Eirik oli sattunut Olavin Englannin-matkan aikana saamaan tiedon siitä,
että hän oli avioliitossa syntynyt.
Hänen oli mentävä eräänä päivänä pussi selässään Rynjuliin — siinä oli
Olavin vaimonsa hautajaisiin lainaamat kuparit ja kattilat. Pieni,
ilkeä koiranpahanen oli siellä tavallisesti pihalla kahleissa, mutta
sinä päivänä se oli ryöstäytynyt irti ja ryntäsi Eirikin kimppuun
purren jalkaan. Eirik potkaisi pentua, niin että se kieri ulvoen pitkin
ruohikkoa. Torgrim riensi raivoissaan ulos:
»— pelkää mokomaa pientä koiraa — ja potkii penikkarukkaa — sitäpä ei
tekisi kukaan muu kuin tuollainen sinunlaisesi porton poika!»
Eirik tuli tupaan, jossa Una järjesteli astioitaan; silloin pojalta
pääsi:
»Una, onko se, mitä Torgrim sanoi — onko se totta?»
»Mikä onko totta?» hän kysyi seisten puukuppiensa luona kumarassa.
»Porton poika — sehän on äpärä, eikö olekin, Una?» Eirik kuiskasi
tuskissaan.
»On — miten niin?» Una kohotti katseensa ja näki pojan seisovan
kalpeana kuin palttina, kapeat kasvot epätoivon vallassa. »Pyhä Maria,
mikä sinua vaivaa, Eirik?»
»Olenko minä sellainen — puhu totta, rakas Una!»
Una Arnentytär seisoi ällistyneenä.
»Niin, kyllä minä olen sen jo kauan tiennyt», Eirik kuiskasi.
»Minkä sinä olet tiennyt! Etkö sinä häpeä puhua sellaista isästäsi —
ja äidistäsi, joka makaa mullan alla. — Varjelkoon, mitä sinä nyt taas
olet keksinyt!»
»Mutta kuulithan sinäkin, mitä Torgrim sanoi — isä itsekin kutsui minua
äpäräksi kerran —.»
»Pitäisihän sinun se tietää», Una virkkoi lempeämmin, »ettei heistä
kumpikaan kutsuisi sinua sillä nimellä, jos sinä olisit sellainen.
Onhan sinulla toki sen verran järkeä, että tajuat sen suuttuneen miehen
puheeksi.»
»_Oliko_ äiti siis naimisissa isän kanssa», Eirik kysyi.
»Tuskinpa sinun sitä tarvitsee kysyä. Olav kohteli ihmisparkaa sekä
kunniallisesti että hyvin koko hänen elämänsä ajan. Etkä sinäkään muuta
nähnyt.»
»Isä otti häneltä avaimet ja antoi ne jalkavaimolleen», mutisi Eirik.
»Ja se tapahtui vähän ennen äidin kuolemaa.»
»Älä sellaisia juttele, poika.» Una punastui kiukusta. »Sinä et sitä
ymmärrä. — En minä tahdo puhua äiti-raukastasi pahaa — eihän hän
voinut sille mitään, että hänen sukulaisensa olivat vilpillisiä Olavia
kohtaan, vielä lisäksi kun äitisi oli sellainen kuin oli, sairas
ja yksinkertainen. Ei kukaan voi vaatia, että miehen täytyy tyytyä
sellaiseen naimakauppaan, jonka meidän serkkumme joutui tekemään.
Tuskin Steinfinninpojat olivat saaneet rikkaan perillisen käsiinsä, kun
he jo solmivat naimakaupan pikku pojan ja yhden tyttärensä välillä;
ei Olavilla ole milloinkaan ollut mitään iloa eikä kunniaa siitä
sukulaisuudesta, mutta terveydeltään heikon vaimon täytyi hänen ottaa
myötään, sillä he olivat houkutelleet hänet suhteisiin tämän kanssa jo
ennenkuin Olav oli edes täysikasvuinen.»
Una jutteli pitkän aikaa ja kertoi kaiken, mitä tiesi Olavin
avioliitosta. Una oli hyvä sukulaisilleen ja hän piti Olavista kuten
veljestään, mutta vaikka hän aina olikin ollut hyvä ja avulias tämän
vaimolle, ei hän erikoisemmin ollut pitänyt Ingunnista ja sydämessään
hän oli sanonut häntä vaivaiseksi —.
* * * * *
Eirik tunsi aluksi rajatonta helpotusta tietäessään, ettei häntä kukaan
voisi karkoittaa Hestvikenistä, mutta samassa hänet valtasi hivuttava
viha isää kohtaan. Näitten vuosien hädältä ja turvattomuudelta hän
olisi voinut säästyä — mutta isän syy oli: hän oli osoittanut sellaista
röyhkeyttä huonolla elämällään kirotun nartun, Torhildin kanssa, että
Eirik saattoi hyvällä syyllä pelätä pahintakin. Vääryyttä, vääryyttä
oli hänen äitinsä saanut kärsiä omassa kodissaan —.
Eirik kulki sen kesän Hestvikenissä: jokaisella vanhojen seinien
raolla, jokaisella harmaanpunaisen, sileäksi hioutuneen kalliopaaden
uurteella oli omat kasvonsa, jotka katselivat häntä hyväntahtoisin ja
lempein ilmein. Hänen omien kallioittensa kupeella kasvavat jäkälät
olivat aivan toisennäköisiä kuin muualla. Ei muissa silloissa tai
veneissä ollut sellaista hyvää hajua kuin heidän veneissään. Kun hän
tarttui oman veneensä airoihin tai puuhaili omine pyydyksineen, täytti
hänet riemu — hän ne omisti! Hän kulki hyväillen jokaista heidän omaa
eläintään, joka tielle osui —. Eirik otti ohrantähkän, laski sen
kämmenelleen, niin että se hipoi rannetta ja työnsi ylöspäin hihan
alle — tämä vanha lasten leikki oli hänestä kuin taikatemppu — se oli
hänen viljaansa. Hänen ei tarvitsisi enää pelätä kaiken tämän keskellä
kulkiessaan — se ei milloinkaan livahtaisi hänen käsistään.
Äidin muisto oli äkkiä haihtunut Eirikin mielestä. Jo viimeisinä
vuosinaan aina vuoteessa maatessaan hän oli jäänyt ulkopuolelle pojan
maailman; hänen kuoltuaan Eirik oli pian unohtanut hänet. Nyt isään
suuttuessaan hän suuttui myöskin äitinsä puolesta — Eirikin rakkaus
häneen heräsi. Hän kalpasi usein äitiä. Hän oli rakastanut häntä
suuresti niin kauan kuin äiti oli ollut terve ja oli voinut olla hänen
kanssaan — ja häntä oli isä kohdellut niin kovasti ja julmasti.
Mutta heti, kun Olav vain tuli sanoneeksi Eirikille ystävällisen
sanankin, poika unohti kaiken katkeruuden. Myöhemmin hän sen muisti
ja silloin hän katui heikkouttaan. Mutta isän lähestyessä häntä
pikkuruikkuisenkin ja kun hän näki isän huulten heikon hymyn häiveenkin
hänelle osoitetun — silloin ei poika taas muistanut kerrassaan mitään
muuta kuin rajattoman rakkautensa isään.
* * * * *
Vähän Olavin Englannista tulon jälkeen tuli Eirikin korviin huhuja,
että isän pitäisi naida Disa Erlandintytär. Rundmyrissa lörpöteltiin
kaiken maailman asioista. Eirikin mieli joutui jälleen kuohuksiin.
Hän ei huolinut äitipuolesta. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan
toisista Hestvikenin perillisistä. Tänne ei saisi tulla ventovieraita
ihmisiä tai uusia tapoja tai muutakaan uutta. Kaiken piti olla
vain hänen ja Cecilian omaa, talo ja silta ja metsät Oksenilla ja
Hesthammerin harjanteilla, Kverndalenissa ja Saltvikenissä. Hän tunsi
siellä joka polun, hänellä oli omat paikkansa, vartiokukkulansa ja
salaiset kuoppansa rannan puolella, harmaitten kalliopaasien välissä
— hänellä oli tapana pujahtaa sinne, istua siellä ja iloita hämärästi
ja selittämättömällä tavalla siitä, että hänellä oli tällainen kätkö.
Hän saisi kerran hallita metsästystä, hylkeenpyyntiä, kalastusta. Mutta
kaikkein syvimmässä sopukassa oli jotain, jota hän ei voinut ajatella
tuntematta raivoa, koska hän ei sen toteutumista kyennyt estämään —
ja se oli, ettei vain kukaan pääsisi lähemmä isää kuin hän oli. Ja
hän kulki yhä sepitellen pitkiä juttuja urotyöstä, jolla hän kerran
voittaisi isän suosion.
Tänä vuonna hylkeenpyynti epäonnistui suurimmaksi osaksi. Ja Olav
kadotti hyvän, uuden kuusisoutuisen veneen; köysi oli eräänä yönä
poikki, joko oli joku varastanut veneen tai se oli vihamiehen työtä.
Ja niin Olav palasi hylkeenpyyntiretkeltä mieli apeana — hänenkin
luonteelleen oikein poikkeuksellisen apeana.
Joitakin päiviä myöhemmin hänen täytyi lähteä asialle kylään ja Eirikin
oli määrä seurata häntä kirkolle asti; oli joulun alusviikon torstai
ja sira Hallbjørn vaati ankarasti, että jokaisen, joka vain kynnelle
kykeni, oli käytävä niihin aikoihin kirkossa.
Pakkassumu lepäsi aamulla paksuna peittäen huurteeseen sekä kivet että
kannot. Olav seisoi tallin ovella Eirikin taluttaessa ulos hevosia
satuloitavaksi. Olav oli uninen ja kärtyisä — äkkiä hän kääntyi pojan
puoleen ja virkkoi kiivaasti:
»Etkö sinä hiero kuolaimia, ennenkuin pistät ne hevosen suuhun —
tällaisessa kiljuvassa pakkasessa?»
»Eivät ne ole kylmät, ne vain tuntuvat kylmiltä näin pakkasella.»
»Suu kiinni! Sinäkö minua opetat. Jos sinun pitäisi panna suuhusi noin
tulisen kylmä rauta, niin —»
Eirik sieppasi tallin seinään pistetyn rautavaarnan ja työnsi
poikittain suuhunsa — isä kiskaisi sen pois ja heitti kallioon:
»Etkö sinä näe, nyt vuotaa verta!»
»Ei se siksi vuoda, että rauta olisi purrut sinä repäisit suupieliäni —»
»Ole vaiti», virkahti Olav lyhyesti, »ja tee valmista.»
Päivällisaikaan istui kirkkoväkeä pappilan pirtissä syöden
eväspussistaan ennen kotiinlähtöään. Haava Eirikin suupielessä alkoi
vuotaa taas ja silloin hän kertoi joillekin pojille, miten hän oli
sen saanut, mutta hän sanoi isän pakottaneen hänet ottamaan raudan
hampaisiinsa —.
— Hän huomasi silloin, että seuranneessa hiljaisuudessa piili ivaa.
Viimein eräs poika virkahti:
»Hyi sentään, Eirik — annatko sinä isäsi kohdella itseäsi kuin
hevoskonia —»
Eirik vilkaisi epävarmana ympärilleen. Hän oli aikonut kerskua
tapahtumalla. Huomattuaan toisten halveksumisen oli kuin jotain olisi
hänessä pusertunut kokoon. Silloin hän yritti korjata sitä:
»Ei. — Mutta asian laita oli sellainen, että olisi kerrassaan turhaa
ruveta isää vastustamaan», hän selitti, hän oikein innostui. »Minä
kiskaisin riimun irti, tietäkää se, ja läimäytin sillä häntä. Mutta
hän on vahva kuin pakana, se isä-ukko, niin että —. Tapahtuipa kerran,
siihen aikaan, jolloin hän oli jaarlin kanssa, että miehet löivät
vetoa, miten paljon hän jaksaisi nostaa. Isä asetti hartiansa penkin
alle, kohottautui, kunnes seisoi suorana. Penkillä istui kahdeksan
miestä.»
Vallitsi hyinen hiljaisuus.
»Silloin sanoi jaarli: Jos sinä nostat pöydän kannen, Olav
Auduninpoika, saat kaiken siinä olevan kullan. Isäukko nosti pöydän
kannen ojennetuin käsivarsin.»
»Sehän muistuttaa ihan sitä tarua, jonka sinä, sira Hallbjørn, kerroit
meille viime vuonna», eräs tyttö tirskui, »— siitä kristitystä
ritarista, joka oli saraseeni-jaarlin vankina — mikä hänen nimensä
olikaan?» Joku nuorista nauroi ivallisesti.
Sira Hallbjørn istui vuoteensa reunalla. Tänään hän ei ollut ilkeällä
enemmän kuin leikilliselläkään tuulella, oli paremminkin veltto. Hän
katsoi kylmästi tyttöön.
»Muistathan sinä, sira Hallbjørn, — veljeni häissä?»
»En minä tunne sellaista tarua. Sinä muistat väärin.»
Mutta vähän myöhemmin ihmisten lähtiessä pappi tuli äkkiä takaapäin ja
tarttui lujasti Eirik Olavinpojan käsivarteen:
»Mitä sinä sellaisella tarkoitat — valehteletko sinä isästäsi?»
»Ei, en minä valehdellut, hyvä sira», Eirik vastasi rauhallisesti.
»Sinä valehtelit.» Sira Hallbjørn löi häntä korvalle. »Ja sinä
valehtelet papillesi. Minä luulen, että paholainen on mennyt sinuun.
Painele nyt tiehesi!»
* * * * *
Illan hämärässä Olav Auduninpoika ratsasti papin oven eteen. Hän
ei halunnut mennä sisään, hän sanoi, koska on jo niin myöhä. Hän
jätti hevosen selässä istuen kirjesalkun sira Hallbjørnille ja aikoi
ratsastaa heti edelleen. Sira Hallbjørn meni ulos ja astui rinnalla
Olavin ratsastaessa aitoviertä käymäjalkaa mäkeä ylös.
»Sinun ei pitäisi suvaita sitä, Olav isäntä», pappi sanoi kiivaasti,
»että sinun poikasi oleilee niitten ihmisten parissa, jotka sinä
ajattelemattomuudessasi olet Rundmyriin asettanut. Se, mitä poika
siellä oppii, ei ole hänelle hyödyksi.»
Olav ei tiennyt, mitä hänen pitäisi vastata. Kun hän vaikeni, pappi
jatkoi kertoen, mitä Eirik oli isästä jutellut: »— sinun poikasi
tulee paikkakunnalla pilkan esineeksi sellaisia valehdellessaan — ja
valehdellessaan niin tyhmästi.» Kun he sillä aikaa olivat saapuneet
tienristeykseen, pappi tarttui Olavin hevosen suitsiin ja piti niistä
kiinni samalla katsoen toista silmiin. Sumun levitessä oli kuitenkin
vielä heikko päivän kajastus — ja Olav huomasi ihmeekseen, että pappi
näytti hyvin liikutetulta.
»En minä ymmärrä, miten Eirik on niin voinut sanoa —» Olav kertoi, mitä
hänen ja pojan välillä oli aamulla tapahtunut.
»Niin käy, kun nuorilla on huonoja oppimestareita.»
Olav rypisti kulmiaan, veti suutaan naurun mareeseen; mutta ei
vastannut. Tuskinpa Eirik sellaisessa oppimestaria tarvitsi —
valehteluun, eiköhän hänellä ollut siihen synnynnäiset lahjat.
»Jos joku viisas mies olisi neuvonut isääni, kuten minä nyt neuvon
sinua», sanoi sira Hallbjørn, »olisi isäni ottanut minut pois siitä
talosta, jossa minut kasvatettiin äitini kuoltua. Minä olin hänen
eläessään jumalinen — hän oli luvannut minut Jumalalle, ennenkuin olin
syntynytkään. Mutta sitten isä lähetti minut kasvatusisän luo, ja tämä
oli lappalaissyntyinen.»
»Asuuko lappalaisia Valdresissa?» Olav kysyi; hänestä tuntui, että
hänen oli sanottava jotain.
Pappi nyökkäsi. »Minä näin kasvu-iässäni paljon merkillistä, Olav.
Lappalaiset ovat erinomaisia paimenia — ja tuntureilla kuljeskelee
monenlaista, sekä eläintä että ihmistä — ja muutakin —. Sen jälkeen
en ole tahtonut missään muualla viihtyä. Minä en kaivannut kotiin
ulkomailla ollessani, kulkiessani koulusta toiseen. Mutta nämä ihmiset
täällä kiihdyttävät minua, niin että minä menetän kärsivällisyyteni —.»
»Siltä näyttää.» Olav ei voinut olla hymyilemättä hiukan ivallisesti.
»Niin», sanoi pappi kiivaasti. »Täällä ei ole hyvä olla. Eipä
sinullakaan ole sen paremmin täällä ystäviä, Olav.»
»Siltä näyttää», Olav virkkoi jälleen, »— mutta en minä tiedä, onko
niin senvuoksi —. Tuskinpa ihmiset täällä ovat toisenlaisia kuin
muualla.»
»Oletko sinä milloinkaan ollut poroja paimentamassa?», kysyi sira
Hallbjørn äkkiä, — vanhojen karjakuoppien lähettyvillä. »Oletko sinä
nähnyt porolauman pakomatkalla — monta tuhatta poroa —.»
»En,» virkkoi Olav. »Minä en ole ikinä nähnyt elävää poroa.»
»Tule minun kanssani kotiin», — pappi tuntui melkein rukoilevan, hän
oli niin innoissaan — »kun joskus matkustan veljieni luo.»
»Kiitos, sira Hallbjørn. Jos vain sopii, tekee mieleni kerran lähteä
kanssasi.»
He hyvästelivät. Sitten pappi vielä sanoi:
»Mutta älä laske Eirikiä Rundmyriin. Muuten he panevat varastelujaan
pojan niskoille — tai syyttävät häntä jonkun tytön lapsen isäksi,
ennenkuin hän on tämän vanhempi. Ja se olisi teille kummallekin paha
juttu, Olav.»
Olav ajatteli pimeässä kotiin ratsastaessaan keskusteluaan papin
kanssa. Hän tunsi jonkinlaista pettymystä. Eipä siksi, että hänellä
olisi ollut jotain selvitettävää papin kanssa — päinvastoin; hän
oli niitä ani harvoja paikkakunnan miehiä, joilla ei ollut mitään
riitaa tämän kanssa. Mutta hänenkin mielestään sira Hallbjørnissä oli
jotain salaperäistä — ja sekin, että hän oli täällä kuin maanpaossa,
vailla kaikkea sitä asemaa ja arvoa, mitä hänellä olisi ollut
korkean syntyperänsä ja oppinsa mukaan oikeus nauttia. Ja niin oli
Olav odottanut, että jonain päivänä ehkä jotain tulisi ilmi. Ehkäpä
siinä ei muuta sentään ollutkaan, kuin ettei hän viihtynyt täällä
tasankoseudulla ja että hänen oli vaikea mukautua kansaan, hän oli äksy
ja itsepäinen kuten tunturiseutulainen usein on. Hänestä ei kenties
ollut hauskaa kököttää täällä pikku kirkossa ja olla valmis palvelemaan
jokaista, joka häntä vain tarvitsi.
Ennen oli Olav etsinyt vaistomaisesti sellaisten miesten seuraa, joiden
sydämen hän tiesi puhtaaksi ja jotka olivat Jumalalle uskollisia.
Aivan vaistomaisesti hän oli karttanut syyhyisiä lampaita kohdatessaan
niitä. Nyt hän viihtyi aivan yhtä hyvin sellaisten miesten parissa,
jotka eivät olleet niin vaativia — tai joista sanottiin, etteivät he
itseään kohtaan olleet kovinkaan ankaria, he kyllä hänen puolestaan
saivat kernaasti puhua muista ankarasti. Kaikessa salaisuudessa hän
oli tavallaan tyytyväinenkin huomatessaan jonkun vian ihmisessä, ja
vielä parempi, jos se oli pappi tai luostarin asukas. Hän ei tosin
nytkään välittänyt huhuista ja hän vaikeni ihmisten sellaisista
asioista jutellessa, mutta hän kuunteli kuitenkin, eikä enää tuntenut
vastenmielisyyttä tai loukkaantumista.
— Hän ajatteli myöskin sitä, mitä sira Hallbjørn oli sanonut Eirikistä,
ja se harmitti häntä. Mutta hän ei puhuisi siitä Eirikille — paljon
parempi, ettei hän ollut tietävinäänkään. — Mutta hän voisi nuhdella
poikaa Rundmyrissä juoksusta.
Hän tekikin niin. Mutta Eirik ei totellut. Olav sai kuulla siitä.
Joskus hän koveni siitä pojalle, mutta toisinaan hän ei ollut
tietävinäänkään Eirikin siellä käynnistä.
Kyllä hän oli ollut tyhmä sijoittaessaan Ankin ja Livin Rundmyriin.
Jospa ne edes olisivat tyytyneet hänen omaisuuteensa — se ei vielä
olisi häntä köyhdyttänyt, ja hän olisi voinut sulkea siltä toisen
silmänsä; mutta ihmiset alkoivat supista, että Rundmyriin tuntui
tulleen pitkäkyntisiä. Vihdoin Olavin täytyi puhua siitä Arnketilille:
»Minun mielestäni teidän sentään pitäisi tulla toimeen sillä, mitä te
Hestvikenistä irti saatte.» Mies lupasi tehdä parannusta — mutta Olav
ei siihen suurestikaan luottanut.
Nyt hänen oli myöskin vaikea päästä heistä eroon. Kun Arnketil pyysi
häntä olemaan heidän lapsensa kummina, ei hän voinut kieltää köyhältä
mieheltä. Hän ajatteli sitäpaitsi, että jos hän olisi pojan kummi, ei
kenenkään päähänkään pälkähtäisi epäillä hänen suhdettaan äitiin. Olav
ei tullut ajatelleeksi, ettei sellainen ollut kenties kenenkään mieleen
juolahtanutkaan — hän vain itse pelkäsi ihmisten sellaista keksivän.
Sellaista oli kuiskittu silloin, kun Liv sai edellisen — mutta hän
oli juuri niihin aikoihin ihmisten hampaissa Torhildin asiassa, ja
ainahan on niitä, jotka tahtovat tehdä mustan yhä mustemmaksi. Mutta
ruvetessaan kummiksi hän sitoutui tukemaan vanhempia.
Eirikille oli Arnketil puoliksi kasvatusisä, niin ettei ollut niinkään
helppoa erottaa poikaa hänestä kokonaan. Ja kun Liv saapui Hestvikeniin
poika selässään — hän viipyi siellä koko päivän — hän jakeli
palvelustytöille hyviä neuvoja ja jutteli, miten hänen oli ollut tapana
tehdä täällä emännän virkaa hoitaessaan.
Torhild oli ollut oikeassa huomauttaessaan Olavin tehneen tyhmästi,
kun otti moisen perheen niin lähelle taloansa. Olav ajatteli haikealla
katkeruudella — että asiain laidan pitikin olla sellaisen, ettei hän
voinut pitää Torhildia luonaan ja nauttia hänen viisaista neuvoistaan.
* * * * *
Olavia kiusasi tällainen Eirikin tunkeutuminen hänen näkyviinsä
ja ajatuksiinsa. Ja hän törmäsi yhä uudelleen ja uudelleen asiain
käsittämättömään valheellisuuteen. Se oli Olaville joka kerran
arvoitus. Hän oli itse valehdellut, niin kovin ja kylmästi, että se
olisi voinut kivenkin särkeä — sitä hän ei unohtanut, mutta hän oli
tiennyt minkä vuoksi hän valehteli: hän oli valehdellut pakosta.
Mutta Eirik valehteli valehtelemistaan eikä isä milloinkaan voinut
keksiä siihen mitään kunnollista syytä — hän ei valehdellut mitään
hyötyäkseen, ja hän valehteli harvoin jotain peittääkseen. Olav oli sen
huomannut, vaikkei hän ollut tarkannut, miten usein Eirik oli joutunut
kiusaukseen kieltää tai valehdella häneltä suoraan kysyttäessä, mutta
poika tunnusti kuitenkin pahimmatkin tekonsa mielellään; kysyttäessä
hän sanoi asian laidan punastuen, epävarmana ja nolona. Siis näytti
siltä kuin Eirik sepittäisi nämä valejuttunsa etupäässä huvikseen —
vaikka sekin tuntui Olavista käsittämättömältä.
Vuosien mittaan olivat Olavin tunteet lapseen nähden jakaantuneet
kahden tunteen kesken: epäselvän halun voida kiintyä tähän nuoreen
olentoon, joka oli joutunut hänen käsiinsä — ja vastenmielisyyden tätä
vierasta kohtaan, joka oli kuin pistimenä työnnetty hänen lihaansa.
Nyt ne vihdoinkin alkoivat vakiintua. Toisina hetkinä herätti Eirikin
käsittämätön valheellisuus Olavin sydämessä vihaa: kuten se valhe,
jonka hän oli ottanut harteilleen ikeenään, olisi tullut lihaksi
Eirikin olemuksessa, ivannut häntä harvinaisen kauniin, ruskeasilmäisen
pojan hymyssä.
Mutta toisina hetkinä oli toisin.
Toisena kesänä emännän kuoleman jälkeen oli Olavin mentävä Eidsivan
käräjille. Hän oli nykyjään vähin miehin Hestvikenissä eikä voinut
ottaa ketään mukaansa. Niinpä Eirikin oli lähdettävä isän matkaan.
Olavilla ei ollut erikoista halua lähteä tälle matkalle eikä hän
halunnut tavata lankoaan. Hän ei ollut käynyt Osloa pohjoisempana
kolmeentoista vuoteen, ei sen jälkeen kun hän toi Ingunnin kotiin,
paitsi kerran hakiessaan Eirikin, ja silloin oli talvi:
Nyt hän ratsasti kesätietä Raumariken pohjoispuolitse. Oli kaunis
aurinkoinen päivä, mutta liian kuuma keskipäivällä matkustaa. He
keksivät silloin sopivan paikan tien vierestä; Eirik riisui hevoset ja
sitoi jalkahihnalla. Syötyään heittäytyivät Olav ja Eirik pitkäkseen.
Poika nukkui heti.
Olav loikoi pää satulaan nojaten ja katseli eteensä heinän korsien
lomitse. Niitty oli täpötäynnä voikukkia, pää pään vieressä, ja
alempana olevan sinisenrusahtavan lähteensilmän ympärillä kohosivat
suovillan hopeiset tupsut. Puron toisella rannalla hohtelivat punaisten
tähtikukkien ryhmät leppien varjossa. Hän katseli kukkia kuten
vuosikausia yhä uudelleen kohtaamiaan vanhoja tuttuja, hän tarkkaili
niitä kyllä kotona Hestvikenissäkin, ja kun tämä tai tuo kukka avautui,
teki hän huomioita, minkälaiseksi kesä muodostuisi. Mutta täällä
toimetonna maatessaan ja nähdessään kukkien kukkivan maalla, jonka
omistajasta hänellä ei ollut aavistustakaan, oli toisin — niissä oli
kuni kuva niistä maista, joitten läpi hän nuoruudessaan oli matkustanut.
Suuria, hopeanharmaita, valkoreunaisia pilviä kohosi kuusenlatvojen
takaa ja levisi ihmeellisen nopeasti ja hiljaa helteiselle sinilaelle
— täällä alhaalla ei käynyt tuulen henkäystäkään. Nyt ne levisivät
peittäen auringon. Olav veti nutun kasvoilleen sääskien takia ja nukkui.
Iltapäivällä he joutuivat pois metsästä ja näkivät edessään
ilta-auringossa suurtilan. Se kohosi korkealla kunnaalla kuin mikäkin
valtaherran kartano. Rakennusryhmien pohjoispuolella oli pieni, vaalea
kivikirkko, niityt levisivät sen alla joka puolella. Eirik huudahti
ihastuneena, hänestä se oli niin kaunista. Olav ei vastannut mitään
hänen ihastukseensa.
Ratsutie vei kukkulan laitse ja kartanon kautta. Se ei läheltäkään
katsoen ollut sen mitättömämpi, siinä oli lukematon määrä rakennuksia,
vanhoja ja uusia, kahdessa rivissä tien molemmin puolin, ja kaikkialla
näkyi uutteruuden ja väen paljouden jälkiä. Saavuttuaan laaksoon ja
ratsastettuaan joen rantaa Olav kysyi Eirikiltä:
»Tiedätkö sinä, Eirik, mikä tuon kartanon nimi on?»
»Mikä?» kysyi poika innostuneena.
»Se on Dyfrin.»
»Onko se —!» Hetken päästä Eirik virkkoi hiljaa ja syvästi liikutettuna:
»Oikeuden mukaan me omistaisimme sen — eikö niin, isä?»
»Niinpä kyllä.» Olav ratsasti vähän aikaa hiljaa. Sitten hän kysyi
hymyn häivähtäessä:
»Kummasta näistä kahdesta talosta enemmän pidät Eirik — Dyfrinistä
vaiko Hestvikenistä?»
»Hestvikenistä», Eirik vastasi nopeasti ja lämmöllä.
»Dyfrin on enemmän kuin kaksi kertaa Hestvikeniä suurempi — sen kai
huomasit.»
»Yhdentekevää. Mutta Dyfrinissä ei ole merta — eikä siltaa enemmän
kuin koko kalastushommaakaan. Mutta harmittaa, kun muistaa vääryyden.
Minun mielestäni ei pitäisi sellaisen miehen, joka niin paljon on tässä
maassa harjoittanut vääryyttä talonpoikia kohtaan kuin tämä Sverre —
hänen ei pitäisi saada olla kuninkaana —.»
»Jokainen mies, joka eteenpäin pyrkii, joutuu aina jonkin verran
harjoittamaan vääryyttä», Olav vastasi.
Eirik alkoi kysellä vanhoja taruja — Torgils Fivilistä ja hänen
pojistaan sekä leskestä, jonka kuningas Sverre antoi eräälle
miehistään. Olav vastasi hänen kysymyksiinsä. Mutta sitten levisi tie
heidän edessään männikkökankaalla tasaisena ja sileänä ja Olav kiirehti
hevosia; niin keskeytyi heidän keskustelunsa.
* * * * *
Hallvard Steinfinninpoika vastaanotti lankonsa ja sisarensa pojan
sydämellisesti. Hallvard oli vuosien kuluessa alkanut muistuttaa
kovasti isäänsä, arveli Olav, ja hän muistuttikin Steinfinniä koko
olemukseltaan; hän oli iloluontoinen, avokätinen eikä mikään neropatti.
Hänen kanssaan käräjillä oli Toran ja Haakon Gautinpojan vanhin poika.
Eirik oli iloinnut suuresti saadessaan tavata äitinsä sukulaisia, mutta
vaikka he olivatkin hänelle hyvin ystävällisiä, Eirik harvinaisen ujo
ja pysytteli koko ajan isän kupeella myöskin käräjäpaikalla.
Olav tapasi myöskin aivan odottamatta käräjillä sukulaisiaan Soleyarin
Tveitistä: oli Gudbrand ja Jon Helgenpojat sekä kaksi heidän poikaansa
ja tyttären poika. Olav ei ollut tavannut tveitiläisiä muuta kuin
yhden kerran ennen — niihin aikoihin, jolloin hän yritti järjestellä
Einar Kolbeininpojan tapposakkoja, ja hän oli silloin ajatellut,
etteivät he juuri panneet tikkua ristiin nuoren serkkunsa hyväksi. Nyt
olivat kaikki vanhempia miehiä, sekä hän itse että Helgenpojat, ja
myöhäistähän oli nyt alkaa serkkujen kanssa kanssakäyminen. Mutta hän
vaihtoi sentään heidän kanssaan jonkin sanan tavatessaan. Viimeisinä
käräjäpäivinä, kun Hallvard oli pyytänyt Olavia tulemaan kanssaan
juomaan majapaikkaan, hän tapasi siellä Tveitinpojatkin; Hallvard oli
kutsunut heidätkin osoittaakseen sisarensa miehelle kohteliaisuutta.
Hallvard asui samassa talossa, jossa Steinfinnkin oli asunut käräjillä
ollessaan. Olav ei tuntenut paikkaa; hän ei ollut ensinkään varma,
oliko tämä huone, jossa he nyt istuivat juomassa, sama, missä hänet ja
Ingunn kihlattiin toisilleen. Hän muisti muuten sen illan ilmielävästi
— Ingunnin ja Steinfinnin sekä oman isänsä, niin, oikeastaan hän
muisti oman isänsä vain tänä iltana — ja hän muisti monen läsnäolleen
juhlavieraan kasvonpiirteet päivän selvästi.
Olav istui hyvin hiljaisena koko illan, mutta toiset eivät siihen
kiinnittäneet huomiota; he joivat ja lopulta he näyttivät kokonaan
unohtaneen hänen läsnäolonsa. Mutta eniten kiintyi Olavin huomio
Eirikiin — tämä oli aivan hiljaa ja ihan toisenlainen kuin kotona.
Poika istui ulommalla penkillä Tveitin nuorten kanssa. Olav katseli
häntä: vanhat asiat sukelsivat esiin ihmeen uusiintuneina, vaikkeivät
suinkaan puolueettomina ‒ koko matkalla ei Eirik ollut tehnyt mitään,
mikä isää saattoi kiihoittaa. Hän istui hyvin siivosti ja hiljaa
paikallaan, jutteli hillitysti ja vapaasti Knutin ja Joarin kanssa.
Rusehtavissa, selkeissä pojan kasvoissa alkoi jo näkyä nuorukaisiän
piirteitä, otsa oli korkea ja kapea, mustan tukan reunustama, nenä
korkea ja kaita, kyömyinen, se kaartui oikeastaan ylhäältä juuresta
asti; suun piirre oli kaareva, yläleuan hammasrivi työntyi eteenpäin;
kuunnellessa näkyi hiukkasen ylähampaita ja ne olivat häikäisevän
valkoisia; kaksi keskimmäistä oli hiukan toisten päällä. Hän oli
kaikkea muuta kuin ruma; iho oli kaunis, päivän paahtama ja punerva,
huulet hohtivat punaisina, silmät olivat harvinaisen suuret ja
kellanruskeat, niin kirkkaat, että mieleen johtui meripihka tai
lähteensilmä, johon auringon säteet heijastuvat. Olavin mielessä
värähti ajatus, että hän istuu tässä omien serkkujensa ja lankojensa
parissa, eikä heillä ollut toisillensa mitään sanomista. Ja niitten
rehellisten ja selvien siteitten lisäksi, joilla hän oli sidottu
toisiin, veren ja lain siteitten, hän oli sidottu tähän hoikkaan,
tummaan poikaan, joka istui vieraana vaaleitten ja punakoitten
Tveitinpoikain joukossa, — hän ei edes aavistanut, miten lujin sitein.
Hallvardilla oli viiniä, ja niin vieraat erosivat vasta puolen yön
maissa. Olavin majapaikkaan oli puolisen tunnin matka ja hän pysähtyi
tienhaaraan juttelemaan jonkun tutun kanssa, jonka oli mentävä toiseen
suuntaan. Sitten hän läksi nopeasti Eirikin kera. Yö oli lämmin ja niin
valoisa, että kuutamo näytti kovin valjulta. Kuljettuaan jonkin matkaa
he kuulivat tveitiläisten olevan edellään — he olivat juovuksissa ja
kova-äänisiä, eikä Olavilla ollut halua heihin yhtyä. Hän poikkesi
silloin Eirikin kanssa tieltä; he kulkivat mäen rinnettä, joka oli
katajikkoa sekä muita pikkupensaita kasvavaa kivikkoa; joitakin hevosia
kuljeskeli kuutamossa laitumella.
He saapuivat mäen töyräälle ja heidän edessään levisi suo, jonka
poikki oli vaikea päästä; silloin Olav istuutui, hän tahtoi laskea
tveitiläiset hyvän matkan päähän. Mutta silloin kuuluikin, että hekin
olivat istuutuneet tielle — eivät näyttäneet yrittävän eteenpäin,
Gudbrand oksenteli ja yökkäili toisten tohistessa ja sohistessa hänen
ympärillään. Eirik loikoili ruohikossa mahallaan hiljaa naureskellen ja
matkien isälle tieltä kuuluvia sanoja ja huutoja.
»Katso kuuta, isä», virkkoi Eirik. Se oli laskemaisillaan ja uiskenteli
selällään puolikuuna läntisten männynlatvojen päällä, allaan pieniä,
kultaisia pilvenhaitaleita. Melkein sen takana suuri tähti tuikutteli
yksin sinitaivaalla.
»Niin, tulee tuuli», Olav vastasi.
»Se on laivan näköinen», Eirik jatkoi nauraa hymähtäen omalle
päähänpistolleen, »joka purjehtii merellä — ja tuo suuri tähti on kuin
laivan jäljessä juokseva koiran pentu.»
»Eipäs, Eirik» — Olavkin naurahti, »— mitenkäs koira voi seurata
merellä purjehtivaa laivaa?»
»Kyllä se voi», selitti poika innoissaan, »— ne ovat purjehtineet
tiehensä ja nyt se juoksee pitkin rantaa, on aivan niemen nenässä,
haukkuu ja yrittää laivan jälkeen —»
Pojan sanat johtivat hänen mieleensä jotain — hän oli kuullut tai
uneksinut joskus jostain samantapaisesta, koirasta, joka juoksi pitkin
rantaa uikuttaen pois purjehtivan laivan jälkeen — se oli koira tai
oliko se mies, joka oli jätetty yksin —.
Hän katsoi pojan yiöskäännettyihin kasvoihin — ne näyttivät iltavalossa
kalpeilta ja suuret silmät varjossa tummilta. Tuntui kuin näkymättömät
siteet olisivat tiukenneet.
»— Kissanjalkain töminästä ja naisten parrasta ja vuorten juurista ja
kalojen hengestä ja lintujen syljestä —» hän oli osannut sen lorun
lapsena, jostain, joka oli punonut ketjun ja se oli silkkiä hienompi ja
sitoi lujemmin kuin teräsköysi — jonkin pedon piti olla sillä sidottu
tuomiopäivään asti —.
Nyt oli tiellä hiljaista. »Tule», virkkoi Olav, ja hänen kätensä painui
vaistomaisesti pojan olalle viipyen siinä kotvan aikaa.
He kulkivat eteenpäin ja löysivät tielle. Tveitin miehiä ei enää
näkynyt ei kuulunut, ja he saapuivat kaikessa rauhassa yömajaansa.
Vuode oli melko ahdas. Eirik nukkui heti, ja sitten hän kääntyili
unissaan, niin että joutui melkein isän päälle.
Olav makasi ahtaassa, epämukavassa vuoteessa, pimeä huone täynnä
ihmisten hajua — hän tunsi Eirikin hoikan, laihan ruumiin painon, hänen
ihonsa ja tukkansa tuoksun — mutta ilman vastenmielisyyttä, tuntien
vain sanomatonta sääliä. Kunpa Jumala ja hänen äitinsä neuvoisivat,
miten hänen on hoivattava Eirikiä. Hän ei käsittänyt, mikä hänet pani
poikaa säälimään, mutta oli kuin pojan nuoruuskin olisi saanut hänen
sydämensä heltymään. — Ehkäpä se onkin vain heikkoutta, josta pian
pääsee, Olav tuumi.
Olav makasi; ei hän oikeastaan nukkunutkaan, vaan keinuili unen ja
heräämisen välimailla kuten merentuomat puut matalikolla. Mutta parin
tunnin kuluttua kuullessaan toisissa huoneissa miesten liikkuvan
Olav vetäysi nukkuvan pojan alta, nousi ja Iäksi ulos itse panemaan
hevosiaan kuntoon. Hän ei hennonut herättää poikaa.