Vuosi Olav Auduninpojan ulkomaanmatkan jälkeen oli eräänä
varhais-kevään aamuna käräjät Haugsvikissä ja Eirik oli saanut olla
siellä isänsä kanssa. Mutta poislähtiessä sattuikin niin, että
rynjuliläiset läksivät Olavin veneessä ja Eirikin piti tulla toisessa
aluksessa.
Hän tuli vasta iltapäivällä — pienessä purjeveneessä, joka oli tupaten
täynnä keskenkasvuisia poikia. Ragna tuli isännän luo ja kysyi, eikö
lapsille, joista monet olivat kauempaa pitäjältä, saisi tarjota ruokaa
ennen heidän kotiin lähtöään. Kyllä, Olav vastasi.
Pojat tulivat sisään ja Olav vastasi nyökäyttäen heidän
tervehdykseensä. Sitten hän läksi ulos, sillä häntä ujostutti, samoin
kuin kaikki pitkin penkkejä istuskelevat lapset näyttivät vierastavan.
Hän seisoi tallin ovella poikalauman tullessa pirtistä. Mutta lapsilla
ei näyttänyt ensinkään olevan kiire pois; he jäivät pihamaalle —
jotkut maleksivat rakennusten väliä sinne tänne, pari, kolme yhdessä,
nuuskivat ja katselivat joka nurkan; toiset pysyttelivät suuremmissa
joukoissa, puhelivat ja naureskelivat ja kiusoittelivat pikkuisen
toinen toisiaan; mutta se oli vain kaikki leikkiä ja hyväntuulisuutta.
Olav jäi paikoilleen, sillä häntä ei haluttanut kulkea hälisevän parven
sivuitse. Oli kylmä auringon laskettua ja nuoret, terävät poikain-äänet
kajahtelivat kirkkaasti hiljaisena kevät-iltana.
Rakennusten pohjoisella seinämällä oli vielä lunta, ja pojat alkoivat
lumipallosodan. Olav ei sen enempää heitä tarkannut, mutta joukossa
oli eräs, joka pisti silmiin; hän oli pisin joukosta ja tavallaan
kauniskin, punainen ja valkoinen kuin veri ja lumi, tukka pitkä ja
sileä, oljenkeltainen. Eirik pysytteli koko ajan sen pojan rinnalla ja
auttoi häntä.
Mutta vähän ajan kuluttua Olav huomasi, että muut pojat olivat
yhtä puolta ja taistelivat Eirikiä vastaan, he viskelivät häntä
lumipalloilla ja sulkivat häneltä tien lumikasalle, niin ettei hän
päässyt heitä vastustamaan. Pitkä poika seisoi katsellen.
Silloin Eirik juosta porhalsi karjarakennuksiin päin. Vuoren juurella,
ulkohuoneitten takana, oli notko vielä täynnä lunta. Eirik hyppäsi
sinne ja alkoi tehdä lumipalloja sekä pommitti niillä häntä seuraavaa
parvea. Olavkin läksi ulkohuoneitten taa katsomaan miten kävisi.
Eirik riistäytyi irti sinne ensiksi hypänneitten vihollistensa
käsistä; rynnättyään joukon läpi ja kahlattuaan polviaan myöten
nuoskassa lumessa hän pääsi notkon halki takana olevassa vuoressa
olevan halkeaman suojaan. Sieltä hän lennätti kourallisen toisensa
jälkeen sammalta ja irtomultaa hyökkääjien niskaan, jotka viskelivät
takaisin lumipalloja. Siellä kiljuttiin jo kovasti — leikki oli jo
muuttumaisillaan riidaksi.
Silloin osui lumipallo Eirikin silmään, hän kumartui ja painoi sitä
kädellään. Samassa hyppäsi pitkä, vaalea poika, joka koko ajan oli
seisoskellut joutilaana katsellen, Eirikin luo ja kietaisi käsivartensa
hänen ympärilleen. Sitten hän paiskasi Eirikin suin päin kinokseen ja
kaikki muut heittäytyivät hänen päälleen ja alkoivat pestä Eirikiä
lantaisella lumella uudelleen ja kiljuen ja nauraen, Eirik ulvoi
kiukuissaan tukehtumaisillaan poikaliudan alla.
Olav astui lähemmä — pitkä, vaalea huomasi hänet ja sanoi toisille
jotain. He nousivat heti.
Eirik nousi; hänen suustaan vuoti verta ja hän kääntyi pitkän puoleen
huutaen raivoissaan:
»Sinä olet paholainen etkä ihminen —! Minä — minä autoin sinua —!» hän
itki kiukusta.
Olav huomasi, että pitkä, vaalea poika näytti hyvin nololta, hän
räpytteli silmiään ja käänsi Eirikin isälle selkänsä. Kaikille
muillekin pojille tuli notkosta kiire lähtö. Olav kulki hitaasti
jäljessä; pihalle tultuaan hän näki koko poikaparven olevan menossa
itäänpäin riihen sivua. He eivät olleet hyvästelleet enemmän kuin
kiittäneet ruuastakaan.
Eirik seisoi isän takana. Hän nikotteli vielä puristaessaan lumipalloa,
jonka painoi ensin ajettuneelle silmälleen, sitten vertavuotavalle
huulelleen.
»Kuka se vaalea poika oli?» kysyi Olav.
»Jørund Rypa.» Eirik niiskutti ja nieleskeli; hän katseli joukon
jälkeen, joka hävisi hämärissä Kverndalenin puoleen.
»Jørund? Onko näillä seuduin jossain sellaisia nimiä?»
Eirik vastasi, että Jørund oli suuresta talosta kaukaa idästäpäin,
Eyjavatnin luota, mutta hänen äitinsä sisar oli naimisissa Tjernaasissa
ja sukulaisia oli Randabergissa; hän oleili siellä usein.
Olav pudisti välinpitämättömänä päätään. Hän tunsi niitä ihmisiä hyvin
vähän, eikä ollut milloinkaan heidän kanssaan ollut puheissa.
* * * * *
Miehet istuivat illallisen jälkeen pirtissä; he olivat ottaneet joitain
valjaita tai muita työkaluja, jotka tuli korjata ennen kevättöitä
pellolla. Kun Olav kerran heräsi omista ajatuksistaan, hän huomasi
miesten istuvan naureskelemassa, mutta Eirik virkkoi kiivaasti:
»— kun ne kaikki tuli yhtaikaa minun niskaan — Ettekö te usko, että
minä olisin ne nujertanut maahan joka sorkan, jos olisimme joutuneet
yhteen tasaisella maalla —»
»No tottakai. Tietysti sinä olisit —»
»— ja minä kyllä pidin puoliani pitkän aikaa —.»
»Mutta sitten sinä sait apua tuolta sinun erinomaiselta veljeltäsi,
Eirik», nauroi eräs miehistä.
Eirik vaikeni heti. Olav näki, että pojan huulet värisivät; hän nieli
esiinpyrkivät kyynelet ja yritti näyttää välinpitämättömältä.
Olavissa heräsi hiljainen kiukku; tässä oli jotain hullusti — rengit
uskalsivatkin ivata ja pilkata talon poikaa isän läsnäollessa. Eirik
ei ollut enää mikään lapsi. Hän laski työn käsistään, oikaisihe ja
haukotteli:
»Ei, miehet, — ilta on jo kulunut pitkälle. On jo aika käydä levolle —.»
Kun isä ja poika jäivät kahden, Olav meni Eirikin luo ja seisahtui
hänen eteensä. Poika istui penkillä ja itki hiljaa.
»Nyt sinä saat lopettaa, Eirik — kerskua niin lapsellisia — että
meidän palvelusväkemme rohkenee sillä lailla laskea leikkiä sinun
kustannuksellasi —»
Kun poika ei vastannut, istui vain ja taisteli itkua vastaan, jatkoi
Olav terävämmin:
»Ja sinun pitää hävetä, itkeä siitä, että on saanut selkäänsä!»
Eirik niiskutti muutaman kerran.
»En minä sen vuoksi itke, että minä selkääni sain!»
»Mitä sinä sitten itket —?»
»Jørund —» Eirik nielaisi. »Me olimme luvanneet toisillemme olla aina
uskollisia ystäviä — me vannoimme veljesliiton syksyllä ja —»
»Mitä se sellainen lörpötys on?» kysyi isä vähän pilkallisesti.
Eirik aikoi heti selittää innokkaasti. He olivat tavanneet toisensa
kirkolla syksyllä, ja silloin Eirik oli kertonut kuulleensa äskettäin
— ennenvanhaan oli ystävysten kesken ollut sellainen tapa, että he
solmivat keskenään veljesliiton. Jørund oli ollut siihen suostuvainen.
Mutta päästyään niin pitkälle, että heidän piti nostaa turveviilu
keihään kärjellä se aina särkyi, eikä Jørund sitten enään viitsinyt —
ja sitten siihen saapui sira Hallbjørn ja suuttui hirveästi nähdessään
vasikkahaassaan heidän kaivelemansa monet kuopat.