Eirik seisoi toinen jalka lieden laidalla niin lähellä hiilen hehkua,
että hänen kenkänsä alkoi savuta. Poika oli surullisen näköinen siinä
pitkän hontelona seistessään, pitkine kauloineen ja kumaraisine,
mustakiharaisine päineen — Eirikissä oli kaikki niin nuorta ja hentoa.
Olavin valtasi halu osoittaa lapselle ystävällisyyttä:
»Äläppäs seiso siinä polttamassa kenkääsi, huomenna se on kivikova.»
Olav ojensi hänelle parin omia jalkineitaan: »Sinä saat nämä huomiseksi
lainaksi — pane omiisi olkia, niin ne kuivuvat rutikuiviksi.»
Eirik kiitti iloisena. Olav alkoi vetää vaatteita yltään.
Silloin poika huusi nauraen:
»Isä — sinun kenkäsi ovat jääneet minulle liian pieniksi — katsoppas
tänne.»
Niin olikin. Hänellä itsellään olikin tavallista pienemmät jalat. Ja
Eirikistä näytti venyvän suurikokoinen.
* * * * *
Olav makasi valveillaan. Ajatukset Eirikistä tekivät rauhattomaksi ja
kalvoivat.
Viime vuosina — aivan siitä asti, jolloin hänen ja Torhild
Bjørnintyttären asiat saivat onnettoman käänteensä — hän oli karttanut
poikaa melkeinpä huomaamattaan. Eirik oli olemassa — mutta mitä
vähemmän hän häntä ajatteli, sitä parempi.
Mutta kuluneen talven aikana Eirik oli ikäänkuin pyrkinyt herättämään
isän huomiota. Ensin Olav arveli sen johtuvan siitä, että poika oli
saanut olla koko kesän vailla miehen kasvatusta; hänelle tuli kiire
hiljentää pojan omaksumaa suuriäänistä olemusta. Mutta Olav oli saanut
oppia näkemään suuresti hämmästyen eikä suinkaan ilostuen, ettei hänen
onnistunutkaan, enään sysätä poikaa ulkopuolelle isän elämää, kuten
tämä niin kauan oli ollut.
Hän huomasi, että hänen täytyi ottaa yhä enemmän käsiinsä pojan
kasvatus, — niin vähän kuin se ajatus häntä miellyttikin. Hän näki
kyllä kaikki pojan virheet ja heikkoudet — mutta asiantila ei saanut
jatkua tällä lailla edelleen — että heidän käskynalaisensakin selvästi
osoittivat ne tuntevansa. Nuorukainen oli jo siksi vanha, että hänen
oli jo pakostakin esiinnyttävä ihmisten parissa isän kanssa. Mutta
silloin oli isän pidettävä huolta, että poikaa kohdellaan arvonsa
mukaisesti. ।
Mutta Eirikillä ei ollut itsellään minkäänlaista aavistusta, miten
hänen oli käyttäydyttävä. Hän kuljeskeli täällä palvelusväen parissa:
toisena päivänä hän oli heidän kanssaan hyvissä väleissä, lapsellinen
hupakko; toisena taas ylpeä ja suurellinen — mutta se yllytti vain
väkeä naurelemaan hänelle päin kasvoja.
Pahinta kaikesta oli, että hän vetelehti Rundmyrissä myöhään ja
varhain. Siitä oli tullut mitä viheliäisin pesä Livin ja Arnketilin
sinne muutettua. Egil ja Vigard, nuorin veli, oleilivat siellä myöskin
ja laahasivat sinne omaa joukkoaan. Olav sai kuulla, että Eirik oli
äskettäin ollut pelaamassa kaikenkarvaisten maantieltä kokoontuneiden
kulkijainten ja heidän naistensa kanssa. Hän otti pojan silloin
käsiinsä ja nuhteli häntä kovin sanoin. Silloin poika hänen suureksi
hämmästyksekseen tuli röyhkeäksi ja sanoi vastaan. Olav tarttui vain
pojan niskaan, nujuutti häntä vähän ja työnsi hänet sitten menemään —
mutta hänelle teki pahaa tuntiessaan, miten pehmeänä ja rentona poika
oli hänen käsissään. Ja Eirikin katse — samalla kertaa sekä ilkeä että
nöyrä, herätti Olavissa voimakkaan vastenmielisyyden, vaikkakin hän
tunsi sääliä poika rukkaa kohtaan.
Eräs asia kiusasi tänä yönä Olavia. Hän oli kyllä huomannut, mitä Una
tarkoitti pyrkiessään käräjäpaikalta hänen veneessään pois. Eikä hän
ollut erehtynytkään — kun he laskivat maihin, oli Una sovittanut niin,
että hän jäi Olavin kanssa ranta-aittojen luona kahden kesken. Silloin
Una sanoi selvin sanoin — nyt oli Disa Erlandintyttärellä toisia
kosijoita. Mutta sekä hän että Torgrim soivat morsiamen mieluimmin
Olaville —.
Olav ei tainnut antaa minkäänlaista vastausta. Mutta hän ei tainnut
enää selvitä ilman selvää vastausta. Ja silloin saattaisi hänen ja
hänen sukulaistensa väli kylmetä aikalailla, kun he huomaisivat hänet
taipumattomaksi: kyllä hän itsekin huomasi, miten pitkälle he olivat
menneet häntä auttaakseen, kun he melkein tarjosivat hänelle Torgrimin
rikasta sisaren tytärtä puolisoksi. Ja koko seutukunta taisi tietää
asiasta. Nyt Olav ymmärsi, että hänen olisi pitänyt jo kauan sitten
osoittaa heille, ettei hän aio naida uudelleen.
He voisivat nyt täydellä syyllä syyttää häntä siitä, että hän
oli palkinnut heidän uskollisen sukulaisuutensa puuttuvalla
kunnioituksella. Hänen jäätyään leskeksi oli ollut jälleen enemmän
kanssakäymistä hänen ja hänen serkkujensa, Arnen tyttärien ja heidän
miestensä välillä. Niin — ja nyt hän huomasi, että ihmiset ikäänkuin
avasivat hänelle tietä; jos hän tahtoi, hän saattoi astua esiin ja
ottaa jälleen sen aseman, mikä täällä Hestvikenin isännälle kuuluu.
Yhdessä Skikkjusstadin ja Rynjulin lankojansa kanssa hän voisi
saada sekä valtaa että kunniaa koko kihlakunnassa. Ja hän piti sekä
Torgrimista että Baardista, — niin Baardista hän piti enemmän kuin
useimmista muista miehistä?
Arnentyttäret ja heidän miehensä ikäänkuin työnsivät ihmisiä, niin
että he tulivat ja tarjoutuivat itse — ne, joilla oli veneensä ja
kala-aittansa hänen rannallaan — selvittämään kaikki vanhat, epäselvät
asiat eri talojen oikeuksista ja hänelle kuuluvista kalaveroista ja
sen sellaisista. Oli monenlaista, joka oli vuosikausia kiusannut
Olavia, sillä hän tunsi olevansa yksin ja hylätty. Ja naapurit sekä
monet muut, jotka vuosikausia olivat käyttäneet rantatietä, eivätkä
olleet poikenneet taloon, tulivat nyt sisälle, tekivät asiaa ja saivat
nauttia kaikkea Hestvikenin vieraanvaraisuutta. Eikähän se ihmeellistä
ollutkaan — olihan vallan luonnollista, että ihmiset pysyttelivät
poissa emännän maatessa siellä sairaana ja saamattomana.
Ja nyt tarjoutui Olaville tilaisuus saada korvaus — no niin, voihan hän
sanoa asian niin kuin se on — hän voisi nyt saada korvauksen kaikesta
siitä, mitä hän oli menettänyt joutuessaan Steinfinn Torenpojan
kasvatiksi ja Ingunnin sulhaseksi. Mutta hän ei tahtonut!
Disa oli rikas, hyvää sukua, hänen ensimmäinen avioliittonsa oli
lisännyt hänen arvoaan ja hän oli perinyt Roaldstadin sekä rikkauksia
jäitten lähdön aikana hukkuneitten pikku poikainsa jälkeen. Ikäkin
oli jokseenkin sama — Disa taisi olla kolmissakymmenissä. Ja vaikkei
hän ollutkaan häikäisevän kaunis, oli hän kaikkea muuta kuin ruma,
hyvin muodostunut, terve, hyvä ja iloinen nainen. Eipä Olavilla
toista semmoista naimakauppaa tarjoutuisikaan enää, hän nyt tarttuisi
tilaisuuteen, voisivat ihmiset luulla, ettei hän tahtonutkaan omaa
parastaan. Ja hän piti tästä nuoresta leskestä, mikäli hän häntä oli
nähnyt.
Mutta hän ei tahtonut mennä Disa Erlandintyttären kanssa naimisiin.
Eikä se ollut samaa kuin työntäessään Torhildin pois; hänet oli siihen
pakotettu, vaikkei hän ymmärtänyt mikä pakotti. Ajoittain hänet
valtasi ikävä muistaessaan Torhildia — hän kaipasi hänen voimakasta,
tervettä syleilyään, kuten verta vuotava mies kaipaa juomista. Ja hänet
saattoi vallata ahdistava tarve jättää kaikki tämä taitaviin käsiin,
huolehtiessaan asioista, jotka kuuluivat emännälle. Hänet hän oli
työntänyt luotaan, sillä hän tiesi, että hänen oli niin tehtävä, oli se
sitten myötä tai vasten hänen omaa mieltään.
Mutta ajatellessaan, että Disa kulkisi täällä Hestvikenissä, että hän
kohtaisi hänet omissa ovissaan, että hänen olisi kuunneltava tämän
juttelua joka päivä ja olisi vastailtava hänelle — ei, hän tiesi
ettei hän tahtoisi — ei sittenkään, vaikka Disa toisi tullessaan
pesään kaiken sen kullan, mitä koko Norjan valtakunnassa on. Hän
värisi vastenmielisyydestä ajatellessaan, että Disa makaisi tässä
vuoteessa hänen ja seinän välissä kaikkina unettomina öinä. Hänen oli
mahdotonta pitää luonaan ventovierasta naista silloin. Torhild — jos
hän nukkuisi tuossa hänen vieressään, hän tiesi että joko tämä nukkuisi
tai valvoisi, aina tulvehtisi huolenpito hänen onnestaan uskollisesta
sydämestä; hänen ei tarvitsisi hävetä Torhildia, vaikkakin hänen
mielensä olisi levoton.
Näin se vain oli: usein hänestä tuntui katkeralle, että jokin voima,
josta hän ei itsekään ollut selvillä, esti häntä tuomasta kotiinsa
köyhää Torhildia ja pitämästä entistä palvelijatartaan jalkavaimonaan.
Ja sentään koko hänen olemuksensa soti vastaan muistaessaan, että hänen
parhaat ja uskollisimmat ystävänsä tahtoivat naittaa hänet rikkaan ja
taitavan Roaldstadin Sveinin lesken kanssa.
Hän muisti kerran ajatelleensa — loppujen lopuksi saattaa sittenkin
hänen elämänsä päättyä sellaiseen — onneen. — Hän ajatteli näin
huomatessaan, ettei Ingunn olisi pitkäikäinen. Silloin hän oli
työntänyt luotaan kaikki uskottomuus-ajatukset. Mutta silloin oli
Ingunn olemassa, hän oli hänen vaimonsa, ja jokaikisenä harmaankalseana
pahana päivänä, jokaikisen uuden vastoinkäymisen ja hänen elämänsä
kalkkiin tipahtelevan viheliäisyyden sattuessa hän oli tiennyt
sittenkin mieluimmin kestävänsä kaiken sen Ingunnin kanssa kuin
toisenlaisen kohtalon ilman Ingunnia.
Mutta nyt oli Ingunn poissa. Eikä häneltä nyt pyydetty muuta kuin yhtä
ainoaa sanaa, niin hän saisi Roaldstadin ja rikkaudet, terveen, kunnon
vaimon, perillisiä jakamaan kaiken sen, mitä he yhdessä omistivat,
lujan liiton sukulaistensa kanssa, joista hän piti, ja valtaa
paikkakunnalla. Mutta Olav tiesi, että hän kuolisi, ennenkuin huolisi
tästä onnesta.
Ingunnin muisto oli himmennyt Olavin Lontoossa kokeman seikkailun
jälkeen; oli kuin hän ei osaisi erottaa Ingunnia siitä toisesta. Kaikki
tuntui tyhjältä, järjettömältä, eläimellisen tyhmältä — oli kuin Ingunn
olisi hävittänyt heidän yhteisen onnensa, kuin hän itse olisi eksynyt
kaikilta niiltä teiltä, joita hänen olisi pitänyt käydä, kunnes hänestä
nyt tuntui kuin hänen oma sielunsa olisi vain pieni, harmaa, kovettunut
kivi.
Toivioretkensä jälkeisenä yönä hänessä myllertäneet ajatukset tuntuivat
kivettyneen. Hän muisti ne ja tunsi ne tavallaan — kuten sadun poika
tunsi jättiläisen talon edustalla seisovat kivimöhkäleet ystävikseen.
Mutta ne tuntuivat hänestä kylmiltä ja uneliailta. Hän tiesi itse
olevansa tämän uuden rauhan vallitessa paljon köyhempi kuin ennen
tuskassa ja hädässä eläessään: jokaisen tuskan okaan ja rauhan kaipuuta
läikehtivän laineen aikana hän tunsi omistavansa jotain, joka oli
hätää ja tuskaa suurempi: hän rakasti sitä, jota hän pakeni, ja hän
oli toivonut kaikessa salaisuudessa sen ajan kerran koittavan, jolloin
hän ei enää voisikaan paeta. Hän oli arvellut pääsevänsä ennemmin tai
myöhemmin sovintoon Jumalan kanssa — ilman että hänen itsensä oli pakko
valita. Mutta hän joutuikin yhä uudelleen ja uudelleen valitsemaan. Ja
niin kauan hän oli valinnut itsensä, että hän oli kadottanut rakkauden
Jumalaan. Mutta saman tien hän oli kadottanut rakkautensa lämmön ja
voiman kaikkeen muuhun, mikä hänelle oli tässä maailmassa ollut rakasta.
Jumala, Jeesus Kristus, Maria — kerran oli asian laita ollut sellainen,
että kunhan hän vain ajattelikin näitä sanoja, hänen sydämensä muuttui
hehkuvaksi tuleksi. Nyt ei häneen vaikuttanut mikään, lukipa hän
rukouksiaan kirkossa tai kotona aamuin illoin ihmisten nähden, kun se
aika sattui — tai yksin ollessaan jätti lukematta. Mutta tämä uusi
välinpitämättömyys oli yhtä paljon äskeistä tuskaa heikompi kuin
tuhkaläjä on roviota mitättömämpi.
Mutta Ingunn — vaikka hänen muistonsa olikin haalistunut ja kulunut,
hän ei kuitenkaan tahtonut nyhtää sitä pois ja tehdä tilaa uusille
asioille. Ja hänen elämänsä oli nyt muuttunut sellaiseksi, ettei hän
voinut omistaa eikä vetää siihen sitä uutta onnea, jota hänelle nyt
tarjottiin.
Olav Puolipappi oli kertonut kerran Hvitserkin kummusta — suurimmasta
näillä seuduin. Se oli tapahtunut, ennen kuin kristinusko tuli
maahan; siihen aikaan asui Hestvikenissä Inggjaldin suku, sama suku,
josta hänen isoisänsä isoäiti oli lähtöisin, ja isännän nimi oli
Aale Hvitserk. Hän oli ollut kuuluisa viikinki, mutta nyt hän oli jo
ikäloppu; silloin sytyttivät hänen vihamiehensä Hestvikenissä tulipalon
— se oli ensimmäinen niistä kolmesta murhapoltosta, jotka hävittivät
talon tuhaksi. Aalen pojat tasoittivat rauniot ja kuljettivat hirsiä
rakentaakseen kaikki uudelleen, mutta Aale antoi miestensä laittaa
kummun ja sinä päivänä, jolloin vedettiin pois Aalen pirtin palaneita
hirsiä, vanhus astui kummun sisään ja antoi orjien sulkea aukon kivillä.
Olav Auduninpoika muisti pudistaneensa päätään vanhan kaimansa tätä
urotyötä kertoessa — mutta hänen mielestään vanha pakana oli ollut
oikein miesten mies.
Nyt hän makasi pimeässä hymyillen ajatuksilleen. — Hän oli kyllä
varonut hiiskumasta asiasta kenellekään papille, mutta hän oli uhrannut
joulumaljan kummun haltialle, olipa vienyt muulloinkin, varsinkin
suurina juhlina, sinne oluthaarikan. Olihan Arnvidkin tehnyt niin
kotonaan — ei se ole mikään suuri synti; oli tämä sanonut, kunhan
pysyi vaiti eikä pyytänyt vainajilta mitään vastalahjaksi. — Nyt hänen
varmaankin täytyy ruveta uhraamaan paljon ahkerammin — täten hän
loppujen lopuksi joutuisi kohtaamaan pakanallisen esi-isänsä.