IV.

Seuraavana iltapäivänä Olav seisoi kirkkomäellä, pyhiinvaelluspaikan

ulkopuolella — hän etsiskeli seuralaisiaan.

Pöly leijaili vaaleana pilvenä auringon paistaessa tallatun

nurmikon yllä — ihmisiä vilisi kaikkialla lähtöä tekemässä. Joukko

katumuspukuisia miehiä kantoi mahdottoman suurta puuristiä, joka huojui

heidän astellessaan mäkeä alas; he lauloivat kulkiessaan litaniaa ja

pölyttivät jalkoineen ilmaan uusia tomupilviä. Heidän laulunsa kaiku

hymisi vielä kauan heidän mentyään pitkänä äänivirtana ja korviin

kantautui ratsastavan kansan hevosten töminä, huilun valittava sointu

ja harppujen syvä jyminä.

Ylt’ympäri kenttää kohosi pyökkimetsä muurina ja sen latvat hohtivat

kelmeässä auringon valossa harmaansinistä taivasta vasten — oli kuuma

päivä. Mäen alla oli puronvarsiniityllä markkinat: savu nousi roviosta

metsikön yli; joku paistoi siellä härkiä ja kokonaisia lampaita, ja

kaupustelijoiden terävät äänet kuuluivat keskellä humaltuvien ja

ilakoivien ihmisten hälinää.

Vielä kulki yksi ja toinen kirkkoon ja sieltä pois. Mutta aamulla oli

suuri kirkko niin tupaten täynnä kansaa, että Peuran miehet töin tuskin

pääsivät tuppautumaan sisään messun aikana, eivätkä he olleet nähneet

kerrassaan mitään. Ja sekös vei aikaa, ennenkuin he olivat päässeet

tunkeutumaan siihen kappeliin, jossa Tammen Neitsyt Maria oli. Siellä

paloi ainakin satakunta vahakynttilää, oli vallan elävistä liekeistä

seinä — kulta ja hopea vain kimalteli. Kuva oli pikimusta, kasvot

pitkät, jäykät ja kovat, päässä kultakruunu, ja kultavaipan laskoksista

katseleva lapsi muistutti puumähkyrää. Mutta se oli ikivanha ja sangen

arvokas. Pyhäkössä ei ollut tilaisuutta pitää pitempiä rukouksia,

siellä tunkeili kansaa niin paljon.

Kun he sitten pääsivät eväsreppujensa kimppuun, he ostivat omenaviiniä

— se oli aika hyvää ja nousi päähän; sitten he eksyivät toisistaan

tungoksessa markkinapaikan lähettyvillä. Olav ja Tomas olivat kauimman

aikaa pysytelleet yhdessä, mutta sitten Tomaksen teki mieli kuunnella

niin kauan vaeltavaa laulajaa, että Olav kyllästyi odottamiseen ja

läksi eteenpäin. Hän seisoi metsän reunassa katsellen löytäisikö jonkun

joukostaan ihmisvilinässä, joka kuhisi mäellä sinne tänne.

Hän koetteli nutun alla, vyön välissä, säilyttämiään kääröjä.

Niissä oli lahjoja, jotka hän aikoi lähettää kotiin — viimeisenä

tervehdyksenä. Signelle ja Iinalle koristellut samettikäsineet,

Cecilialle koralli- ja kultahelmikoristeinen rukousnauha, Eirikille

tikari. Vaikka nythän Eirik perisi kaikki hänen aseensa — paitsi

Ættarfylgja-tapparaa; hänen täytyy muistaa lähettää kotiin sana, että

se kirves seuraisi Cecilian sukuhaaraa.

— Ajatukset suhisivat kuin olisi mehiläispesää hätyytetty. Hän yritti

päästä niistä eroon — katseli ympärilleen eikä nähnyt omaa joukkoaan

missään.

Jostain metsästä takaapäin hän kuuli laulua; se kuulosti

tanssilauluilta. Olav kääntyi ja läksi kulkemaan metsäpolkua —

tanhupaikasta hän varmaan tapaisi ainakin Galfridin ja Leifin.

Hetken päästä hän saapui suurelle niitylle keskellä metsää. Joukko

leikkijöitä seisoi keskellä kenttää lepäämässä. Puitten juurella

nurmikolla loikoili ihmisiä syöden ja juoden. Pieni poika juoksi Olavia

kohti, kompastui ja kaatui. Olav nosti maasta kohti kurkkuaan parkuvan

pikku miehen ja yritti sitä hillitä. Hän seisoi lapsi käsivarrella

ympärilleen katsellen. Silloin tuli lihava, nuori, kaunis vaimo

juosten. Olav hymyili ja pudisti päätään hänen sanatulvalleen. Äkkiä

hän painoi pojan rintaansa vasten suudellen häntä ennenkuin ojensi

hänet äidille. Se oli kuin jäähyväiset jostain —.

Leikkijät asettuivat jälleen piiriin — siinä oli yksinomaan miehiä;

he kulkivat käsi toisen kainalossa ja alkoivat rajun ja kiihoittavan

laulun. Olav läheni, tunkeutuen katselijoitten joukkoon.

Kummallinen, kajahteleva ja kiihkeä tanssi sai veren hänen suonissaan

läikehtimään: he lauloivat taistelusta ja hän muisteli kuulleensa

sellaista ennenkin — hänen sydämensä liikehti kuten liikehtii

multakumpu, jonka alta kuolleista herännyt pyrkii ylös — ja kun hän

näki ympärillä olevien kasvot, syke kasvoi yhä. Vanhat miehet seisoivat

etukumarassa päällään tahtia nyökäten, jännityksestä hehkuen. Suuret,

komeat emännät kuuntelivat ilme kovana kuin laulu koskisi heidän

kokemiaan onnettomuuksia. Olavistakin tuntui, että siinä oli jotain

koettua, mutta mitä, siitä hän ei päässyt perille —.

— Silloin se vaikeni yht'äkkiä! Glaama-joki virtaili tulvillaan ja

kylmänä, varjossa päivä sädehti vielä vartiotornin huipuilla — linna

kohosi pienellä saarella virran keskellä. Ja hän seisoi rantaniityllä

katsellen miten jaarlin muukalaiset soturit tanssivat ja lauloivat

englantilaisten ja skottilaisten taisteluista. Totta vieköön — se

lauluhan se olikin!

Muistot, joita hän ei ollut vuosikausiin ajatellutkaan, tulvivat hänen

sielunsa syvyyksistä esille, kuten vangit tyrmästään. Näyt vierivät

nopeasti ohitse — raivoisat taistelut, mies miestä vastaan, loimuavat

soihdut valaisemassa hurjaa kamppailua ahtaassa, pimeään avautuvassa

porttiholvissa — ja taas hän oli veneessä soudellen illanhämyssä

saareen Tukholman muurin ulkopuolella, ja tuhdolla häntä vastapäätä

istui jaarli, lyhyenä ja leveänä kuin luhdin ovi, murtumattoman

vankkana, karvaisena ja lämpimänä kuin uroskarhu, viininpunaisen vaipan

hohtaessa harteilla ja kirkkaitten silmien loistaessa taistelun- ja

seikkailunhaluisina — Alf-herra, Alf-herra, minun isäntäni!

Tanssivien ketju sivuutti hänet eikä raju, kajahteleva laulu loppunut.

Miehet riippuivat toinen toisensa käsivarren varassa ja ketju liikahti

heidän nojautuessaan taaksepäin; aina heidän hypähtäessään koholle ja

polkiessaan tannerta heidän tulipunaiset, laulavat kasvonsa hohtivat

häilähtelevän pölypilven lävitse. Sitten tempautui koko piiri äkkiä

oikealle ja jälleen vinhaa vauhtia vasempaan —. Olavin täyttivät yhä

menneet muistot: miehistä, joiden ystävä oli ollut ihanalla, viileällä

tavalla, haarniskavarusteissaan yksinäisinä, mutta toisiaan suojellen

kiivin ja miekoin. Hornan kuiluun kaikki naiset, he tunkeutuvat

liiaksi miehen tielle! Hän näki tulenloimun erään kaupungin pimeitten

hirsipäätyjen välistä. Ja hän itse seisoi ovella kaksikymmenvuotiaana,

täysissä varusteissa — eräs neito, jonka nimen hän on unohtanut,

yrittää vetää hänet sisään ja kätkeä — hän nauroi, suuteli häntä

ohimennen lähtiessään porhaltamaan paljastettu miekka kädessä katua

pitkin siihen suuntaan, josta kuuli kuninkaan miesten torviinsa

puhaltavan — ja hänessä kuohui kiukkuinen pelko, etteivät vain jaarlin

miehet anna toisten pakottaa itseään laivoihin vastarintaa yrittämättä.

Olavin kädet puristivat vaipan lievettä — hänen mielensä paloi:

miten hän oli saattanutkin tämän kaiken unohtaa! Ja nyt näky palasi

jälleen, talo mäellä lahden rannalla, se tuli nyt kumman kalpeana

ja kuihtuneena; mutta se oli täpötäynnä muistoja raihnaudesta ja

taistelusta hämärä harmaata ylivoimaa vastaan ja sairaasta naisesta,

joka riisti hänen nuoruutensa ja miehuutensa ja joka kuihtui

kuihtumistaan, vaikkakin tämä imi hänestä lakkaamatta voimaa Ja

äkkiä nämä muistot, kaikki mitä hän niistä tiesi, muuttavat — Herra

siunatkoon — nyt ne kiusasivat ja häiritsivät häntä. Eikö hän ollut

kuin vuoreen viety — tai kuin manalaan!

— Laulu päättyi jyrisevään kiljuntaan, ja samassa tömähti puolisen

sataa jalkaparia samalla kertaa tantereeseen. Olavilta pääsi syvä

huokaus —.

Piiri hajaantui ja katselijat läksivät pois. Olav liikahti eikä tiennyt

minne mennä. Silloin hän törmäsi johonkin — vilkaisi häneen ja huomasi

siinä sokean saarnaajaveljesten kirkosta.

He seisoivat hetken toisiinsa tuijottaen — niin ainakin Olavista

tuntui: toisen kuihtuneet, sokeat kasvot, tuskan tai lieneekö ollut

katkeruuden uurtelemat, näyttivät olevan täynnä katsetta. Olav ei

ajatellut mitään, seisoi vain kuin naulittuna; sitten sokean kasvot

muuttuivat ikäänkuin hän olisi herännyt pahasta unesta. Niillä karehti

hymy hänen hapuillessaan eteensä käsillään ja sanoessaan jotakin.

»Cognovis me?» [Tunnetko minua?] Olav kuiskasi arasti.

Vieras — Olav huomasi, että hän oli vielä melkein poikanen — vastasi

heti samalla kielellä, mutta hän puhui niin nopeaan ja sujuvasti, ettei

Olav ymmärtänyt mitään.

»Non capio bene latinum» [En osaa hyvin latinaa], mutisi Olav nolona.

Toinen hymyili kohteliaasti toistaen saman hitaammin ja lyhyemmin.

Olav ymmärsi sen verran että hän oli eksynyt seurueestaan ja että hän

nyt pyysi Olavia viemään hänet jonnekin — kirkkoon. Viivytellen Olav

tarttui nuoren miehen käteen.

Nuorukainen yritti saada keskustelua syntymään — latinaksi, englanniksi

ja ranskaksi, vähän kutakin. Olav ymmärsi hänen tarkoittavan, että hän

tunsi hänet dominikaanikirkosta.

»Non es —» hän etsi sanaa sokea. Hän vilkaisi salavihkaa toisen

sammuneisiin silmiin. Ei, kyllä hänen täytyi olla umpisokea. Hän

hätkähti, siis joku oli näyttänyt häntä miehelle. »Non es caesis?»

[Etkö ole sokea?] Jännitys täytti hänet jonkinlaisella ilolla. Nyt hän

sai olla varuillaan —.

Metsässä oli pimeää. Olav kuljetti vierasta varovasti kivien ja

puunjuurien yli — samalla pitäen tarkasti silmällä, olisiko metsikössä

ihmisiä. Olipa sattunut niin onnettomasti, että vieraan vasen käsi

lepäsi hänen oikeallaan — vai olikohan toinen sovittanut siten

tahallaan? Olavia hävetti nyt vaihettaa. Mutta hän piti toisen

miekka-kättä silmällä.

Hän kulki odottaen, että kohta välähtäisi tikari — tai että joku

ryntäisi pimennosta — eihän tie ollut ennen leikkikentälle näin pitkä,

eikä polku näin kaita — ja täällä metsässä oli vielä kovin pimeätä.

Mutta sokean kysymyksiin hän vastasi levollisesti, että hänen nimensä

on Olav, on norjalainen ja kauppias. Hän olisi myöskin selittänyt missä

hänen aluksensa on — saakoon vaan sen tietää, ei hän aio pakoilla —

mutta yrittäessään sitä toimittaa, ei hän saanutkaan sitä selväksi

vieraalla kielellä.

Ja samassa he olivat poissa metsästä. Olav talutti sokeaa miestä kohti

kirkkoa, joka hohti kalpeana illan hämyssä. Ja sekava, painostava pelko

valtasi nyt Olavin — tämä vieras ei aikonutkaan kohdata häntä tikarein

tai asestetuin miehin. Mutta kirkkoon sisälle hän ei menisi tämän

miehen kanssa!

Silloin heitä kohti juoksi eräs palveluspojista huutaen nähdessään

isäntänsä. Tämä irroitti heti kätensä Olavin kainalosta, tarttui hänen

käteensä ja kiitti avusta. Olav oli mykkänä hämmästyksestä. Nuori

ritari kääntyi seuralaiseensa, laski kätensä hänen olalleen ja kulki

toisen ohjaamana eteenpäin, kääntyen vielä kerran ja tervehtien Olavia

sanomalla »vale!» [Voios hyvin!]

Olav jäi seisomaan — nyt oli kaikki niin kummallista, että hän tunsi

pettyneensä. Hän katseli vieraan jälkeen. Kirkon vieressä olevan

luostarin portilla seurue oli nousemassa ratsaille. Ja vähän ajan

kuluttua he ratsastivat sen paikan ohi, missä Olav seisoi.

Siinä oli useita ylimyksiä samettipuvuissaan, kultaiset käädyt rinnalla

riippumassa; heillä oli komeat ratsut ja kallisarvoiset valjaat.

Sokea ratsasti suurella oriilla, jota knaappi talutti. Jäljessä

ratsastavat palveluspojat olivat asestetut ja varustetut matkaa varten

ja viimeisenä kulki monta kuormahevosta. Olav arveli heidän tulevan

jostain kaukaa —.

— Ja nyt hänelle selvisi, että sokea mies oli ollut kotoaan poissa

jonkin päivän. Ja niin oli vaimo lähettänyt yksin ollessaan hakemaan

Olavia. — Hän näki edessään puutarhan kaukaisimmassa nurkassa kätkössä

olevan lehtimajan, nuoren naisen, joka tuli hiukset voideltuina, vain

ohut silkkipuku verhonaan — ei se ollut mikään noita tai näköharha,

kuten hän oli itselleen uskotellut — olihan vain uskoton aviovaimo —.

Raivo täytti Olavin ja hänestä tuntui, että hän olikin juuri se petetty

mies. Hänen kiukkunsa muuttui kuumaksi ja veriseksi himoksi — hänen

olisi tehnyt mieli ottaa nainen ja kuristaa hänet paljain käsin. Ja

samassa hänessä liikkui kummallinen, epätodellinen tunne, että hänelle

oli joskus ennenkin käynyt samoin —.

Sitten verenkohu tasaantui ja punainen sumu hälveni hänen silmistään.

Hän tunsi maan jälleen jalkainsa alla ja hän katseli ympärilleen kumman

terävin ja selkein silmin. — Haalea valo lepäsi pyökkien latvoilla ja

yläpuolella oli taivaalla muutamia vaaleita pilven hattaroita; kirkon

harmaaseen seinään heijastui päivän kilon punerrus. Nyt oli melkein

autiota ja tallatusta nurmikosta kohosi pölyn ja kasteen sekainen haju.

Ja kylmän selkeästi Olav tunsi, että hän on kerran ennenkin ollut

samanlaisessa leikissä osallisena. Mutta tällä kertaa hän oli varas.

Hän tarttui kaksin käsin vaippaansa kuten repiäkseen kahleet irti —.

Mutta hänen sielunsa syvimmistä komeroista — nyt kun hänen vihdoin

viimein oli pakko kurkistaa sinne — uumosi sanaton pimeys. Tämä oli

tarkoituksena siinä, mitä hän oli kokenut viimeksi. Toisen miehen

vaimo oli asetettu hänen eteensä niin, ettei hänen tarvinnut muuta

kuin ojentaa kätensä ja tarttua häneen. Eikä hän itse ollutkaan muuta

ajatellut kuin ottaa hänet — ennenkuin hänelle huudettiin ja häntä

varoitettiin, joko taivaasta tai kiirastulesta. Ellei häntä olisi

nykäisty pois, kuten äiti nykäisee lapsensa tulesta, olisi hän nyt itse

ollut aviovaimon häpäisijä —.

Olav läksi astelemaan nopeasti, kuten pakoon näitä ajatuksia: Hän kulki

markkinatorin poikki. Mäellä, yhä lisääntyvässä pimeässä, hehkui vielä

nuotion jäte; eräässä paikassa nousi roviosta liekkejä; siellä oli

ihmisiä ja kaikki näyttivät olevan juovuksissa. Olav riensi eteenpäin;

hän saapui jälleen metsään leveälle polulle, joka johti mäelle.

Hän yritti jonkinlaisella epätoivoisella kiukulla vaimentaa ääntä; piru

vieköön, minähän en _koskenutkaan_ naiseen. Minä olen kulkenut täällä

kuin eläin katsellen englantilaista narttua, sillä hän muistutti minun

mielestäni minun vaimoani. Ja kyllä hän saikin harmitella joutuessaan

siinä iässä naisen pauloihin — mutta minähän en ajatellut mitään

sellaista ja läksinhän minä heti pois huomattuani mitä hän tahtoi —. Ja

että sokea oli hänet tuntenut, sehän ei ollut mikään ihme; olihan hän

usein nähnyt sokeita miehiä — kerjäläisiä ja vanhoja ihmisiä — jotka

näyttivät näkevän koko ruumiillaan: he saivat koiran vainun ja kuulon.

Mutta kaikista ponnisteluista huolimatta hän ei saanut sisäistä ääntä

vaikenemaan — eihän hän ollut kenenkään miehen kunniaa loukannut.

Mutta kulkiessaan sokean miehen kanssa metsän läpi hän ei ollut sitä

muistanut — hän oli ollut varma siitä, että tämä vainosi hänen henkeään

ja täydellä syyllä. Ja nyt hän myöskin tiesi, että hän oli tullut

vikapääksi johonkin, seuratessaan vieraan rouvan lähettiä — tai oliko

joku vanha rikos tullut päivänvaloon?

Rientäessään yhä pimenevässä illassa metsätietä, jalka varmana kuten

unissakävijällä, yli kivien, kantojen ja oksien, hänestä tuntui, että

tämä pimeys, jota kohti hän yhä syvemmälle ja syvemmälle kiiruhti, oli

hänen omaa sisäistä pimeyttään, ja nyt hän oli saapumaisillaan kaikkein

syvimpään salakammioon. Kohta hän olisi pakoitettu peräytymään selkä

perimmäistä seinää vasten, mutta hän tiesi myös, että hän vastustaisi

ja taistelisi viimeiseen asti. Ja hän ymmärsi —.

Ensin oli Jumala puhunut hänelle kasvoista kasvoihin — sinä yönä,

jolloin hän kadotti Ingunnin. Sinä hetkenä jolloin hän tiesi ainoan

ystävänsä jättäneen hänet, oli Jumala puhunut hänelle ristin

yksinäisyydestä. Ja sinä yönä, ja loin hänestä tuntui, että hän hikoili

verta tuskasta, oli Jumala näyttäytynyt hänelle kalmantuskasta,

ruoskimisesta, naulan jäljistä ja orjantappuroista verissään ja Hän oli

puhunut Olaville, kuten veli veljelleen: Oi, katsokaa kaikki te, jotka

teitänne kuljette, katsokaa tänne ja nähkää, onko suurempaa tuskaa kuin

minun tuskani! Ja hän oli nähnyt oman tuskansa verivirtoina valuvan

Hänen verisillä hartioillaan. Eikä hän vieläkään ollut jaksanut mennä —.

Ja Jumala oli puhunut hänelle toisenkin kerran. Hän oli puhunut hänelle

pyhässä kirkossaan Olavin sen verran selvittyä tuskan kuumeesta,

että hän pystyi kuuntelemaan rauhan sanoja. Ja kuitenkin hän oli yhä

viivytellyt — hän ei ollut edes varma oliko hän nytkään kuullut kutsua

—. Ellei —

— Mutta nyt tämä oli varmaankin tapahtunut, jotta hän olisi pakotettu

näkemään, kuka hän oli ja mikä hänen syntinsä oli.

Ja hän seisoi samassa ikäänkuin ulkopuolella itseään — kuten seisotaan

aidan takana katsellen miestä, joka raataa rikkaruohoisella,

perkaamattomalla pellolla.

Mies puuhaa karhunmarjapensaan ääressä, jota hän yrittää kiskoa

juurineen pois, hän raastaa vaatteensa rikki ja ruumiinsa verille.

Mutta rikkaruohoa, karkeita ja haisevia ohdakkeita, juolavehnää

ja leskenlehtiä hän ei ole näkevinäänkään. Eikä kuitenkaan

karhunmarjapensas tukehduta hänen peltonsa viljaa: kyllähän se kasvaa

suureksi seisoessaan täydessä kukoistuksessaan, mutta se ei levittele

siemeniään, eikä leviä kaikkialle, sen saa kerta kaikkiaan hävitetyksi,

jos ryhtyy siihen puuhaan. Eikä sitä kukaan halveksi sen siinä rehevänä

ja hyödyttömän kauniina kukoistaessa.

Hän oli vain tahtonut tunnustaa suuret syntinsä. Sillä kyllä ne

lienevät veriruskeita, taivaan valtakunnassa vallitsevien lakien

edessä. Sen hän oli aina tiennyt, mutta hän oli myös tiennyt, että

miesten kesken mitataan toisin. Ja sen lain mukaan, joka vallitsee

hänen arvoistensa miesten kesken, hän oli vain tehnyt sen, mikä olikin

tehtävä — puolustanut omaa ja vaimonsa kunniaa.

Vieläpä vaikka se tulisi julkikin, mitä hän salassa oli tehnyt, murha,

ilkityö — ei ole sanottu, että hänen jälkimuistonsa olisi silti

häväisty; hän sovittaa tekonsa mestauspölkyllä. Ei ainoakaan mies hänen

vertaisistaan pitäisi häntä rikollisena — vaikkakin he tietäisivät

kaikki. Olav näki nyt, että jossain hänen sielunsa komeroissa oli tämä

tieto aina olemassa.

— Hän oli silloin ollut siksi nuori, ettei ollut muuta mahdollisuutta

kuin tehdä itse vääryyttä, koska hänen kohtalonsa oli punoutunut

toisten miesten vääryyksiin ja onnettomuuksiin. Mutta kaikki sitä

seurannut paha oli johtunut siitä, että ne, joiden tuli huolehtia

kahden lapsen oikeuksista, olivat joutuneet pettämään Ingunnin ja

hänet. Ja vihdoin viimein pahin, väärä rippi, pyhän ryöstö, joka poltti

sekä suuta että sydäntä — hänet oli ajettu tähän askel askelelta, sillä

hänen oli pakko ottaa omiin käsiinsä oma ja kasvattisisarensa asia,

ja hän oli joutunut tarttumaan siihen väärin ottein ja tottumattomin

lapsen käsin.

Hän ei ollut milloinkaan pohtinut asiaa selväksi tältä puolen, mutta

hän oli kaikessa hiljaisuudessa tiennyt, keskellä hätäänsäkin, Jumalan,

kaikkitietävän, näkevän kaiken paljon selvemmin kuin hän näkikään

— hänen suurimmat syntinsä olivat yhtä paljon vieraitten syntejä

kuin hänen omiaan. Hän kantoi toistenkin taakkoja peruuttamattomasti

sidottuina omien syntiensä vyyhteen.

Ja sitten hän oli kumartunut syvään lyöden rintoihinsa teinin

rukoillessa confiteoria messussa: hän oli valmis tunnustamaan: tässä

joukossa ympärilläni ei ole ainoatakaan, joka olisi tehnyt niin

mustaa syntiä kuin minä. Jumalan oikeudenmukaisuuden peilissä hän

näki olevansa vajonnut niin paljon näitä muita syvemmälle kuin tammen

kuva painuu lampeen syvemmälle ympärillä olevan metsikön kuvaa. Ja

ihmistenkin mitan mukaan hän oli pitänyt itseään tammena näreikössä.

Mutta tässä ylimaallisessa valossa, joka nyt loisti hänen pimeyteensä,

hänelle selveni vihdoin mitä hän sydämensä sopukassa ja kaikessa

salaisuudessa oli tahtonut Jumalan kädeltä kätkeä: syntisen ylpeyttä,

joka on vaikeampi voittaa kuin vanhurskaan itsevanhurskaus. — Oli miten

tahansa, pikkusyntejä minä en ole milloinkaan tehnyt!

Kaksi kertaa oli Jeesus Kristus puhunut hänelle armonsa ihanuudessa

— ja hän oli paennut kuin arka koira. Kaksi kertaa ääni oli puhunut:

Katso, kuka minä olen, katso minun rakkauteni syvyyttä! Nyt se sanoi

hänelle: Katsohan, mikä sinä olet. Katsohan vain, ettet ole muita

suurempi syntinen! Katsos, sinä olet yhtä pieni syntinen!

Miekka tunkeutui viiltäen hänen sydämensä syvimpiin juuriin. Non veni

pacem mittere, sed gladium; Qui invenit animam suam, perdet illam,

et qui perdiderit animam suam propter me, inveniet eam. [Minä en

tullut tuomaan rauhaa vaan miekkaa. Joka tahtoo pelastaa sielunsa,

se sen kadottaa, mutta joka kadottaa sielunsa minun tähteni, hän sen

löytää.] Olav näki näiden sanojen totuuden selvemmin kuin hän oli ennen

aavistanutkaan ja kun hän ne tajusi, tuntui hänestä kuin hän olisi

vaipunut suuren valtameren jääkylmien vesien alle.

Hän nauroi tuskasta juostessaan synkän metsän halki.

Hän oli ollut olevinaan peloissaan elämänsä menettämisestä — hän,

joka oli ollut jo niin kauan elämäänsä kyllästynyt, eikä hän olisi

jaksanut muuta kuin Ingunnin vuoksi pysyä elossa päivääkään. Hän ei

halunnut siihen takaisin — hän ei joutunut mitään uhraamaan, vaikkapa

hän nyt valitsisikin tottelevaisuuden, köyhyyden, siveyden, vieläpä

lopuksi orjuuden ja marttyyrikuoleman, sillä sitä, mistä hänen oli

luovuttava, hän ei pitänyt minkään arvoisena, mutta se, mikä odotti,

houkutteli verrattomilla voitoilla — seikkailuilla, kaukoretkillä, ja

lopuksi tulisi rauha ja Jumalan anteeksianto ja pääsy jälleen hänen

seurakuntaansa.

Mutta nyt hän vihdoin viimein ymmärsi, että hänen oli valittava, ei

Jumalan ja tämän maailman tai edes ajallisen elämänsä välillä, vaan

Jumalan ja oman itsensä välillä —.

Polku vei avoimelle tasangolle — kulki mäenvierua, josta oli metsää

kaadettu. Hän näki nyt yläpuolellaan suuren alan taivaankantta tummana

ja täynnä tähtiä. Hänen alapuolellaan oli alho tai pieni laakso, hän

näki hämärästi puitten latvojen yli; puro solisi jossain alhaalla.

Hän hiljensi vaistomaisesti askeleitaan. Ilman kosteahko henki siveli

vilvoittaen hänen hikisiä kasvojaan. Olav kuivasi niitä jonkin kerran.

Ja silloin hänestä yhtäkkiä tuntui, huomatessaan kulkevansa niin

korkealla, avaruuden levitessä joka puolella hänen ympärillään— että

hänet oli viety erämaahan; hän kulki täällä ypöyksin ventovieraassa

maassa tietämättä missä oli. Täällä ei ollut ainoatakaan tuttua

paikkaa tai ainoatakaan tuttua seikkaa, mihin turvautua päästäkseen

näkemästä, mitä ei halunnut nähdä; eikä kansan vieras kieli, jota hän

ei ymmärtänyt, saanut sitä Ääntä vaiennetuksi, jota hän tahtoi päästä

kuulemasta —.

Olav pysähtyi äkkiä. Tuntui kuin hän olisi imenyt itseensä voimia

ympäröivästä pimeydestä ja jalkojensa alta kylmää uhoavasta maasta,

niin että hän tunsi minänsä kasvavan ja uhman lisääntyvän: Miksi Sinä

kohtelet minua siten? Moni mies on tehnyt pahempia — ja katalampiakin

— tekoja. Mutta Sinä et aja heitä pois kodistaan ja rauhastaan etkä

ahdista heitä, kuten Sinä ajat ja ahdistat minua.

Vastaus tuntui tulevan hiljaisuudesta aavan tähtitaivaan alta ja

metsästä, jossa yö äänteli hiljakseen, laaksonpohjassa virtailevan

purosen solinasta:

Koska sinä minua rakastat, minä etsin sinua. Koska sinä minua ikävöit,

minä vainoan sinua. Minä ajan sinua takaa, koska sinä paetessasikin

kutsut minua —.

Tie muuttui äkkijyrkäksi — hävisi sitten sakeaan metsään. Olav pysähtyi

jälleen, heittäytyi maahan mustan aukon suulle, joka johti lehtimetsän

uumeniin ja istuutui pää käsien varassa.

Näyt tulivat parvina hänen voimatta niitä estää. Hän voihkasi ääneen.

Tämän nähdäkseenkö hänet johdettiin aivan alkujuuriin, nuoruuteensa

asti? Hän oli salaa ylpeillyt nuoruudestaan: Minulla oli kuitenkin yksi

voima vastassani, minun oli oltava yksin, minua ei kenkään auttanut ‒ ‒

mitä minä tein tai tekemättä jätin, ne eivät olleet henkipaton tekoja.

Eikö kukaan sinua auttanut —? Hänen eteensä kuvastui pieni, tuikuttava

valo, kalvolyhty oli pimeän tallin lattialla, ja huoneessa oli

kaksi miestä. Hän tunsi Arnvid Finninpojan kasvot, alakuloiset ja

säikähtyneet — hän oli juuri syöttänyt ystävälleen valheen. Niin, tämä

_synti_ oli hänen oma syntinsä, eikä kenenkään toisen. Nyt hän näki,

tämä oli varmaankin ensimmäinen synti, jonka hän teki tieten tahtoen:

vierittäessään rikoksensa ystävänsä harteille, ystävän, josta hän

tiesi, ettei tämä milloinkaan kieltäytyisi kantamasta toisen taakkoja.

»Ei —!» Hän oli sen kuiskannut henkeään pidättäen. Sitä hän ei tekisi —

tehkööt munkit ja papit, hän ei sulkeutuisi siihen itsensä-tutkiskelun

kammioon, josta he puhuvat, asetelkoot he vain kuvastimia, johon

Jumalan valkeus ja ihmisen pimeys heijastuvat.

Mutta hän ei voinut puolustautua — pimeässä loistava valo alkoi loimuta

ja hän näki sen valossa lukemattomia asioita, jotka hän oli ehdoin

tahdoin unohtanut.

Eikö kukaan ollut häntä auttanut —! Ne, joilta hän oli apua pyytänyt,

olivat häntä auttaneet, sekä Arnvid että hyvä piispa, Torfinn-herra.

Niitä miehiä hän oli rakastanut ja ihaillut ylempinään — alemmiltaan

hän ei ollut milloinkaan pyytänyt mitään. Mutta hän oli käyttänyt

hyväkseen näiden miesten ystävyyttä yhtä paljon kuin hänen alaisensa

olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Ero oli vain siinä, ettei hän ollut

milloinkaan ajatellutkaan pitää ystävinään ja vertaisinaan niitä, jotka

tulivat häneltä jotain pyytämään. Hän oli antanut lahjansa säälistä,

välinpitämättömänä ja ylpeänä. Mutta ne miehet, jotka olivat ottaneet

hänet suojaansa, olivat kohdelleet häntä apua tarvitsevana nuorempana

veljenä. — Nöyryytys vyöryi hänen sydämessään kuten vuoren vieremä —

hän oli tukehtua kiviröykkiöitten alle.

Hyvä Jumala, tätä minä en tahdo. Ingunn, auta minua, hän huusi

tuskissaan — ole minun todistajani — Ingunn, sinua kohtaan minä en

milloinkaan tehnyt vääryyttä —.

Ja taas hän tunsi sanomattoman selvästi, miten lähellä Ingunn nyt oli.

Kuolema kätki hänet vain kuin pimeyden sisään. Mutta hän kuuli Ingunnin

vastaavan aivan vieressään ja niin suuren tuskan vallassa, että elävät

ihmiset muuttuivat sen rinnalla ymmärtämättömiksi lapsiksi:

»Minä olen sinun todistajasi, Olav, ja jokainen, jota kohtaan sinä

olet ollut laupias, todistaa sinun hyvistä töistäsi. Niitä on paljon,

Olav, sinä olet koettanut antaa Jumalalle hänen lahjansa takaisin

moninkertaisena. Mutta sinun teoillesi on käynyt kuin kuihtuneelle

viljankorrelle, joka on kauttaaltaan madonsyömä —, ne ovat olleet niin

kauan rikkaruohon vallassa —.»

Hän näki ne itsekin, ne olivat heikkoja ja kalpeita tähkiä, jotka

eivät jaksaneet työntää kylliksi siementä. Hänen sisin tahtonsa

oli pakottanut ne esille — se tahto, jonka Jumala oli antanut

hänelle suojaamista ja johtamista varten. Mutta himot ja halut ja

vastahakoisuus ja ymmärtämättömyydestä johtuneet harhaiskut olivat

voittaneet tämän tahdon, kuten vasallit voittavat herransa. Salainen

ylpeys oli pitänyt häntä siinä uskossa, etteivät hänen syntinsä olleet

ainakaan lähtöisin pelkuruudesta, enemmän kuin halpamaisuudestakaan. Ja

nyt hän näki sälyttäneensä suuret syntikuormansa muitten kannettaviksi,

sillä hän ei ollut jaksanut omistaa omakseen holtittomuuttaan ja

pelkuruuttaan ja ajattelemattomuudesta tekemiään erehdyksiä.

Hän oli hankkinut itselleen hyötyä ja menestystä sekä vehkeillen että

rehellisesti eläen, sekoittaen toisiinsa sekä valhetta että totuuden

jyväsiä, käyttäen hyväkseen niitä ani harvoja ihmisiä, joita hän oli

pitänyt kyllin hyvinä kutsuakseen heitä ystäväkseen, rakastaakseen ja

kunnioittaakseen heitä. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kertoa

heille koko elämänsä totuutta, sillä hän tahtoi heidän pitävän häntä

arvossa — ja koska hän tarvitsi heidän apuaan. Hän oli suuressa velassa

ystävilleen — hän, joka oli säälinyt jokaisen velallisen miehen

surkeutta.

— Hän ei ollut puhunut totta piispa Torfinnille enemmän kuin muillekaan

ystävilleen, kunnes hän oli miltei unohtanut, mikä oli totta —. Sekin

oli vaihetta, kun hän käytti oikeutta morsiameensa — vain siksi,

että ilkeät ihmiset tahtoivat heiltä riistää heidän oikeutensa. Oi

ei, hän ei ollut tarmokas, viisas mies ottaessaan Ingunnin omakseen,

arvellessaan, että jos asiasta riidellään, sillä on voitto, joka on

ottanut asian haltuunsa. Totuus oli toinen, nöyryyttävä — ja samassa

virtaili näistä lapsuuden rakkauden muistoista häneen lämpöä, kun

ne nyt vihdoinkin tulvehtivat alastomina, vapaina kaikista niistä

valheista, joihin hän oli yrittänyt ne kietoa. Silloin Frettasteinissa

ollessaan hän oli ollut vain lapsi, eikä hän ollut lainkaan ajatellut,

tekikö hän oikein vai väärin omistaessaan nuoren morsiamensa hurjana

ja raisuna, himoiten nauttia koko hänen suloudestaan ja hempeydestään

— hän ei ollut ajatellut sen enemmän kuin lapsi, joka tarttuu käsiksi

kaikkeen mitä mieli tekee, ajattelematta vaikka tavoitellessa

sattuisikin kaatumaan —.

Hän näki suljettujen silmäluomiensa läpi kivikkorotkon jonka pohjalla

kivien alitse juoksi puro ja jonka reunoilla punaisia horsmia huojui.

Ingunn astui hänen edellään; hän näki tämän pitkän, notkean selän

punaisine mekkoineen; Ingunn kulki palmikoiden pitkää, tummankellervää

tukkaansa, ja hän oli Olavin mielestä niin kaunis, että hänen täytyi

kuin loihdittuna astella hänen jäljissään. Suoria kuusia kohosi

jyrkänteen reunalla, ja kuulaassa kesäillassa saattoi nähdä tunturien

painuvan kauempana äkkijyrkkinä laaksoon. Olav kulki Ingunnin takana

mieli täynnä muistoja heidän luhtiöistään ja ylpeänä omistaessaan koko

hänen ihanuutensa. Ja jouduttuaan rotkon laitaan, jossa Mjösen lepäsi

syvyydessä metsien tummien harjujen keskellä — siellä oli suurien,

värisevien haapojen välissä pieni nurmikko — silloin hän juoksi,

sieppasi Ingunnin takaapäin, käänsi hänen kasvonsa omiaan kohti.

Ingunnin kasvot olivat kalpeat, lämpimästä kosteat; tarttuessaan häneen

hän huomasi tämän antautuvan ja värisevän alkeellisen olennon tavoin.

Tämä tapahtui ennenkuin hän tiesi Steinfinnin kuolevan ja ennenkuin hän

oli aavistanutkaan kenenkään tahtovan särkeä heidän välillään tehtyä

sitoumusta.

Kuluneina vuosina hän ei milloinkaan ollut uskaltanut muistella

pohjiaan myöten, miten kaikki oli tapahtunut, — muisteli vain omaa

nuoruuttaan ja nuoren tytön suurenmoista ihanuutta. — Kaipaus kuristi

häntä ja kuumensi hänen silmäkuoppansa tulikuumiksi.

Olav nousi käsien valahtaessa alas. Hän tuijotti eteensä tähtitaivasta,

joka kaareutui sametinmustana ja kullanhehkuisena ventovieraan maan

yllä, jossa hän harhaili eksyneenä. Hän tunsi huomaamattaan nuotion

käryä — mistä lienee yön helmasta.

Hän aavisti nyt selvitelleensä koko elämänsä onnettomuuksien vyyhdin

loppuun asti. »Salaisista synneistäni puhdista minut, Herra», hän oli

oppinut aamurukouksessaan — ja aina tätä psalmia muistaessaan hän oli

ajatellut omia pahoja tekojaan. Hän näki nyt kaiken sen, minkä hän oli

tahtonut kätkeä sekä Jumalan että ihmisten silmiltä, hän ei tahtonut

millään hinnalla myöntää erehtyneensä heikkoudesta, lapsellisesta

ajattelemattomuudesta ja sokeasta himosta: ennemmin hän ottaisi

harteilleen kannettavakseen paljon pahempia tekoja ja niin raskaita

murheitten taakkoja, että niitten alle nääntyisi. Kunhan vain näyttäisi

siltä, että hän oli toiminut ehdoin tahdoin ja ottanut murheet

niskoilleen tieten tahtoen.

— »Ja varjele palvelijaasi julkeilta ihmisiltä: älä salli heidän

vallita minua, säilyäkseni tahratonna —.» Etten taivu vihollisteni

edessä, hän oli tarkoittanut. Eikä se kuitenkaan ollut muuta kuin

hänen luonteensa kirkkautta ja suoruutta, tuo hänen taipumattomuutensa

vihollisten edessä, ettei hän milloinkaan taipunut sellaisen edessä,

jota hän ei kunnioittanut tai jotka vastustivat häntä; heitä kohtaan

hän oli tyytymättömän arvokas tai kylmän uhmaava. Ystäviensä parissa

hän oli taipuisa, vieläpä vilpillinen ja valheellinenkin; vasta silloin

hän oli tajunnut rakastavansa nuoruutensa morsianta, kun koko hänen

sielunsa oli lämmennyt ja muuttunut taipuisaksi kuin vahakynttilä

kovassa kuumuudessa —. Hänenhän olisikin pitänyt rukoilla: rohkeutta

tunnustaa häpeävänsä, voimaa toimia oikein ja sanoa totuus kysymättä

niiden mieltä, joista piti.

Mutta hän oli aina itse luullut olevansa vakaa ja luja, tarmokas

mies; hän oli itse valinnut Kaiuin surkean osan ja valinnut sen

pakosta, joutuessaan sidotuksi jo hamasta lapsuudestaan heikkoon ja

arkamieliseen vaimoon tämän turvaksi — ja hänen oli täytynyt monta

kertaa pakottautua olemaan luja — sulkea omantuntonsa suu sen sanoessa,

etkö sinä tiedä miten helposti mies tekee huomaamattaan väärin

kysymyksen ollessa rakkaudesta tai ystävyydestä kun ilot ja riemut

houkuttelevat. — Hän oli tietänyt pelaavansa vaarallista peliä — mutta

hän ei ollut pelannut ensinkään, hän oli vain pyöritellyt nappuloita

järjettömän lapsen tavoin. Hän ei ollut valinnut Kainin osaa; hän ei

ollut itsekään selvillä milloin hän valitsi —.

Olav puri hampaansa yhteen. Oli niinkuin joku toinen olisi sanellut

hänelle tuomion, ja hän olisi yrittänyt puolustautua, kieltää. Mutta

hän muisti iltaa puutarhassa: vaikka hän oli siksi vanha, ei tarvittu

muuta kuin nuori nainen häntä viekoittelemaan, ja hän tavoitteli

ensimmäistä edessään leikkivää harhaa —. Hän ei tosin ollut aikonut

tehdä syntiä — hän ei ollut ajatellut mitään. Hän oli unohtanut

kerrassaan vieressään joka päivä messussa seisovan nuorukaisen —;

Vesi kihahti hänen suuhunsa aivan kuin lapsena nähdessään jossain

matoja —. Herkkä, äkkipikainen, lyhytjärkinen, sielultaan

hienohipiäinen — maitohampainen — mies lähes nelikymmenvuotias —! Olav

nauroi epätoivoista naurua. Ei, hän ei kirjoita sen tuomion alle —.

— Hänen mieleensä johtui vilahduksen tavoin edellisen yön uni metsässä:

lehtivuode pimeässä, siinä jotain valkoista, surmattu lapsi — kuten

tauluihin maalattiin ihmisten kuolema: sielu lähtee ruumiista pienen,

alastoman lapsen muotoisena ja sekä enkelit että paholaiset taistelevat

siitä —.

Hänet valtasi mitä suurin pelko. Hänestä tuntui jälleen kuten lapsena

madon nähdessään. Ja kauhean tuskan täyttäessä mielen, huomatessaan

kaikkea, mitä hän oli itseltään kätkenyt piiloon julkisten syntiensä

alle, hänessä heräsi kiusaus — hän heittää yhä enemmän lehtiä tapetun

lapsen päälle ja sitten pakoon —.

Ja hän kuuli kuin joku olisi sanonut: lapsellinen, pelkuri,

ajattelematon — sitä mainintaa hän tuskin saisi kotikyläläisiltään.

Arka, hänkö — tanssihumun herättämät muistot palasivat jälleen — nyt

ne tuntuivat hänestä auttajilta. Hän ei voinut tuomita aikamiehenä

tehtyjä tekojaan niitten järjettömien hullutusten mukaan, joita hän oli

tehnyt, joutuessaan orpona nuorukaisena hoitelemaan asioita, joiden

kunniakkaaseen loppuun saattamisessa olisi aikamieskin tarvinnut

erikoista näppäryyttä. Eikä myöskään Hestvikenissä elettyjen vuosien

mukaan, jolloin hän oli sidottu vaimoon, joka ei jaksanut elää enemmän

kuin kuollakaan. Niinä elämänsä vuosina, jolloin hän oli voinut toimia

vapain käsin, hän oli ollut aivan toisenlainen. Eikä hän suinkaan

tarvinnut kutsua itseään piimäparraksi ja pehmeäsydämiseksi, vaikkei

hän hyväksynytkään Barnim-enon järjetöntä ja hyödytöntä julmuutta. Hän

ei suinkaan ollut pelkuri, vaikkakin häntä tympäsi Teitin murhaaminen

— se muistutti liiaksi, kuten tämä itse oli sanonutkin, kärpästen

pyydystämistä haukoilla. Eikö hän ollut yhtä rohkea, yhtä taitava

aseleikeissä kuin uljain jaarlin miehistä — toveriensa uskollinen

toveri, sotilaitten kesken suosittu, useimpien ystävä, mutta ei

kenellekään liian läheinen, valmis puolustamaan naapuriaan, varovainen

kenen kanssa oli tarvis —. Jumala, mikset sinä antanut minulle

sellaista kohtaloa, että olisin saanut elää miehen elämää, harjoittaa

miesten tekoja, kuten esi-isänikin, nauttia kyllikseni uljaista

sotaretkistä — sinä asetit minut sinne, missä minun täytyi taistella

tautia ja onnettomuuksia vastaan, jotka olivat mustia kuin tuoni,

kunnes minusta tuntui tuin olisin vajonnut maahan polviani myöten.

Olenko minä pelkuri, koska itse tiesin usein pelänneeni, vaikkei kukaan

nähnyt minun milloinkaan vapisevan —.

Ajoinko minä silloin sokeasti omaa onneani takaa, kun minä luovuin

maassa-ololuvastani, perinnöstäni ja vaimostani, vaikka olisin

voinut niihin tarttua kaksin käsin ja seurasin henkipattoa isäntääni

maanpakoon —?

Mutta pelkkä jaarlin muistokin sai hänen sydämensä värähtämään vanhasta

ihailusta ja uskollisuudesta — eipä toki! Mutta jos hän jolloinkin oli

seurannut omaa haluaan oli se juuri silloin, kun hän matkusti jaarlin

mukana. Siihen aikaan hän oli melkein unohtanut Ingunnin — hän tiesi

olevansa sidottu häneen, hän ei milloinkaan luopuisi siitä oikeudesta,

että heidän sen syksyinen yhdyselämänsä oli luvallinen, naimasopimuksen

mukainen. Mutta hän ei ollut muistanut, että hän rakasti vaimoaan.

Rakkaudestaan Alf-jaarliin hän ei ollut koskaan puhunut kenellekään

ihmiselle — kohtalo oli antanut hänelle naisen sydämen rakastetuksi, ja

miten tämä voisi ymmärtää ritarin rakkautta isäntäänsä —.

Olav oikaisihe liikutettuna. Hänen edessään levisivät puitten latvat

jättiläismäisinä, ne kohosivat ylöspäin mustina ja mahtavan suurina

peittäen tähtitaivaan. Hänestä tuntui kuin hän pakenisi metsän

kohtuun, pidellen itseään saaliina käsissään. Polku painui alas niin

äkkijyrkkänä, että hän oli tuupertumaisillaan suin päin — ja täällä oli

niin pimeää kuin myyrän käytävissä suurten lehtiläjien alla, vieru oli

täynnä suuria kiviä ja juuren känttyröitä. Olav huomasi joutuneensa

siltä leveältä, hyvältä tieltä, jota hän oli alkuyöstä seurannut. Tämä

teki hänet ihmeen keventyneeksi ja levolliseksi — nyt hänen täytyi

jaloin koetella missä kulki, ja hänen täytyi ajatella missä oli ja

pääsisikö hän ihmisten ilmoille yösijaa saamaan. Tässä maassa ei

voinutkaan poiketa ensimmäiseen vastaantulevaan taloon majaa pyytämään,

kuten kotona.

Kerran pysähdyttyään tyhjentämään multaa jalkineistaan, hän tunsi

jälleen samaa voimakasta savun hajua, jonka oli jo harjulla seisoessaan

huomannut. Siellä täytyi olla nuotio — eihän näin myöhään missään

talossa voitu enää lämmittääkään. Täällä metsässä oli siis ihmisiä

liikkeellä. Olav veti miekan esille nutun poimusta ja jätti sen

riippumaan valmiina. Totuttuun tapaansa hän koetti, läksikö se helposti

tupesta. Hän jätti vasemman kätensä kahvalle kulkiessaan edelleen

hitaasti ja hiljaa.

Polku kiersi puutonta kallion nyppylää alas laakson pohjaan. Alhaalla,

aivan edessään, hän näki rovion palavan.

Sen näkeminen jo herätti hänessä rajattoman riemun; kyllähän siellä

saattoi oleilla epäilyttävää väkeä. Mutta Olav iloitsi tavatessaan ketä

tahansa, kunhan hänen ei tarvinnut olla yksin.

Nyt hän näki liekit puitten lomitse, kuuli tulen räiskeen. Nuotio paloi

ja loimusi pienellä maan kaljamalla metsäisen mäen alla, joen toisella

rannalla; se kuvastui punaisena mustassa, virtaavassa vedessä. Hän näki

kaksi mustaa miestä sen ääressä, kuuli ääniä —.

Polku vei alas porraspuulle ja siitä niitylle. Nuotion ääressä

makaavat miehet eivät olleet kuulleet tulijan askeleita, sillä he

olivat vastikään heittäneet sylillisen kuivia risuja tuleen. Siellä

olikin kolme nuorta miestä — he olivat rahvaan puvussa, eivätkä olleet

peloittavan näköisiä. Hän huusi heille —.

Miehet säpsähtivät. Olav piti vaippaa ympärillään vasemmalla

kädellään. Astuttuaan tulen loimuun hän tuli ajatelleeksi, että

olisi ollut viisainta ottaa sen käden sormesta molemmat hohtokiviset

kultasormukset, mutta nyt oli myöhäistä. Hän tervehti miehiä, kysyen

niin hyvin kuin osasi, veikö tämä tie Lontooseen.

Mikäli hän heidän puhettaan ymmärsi, ei se vienyt miehet viittoilivat

virran suuntaan ja mäkeä ylös. Kyllähän lie kaupunkiin veisi lounasta

kohti yli kukkulan, mutta miehet arvelivat, ettei hän löytäisi sitä nyt

pimeässä ja että hän voisi jäädä heidän luokseen, kunnes valkenisi.

Olav nyökäytti ja kiitti. Sitten miehet viskasivat hänelle monta

sylystä lehtisiä oksia, joita he olivat itselleen hakanneet Olav

levitti ne maahan ja heittäytyi tulen ääreen.

Se teki hyvää — nyt hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja nälkäinen

kuin susi; hän ei ollut syönyt muuta kuin kerran tänään ja siitä

oli jo aikaa. Niinpä hän toivoi, että nämä vieraat ihmiset

tarjoaisivat jotain, mutta sitä he eivät tehneet — he olivat kyllä

syöneet illallisen ja nyt he sitoivat eväspussiensa suun kiinni ja

heittäytyivät lehtivuoteilleen, kaksi heistä. Kolmannen piti jäädä

vahtiin. Ja niin ei Olav voinut pyytää ruokaa —.

He makasivat jutellen vähän aikaa, minkä osasivat. Miehet olivat

maan länsipuolelta — he eivät puhuneetkaan Lontoon murretta, sen

Olav huomasi. Heidän kysymykseensä Olav vastasi, että hän oli ollut

toivioretkeläisten kirkossa, oli eksynyt joukostaan, oli norjalainen.

Mutta keskustelu kävi heikosti. Sitten toinen alkoi kuorsata. Kohta

nukkui Olavkin.

Hänen herätessään oli vielä yö, mutta pimeä alkoi hiukan hälvetä,

melkeinpä hämärsi. Hän oli nukkunut uneksimatta ja raskaasti, mutta

kylmä ja nälkä herätti nyt hänet. Nuotio oli melkein sammunut, ja

vahtikin istui ja näytti nukkuvan.

Olav nousi hiljaa ja läksi joelle. Hän aikoi yrittää juoda. Hän painui

polvilleen ammentaen kädellään — mutta hän oli nopeasti jaloillaan: hän

huomasi, että joku liikkui hänen takanaan. Ei ollut aikaa vetää miekkaa

— hän heittäytyi tulijaa päin ja tunsi puukon viillon kasvoillaan —

oli onni, ettei se osunut silmään. Mutta hän oli päässyt hyvin käsikö

toiseen ja puristi häntä kainaloonsa niin, että tämän huuto melkein

tukehtui. Puukko, ajatteli Olav, mutta ei voinut laskea irti, sitten

hän nosti polvensa, työntäen sen toisen kylkeen, tuskin huomaten,

että hän sai reiteensä iskun puukkoa vääntäessään. Mutta silloin sai

vieras otteen Olavista — ja puristaen toisiaan he nuhisivat ja painivat

pimeässä, koettaen kumpikin saada toisen viskatuksi jokeen. Miehen haju

ja lihaa ja verta olevan vastustajan luja, kiivas roiston-ote täyttivät

Olavin pohjattoman syvällä, lämmittävällä ilolla. Hän ponnisti ja

pinnisti — hänestä tuntui kuin hän koettaisi vihollisen hyökätessä

sulkea raudoitettuja portteja.

Nyt hän kuuli toistenkin olevan liikkeellä — samassa hän sai otteen

ja sai heitetyksi toisen, niin että ruumis ryski pensaissa. Olav veti

miekan esille juostessaan toisia vastaan — hän ei ajatellut itsekään,

että hän juoksi heitä päin eikä pakoon — tuossa ne olivat! Pimeässä hän

löi syrjään aseen — taisi olla kirves, iski, tunsi osuneensa, vieläpä

aikalailla, joku huusi ja tuupertui nurin niskoin; iskiessään uudelleen

hän tapasi vain tyhjää ilmaa ja juoksi edelleen. Kukkulalle oli liian

pitkä matka — hän otti vauhtia ja hyppäsi jokeen.

Polskittuaan vähän aikaa hän tapasi pohjan; kun hän ojentautui

suoraksi, hän seisoi vedessä vyötäisiään myöten, mutta pohja oli

liejuista, hän vajosi siihen. Sitten hän sai kiinni jostain,

ulkonevista oksista ja sitten juuresta, turve irtautui hänen polvensa

alla, ja multaa sekä kiviä ja mitä lienee ollut alkoi vieriä veteen —

samassa hän oli joen toisella rannalla. Takana huudettiin ja rähistiin

—.

Olav työnsi likomärän vaipan taaksepäin kietoen sen vasemman

käsivartensa ympäri, ryntäsi näreikköön, tunkeutui pensaitten läpi

miekka paljaana oikeassa kädessään — nyt hän vasta huomasi sen

haavoittuneen luultavasti vääntäessään puukkoa ensimmäisen hyökkääjän

kädestä, veri vuosi virtanaan. Tuon tuostakin hän pysähtyi hetkeksi

kuuntelemaan — toiset olivat varmaankin kukkulalla; näytti kuin ei

heillä olisi ollut halua lähteä häntä takaa-ajamaan, ehkäpä heidän

mielestään oli epävarmaakin pimeässä ja tiheässä metsikössä, — se

olikin viheliäistä metsää, vain orjantappuroita ja karhunvatukoita —.

Olav raivasi tiensä rinnettä ylös, suojellen parhaansa mukaan kasvojaan

vasemman käden ympärillä olevalla vaipallaan.

Mäelle päästyään hän joutui hetken kuluttua leveälle tielle, joka

näytti vievän laaksoon päin. Taivas oli jo alkanut sinertää ja tähdet

hävisivät ja kalpenivat, metsänkin pimeys alkoi vaihtua aamuhämärään.

Hän seisoi taas kuunnellen — metsän miehistä hän ei kuullut

pirahdustakaan, ei ääntä mistään muuta kuin jonkin pienen eläimen

rapinaa syvällä vaaleana hohtavien, kuivuneitten lehtien alla, tässä

oli suurta metsää, pyökkiä. Olav kulki nyt eteenpäin, mutta hitaammin,

ja nyt hän tunsi koko märän vaatekertansa painon sen takertuessa häneen

kävellessä — hän olikin märkä kiireestä kantapäähän, ja kuljettuaan

vähän aikaa rauhassa häntä alkoi palella jääkylmien vaatteitten

liimautuessa ruumiiseen.

Tavallaan se teki hyvääkin. Ihmeen selkeästi ja välinpitämättömänä hän

muisti koko sisäisten tapausten kiihkeän kulun, joka oli vienyt hänet

mukaansa illasta pimeimpään keskiyöhön — mitä sitten oli tapahtunut,

taistelu roistojen kanssa ja pako läpi orjantappuroitten oli ikäänkuin

avannut suuren kuilun hänen ja hänen selkeitten näkemystensä väliin.

Hän oli siitä selvillä, ettei hän äsken näkemäänsä ollut nähnyt _omin_,

sielussaan asuvin voimin, vaan että häneen oli virrannut ulkoapäin

valoa, ja siitäkin hän oli selvillä, että hän oli huutanut apua tätä

voimaa vastaan, vieläpä apua siltä taholta, mistä mies ei milloinkaan

turhaan apua pyydä taistellessaan totuutta vastaan — ja apua hän olikin

saanut. Hän tiesi myös, että jos hänellä sillä hetkellä olisi ollut

kyky sekä nähdä että tuntea selvästi, mitä hän oikeastaan oli tehnyt,

tuntea ei yksinomaan päällään, vaan myöskin sydämellään ‒ hän olisi

nyt luultavasti ollut epätoivoon sortunut mies. Mutta hän tunsi vain

helpotusta, ja hänen ympärilleen kireälle kietoutuva märkä vaate teki

hänet levolliseksi, kuten märällä purjeella sammutetaan tulta.

Hän pyyhkäisi kasvojaan ja huomasi niistä vuotavan verta ja niiden

saaneen metsikössä naarmuja sekä että oikean reiden sisäpuolella vuoti

verta. Vähän ajan kuluttua hän alkoi ontua, mutta jatkoi kulkuaan

— hänestä tuntui kuin hän ei voisi pysähtyä. Ja niin hän kulki

kulkemistaan pökerryksissä ja unissaan.

Aamun koitteessa alkoi usvaa kohota alangoista — äkkiä sumu ympäröi

hänet valkoisena ja tiheänä, peittäen taivaan sinen ja sammuttaen

viimeisetkin tähdet. Olav oli lopulla kulkenut puoliunissaan

kompastellen tuon tuostakin syviin pyörän raiteisiin, jotka olivat

syöpyneet tien ruohikkoon; nyt hän heräsi ihan täydelleen.

Kaikkialle kietoutuvassa, ääntä vaimentavassa sumussa näyttivät puut

kasvavan kaamean suuriksi. Olavin väsyneet aivot tajusivat sen — se

oli kuin viimeinen vilahdus siitä näkyjen maailmasta, johon hän oli

kietoutunut ja josta hän oli karannut. Se katosi yhtä nopeasti kuin oli

tullutkin.

Ruoho oli kasteen vallassa, se taipui harmaanvihmaisena ja painavana.

Tie kulki täällä suuria tammia kasvavassa metsässä ja hämähäkin verkot

puikkelehtivat ala-metsikön tiheikössä pensaasta toiseen. Olavia

vilutti siinä seisoessaan — ja lähtiessään taas liikkeelle ja eteenpäin

kulkiessaan hän tunsi, että oikea jalka oli jäykkä ja kipeä ja housut

verestä kankeat.

Jonkin ajan kuluttua hän joutui niitylle, jossa punaisen kirjavaa

karjaa kulki sumussa laitumella. Olav huusi vanhalle paimenelle,

mutta ei saanut ymmärrettävää vastausta. Vähän ajan päästä hän saapui

pienelle kyläkujalle ja täällä häntä neuvottiin, niin että hän joutui

Lontooseen auringon tunkeutuessa usvapilvien lävitse ja kaikkien

kirkonkellojen soidessa. Hän saapui kaupunkiin jostain itäportista

— hän oli tehnyt ulkopuolella suuren kierroksen. Olav ei katsellut

oikealle enemmän kuin vasemmallekaan, hän ontui puoliunissaan kaupungin

läpi repaleisena, pölyisenä kasvot verellä. Sillalta lautturi läksi

viemään häntä laivalle.

Toiset olivat saapuneet kotiin edellisenä iltana. Ne näyttivät

Olavin saapuessa ilostuvan. Hän sanoi joutuneensa joittenkin miesten

käsiin, jotka olivat metsässä ryöstää hänet, mutta hän oli päässyt

irti pimeässä ja sitten eksynyt Eikä siitä sen enemmän puhuttukaan.

Mutta kun Galfrid auttoi häntä pesemään hyytynyttä verta ja Leif toi

vesiastian, ei poika malttanutkaan olla virkkamatta:

»Siis sinä, Olav, palasitkin kotiin loppujen lopuksi verissäsi, enkä

minä», naurussa oli pientä ivaa.

»Niinhän saattaa käydä —», Olav kohautti olkapäitään,

Galfrid kääri käden ja sitoi reiden. Toiset haavat olivat vähäpätöisiä.

Olav pysytteli laivassa suurimman osan sitä viikkoa, minkä he vielä

olivat Lontoossa. Sitten he purjehtivat kotiin.