessaan nähdä aseveikkonsa. Tällaisen mielialan vallassa hän seisoi
käsi peräsimessä, katse merimerkkeihin luotuna. Tuskinpa Asger sentään
oli niin kuoleman kielissä kuin miehet sanoivat, eipä se olisi hänen
kaltaistaan —.
Mutta kun hänet seuraavana aamuna johdettiin siihen ullakko-huoneeseen,
jossa tanskalainen makasi, näki hän heti, ettei kuolema ollutkaan
kaukana. Asgerin suuret ja leveät kasvot olivat punaisen parran
keskellä aivan harmaanviheriät ja hänen voimakkaasta, vähän käheähköstä
äänestään oli enää jäljellä särkynyt kähinä. Hän sanoi itsekin heti
ystävänsä nähtyään: »Minusta tuli nyt loppu, Olav.»
Pienen päätyikkunan alla olevalla arkulla istui vanha vaimo ja pikku
tyttö. Vaimo nousi ja ojensi Olaville kätensä tämän tervehtiessä. Hänen
ulkomuotonsa herätti Olavin huomiota: hän oli ainakin päätänsä pitempi
Olavia, hartiakas, laiha ruipelo mustassa puvussaan; huivin päällä oli
hänellä tummansininen leskenhuntu. Kapeat, kalpeat kasvot lienevät
olleet kerran harvinaisen kauniit: tuuheitten, raudanharmaitten
kulmakarvojen alla loistivat vieläkin suuret, siniset silmät ja hienon
kyömynenän selkä hohti kuin elfenluu. Mutta posket olivat täynnä
ryppyjä ja suupielissä kasvoi voimakkaita partatupsuja. Hän oli Asgerin
vaimon äiti ja hänen nimensä oli Märtta Birgerintytär. Olav ei ollut
milloinkaan tuntenut ketään Märtta-nimistä naista, mutta tämä ei
ainakaan tuottanut häpeää suojelus-pyhimykselleen, Betanian hyvälle
emännälle.
Nainen lähti heti ulos ja Olav istuutui ystävänsä vuoteen reunalle.
Asger oli henkipatto sekä Norjassa että Tanskassa; hänelle oli sattunut
sellainen onnettomuus, että hän oli tullut surmanneeksi erään rikkaan
miehen kotiseudullaan Hisingissä, jossa tämä oli eräässä talossa
vävynä. Ja surmattu oli ollut sekä kuningas Haakonin että kreivi
Jaakopin ystävä. Hän oli paennut tänne Tunsbergiin; hänet tunnettiin
täällä luostarissa entisistä ajoista ja näin sairaana arveli hän
saavansa olla rauhassa ainakin sen ajan, jolloin hän hieroi sovintoa
— tai saisi kuolla tässä pyhäkössä. Apotti väitti luostarilla olevan
turvapaikan oikeudet, vaikkakin oli epävarmaa, oliko se milloinkaan
lailla vahvistettu. Mutta olipa miten tahansa, nyt oli kysymys siitä,
ottaisiko Olav hänen anoppinsa ja lapsensa luokseen? Olav lupasi heti
ja vahvisti sen kädenlyönnillä.
Hän oli kuullut aikoinaan, että Asger oli tehnyt etelässäpäin hyvät
naimakaupat. Mutta nyt Asger kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut
kolmisen vuotta sitten, ja hän itse oli viime vuosina ollut kivulloinen
erään talvella kärsimänsä haaksirikon jälkeen; hänen sisuksissaan oli
silloin jotain särkynyt ja sen jälkeen hän oli sylkenyt verta, eikä
ruoka tahtonut maittaa.
»Etkä sinä sentään ollut niinkään kykenemätön, koska kaasit Paal-herran
sotisovassaan», Olav ei voinut olla hymyilemättä.
Asger nauroi ja yski pahasti. Ei —. Olav huomasi, että anoppi oli
ollut suurena tekijänä näissä riidoissa — niin, kyllä hän oli sen
näköinenkin, eikähän Asgerkaan ollut koskaan ollut mikään ääliö. Mutta
mies oli tottunut siihen, että hänen onnensa nousi ja laski, ja hän
alistui rauhallisena nykyiseen häviöönsä. Lapsen kohtalo näytti sentään
kovin huolestuttavan häntä.
Olav katsoi arkulla istuvaa tyttöstä ja ojensi hänelle kätensä:
»Tulehan tänne, pikku Bothild, sinusta tulee minun kasvattityttöni —
meidänhän pitää vähän jutella yhdessä.»
Lapsi istui hiljaa kuin hiiri ja vieraan jutellessa hänelle hän painoi
silmäluomensa alas — hänen silmäripsensä olivat pitkät ja mustat. Hän
oli vähän suurempi Ceciliaa — kuusivuotias, sanoi hänen isänsä.
Olav huomasi, että hän oli mitä kaunein lapsi, vaikka olikin Asgerin
näköinen. Hänellä oli leveät kasvot, kuten isällään, matala, leveä
otsa, silmät toisistaan kaukana, leuka neliskulmainen, mutta hänen
ihonsa oli häikäisevän kaunis ja otsa, jota kaksi paksua, rinnalle
riippuvaa, punaisen ruskeata palmikkoa reunusti, oli maidonvalkoinen.
Kun hän vilkaisi nopeasti Olaviin, näkyivät taivaan siniset silmät. —
Olavia saattanut maallikkoveli oli pistänyt tytön käteen suuren omenan
ja nyt hän istui pitäen sitä kaksin käsin helmassaan eikä ollut sitä
edes maistanutkaan — hän oli siinä niin hiljaisen ja aran näköinen kuin
ymmärtäisi, miten hyljätty ja ilman ystävää hän oli maailmassa.
Olav ei ollut milloinkaan pitänyt omenan tuoksusta, se oli hänen
mielestään äitelä ja inhoittava — ja nyt se sekaantui sairaan ja
vuodeolkien ja inhoittavien, hikisten villavaatteitten hajuun. Ja
liikkumaton, surullinen lapsi herätti Olavin sydämessä selittämättömän
hellyyden ja tuskan tunteen. Hänen sielussaan tulvailivat varjojen
tavoin muistot kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut nuoruudesta,
jota ei kenkään suojellut, vaan joka oli loppunut ennen aikojaan; ja
kaikki, mitä hän oli omista lapsistaan ajatellut, jos he joutuisivat
turvattomiksi, ja lapsesta, jonka isä hän oli, mutta johon hänellä ei
milloinkaan olisi isän oikeuksia. Hän nousi, meni pikku tytön luo ja
hyväili pehmeätä, viileätä lapsen poskea.
»Etkö sinä katsokaan minuun, Bothild — minä tahdon sinun parastasi.
Minulla on kotona tytär, Cecilia — nyt teistä tulee kasvatus-siskot ja
elätte yhdessä — Mitä sinä siihen sanot?»
Bothild liukui äänettömästi arkulta ja pujahti Olavin käden alitse.
»Minä tahdon olla sinun luonasi, isä kulta», hän sanoi haikeasti.
Olav otti hänen omenansa maasta ja ojensi sen hänelle.
Asgerin pienet, kirkkaansiniset silmät avautuivat kuin kovassa
tuskassa; hänen äänensä sointu oli avuttoman heikko:
»Sinä et saa pahastua, Olav-veikko. Minä olen hoitanut tätä tytärtäni
enemmän kuin olisi ollut tarpeellista.» Hän kietoi kätensä tyttösen
ympärille, painoi hänen pienen, tumman päänsä kainaloonsa. »Älä pahastu
tästä —»
»En, en.» Olav istui vuoteen laidalla ja katseli syrjään. Hänen oli
paha olla sääliessään isää ja tytärtä.
* * * * *
Kuukauden päästä Olav sai sanan Asger Maununpojan kuolemasta, mutta hän
ei päässyt ennen joulua hakemaan vanhusta ja lasta. Apotti kertoi, että
vainajan omaisuus oli takavarikoitu, mutta että Märtta Birgerintytär
oli koonnut arkkuunsa aikamoisen määrän irtainta. Koska Asger oli aina
eläessään osoittanut olevansa munkkien ystävä, ehdotti apotti, että
ellei Olav mielellään ottaisikaan köyhää lasta luokseen, hän kyllä
kirjoittaisi Osloon Groa rouvalle ja pyytäisi häntä ottamaan Bothildin
Jumalan nimessä — tyttönen sopisikin parhaiten nunnaksi, sillä hän oli
lempeä ja hiljainen, herttainen lapsi. Olav kiitti, mutta hän sanoi
luvanneensa vainajalle olla Bothildille isänä.
* * * * *
Tullessaan apotin luota Olav oli kompastua lapseen — tämä oli solassa
polvillaan leikkimässä kivillä. Oli kolea, tuulinen ilma ja solaan
tuprutti lumiräntää; Olav jutteli tytölle ja pyysi häntä nousemaan.
Bothild ei vastannut, mutta totteli heti. Olav tarttui hänen käteensä;
se oli jääkylmä, ja hän hieroi lapsen käsiä omiensa välissä. Hänellä
oli jotain asiaa veneelleen ja hän kysyi, lähtisikö tyttö hänen
kanssaan. Bothild nyökäytti ja Olav talutti häntä.
Pikku kätönen lepäsi niin turvallisena hänen kourassaan että hän tuli
vallan liikutetuksi; jos hän tarttui Cecilian käteen, nykäisi tämä sen
heti pois; Cecilia ei osannut kävellä hiljaa aikuisen rinnalla. Mutta
hän ei saanut kasvatiltaan mitään muuta irti, kuin hiljaisen kyllä ja
ei.
Hän vei Bothildin jälleen kanssaan vierastupaan ja istuutuessaan tulen
ääreen kuivaamaan vaatteitaan hän nosti lapsen syliinsä. Tyttönen istui
siinä, nojasi päätään hänen rintaansa; hänen tukassaan oli suloinen
tuoksu. Olav kohotti hänen päätään ja suuteli häntä suulle — silloin
hän tunsi pehmeitten lapsen huulten liikahtavan — lapsi vastasi
suuteluun. Lämmin virtaus tulvahti hänen lävitseen.
Eirik olisi pienenä mielellään istunut hänen sylissään, mutta Cecilia
rynnisti heti maahan, kun hän oli nostanut hänet syliinsä. Ja jos hän
yritti suudella tytärtään, huomasi hän, ettei tämä pitänyt siitä.
* * * * *
Viime vuosina Olav oli nukkunut tuvassa, entisessä aviovuoteessaan.
Hän nukkui paremmin kuin moneen vuoteen, mutta nytkin hän saattoi
usein maata kauan valveilla. Silloin oli hauskempaa valvoa täällä kuin
kamarissa, jonne ei milloinkaan päivän valo päässyt, joten ilma oli
kalseata ja ummehtunutta, ja jossa aina oli raaka hylkeenrasvan ja
siellä talvisaikaan säilytettävien ruokien haju. Tuvassa oli ihmisten
ja savun haju; öiseenkin aikaan tuntui lieden tuhkaan peitetyistä
hiilistä hohtavan lämpöä. Eräänä yönä oli osa räppänäluukkua pudonnut
tuulen tuomana alas, eikä Olav ollut tullut sitä korjanneeksi.
Kuutamolla hän näki kalvoruudun läpi kajastuksen ja aamuisin päivän
koiton. Olav piti siitä.
Nyt Olav muutti jälleen kamariin; Märtalla ja lapsilla piti olla tuvan
eteläisin vuode.
Olav oli odottanut, että Cecilia huutaisi ja rimpuilisi. Kuullessaan,
että hänen oli nukuttava vieraan eikä Ragnan kanssa, kuten hän
oli tottunut. Mutta kävi toisin. Hän saapui Hestvikeniin myöhään
iltapäivällä, sillä hän oli viipynyt Tunsbergissa kolme päivää ja oli
saanut pysytellä maissa myrskyn vuoksi. Bothild oli paremminkin kuollut
kuin elävä.
Olavin kantaessa hänet huoneeseen — koko illan hän keinui kuin veneessä
jakkaralla, jolle Olav oli hänet sisään tuodessaan asettanut. Ihmisiä
tuli ja meni, käveli sinne ja tänne, ja koko ajan Cecilia Olavintytär
hääri vieraan tyttösen ympärillä, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä
olivat selkoselällään ihmettelevinä vaaleitten kiharoitten alla.
Tuskin Märtta oli saanut lapsi-paran peiton alle ja Olav virkkanut,
että Cecilian oli nyt nukuttava kasvatussiskon vieressä — kun Cecilia
käden käänteessä vetäisi vaatteet yltään ja kiipesi vuoteeseen. Vähän
ajan kuluttua Märtta toi pielusta; hän tarttui jo uneen vaipuneeseen
Bothildiin asettaakseen sen hänen alleen. Silloin Cecilia levitti
kätensä vieraan lapsen päälle:
»Älä koske häneen! Hän on minun siskoni!»
* * * * *
Paikkakunnalla naureltiin, että Olav oli vihdoin viimein perinyt
rikkaat tanskalaiset sukulaisensa: hän oli perinyt anopin! Hänelle
keksittiin heti liikanimi ja häntä alettiin kutsua nimellä: Mahtava
Märtta-rouva.
Olav oli tyytyväinen uuteen emäntään. Hän pääsi nyt huolehtimasta
muista kuin omalle alalleen kuuluvista toimista, ja vieras näkyi olevan
Ceciliallekin hyvä.
Galfrid Rikardinpoika oli Olaville jonkin verran velkaa ja nyt hän
tarjosi sen suoritukseksi hyvän naarashaukan — Galfrid oli ostanut
sen keväällä eräältä islantilaiselta, mutta hän ei ymmärtänyt paljon
mitään haukkametsästyksestä ja halusi päästä siitä eroon. Olav tiesi
ennestään, että Hestvikenissä oli vaikea pitää lintuja, niin että
ne säilyisivät hengissä talven yli, eikä hänellä ollut nykyisin
ainoatakaan hevosta, joka olisi pystynyt sellaiseen metsästykseen.
Mutta hän ei sittenkään voinut hillitä haluaan omistaa lintu. Hän
ratsasti se mukanaan joinakin aamuina niin kauan kuin maa oli lumeton.
Useimmiten se pyydysti vain metsäkanoja, mutta joskus häntä onnisti
ja hän näki sen ajavan haarahaukkaa. Kun hän sitten palasi kotiin
innostuneena ja haltioissaan suurenmoisesta näystä, ilmataistelusta,
sai Eirik runsain mitoin nauttia isän hyvästä tuulesta. Pojan
jutellessa, miten hän keväällä ottaa kiinni haukan poikasia ja
kasvattaa niitä metsästyshaukoiksi, Olav naurahti — se ei ole niinkään
helppoa tottumattomalle, mutta hän oli yritellyt sitä omassakin
nuoruudessaan ja hän lupasi auttaa Eirikiä parhaansa mukaan. Pojan
tehtäväksi jäi hiekan tuonti sisään ja linnun alustan puhtaana pito;
isä opetti häntä puuhailemaan linnun kanssa, pujahuttamaan hilkan sen
yli ja sitomaan sen nilkan. Lintu yhdisti miehen ja pojan hyviksi
ystäviksi.
Sitten haarahaukat muuttivat pois ja lunta satoi. Olav oli pannut
kamariin orren haukalle ja ripustanut sinne tilkkuja pesäksi.
Öisin, kamarin seinien vetäytyessä huurteeseen ja peiton muuttuessa
hänen hengityksestään härmäiseksi, hän makasi kuunnellen liikkuuko
lintu. Hän oli huolissaan sen voinnista, ettei se tulisi kevääksi
käyttökelvottomaksi. Hän koetteli sen nilkkoja ja tarkkaili sen
syömistä. Hän iloitsi kuitenkin sanomattomasti tällaisen aarteen
omistamisesta, joka oli niin ylpeä ja raisu, mutta samalla niin heikko
ja hento. Hän nautti sen painosta käsiselällään, hän kantoi sen valoon
ja tarkasteli sen hienoja piirteitä, harmahtavaa kaulusta ja vaalean
ruskeita juovia, jotka loistivat sen valkoisista höyhenistä. Öisin
pakkasen vaimentaessa kaikki hajut hän oli kuitenkin tuntevinaan sen
voimakkaan petolinnun hajun ja hän kaipasi kevättä ja iloitsi siitä,
niinkuin ei ollut tehnyt moneen aikaan.
— Hirvet olivat paenneet paikkakunnalta parin suuren susitalven jälkeen.
* * * * *
Mitä pitemmälle uusi vuosi kului, sitä useammin Olav huomasi, ettei
talossa ollut sopua, sillä Eirik vastusti Märtta rouvaa. Olav suuttui,
sillä hän kaipasi rauhaa — hän torui poikaa ankarasti, mutta poika ei
näyttänyt ottavan totellakseen. Olav oli varma siitä, että vika oli
Eirikissä — eihän niin kunnioitettava nainen, kuin Märtta Birgerintytär
oli, voinut odottaa Hestvikenin pojan käyttäytyvän raa’asti ja tyhmästi
kuin mikäkin tomppeli.
Eirik ei ollut ennen kiinnittänyt suurestikaan huomiota pikku
siskoonsa. Mutta hän ei ollut myöskään milloinkaan häntä kiusannut
— kun hän joskus kääntyi hänen puoleensa, tapahtui se tavallisesti
ystävällisyyttä osoittaen tai hän auttoi tätä leikeissä. Nyt sekin
muuttui; hän oli lakkaamatta pikku tyttöjen kimpussa, näykki heitä ja
oli mielissään, kun Cecilia suuttui ja sähisi kuin haukan poikanen.
Toinen ryömi vain surkeana poikaa pakoon nurkkaan.
Olav tuli eräänä iltana ulkoa; hän jäi eteiseen hetkiseksi etsimään
arkkua, jossa hänen nuolenvartensa, nuolensa ja sulat olivat — hän
aikoi sinä iltana panna lintunuolensa kuntoon. Hän liikkui hiljaa ja
ääneti, kuten hänen tavakseen oli tullut viime vuosina, jolloin hänellä
oli ollut niin paljon pohtimista — hän oli alkanut vihata hälinää.
Tuvasta kuului lasten ääniä — Eirik nauroi ja Cecilia oli vihainen.
Olav kurkisti sisään. Cecilia istui lieden ääressä pienellä,
kolmijalkaisella, omalla jakkarallaan. Vanha Tore renki oli tehnyt
sen hänelle. Hän istui pidellen kaksin käsin jakkaran laidasta ja
tenäsi jaloillaan lattiaan. Hänen huulensa olivat mytyssä ja silmät
tuijottivat pyöreinä palloina — valkuaiset olivat melkein yhtä
siniset kuin silmäterät — hän muistutti pientä, valkoista, vaanimassa
olevaa kissanpoikaa. Hänen takanaan seisoi Eirik, jalka jakkaran alla
keinutellen sitä — Cecilia pani vastaan koko painollaan.
Olav nouti sisästä lyhdyn. Eirik läksi sisarensa luota, mutta tuskin
isä pääsi eteiseen, kun hän alkoi jälleen. Hän heilutteli punaista
lettinauhaa — laski sen sitten lattiaoljille. Cecilia koetti olla
nokkela, mutta Eirik oli nokkelampi, nauraen hän heittäytyi syrjittäin
jakkaralle.
Sisko ponnahti pystyyn ja iski molemmat kätensä pojan tukkaan. Hän
ravisti ääneti; Eirik nauroi ja keikutti tyttöä edestakaisin, kunnes
toinen suistui liedelle, ojensi kätensä vastaan ja kosketti vielä
hehkuvaa halonpäätä. Silloin hän päästi huudon ja ryntäsi veljensä
kimppuun, sylki hänen jälkeensä, niin että kuola valui pikku leukaa
myöten.
Olav astui sisään, tarttui lujasti Eirikin käteen ja väänsi sitä —
poika oli tarttunut Cecilian tukkaan, kun tyttö yritti häntä purra. Isä
nosti tytön syliinsä:
»Sinä näyt olevan pikku tyttöjen kanssa tukkanuottasilla —»
»_Hän_ tarttui ensin minun tukkaani —»
»Niinkö se olikin!»
Eirik karahti tulipunaiseksi. Cecilia muisti polttaneensa kätensä
ja alkoi itkeä surkeasti. Olav hyvitteli tyttöä, etsi kalanmaksaa
ja voiteli sillä palaneen paikan. Bothild tuli piilostaan esille
katselemaan.
Olav oli iloinen saadessaan pitää vähän aikaa Ceciliaa sylissään ja
toisen tytön nojaamassa polveensa. Eirikiä hän ei ollut näkevinään.
Mutta Märtta-rouvan ja Ragnan tullessa sisään ruokaa tuoden ja Märtan
kysyessä mitä oli tapahtunut, Olav vastasi vain: »ei mitään.»
Silloin Cecilia nosti päätään isän povelta:
»Eikö Eirikin nyt ole annettava minulle minun hevoseni, isä?»
»Tietysti on hänen annettava sinun hevosesi.»
»Ei se ole hänen hevosensa», sanoi Eirik, lehahtaen jälleen punaiseksi.
Silloin Märtta-rouva tarttui asiaan:
»Minä annoin pikku tytölle pienen puuhevosen, jonka minä löysin Eirikin
vuoteesta pannessani jouluksi olkia. Nyt ovat lapset riidelleet siitä
kaksitoista viikkoa —»
Olav hymyili ivallisesti:
»Onko se hevonen sellainen aarre, Eirik, ettet sinä voi suoda sitä
sisarellesi?»
»On», Eirik vastasi uhmaten. »Äiti vuoli sen minulle, kun minä olin
pieni.»
»Silloin on sinun annettava se Eirikille», Olav virkkoi. »Kyllä sinä
saat puuhevosia niin paljon kuin haluat.»
— Illallisen jälkeen tuli Eirik isän luo kysyen, saisiko hän auttaa
häntä nuolien teossa. Olav vastasi myöntäen. Kerran kun ei Eirik
tahtonut saada sulkia pysymään paikallaan, Olav pysäytti työnsä, katsoi
häneen ja virkkoi:
»Etpä sinä ole erittäin kätevä.»
Se ei ollut totta; Eirik oli nopea ja reipas, tässä varressa vaan oli
vika, sulkien reiät olivat liian matalat.
* * * * *
Eräänä päivänä, jonkin aikaa myöhemmin, isä ja poika olivat aittojen
luona panemassa lintuja säilöön, Olav nylki, Eirik avasi rinnan,
pani tiinuun ja suolasi. Olav kuivasi käsiään tuon tuostakin
takinliepeeseen; Eirik olisi mielellään tehnyt samoin, mutta suola
kirveli hänen haavoittuneita, ajettuneita käsiään, niin että kun hän
vain koskettikin karkeata villaista, koski kipeästi.
Etelätuuli ulvoi aitan seinustalla ja vähän väliä sadekuuro sataa
rapisi. Lattian alla solisi ja loiskutteli meri, viilteli jäälevyjä
ja särki niitä kallioita vastaan. Paha ilma oli tulossa Eirik oli
sanomattoman iloinen saadessaan olla täällä kahden kesken isän kanssa
ja häntä auttamassa.
Haakon-kuningas tuli Elvenista pohjoiseen Tunsbergiin heti pääsiäisen
jälkeen. Vuonon rantamilla huhuttiin, että rauha oli solmittu Tanskan
kuninkaan kanssa kahdeksi vuodeksi. Ihmiset tulivat iloisiksi, sillä
ensimmäiset huhut kuninkaitten kohtauksesta kertoivat kuningas Haakonin
aikoneen keväällä hyökätä Tanskaan entistä suuremmalla laivastolla.
Olav vain ei tuntenut iloa touontekoon ryhtyessään. Tuntui tukalalta
ajatella kesää Hestvikenissä. Hän ei mietiskellyt mitä varten päivät
nyt tuntuivat paljon tyhjemmiltä, kun hän vihdoinkin vapautui siitä
tuskasta ja huolesta, minkä aina sairasteleva vaimo aiheutti. Aika oli
silloin tuntunut hänestä pitkältä; nyt se kyllä kului nopeasti — ja
sittenkin täytti hänen mielensä ainainen levottomuus. Hänestä tuntui,
kuin hän olisi myynyt sielunsa ja hänet olisi petetty maksussa.
Täällä lahden poukamassa, mäen töyrämällä kohoavassa talossaan
puuhaileminen — kalastusveneissään merelle lähtö, maassa raataminen,
myllymatkat ja käynnit Saltvikenissä — hän ei ollut kaiken tämän
vuoksi vaientanut loppujen lopuksi ääntä, joka oli häntä niin kauan
kehoitellut ja vaatinut. Koko se sielun salainen taistelu, joka oli
kahdentoista vuoden aikana täyttänyt hänen elämänsä, oli kuin hänen
ja erään toisen kutoma kangas. Ja hän oli tehnyt kuin tekee nainen,
joka irroitettuaan kangaspuista kutomansa kankaan, käärii sen kokoon
ja kätkee sen lukittuun arkkuunsa. Olavista tuntui kuin hän olisi
heittänyt avaimen mereen.
Mutta hän ei ollut tehnyt niin päästäkseen näille rauhallisille
päiville. Hän oli unohtanut kokemuksensa Englannissa ja siellä
ajattelemansa ajatukset niin tyystin, että hänestä itsestäänkin tuntui
mahdottomalta voida siten unohtaa. Mutta kaukaa häämöitti sentään
muisto jostakin, joka oli aiheuttanut ratkaisun: sen herätti urhojen
laulu ja hänen lyhyeen, raikkaaseen maanpaossa vietettyyn nuoruuteensa
sekaantunut suolaisenimelä veren maku, ja hän muisti taistelun
nautinnon — oli eläviä, lihaa ja verta olevia vihollisia, ryöväreitä,
jotka tarttuivat puukkoon pilkkopimeässä. Hänet oli ikäänkuin näillä
lahjottu — suurtahan se ei ollut, mutta siinä oli kylliksi johtamaan
hänet ratkaisuun sinä hetkenä, jona hän oli toden teolla ja ainiaaksi
luopumaisillaan Jumalasta, koska sen, josta kerran oli tullut
pakolainen ja petturi, oli niin vaikeata palata oikean isäntänsä
sotalipun alle. Kolmekymmentä hopeapenninkiä oli liian pieni omaisuus
houkuttelemaan Juudasta. Siihen kyllä johti Neitsyt Marian niiden
matkarahojen hoito, joita hänen olisi ollut tehtävä tili.
Ja Olavin valtasi tämä tunne joskus kevään kuluessa. Hän seisoi
kalpeana ja äärettömänä kaartuvan iltataivaan alla, joka kellersi
vaarojen yläpuolella vuonosta länteen; vedenkalvo liikehti hänen
edessään rauhatonna ja harmaana; pimenevillä rantamilla meri lauloi
yksitoikkoista lauluaan. Olav peseytyi pirtin oven edessä olevassa
soikossa. Tekipä hän mitä tahansa — kaikki hänen päivätyönsä alkoivat
ja päättyivät siihen, että hänen oli poljettava pihapolkuja edes
takaisin, kavuttava sisään ja painuttava kamariinsa nukkumaan. Hänet
valtasi äkkiä kiusaus tehdä Juudaksen tavoin — hänestä oli niin hiton
vastenmielistä mennä muitten joukkoon.
Talvella huhujen levitessä sotaretkestä Olav oli luvannut kevään tullen
ottaa Eirik kerallaan laivaan. Ja niin kauan kuin kaikki luulivat
retkestä tulevan täyttä totta, Eirik touhusi mitä kaikkea hän ottaa
mukaansa, ja hän yritteli harjoitella aseitten käyttöä. Mutta kun
sitten tulikin tieto rauhan säilymisestä, tuli Eirikille entistä
kiireempi, ja nyt hän selitteli, että jos ja jos —, niin —. Olavia
suututti, kun hän kuuli pojan siitä sohisevan.
Olavia harmitti myös Eirikin ainainen laulunjurina. Se ei ollut
kiusannut häntä niin paljon Eirikin pienenä ollessa, pojalla oli
silloin ollut kirkas, suloinen ääni. Mutta nyt hänellä oli äänenmurros
ja siitä huolimatta hän lauleli se ei kuulunut kauniilta —.
Olav lähetti Eirikin eräänä heinänkorjuupäivänä, päivällisen maissa,
kotoa noutamaan kantoköyttä. Sitä kesti odottaa — ukkonen jyrähteli
Hudrheimin kukkuloitten yllä, ihmiset häärivät saadakseen heinät
kuivina katokseen, ja Olavia suututti yhä enemmän kulkiessaan ja
kanniskellessaan heiniä sylissään. Hän läksi kotiin juoksujalkaa.
Cecilia oli pihalla palloa heittämässä; hän heitti pallon aitan
seinään, otti sen kiinni yhdellä kädellä — toinen pikku käsi heilui
vapaana samassa tahdissa; aina palloa heittäessään hän nosti suloisesti
vaaleata päätään. Bothild istui katsellen.
Samassa Eirik juoksi sisarensa ja seinän väliin ja nappasi pallon.
Hän juoksi takaperin pitkin mäkeä heitellen palloa ilmaan ja ottaen
kopin, Cecilia yritti perässä koettaen tavoittaa sitä. Eirik oli väliin
heittävinään sen hänelle: »Ota, ota, ota nyt —», mutta hän vain kiusasi
toista. Samassa hän heitti sen katon yli.
Silloin hän näki isän. Hän sieppasi mäellä viruvat köydet ja ojensi ne
hänelle.
»Etkö sinä olisi löytänyt mistään vielä mädempiä —-»
»Eivät nämä ole mätiä, isä kulta», vastasi Eirik varmasti.
Olav painoi jalkansa vyyhteen, nykäisi ja heitti köydenpätkät pois.
Eirik aikoi kääntyä aittoja kohti, mutta isä käski lyhyesti:
»Hae siskosi pallo —», hän läksi itse etsimään ehjää köyttä.
Aitassa oli yhtä ja toista sekaisin. Olav asetti kaikki paikoilleen
ennenkuin läksi ulos. Hän seisoi käärimässä köyttä vyyhdille, kun
hän kuuli maitohuoneen luota melua Märtta oli antanut pikku tytöille
kermakehlon nuoltavaksi. Mutta Eirik toppasi sinne myös nuolemaan.
Märtta tarttui häneen ja työnsi pois. Eirik huusi kiukuissaan:
»Sinä käyttäydyt kuin tämä talo olisi sinun — eivät suinkaan ne ole
sinun kermakehlojasi.»
Märtta ei ollut häntä kuulevinaan, mutta Cecilia härnäsi häntä sormi
suussa. Eirik raivostui ja huusi:
»Ei tässä talossa ole mikään sinun — jos isä antaa sinulle asunnon ja
ruoan meidän tavarastamme, sinulle ja kakarallesi —»
Olav oli samassa hänen rinnallaan.
»Sepä ei ollut kohteliaasti sanottu, Eirik. Sinä saat pyytää sitä
kasvatusäidiltäsi anteeksi.»
Eirik seisoi jyrkkänä ja uhmaten; hän punastui. Olavissa kuohahti viha:
»Pyydä Märtalta anteeksi — suutele rouvaa kädelle ja tee kuten sanoin.»
Salama välähti vuonon yli sinertävän synkässä ilmassa. Olav laski
puoliääneen odottaessaan jyrähdystä. Kaiku kiiri kadoten tunturien taa.
»Joudu nyt, tee kuten käskin ja lähde sitten kanssani heinää
korjaamaan.»
Eirik ei hievahtanutkaan. Olav veti köyttä sormiensa lomitse. Hän sanoi
sitten kylmästi ja hiljaa.
»On jo pitkä aika siitä kun sinua kuritin, Eirik. Mutta tee nyt kuten
käskin, muuten saat maistaa tästä.»
Eirik notkisti toisen polvensa ja suuteli nopeasti Märtta
Birgerintyttären kättä. Mutta samassa Olavista tuntui pahalta nähdä
poika noin säälittävänä.
Isä sieppasi köysinipun ja läksi juoksujalkaa niitylle. Hän ei
edes vilkaissutkaan, seurasiko poika vai ei. Vaikkakin poika oli
täydellisesti ansainnut nöyryytyksen — raivostutti Olavia kuitenkin,
että hänen oli täytynyt siten nöyryyttää poikaa vieraan edessä; hän
vihasi sen vuoksi Eirikiä.