I.

Vuosi Olav Auduninpojan ulkomaanmatkan jälkeen oli eräänä

varhais-kevään aamuna käräjät Haugsvikissä ja Eirik oli saanut olla

siellä isänsä kanssa. Mutta poislähtiessä sattuikin niin, että

rynjuliläiset läksivät Olavin veneessä ja Eirikin piti tulla toisessa

aluksessa.

Hän tuli vasta iltapäivällä — pienessä purjeveneessä, joka oli tupaten

täynnä keskenkasvuisia poikia. Ragna tuli isännän luo ja kysyi, eikö

lapsille, joista monet olivat kauempaa pitäjältä, saisi tarjota ruokaa

ennen heidän kotiin lähtöään. Kyllä, Olav vastasi.

Pojat tulivat sisään ja Olav vastasi nyökäyttäen heidän

tervehdykseensä. Sitten hän läksi ulos, sillä häntä ujostutti, samoin

kuin kaikki pitkin penkkejä istuskelevat lapset näyttivät vierastavan.

Hän seisoi tallin ovella poikalauman tullessa pirtistä. Mutta lapsilla

ei näyttänyt ensinkään olevan kiire pois; he jäivät pihamaalle —

jotkut maleksivat rakennusten väliä sinne tänne, pari, kolme yhdessä,

nuuskivat ja katselivat joka nurkan; toiset pysyttelivät suuremmissa

joukoissa, puhelivat ja naureskelivat ja kiusoittelivat pikkuisen

toinen toisiaan; mutta se oli vain kaikki leikkiä ja hyväntuulisuutta.

Olav jäi paikoilleen, sillä häntä ei haluttanut kulkea hälisevän parven

sivuitse. Oli kylmä auringon laskettua ja nuoret, terävät poikain-äänet

kajahtelivat kirkkaasti hiljaisena kevät-iltana.

Rakennusten pohjoisella seinämällä oli vielä lunta, ja pojat alkoivat

lumipallosodan. Olav ei sen enempää heitä tarkannut, mutta joukossa

oli eräs, joka pisti silmiin; hän oli pisin joukosta ja tavallaan

kauniskin, punainen ja valkoinen kuin veri ja lumi, tukka pitkä ja

sileä, oljenkeltainen. Eirik pysytteli koko ajan sen pojan rinnalla ja

auttoi häntä.

Mutta vähän ajan kuluttua Olav huomasi, että muut pojat olivat

yhtä puolta ja taistelivat Eirikiä vastaan, he viskelivät häntä

lumipalloilla ja sulkivat häneltä tien lumikasalle, niin ettei hän

päässyt heitä vastustamaan. Pitkä poika seisoi katsellen.

Silloin Eirik juosta porhalsi karjarakennuksiin päin. Vuoren juurella,

ulkohuoneitten takana, oli notko vielä täynnä lunta. Eirik hyppäsi

sinne ja alkoi tehdä lumipalloja sekä pommitti niillä häntä seuraavaa

parvea. Olavkin läksi ulkohuoneitten taa katsomaan miten kävisi.

Eirik riistäytyi irti sinne ensiksi hypänneitten vihollistensa

käsistä; rynnättyään joukon läpi ja kahlattuaan polviaan myöten

nuoskassa lumessa hän pääsi notkon halki takana olevassa vuoressa

olevan halkeaman suojaan. Sieltä hän lennätti kourallisen toisensa

jälkeen sammalta ja irtomultaa hyökkääjien niskaan, jotka viskelivät

takaisin lumipalloja. Siellä kiljuttiin jo kovasti — leikki oli jo

muuttumaisillaan riidaksi.

Silloin osui lumipallo Eirikin silmään, hän kumartui ja painoi sitä

kädellään. Samassa hyppäsi pitkä, vaalea poika, joka koko ajan oli

seisoskellut joutilaana katsellen, Eirikin luo ja kietaisi käsivartensa

hänen ympärilleen. Sitten hän paiskasi Eirikin suin päin kinokseen ja

kaikki muut heittäytyivät hänen päälleen ja alkoivat pestä Eirikiä

lantaisella lumella uudelleen ja kiljuen ja nauraen, Eirik ulvoi

kiukuissaan tukehtumaisillaan poikaliudan alla.

Olav astui lähemmä — pitkä, vaalea huomasi hänet ja sanoi toisille

jotain. He nousivat heti.

Eirik nousi; hänen suustaan vuoti verta ja hän kääntyi pitkän puoleen

huutaen raivoissaan:

»Sinä olet paholainen etkä ihminen —! Minä — minä autoin sinua —!» hän

itki kiukusta.

Olav huomasi, että pitkä, vaalea poika näytti hyvin nololta, hän

räpytteli silmiään ja käänsi Eirikin isälle selkänsä. Kaikille

muillekin pojille tuli notkosta kiire lähtö. Olav kulki hitaasti

jäljessä; pihalle tultuaan hän näki koko poikaparven olevan menossa

itäänpäin riihen sivua. He eivät olleet hyvästelleet enemmän kuin

kiittäneet ruuastakaan.

Eirik seisoi isän takana. Hän nikotteli vielä puristaessaan lumipalloa,

jonka painoi ensin ajettuneelle silmälleen, sitten vertavuotavalle

huulelleen.

»Kuka se vaalea poika oli?» kysyi Olav.

»Jørund Rypa.» Eirik niiskutti ja nieleskeli; hän katseli joukon

jälkeen, joka hävisi hämärissä Kverndalenin puoleen.

»Jørund? Onko näillä seuduin jossain sellaisia nimiä?»

Eirik vastasi, että Jørund oli suuresta talosta kaukaa idästäpäin,

Eyjavatnin luota, mutta hänen äitinsä sisar oli naimisissa Tjernaasissa

ja sukulaisia oli Randabergissa; hän oleili siellä usein.

Olav pudisti välinpitämättömänä päätään. Hän tunsi niitä ihmisiä hyvin

vähän, eikä ollut milloinkaan heidän kanssaan ollut puheissa.

* * * * *

Miehet istuivat illallisen jälkeen pirtissä; he olivat ottaneet joitain

valjaita tai muita työkaluja, jotka tuli korjata ennen kevättöitä

pellolla. Kun Olav kerran heräsi omista ajatuksistaan, hän huomasi

miesten istuvan naureskelemassa, mutta Eirik virkkoi kiivaasti:

»— kun ne kaikki tuli yhtaikaa minun niskaan — Ettekö te usko, että

minä olisin ne nujertanut maahan joka sorkan, jos olisimme joutuneet

yhteen tasaisella maalla —»

»No tottakai. Tietysti sinä olisit —»

»— ja minä kyllä pidin puoliani pitkän aikaa —.»

»Mutta sitten sinä sait apua tuolta sinun erinomaiselta veljeltäsi,

Eirik», nauroi eräs miehistä.

Eirik vaikeni heti. Olav näki, että pojan huulet värisivät; hän nieli

esiinpyrkivät kyynelet ja yritti näyttää välinpitämättömältä.

Olavissa heräsi hiljainen kiukku; tässä oli jotain hullusti — rengit

uskalsivatkin ivata ja pilkata talon poikaa isän läsnäollessa. Eirik

ei ollut enää mikään lapsi. Hän laski työn käsistään, oikaisihe ja

haukotteli:

»Ei, miehet, — ilta on jo kulunut pitkälle. On jo aika käydä levolle —.»

Kun isä ja poika jäivät kahden, Olav meni Eirikin luo ja seisahtui

hänen eteensä. Poika istui penkillä ja itki hiljaa.

»Nyt sinä saat lopettaa, Eirik — kerskua niin lapsellisia — että

meidän palvelusväkemme rohkenee sillä lailla laskea leikkiä sinun

kustannuksellasi —»

Kun poika ei vastannut, istui vain ja taisteli itkua vastaan, jatkoi

Olav terävämmin:

»Ja sinun pitää hävetä, itkeä siitä, että on saanut selkäänsä!»

Eirik niiskutti muutaman kerran.

»En minä sen vuoksi itke, että minä selkääni sain!»

»Mitä sinä sitten itket —?»

»Jørund —» Eirik nielaisi. »Me olimme luvanneet toisillemme olla aina

uskollisia ystäviä — me vannoimme veljesliiton syksyllä ja —»

»Mitä se sellainen lörpötys on?» kysyi isä vähän pilkallisesti.

Eirik aikoi heti selittää innokkaasti. He olivat tavanneet toisensa

kirkolla syksyllä, ja silloin Eirik oli kertonut kuulleensa äskettäin

— ennenvanhaan oli ystävysten kesken ollut sellainen tapa, että he

solmivat keskenään veljesliiton. Jørund oli ollut siihen suostuvainen.

Mutta päästyään niin pitkälle, että heidän piti nostaa turveviilu

keihään kärjellä se aina särkyi, eikä Jørund sitten enään viitsinyt —

ja sitten siihen saapui sira Hallbjørn ja suuttui hirveästi nähdessään

vasikkahaassaan heidän kaivelemansa monet kuopat.

Olavinlapset · 第 15 / 54 题