III.

Olav oli istunut eräänä iltana kirkossa nurkassaan torkahdellen.

Kuullessaan kuorista askelten töminää hän nousi ja lähti keskilaivaan.

Suoraan häntä vastapäätä naisten puolella oli erään pilarin nenässä

Neitsyt Maria lapsi sylissä, kuu jalkojensa alla. Tänä iltana paksu

vahakynttilä paloi kuvan edessä. Sen juurella polvistui nuori nainen.

Olavin katsoessa nainen käänsi häneenpäin kasvonsa —.

— Silloin oli Olavin sydän lakata lyömästä eikä hän käsittänyt mitään,

mutta siinä polvistui Ingunn viitisen askelen päässä hänestä —.

Samassa Olav heräsi ja ymmärsi, että Ingunnhan on kuollut, mutta

hän ei tahtonut uskoa silmiään — hänen sydämensä tuntui seisovan

hiljaa väristen, hän ei tiennyt oliko se ilosta vai surusta kuolleen

nähdessään —.

Kapeat kasvot mataline nenineen ja pitkine, hentoine leukoineen —

silmäripset varjostivat suloisia poskia. Ohimokuopan yli laskeutui

kullanruskea tukkakiehkura, ja läpinäkyvä huntu valui päästä laajoina

laskoksina kapeitten, hentojen olkapäitten yli.

Vielä nauttiessaan hänen suloudestaan Olav huomasi, ettei hän ollut

ihan sama kuin Ingunn. — Mutta miten kaksi ihmistä voi niin toisiaan

muistuttaa! Miten hentoinen ja solakka hän oli vyötäisiltä polviin,

miten kaidat hänen pitkäsormiset kätensä olivat — hän piteli kirjaa

edessään, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa — nyt hän käänsi lehteä.

Hän polvistui punaisella silkkipieluksella.

Olavin lävitse tulvahti viileys, ettei se sittenkään ollut hän. Hänelle

kävi kuten käy ihmiselle syvästä unesta herätessään ja tuntiessaan

vähän kerrassaan yhä selvemmin huoneen, jossa on ja tajutessaan

äskeisen Olleenkin vain unta — niin valkeni hänellekin seikka toisensa

jälkeen.

Hänen Ingunn-parkansa ei olisi osannut lukea. Eikä hänellä milloinkaan

ollut tuollaisia vaatteita. Katsellessaan vieraan naisen ylellistä

pukua, hän tunsi suurta sääliä Ingunnia kohtaan — hänelle ei kukaan

koskaan sellaisia antanut. Hän muisti Ingunnin sellaisena kuin hän oli

vuoden toisensa jälkeen kulkenut Hestvikenissä sairaana, nuoruus ja

suloisuus näivettyneenä, köyhää, karkeaa sarkapukua kantaen. Hänellä

olisi pitänyt olla kuten tälläkin, joka polvistui silkkijakkarallaan

punaposkisena, raikkaana ja sorjana; hänen vaippansa laskeutui kauas

kivipermannolle ja se oli jotain hienoa, tummaa kangasta; puku

oli rinnoilta syvälle uurrettu ja käsivarret hohtivat alushameen

ohuen, kullankeltaisen silkin alta. Rintalaskoksien välissä kimmelsi

suuri paternoster-nauha — toiset helmet olivat viininpunaisia ja ne

välkehtivät rinnan noustessa ja laskiessa. Hän oli hyvin nuori. — Hän

muistutti Ingunnia niiltä ajoilta, jolloin tämä polvistui Hamarin

kirkossa huntuineen lapsellisen nuorena ja kauniina.

— Vieras nainen tunsi varmaankin Olavin hellittämättömän tuijotuksen —

hän nosti katseensa ja loi sen häneen. Jälleen Olavin sydäntä ahdisti:

naisella oli samat suuret ja tummat silmätkin ja sama epävarma ja

viivähtävä, hiukan syrjään siirtyvä katse — sillä lailla oli Ingunnkin

vilkaissut ihmisiin, joita hän ensi kerran tapasi. Häneen ei Ingunn

ollut milloinkaan sillälailla katsonut — ja miehen sydämessä ailahti

jonkinlainen hämärä, selittämätön tunne siitä, että häntä oli petetty,

koska Ingunn ei ollutkaan luonut häneen ensimmäistä katsetta.

Nuori nainen katsoi jälleen kirjaansa, hänen poskensa olivat

lehahtaneet punaisiksi, silmäluomet värähtelivät hiukan. Olav huomasi

häirinneensä häntä, seisoessaan siinä salaa tuijottaen. Hän päätti

jättää sen, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin että nainen oli

siinä — ja samassa hänen täytyi taas vilkaista sinne. Kerran hän

kohtasi toisen salavihkaisen katseen, aran ja uteliaan — joka äkkiä

taas painui alas.

Vihkiveden vihmominen sai hänet jälleen tasapainoon, mutta olipa

sentään ihmeellistä, että hän kohtasi täällä Lontoossa naisen, joka

niin oli hänen vaimovainajansa näköinen. Ja niin nuori hän oli, että

olisi kelvannut melkein heidän tyttärekseen —.

Hän muisti unohtaneensa lukea iltarukouksensa, polvistui ja saneli ne

ajattelematta mitä kuiskaili. Silloin hän huomasi naisen lähenevän

häntä — hän kulki niin läheltä, että hänen vaippansa pyyhkäisi häntä.

Kun Olav nousi, seisoi toinen aivan hänen vieressään häneen selin.

Nainen oli laskenut kätensä erään miehen olalle, joka vielä polvistui.

Hänen takanaan seisoi vanha palvelijatar huppuvaipassaan, pitäen rouvan

rukouspielusta kainalossaan.

Mies nousi; Olav arveli hänen olevan naisen puolison. Hänet Olav

tunsi ulkomuodoltaan, sillä hänellä oli tapana tulla tänne kirkkoon

joka päivä. Mies oli sokea. Hän oli nuori ja aina hyvin ylellisesti

puettu, eikä hän olisi ollut rumakaan, ellei silmäkulmien päällitse

olisi kulkenut suuri arpi ja elleivät silmät olisi olleet elottomat;

vasen näytti olevan kokonaan pois, silmäluomi sulki kuopan, mutta oikea

pullotti kohollaan, niin että luomen alta näkyi kapea juova ja se oli

vaaleanharmaa ja mustasuoninen kuten rantakivet joskus ovat. Kasvot

olivat kalpeat kuin vangin kasvot ja näppyläiset — hän oli sen näköinen

kuin olisi hän hyvin paljon huoneessa —; pienen, kaunispiirteisen

suun pielet olivat painuneet väsyneesti alaspäin, musta, kihara

tukka liimautui otsalle kosteina siirtoina. Hän oli keskikokoinen ja

kaunisvartaloinen, mutta lihavahko.

Olav seisoi kirkon ovella katsellen heidän jälkeensä: sokea mies kulki

pitäen kättään vaimonsa olalla, ja heitä seurasi palvelijatar ja

apulaispoika. He kulkivat katua pitkin pohjoista kohti.

Sinä yönä ei Olav päässyt uneen. Hän makasi huomaten aluksen keinuvan

virrassa hiljalleen ja kuuli veden lotinan sen alla — ja hänen

mielessään purjehtivat muistot — Ingunnista heidän nuoruusajoiltaan.

Toisinaan ne riensivät vinhasti, kasaantuivat ja kokoontuivat

unikuviksi. Hän tunsi avanneensa sylinsä ottaakseen hänet vastaan —

ponnahti samassa ylös säpsähtäen, ilmivalveilla — ja huomasi olevansa

läpimärkänä hiestä, joka jäsen turta ja väsynyt.

Nahkasissa oli liian kuuma, hän kömpi ylös ja läksi kannelle.

Kaikki oli kasteesta kosteana — taivas oli virran pinnalla ja

ranta-alangoitten päällä kulkevien kevyitten sumupilvien yläpuolella

kirkas. Jokin loistava, suuri tähti tuikki kostean näköisenä usvan

lävitse. Vesi porisi ja solisi laidan salkojen lomitse. Joku souti

pimeässä —.

Olav istuutui keulaan asearkulle. Laitaan nojaten hän katseli yön

pimeyteen. Eteläinen metsänreuna piirtyi mustana tummaa taivasta

vastaan. Jossain etäällä koira haukkui. — Muistot ja unelmat alkoivat

vieriä hänen ohitseen; heidän nuoruutensa palautui ja hävisi jälleen.

Kaikki vuodet siitä asti, hänen maanpakolaiskautensa, onnettomuuksien

vuodet, jotka murskasivat kaikki toiveet, ne monet vuodet, jolloin hän

oli yrittänyt kantaa vointinsa mukaan sekä omat että Ingunnin kuormat —

ne näyttivät kulkevan hänen sivuitseen ja katoavan ja hän kutsui niitä

kuin vastavirtaan —.

— Vihdoin hän hätkähti — hän oli nukkunut arkulle istualleen; hän

oli viluissaan. Nyt hän kenties voisi nukkua jos hän lähtisi alas ja

paneutuisi levolle. Ulkona alkoi jo päivä sarastaa.

Hän murahti, kun Tomas Rummuttaja herätti hänet — tänään saisi Tomas

ottaa Leifin mukaansa messuun, hän jäisi laivalle.

* * * * *

Iltapäivällä Olav varustautui soutamaan kaupunkiin. Nykyjään oli

päivisin lämmintä; hän ei jaksanut pitää varuspaitaa nuttunsa alla

— hänen tänne mukaan ottamansa oli hyvin painava, paksua liinaa,

villalla sisustettu. Tuskinpa sentään olisi niin vaarallista käydä

suojuksetta — hän ei vielä ollut joutunut tässä kaupungissa mihinkään

kahakkaan — ja hän oli siinä niin kömpelö ja paksu. Olav kiinnitti

vyötäisilleen, nutun alle, lyhyen, leveän miekan; vasemmalla kupeella;

oli aukko, josta hän sai helposti käsiinsä piilossa olevan aseen.

Se oli pitkä juhlapuku, mustaa, viheriäkukallista villakangasta,

kevyt ja sopiva lämpimällä säällä. Ingunn oli sen ommellut vuosia

sitten — siihen aikaan hän olisi kipeämmin tarvinnut tavallisia

työtamineita; hän ei ollut usein sitä käyttänyt, mutta kauniisti se

oli ommeltu ja koristettu. Olav valitsi ruskean, huputtoman vaipan

näädännahkareunuksineen ja mustan, kapealaitaisen huopahatun, jonka

kuvun ympärillä oli hopeaketjuja. Hän painoi sen päähän niin että hänen

hopeankellervä, harmaantunut tukkansa työntyi joka puolelta laidan alta

esiin. Mutta näytti siltä kuin hän ei oikein itselleenkään myöntäisi

— kun hän vain vähänkin piti siitä huolta, hän oli vielä kaunis ja

miehekäs mies — ja ani harva ihminen olisi aavistanut hänen olevan jo

seitsemänneljättä vanha.

* * * * *

Olav oli kieltänyt Leifiä lähtemästä puolenpäivän jälkeen aluksesta;

sen sijaan hän lähetti hänet maihin Tomas Rummuttajan kanssa joka

toinen aamu. Siten hän itse joutui messuun vaan joka toinen aamu —

mutta olisi kovin hullusti, jos poika joutuisi Sudrvirkessä johonkin

kahakkaan. Jos joku laivaväestä sattuisi mailla ollessaan johonkin

vaaraan, saisivat he kaikki kärsiä siitä.

Sokea mies saapui luostarikirkkoon joka-aamuiseen messuun ja usein myös

päivämessuun. Nainen oli aina vesperissä ja joskus myös miehensä kanssa

iltakirkossa.

Olav ei tiennyt keitä he olivat ja missä he asuivat, eikä milloinkaan

ajatellutkaan ottaa siitä selkoa. Hänen mielensä oli vain joutunut pois

tasapainostaan — kaikki ajatukset, joita hän oli tottunut ajattelemaan

vuosikausia, kaikki arkiaskareet ja huolet ja kaikki se, mikä oli

kuulunut hänen aikamieskauteensa, oli kuin pois pyyhälletty ja jäänyt

hänessä puhjenneen lähteen alle. Hän ei voinut sille itse mitään —

vuosien kuluessa kertailemiaan nuoruusmuistoja hän ei milloinkaan ollut

ajatellut tällä lailla. Nyt ne eivät enää olleet mitään menneitä — hän

eli niiden keskellä; oli kuin kaiken pitäisi nyt vasta tapahtua. Tai

kun ihminen makaa unen ja valvonnan rajamailla tietäen unien olevan

unia, mutta yrittäen pidättää niitä, taistellen heräämistä vastaan.

Ja joka päivä hän meni katselemaan sokean miehen vaimoa, sillä hänet

nähdessään kumpusivat kaikki unen kaltaiset kirkkaat muistot esiin

entistä vapaampina ja rikkaampina — nuoren, rikkaan rouvan kuva suli

nuoren Ingunnin hentoon, suloiseen varjokuvaan.

Eikä toinen näyttänyt pahastuvan, vaikka hän katselikin häntä kauemmin

— hän näkyi suovan sen mielellään, sen Olav huomasi. Eräänä iltana

hän tuli kirkkoon aikoen polvistua päästyään sakramenttituolin

ohitse. Nutun alla olevan miekan kärki löi lattiaan, niin että kahva

kohosi iskien häntä leukaan. Hän mahtoi olla naurettavan näköinen —

ja vilkaistuaan vieraaseen, hän huomasi miten tämä taisteli naurua

vastaan. Olav lehahti harmista punaiseksi. Mutta kun hän hetken päästä

katsoi rouvaan, hän kohtasi tämän hymyilevän katseen — silloin täytyi

Olavinkin hymyillä, vaikka häntä sekä nolostutti että kiukutti. Nyt hän

piti toista silmällä; nainen luki uutterasti kirjaansa, mutta koko ajan

läikehti hymyn häive hänen kauniilla kasvoillaan.

Sen jälkeen hän seisoi kirkkomäellä katsellen miten nainen tuli ulos

miestään ohjaten. Rouva katsoi Olaviin kumartaen hiukan päätään — Olav

ei ymmärtänyt tarkoittiko se tervehdystä vai miten, mutta huomaamattaan

hänkin tervehti käsi sydämellä. Sitten häntä harmitti — kunpa hän olisi

tiennyt, oliko nainen häntä tervehtinyt vai ei.

Seuraavana päivänä hän asettui kirkon oven ulkopuolelle niihin

aikoihin, jolloin ihmisiä alkoi tulla vesperiin. Rouvakin tuli

joukkoineen — Olav tervehti — mutta toinen ei ollut näkevinään, astui

vaan sisään. Silloin Olavia harmitti ja hävetti eikä hän aikonut katsoa

häneen päinkään; hän yritti seurata laulua ja olla ajattelematta muuta.

Mutta sitten hän tunsi että nainen katseli häntä — ja kun hän kohtasi

tämän katseen suurista, tummista silmistä, rouva hymyili niin lempeästi

ja valoisasti kuin päivänpaiste.

Ja sitten he hymyilivät toisilleen kuin vanhat tutut, vaikkeivät he

koskaan olleet sanaakaan vaihtaneet eikä Olav tiennyt edes hänen

nimeään.

Olav ei ollut milloinkaan ajatellut, että hänen laivatoverinsa olivat

huomanneet hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän ei huomannut itsekään,

että hänen ja molempien laivakumppanien suhde oli muuttunut. Ennen he

olivat elellyt tovereina ja vertaisina — että Olav oli Hestvikenin

omistaja ja Tomas talvisin oslolainen soittoniekka, mutta Leif oli

peltisepän luona palvelevan lesken poika — sen he kyllä olivat kaikki

tienneet päivän selvästi, niin etteivät he sitä olleet ajatelleet sen

enempää kuin että Olav oli vaalea Ja keski-ikäinen, Tomas vanha ja

harmaa ja Leif punatukkainen ja pisamainen poika. Mutta nyt Olav kulki

heidän keskellään heitä tuskin huomaten — kuten hallitsijan poika

huomaamattaan erottautuu talon palvelusväen lapsien leikkitoveruudesta

sinä päivänä, jolloin hänelle selviää omat mahdollisuutensa sekä että

hän on aiottu toisia kohtaloita varten kuin toiset.

Joka kerran kaupungille lähtiessään hän puki ylleen juhlanuttunsa,

ajoi partansa ja eräänä iltana hän oli ollut tukanleikkaajallakin.

Mutta toiset eivät olleet sitä huomaavinaan, eikä Olav tullut

ajatelleeksikaan, että he huomasivat. Hän ei huomannut, että hän oli

kuin loihdittu ja että käyttäytyi paremminkin parikymmenvuotiaan

nuorukaisen kuin neljääkymmentä lähentelevän talonpojan tavoin.

* * * * *

Torodd ja Galfrid olivat palanneet Lontooseen, eikä siis ollut pitkää

aikaa heidän kotimatkaansa. Olav ajatteli sitä sydämen ahdistuksella

— hänestä tuntui, ettei hän ollut valmis lähtemään Englannista, sitä

paitsi hänen mielessään liikkuivat epäselvät ajatukset siitä, ettei

hän mahdollisesti palaisikaan kotiin. Lähinnä hän ajatteli johonkin

munkkikuntaan liittymistä, ehkäpä matusiaaneihin ja sitten pakanamaille

— Mutta hän ei ollut siihen vielä valmis Ja varsinkin juuri nyt hän

oli tullut sekä mykäksi että kuuroksi sille äänelle, joka oli hänelle

niin voimakkaasti puhunut — mutta sitä ei kestäisi kauan. Oli jotain

muuta, mikä oli ensin ajateltava loppuun — hän ei ollut siitä oikein

selvillä. Mutta hän oli jo tuntenut ikäänkuin sen rauhan esimakua,

jonka saavuttaa Jumalalle antautuessaan. Hän tiesi sen kerran tekevänsä.

Kaksi nuorta englantilaista oli tilannut Peuralla matkan — he

aikoivat tehdä pyhiinvaellusretken Nidarokseen. Molemmat olivat

taitavia merimiehiä. Niinpä Rikardinpojat eivät tarvinneetkaan häntä

kuljettajakseen —.

Ja nyt oli kesä jo ehtinyt pitkälle.

* * * * *

Oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän ensi kerran näki vieraan

naisen. Eräänä iltana tämä ei saapunutkaan iltakirkkoon. Messun jälkeen

ulos mennessään Olav tunsi jonkun tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Hän

kääntyi, siinä oli rouvan palvelijatar huppukapassaan. Nainen sanoi

jotain — Olav ei ymmärtänyt halaistua sanaa. Ja kuitenkin hän ymmärsi.

Hän nyökäytti naista seuraten.

Olav ei ollut koskaan ennen käynyt ulkopuolella läntistä kaupungin

porttia. Hänen mieleensä johtui nostosillan yli kulkiessaan, että

tunnin kuluttua soitettaisiin tulensammutuskelloa ja silloin suljetaan

kaikki portit eikä hänellä; ole nuttunsa alla suojapaitaa eikä muita

aseita kuin pieni miekka kätkössä puvun laskoksissa. Mutta sekään

ei saanut häntä hereille siitä epäselvyydestä, joka hänet nyt oli

vallannut.

Täällä länsipuolella, aivan muurin alla, juoksi pieni joki, joka laski

maaltapäin Thamesiin likaisena ja löyhkäävänä kaikesta siitä moskasta,

mitä siihen muurin yli viskattiin. Tämän portin edustalle ei oltu

paljon rakennettu ja maakin oli joen varsilla soista. Jonkin askelen

päästä he olivat suon poikki kulkevalla polulla. Kummallakin puolen oli

valkoiselta hohtavia lammen- ja suosilmiä täynnä kaisloja ja ruokoa.

Kauempana kohosi alangolla taloja, metsiköitä ja kirkontorneja, ja

kaiken yli kaareutuvaa taivaanlakea peittivät ohuet pilvenhattarat,

joita alhaalla oleva aurinko kultasi.

Polku painui jälleen pikku joelle; nainen sanoi jotka osoittaen

niittyjen takaa kohoavaa talorykelmää. Olav näki rapatun kivitalon

päädyn, puitten latvoja ja ulkohuonerakennusten kattoja. Mutta he eivät

lähestyneet taloa kivirakennuksen puolelta. He seurasivat säleaitaa,

jonka takaa korkeat, suipot pensaat kurkistelivat ja Olav tunsi

hajusta, että karjarakennus oli sen takana. Sitten ulospäin kallistuvan

pitkän, savella rapatun ja olkikattoisen rakennuksen seinänviertä;

seinässä oli portti, ja nainen avasi toisessa portin puoliskossa

olevan pienen oven. Ilkeä, inhottava sian löyhkä tunki häntä vastaan

ja rakennusten välinen kuja oli niin märkä, että hän vaipui melkein

nilkkojaan myöten sakeaan, mustaan liejuun.

He kulkivat pienen niityn poikki, jolle oli levitetty pellavaa

valkenemaan, ja nainen laski Olavin veräjästä puistoon.

Nurmi oli jo omenapuitten alla kosteata, ja viileän ilman täytti

hedelmäpuitten ja tillin, sellerin sekä sellaisten kukkien tuoksu,

joiden niiniäkään hän ei tiennyt, mutta kaikki tuntui ikäänkuin

kylpevän ja vilvoittelevan illan ilmassa. Puistossa ei enään ollut

täyttä päivän valoa.

Nainen vei Olavin erääseen yrttitarhan nurkkaan, jossa pensaat

kasvoivat kehänä; hän sanoi jotain, Olav ymmärsi, että hän käski

odottamaan. Opas läksi pois häviten puitten sekaan.

Aivan lähellä kasvoi ryhmä korkeita, valkoisia liljoja, jotka hohtivat

pimeässä ja joiden raskas, imelä tuoksu täytti tienoon. Silloin hän

huomasi, että liljat kasvoivat lehtimajan suulla, maja oli melkein

pensaitten peittämä. Olav astui lähemmä ja katsoi sisään. Ovensuussa

oli pajusta tehty lintuhäkki — siinä oli lintu, se hyppeli äänetönnä

kahden salon väliä. Lehtimajassa hän näki valmiiksi levitetyn vuoteen.

Hänen sydämensä alkoi jyskiä; hän jäi seisomaan liikahtamatta.

Yölepakko lehahti hänen kasvojaan vasten ja hän säpsähti.

Silloin rouva läheni nurmikkoa myöten hedelmäpuitten lomitse; hän kulki

pää kumarassa toisella kädellä kannattaen pukuaan. Vaippa oli hänen

hennoilla harteillaan ja Olav näki hänen tulevan puettuna ainoastaan

ohueen, keltaiseen aluspukuun — Olav tunsi onnen värähdyksen ja tiesi,

että hän saisi hetken kuluttua sulkea syliinsä hänen hennon, pehmeän,

silkillä verhotun ruumiinsa.

Nainen kantoi hopeapikaria toisessa kädessään. Nyt hän seisoi jo Olavin

edessä painaen päänsä yhä syvemmälle alas. Sitten hän kohotti pikarin

ja joi Olavin maljan. Olav otti sen sitten ja joi — siinä oli viiniä,

niin makeaa että se oli vallan sakeata.

Hän ojensi pikarin takaisin — nuori nainen seisoi hetkisen pidellen

sitä kädessään; sitten hän antoi sen pudota maahan. Ja nyt hän

kohotti kasvonsa ja loi ne Olaviin. Suuret silmät, avoimet sieraimet

ja puoliavoin suu olivat kalpeissa, soikeissa kasvoissa kuni mustat

aukot. Olav astui lähemmä kietoen kätensä hoikan, silkkipukuisen varren

ympärille.

Nainen painui häneen kiinni, hänen jääkylmät sormensa tarttuivat Olavin

niskaan. Olav painoi hänen päänsä huulilleen, ensiksi hän halusi imeä

itseensä toisen tuoksua — ja hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, nainen

tuoksui rasvalle, voiteille ja äitelän imelälle. Hän suuteli kuitenkin

hänen hiuksiaan, mutta voiteitten vastenmielinen haju täytti hänen

aistimensa inholla — tuli kuin pettymys; hän oli kaivannut nuoren tukan

ja ihon tuoksua.

Hän käänsi vaistomaisesti päänsä poispäin. Hän tiesi, että rikkailla

naisilla on tapana voidella ruumistaan sellaisilla hyvänhajuisilla

voiteilla. Mutta hänelle se teki pahaa. Hän tunsi kuitenkin, miten

antautuen toinen nojasi häneen; hän ei ollut vuosikausiin pitänyt

naista sylissään ja nyt hänellä oli sylintäydeltä. Ja kuitenkin häneen

vaikutti viilentäen se, että hän tunsi tämän olevan ventovieraan.

Ei, tämä ei ollut _hän_ — ja silloin hänestä tuntui kuin jostain olisi

kohonnut huuto; ääni, jota hän ei kuullut aineellisilla korvillaan,

huusi hänelle kovalla äänellä ja täynnä tuskaa, se tahtoi varoittaa

häntä. Jostain, maasta hänen jalkainsa alta se kuului — Ingunn, sen

hän tiesi, oikea Ingunn ponnisti päästäkseen häntä auttamaan. Olavista

tuntui, että hän oli äärimmäisessä hädässä; joko voimattomuuden tai

synnin kahleista hän yritti saada äänensä Olavin kuuluviin sen pimeyden

läpi, joka heidät erotti —.

Nainen riippui hänessä kädet kietoutuneina kaulan ympäri ja pää hänen

olkaansa painuneena; Olav piti hänestä vielä kiinni; tuijottaessaan

ja kuunnellessaan hänen päänsä ylitse hän tunsi oman intohimonsa, ei

sammuneena, vaan ikäänkuin kohisten pois, kauas tästä naisesta. —

Ingunn kutsui häntä, Ingunn pelkäsi, ettei Olav huomaisi tämän naisen

vain lainanneen hänen Olaviaan ja vetävän hänet nyt turmioon —. Ei, ei

Ingunn, minä kuulen sinua — minä tulen —.

Hän jännitti kaikki aistinsa kuullakseen selvästi hätähuudon, jota

hän ei kuullut luonnollisilla korvillaan eikä myöskään nähnyt

luonnollisilla silmillään olentoa, joka taisteli maan kahleissa. Nyt se

hiljeni —.

Olav irroitti hiljaa vieraan naisen kädet kaulastaan, vetäytyi hänestä

irti. Nainen seurasi ja katsoi häneen — Olavia pyörrytti nähdessään

toisen aran, nöyrän eläimen-katseen. He olivat niin toistensa näköisiä,

että hän oli melkein sairas halusta saada suudella eläviä huulia — ja

kuitenkin hän tiesi siinä olevan vieraan, joka tuijotti häneen pyytäen

ja vaatien, hirvittävä yhdennäköisyys silmien pohjalla. Mutta hänestä

tuntui, että hänen oli käytettävä kaikki voimansa vapautuakseen hänestä

— oli aivan kuin niitten kovimpien öitten viettelys, jolloin hän oli

ajatellut kotilahtea — ajatellut pujahtaa pakoon ja päästä kaikesta —.

»Ei, Ingunn, minä tottelen —. Auta Maria!»

Nainen tarrautui häneen, kuten aalto paiskautuu laivan keulaan ja

Olavin täytyi nousta varpailleen, saadakseen hänet irti. Pitkät,

valkoiset kädet vielä viimeksi hapuilivat häntä. Olav kääntyi ja läksi

—.

Takaapäin Olav kuuli matalan, pitkän parahduksen ja sitten huutoa,

sanoja, joista sinkoili ivaa ja raivoa. Hän heittäytyi veräjän yli —

nutun lieve pidätti hetken. Nyt tulee varmaankin ihmisiä, Olav arveli,

eiköhän nainen huuda väkeään —. Hän juoksi valkaistavien pellavien yli

ja joittenkin karjarakennusten väliin, tuli sitten paaluaidan viereen.

Se oli kahden miehenmitan korkuinen, mutta mitäpä siitä —.

Hän ei itsekään tiennyt, miten hän pääsi sen yli. Hän seisoi kuivalla

nurmikolla heinärukojen keskellä — hän muisteli työntäneensä jotain

aitaa vasten ja samalla hänelle välähti mieleen, että hänelle oli

käynyt näin kerran ennenkin — hän oli paennut aidan yli.

»Niin se onkin.» Hän sanoi sen ääneen — pysähtyi ja kuunteli,

kuuluisiko talosta mitään. Hän oli toisella puolella taloa kuin mistä

oli tullut naisen kanssa. Olav ei kuullut mitään — sitten hän läksi

juoksemaan vainion poikki lähintä metsikköä kohti.

Päästyään metsän läpi hän keksi pienen polun, joka johti joittenkin

läjien ohi alas suon poikki jokea kohti. Hän ei tiennyt missä oli

— laakso siinä oli, mutta hän seurasi joen viertä kulkevaa polkua

ajatellen kaupungin porttien olevan jo suljetut; ilta yhä pimeni; hän

ei enää pääsisi kaupunkiin ja tuskinpa enää tänä yönä Peuraankaan.

Olkoon sitten niin. — Hän pyyhkäisi kädellään tukanrajaa ja huomasi

kadottaneensa hattunsa. No niin, olkoon vaan — Siinä kulki porraspuu

joen yli ja saavuttuaan mäelle vasta rannalla, hän näki hämärissä

valoisan kaupungin muurin ja korkeat, vaaleat vahtitornit. Hän seurasi

yhä poluntapaista pohjoista kohti — Thamesin suuntaan näkyi vain olevan

suonsilmiä.

Miten kauas ja miten kauan hän oli kulkenut, siitä hänellä ei

ollut aavistustakaan, mutta hän arveli olevansa jossain kaupungin

pohjoispuolella. Vesilätäköitä loisti pimeässä ja karkeaäänisten

koirien haukuntaa kuului jostain. Olav tiesi, että kaupunkilaisten

metsäkoiria pidettiin jossain kaupungin ulkopuolella. Mutta yöllä se

tuntui kaamealta.

Polusta vasemmalla näkyi kohoavan mäki, jolla kasvoi suuria puita —

niiden juurilla kellersi kuihtuneita lehtiä. Olavin aistit tajusivat,

hänen itsensä sitä lainkaan huomaamatta, tässä olevan niin kuivan

paikan, ettei paremmasta väliä. Hän nousi sinne — matalat, terävät

pensaat repivät ja raastoivat hänen vaatteitaan, hän huomasi sopivan

kuopan, asettui sinne kietoen parhaansa mukaan vaipan ympärilleen.

Hän tunsi olevansa likomärkä ja hikinen melkein kauttaaltaan, sekä

paita että housut olivat kosteat. Olav veti miekkansa ja asettui

kyljelleen miekka kourassaan. Hän nukkui heti.

— Herättyään pilkkopimeässä pelon ahdistamana hän luuli huutaneensa.

Yrittäen selviytyä unen vallasta hän ei tiennyt ensinkään missä

oli — hän makasi paljaalla maalla ja pimeä liikkui ja värisi hänen

ympärillään, hän oli likomärkä ja jääkylmä ja hänen sydämensä oli

pakahtua epätoivoon ja syyllisyyden tuntoon. — Hän makasi kuihtuneilla

lehdillä —.

— Sitten muistot alkoivat selvitä — hänen seikkailunsa ja unensa

kietoutuivat yhteen. Samassa kun hän muisti, miten hän oli joutunut

viettämään metsässä yötä, hän muisti unensakin ja hitaasti kaikkosi

pelko — kyllähän sen muistaminen oli ilkeää sekin, mutta sehän oli vain

unta — eikä hän sitä ollut tehnyt, hän ei voinut muistaa edes unessa

tehneensä sille lapselle mitään. Eihän hänellä ollut kolmikärkistä

tikaria matkallakaan muassa, se oli kotona hänen arkussaan.

Hän oli seisovinaan vuoteen vieressä — pimeässä, se taisi olla metsää

— se vuode oli täynnä kuihtuneita, kosteita ja mädänneitä lehtiä, ja

puoleksi lehtien peitossa oli alaston ihminen. Lehdet peittivät sen

vyötäisiin asti ja ne peittivät kasvojen yläosankin. Hän ei ollut

varma, oliko se poika vai tyttö, mutta hän arveli sen olleen nuoren

neitosen — kehittymätön, matala rinta oli valkoinen ja näytti pehmeältä

— ja vasemman nännin vieressä oli kolmiomainen haava, kuin joku olisi

iskenyt siihen sisään kolmikärkisen tikarin. Verta oli vähän kihonnut

haavan alimmasta nurkasta — mutta se oli sellainen paha, äänetön

haava, josta ei paljonkaan lähde verta ulospäin — veri tulvii sisään

tukehduttaen ja pysäyttäen sydämen..

Ja hänet oli vallannut kaamea hätä siitä, että se oli hänen työtään

ja ettei hän jaksaisi sitä kantaa —. Hän koetti ottaa lapsen syliinsä

ja yritti saada siihen henkeä. Eikä hän muistanut edes unessakaan

työntäneensä tikaria. Ja sehän olikin vain unta.

Kävi hiljainen tuulen henki, se huokaili puitten latvoissa ja kahisi

lehdissä. Hän makasi hytisten ja koettaen pimeässä erottaa ympäristöä,

joku pieni eläin liikkui kuivien lehtien välissä. Eikä hän ymmärtänyt

mitä se merkitsisi — kenellekään naiselle hän ei milloinkaan ollut

tehnyt pahaa, sen hän tiesi, paitsi Torhildille, mutta tämä oli pikku

tyttö. Hän muisti kuolleen lapsen kasvot lehtien keskellä ihan selvästi

leuka oli lyhyt ja leveä, suu täyteläinen, tukka musta eikä ulottunut

olkapäitä alemma. Hän ei muistanut koskaan tunteneensa tämän näköistä.

Se ei voinut olla Cecilia, hänen vaaleakutrinen tyttönsä Lämmin

helpotuksen laine täytti hänet, Ceciliaa ei uhkaa mikään vaara.

Mutta hänen ajatuksensa eivät tahtoneet irtautua unesta. Joko se oli

pahojen voimien ilkeyttä tai se oli varoitus, jota hän ei ymmärtänyt

— ainakaan vielä. Ja hän ajatteli illan tapausta puistossa — oliko se

totta vai näköharhaa? Toinen oli ollut niin Ingunnin näköinen, ettei se

voinut olla oikeata — ja hän oli tuntenut miten Ingunn itse oli ollut

läsnä, aivan lähellä, valittaen surun ja voimattomuuden kahleissa —. Ja

hänelle selvisi yhtäkkiä: ellei Ingunn olisi saanut ääntään kuuluville,

jospa hänen olisikin pitänyt olla kuoleman ja voimattomuuden ja maan

kahleissa todistajana — Olavin antautuvan noidan valtaan, tai mikä se

lie ollut —.

Hänen sisässään tuntui jotain murtuvan, ja sekä suru että hellyys

tulvehtivat lämpiminä täyttäen hänet niin, että joka solu hänessä

lämpeni — hän oli ollut niin vähällä murskaamaisillaan Ingunnin,

yritettyään koko Ingunnin elinajan kantaa häntä käsillään, mikäli

mahdollista.

— Silloin hän yht'äkkiä muisti huutaneensa: auta Maria — hän ihmetteli

sitä itsekin: johan siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli Marialta

jotain pyytänyt. Hänen mielestään hänen ei sopinut mennä pyytämään apua

siltä, jonka pojalle hän oli uhmaillut. Hän oli lukenut Avensa, kuten

hän oli pienestä pitäen tottunut tekemään, osoittaakseen hänelle sitä

kunnioitusta, mikä hänelle kuului, mutta ei milloinkaan hyötyäkseen

siitä jotain. Ja niin hän nyt oli huutanut häntä illalla kuten eksynyt

lapsi huutaa äitiään —.

Olav kääntyi toiselle kyljelle painaen päänsä käsivarteensa ollakseen

näkemättä pimeyttä. Salve Regina, mater misericordiae — hän aikoi lukea

rukouksen yhä uudelleen ja uudelleen kunnes nukkuisi, eikä ajatella

muuta. Niin, Maria, nyt minä tulen Taivaan Kuninkaalta armoa anoen —.

— Väliin hän nukahti, heräsi jälleen, nukahti taas ja sotkeutui uniin,

joilla ei ollut mitään yhteyttä keskenään, mutta kaikki olivat ilkeitä

— hän heräsi aina tuskallinen pistos sydämessään. Mutta yhä uudelleen

hän yritti nukkua ja kaikin voimin keskittää ajatuksensa samaan:

rukoukseen jonka tuli tänä yönä olla hänen kilpenään.

Ja sitten hän vihdoin heräsi, huomasi auringon paistavan ja tunsi

olevansa täysin virkeä. Ja hänen mielensä täytti vieläkin aamuisen unen

hyvyys ja turvallisuus. Aamukylmä uhosi häneen mäestä, mutta hän jäi

pitkälleen tuijottaen metsänlaitaan, jossa kaste välkkyi sinivalkoisena

aamuvalossa. Pisarat liittyivät heinänkorsissa helmi helmen viereen.

Pensaat tummine, kovine ja terävine lehtineen loistivat kuin hiottu

teräs. Sininen auer hohteli vuoren rintamia verhoavien puitten välillä.

Uni häilähteli taas hänen mielessään kuin lempeä, maidonvalkea

aamuhämärä.

Hän oli lepäävinään naisen helmassa, pää hänen sydämellään, ja

tuntemastaan syvästä, rauhallisesta onnesta hän tiesi, kuka siinä oli,

ja hän virkahtikin: äiti! Hän ei muistanut hänen kasvojensa piirteitä

— hän ei saanut niistä nyt kiinni — mutta unessa hän muisti ne

tunteneensa, vaikka hän olikin ollut äidin kuollessa älytön sylilapsi.

Arnvid oli myöskin vilahtanut unessa, hänellä oli yllään pitkä,

valkoinen mekko — se lienee ollut munkkipuku — ja Arnvid oli jutellut

hänen äitinsä kanssa ikäänkuin hänen päänsä ylitse ja hän lepäili kuten

pikku lapsi äitinsä sylissä. Torfinn-piispan hän myös oli nähnyt. He

olivat kaikki valemeressä, kuten pilvet auringon loistaessa niiden

takana, mutta se ei loistanut häneen eikä se hänestä ollutkaan aurinko,

vaan jokin näky tai asia, jonka toiset näkivät, mutta hän ei nähnyt,

hän näki vain valon, joka hohti heistä —

Pieni kirkonkello alkoi kilahdella aivan lähellä, Olav ponnahti pystyyn

jäykkänä ja viluissaan. Hän oli tullut hyvin tuhruiseksi: nuttu oli

ryppyinen ja likainen, Olav puhdisti vaatteitaan ja poimi pois lehtiä

ja roskia. Olisipa hänellä ollut vaippa huppuineen —. Hän riisui omansa

pois kantaen sitä käsivarrellaan, silloin ei pistäisi niin silmiin,

vaikkapa hän kulkikin avopäin.

Olav kulki kellon ääntä kohti. Polku johti alaspäin pitkin

metsänreunaa. Kierrettyään pyökkimetsän kulmauksen hän katsoi

vaistomaisesti länttä kohti — ajatellen samassa, ettei suinkaan

maksanut vaivaa etsiä eilistä taloa: tuskinpa sitä tänään siellä

olisikaan. Pieni kirkko, jonka kellot soivat, oli erään puron toisella

rannalla, vähäisellä kummulla. Hän Iäksi sinne arvellen siellä

selviävän, mikä nyt oli epäselvää.

Kirkko oli pieni, köyhä huone ja ilma oli raakaa ja ummehtunutta; Olav

arveli, ettei täällä usein messua lueta ja se messu, joka nyt oli

alkanut, oli tarkoitettu kymmenelle, kahdelletoista köyhästi puetulle

miehelle, jotka seisoivat alttarin lähellä ja joilla oli jokin yhteinen

merkki — lienee joku veljeskunta viettämässä juhlaansa. Ihmiset olivat

koristautuneet parhaansa mukaan. Mutta papin messukaapu oli kulunut,

lukkari ja kuoropojat olivat välinpitämättömiä ja käyttäytyivät vailla

siroutta ja arvokkuutta, papin kiirehtiessä jumalanpalvelusta kuin hän

vain koettaisi saada sen pian loppuun.

Itselleen hän ei saanut mitään lohtua — sen vain, että hän

seisoi täällä tuntemattomana ja köyhänä näitten köyhien ihmisten

keskellä, jotka hänen kanssaan ottivat osaa tähän huolimattomaan

jumalanpalvelukseen. Hänelle selvisi kuitenkin, miten vähän merkitsee

keski-ikäinen mies, jolta on riisuttu kaikki se, millä varat ja

ylhäiset sukulaiset hänen mahtiaan lisäävät. Ja hän tajusi saavansa

oppia sen yhä selvemmin mitä kauemmas kotoa joutui.

Kerran ennenkin hän oli saanut saman opin, hän muisti sen nyt —

nuoruuspäivinään, maanpakovuosinaan. Hänessä tulvahti selkeä, viileä

katkeruus. Senkö tähden hän oli palannut kotiin ja senkö tähden hän

oli viettänyt monen monet vuodet ainoan armaansa kanssa kuten pimeässä

talossa — jotta Jumala nyt taluttaisi hänet ulos, lukitsisi oven hänen

takanaan ja lähettäisi hänet jälleen kulkemaan.

Hän näki kotitalonsa, kuten näyssä — selvemmin kuin milloinkaan näkevin

silmin. Sillan ja ranta-aitat, vuonon veden, joka loiski pilarijalkojen

välissä, pitkän, auringon paahtaman kattorivin ja talojen

ruskeanharmaat päädyt mäellä, Hevostunturin seinä takanaan, peltonsa,

joitten välissä oli harmaita ja ruskeita kalliopaasia, ympärillä

harmaat ja ajansyömät vuoret, joilla kasvoi tuulen käyristämiä

petäjiä, mutta laaksossa heinäpellot ja metsän. Eipä se ollut niin

suuri ihanuus, ettei hän suurempiakin olisi nähnyt, mutta se oli hänen

omansa; sieltä olivat hänen isänsä lähteneet maailmalle, ja sinne ne

olivat jälleen palanneet. Jos kaikki muu olikin hänen elämässään käynyt

toisin kuin mitä hän oli kuvitellut, perintönsä hän oli saanut takaisin

ja viljellyt sitä — hän ei ainakaan jättänyt jälkeensä vähemmän kuin

mitä hän oli käsiinsä saanut. Nyt siellä laiturin laidassa oli veneitä,

suuria ja pieniä, oli peltoja ja niittyjä, jotka hän oli uudelleen

perannut sammaleisesta ja vanhentuneesta maankamarasta Kverndalenin

puolelta.

Köyhä miesjoukko astui yhdessä alttarin ääreen. Nyt hän näki heidän

merkissään olevan kuvan: Jeesus kumarassa ristinsä alla ja hänen

takanaan mies auttamassa häntä, kyreniläinen talonpoika. Se oli siis

kantajien veljeskunta. Eräs teineistä viittasi Olavia — luuli tämänkin

kuuluvan joukkoon. Olav pudisti päätään polvistuen siihen missä oi

seisonutkin, aivan oven suuhun.

Ja ehtoollisleivän yksinkertaiseen muotoon pukeutuneena Taivaan

Kuningas astui alas, antaen itsensä köyhille ystävilleen Olav oli

ainoa, joka ei rohjennut astua pöydän ääreen. Olav oli vuosikaudet

tiennyt, että kun hänen pääsiäisenä _täytyi_ mennä — meni hän kuten

Juudas oli mennyt ehtoollispöytään. Läsnä ollessaan hän ei milloinkaan

ollut voinut käsittää, miten Juudas uskalsi — hänenhän piti ymmärtää

Jumalan tietävän, mitä hän oli tehnyt. Nyt hän oli samassa asemassa

kuin Keriotin Juudas: hän kulki toisten kristittyjen parissa, he

kohtelivat häntä hyvänä kristittynä, kuten apostolit olivat kohdelleet

toveriaan Juudasta istuessaan pöytään sinä iltana. Ja hän oli itse

ajatellut, että koko joukossa vain Hän toisena tiesi hänen petoksestaan.

Tällaiseksi hän oli tullut. Kerran hänkin oli ollut kuni nuori vainio,

joka kasvaa voimakasta orasta siihen kylvetystä viljasta: esi-isiin

kuuluvien uskollisten miesten perinnöstä, uljaitten miesten, jotka

eivät kurkotelleet menetettyä onneaan kohti, kunhan vain säilyttivät

kunniansa tahratonna. Mutta nyt hän oli itse tehnyt elämänsä

sellaiseksi, hän oli nyt niiden hoidottomien peltojen kaltainen, joita

hän oli Hestvikeniin palatessaan tavannut rikkaruohon vallassa —.

Olav nosti katseensa. Keskelle seinää oli maalattu kuva Herrasta

istumassa Kaanan hääpöydän ääressä. Hänen vieressään seisoi Maria;

tämä ojensi kätensä tarjoilijoita kohti silmien katsoessa suoraan oven

suussa polvistuvaan mieheen:

»Mitä hän teille sanoo, se tehkäät!»

Olav ei tiennyt oliko hän kuullut sanat vai tulivatko ne hänestä

itsestään.

Niin, puhdista minut, kuten maanviljelijä puhdistaa tulella ja raudalla

— ota omasi jälleen, niin että se voisi kasvaa Sinulle sadon!

Vielä kerran hän näki Hestvikenin kuni kajastuksena. Sitten meren

harmaana, aalloilla hopea-välkettä, rannan vaipuessa sen takana harmaan

sinervänä. Ja hän näki itsensä pienenä ja yksinäisenä seisomassa

uloimman saariston äärimmäisellä rannalla. Hän odotti ypöyksin Häntä,

joka astelee kimmeltävillä aalloilla, kuten isäntä astelee pelloillaan

ja pysäyttää myrskyn, niinkuin maamies hevosensa. Ja rannalla seisova

mies on vapaa, niin vapaa, ettei sitä tajua kukaan muu kuin se, joka on

ollut pitkän synnintuskaisen yön ajan vankikomeroon tukehtumaisillaan.

Soihtuja kantavien messu-apulaisten keskitse pappi astui pitkin köyhien

työmiesten riviä. Papin ottaessa rasiasta ehtoollisleipää, Olav rukoili

joka kerran hiljaa: Sinä rikas Kristus, armahda minua! Sinä rikas

Kristus — hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, miksi ihmiset häntä

siten nimittivät. Nyt hän sen ymmärsi. Herra, minä en ole arvollinen,

ettäs astuisit kattoni alle, minä olen tyhjä ja alaston, minulla ei ole

mitään, millä voisin Sinua miellyttää, mutta Sinä astut sisään tyhjään

huoneeseen, Herra, ja täytät luotusi siunauksellasi.

Ehkäpä Sinä sentään vielä otat minut palvelukseesi jälleen. Jos minä

olen liian vanha oppiakseni lukemaan ja laulamaan Sinun kiitostasi,

lienen sentään kyllin nuori ja voimakas kelvatakseni vaihdettavaksi

pakanamailla surkeaan orjaan—.

Hän huomasi silloin, että joku koputteli hänen vieressään seinään.

Keskenkasvuinen poika seisoi nakutellen kalkkia avaimellaan ja näytti

kärsimättömänä odottelevan oven sulkemista. Kirkko oli muuten tyhjä.

Olav nousi ja läksi.

Veljeskunta kulki pellolla, pappi sekä hänen apulaisensa. Merkin

sininen silkki loisti kellertävän vehnäpellon yli. Poika sulki

kirkonoven ja juosta kippasi perään. Olav seurasi hitaasti jäljessä

astellen auringon valossa avopäin.

* * * * *

Laivavene oli poissa hänen saapuessaan läntiselle laiturille. — Hänen

oli kuljettava satamaan, jossa heidän aluksensa oli ja etsittävä

lautturi. Tämä nauroi nähdessään Olavin ja sanoi jotakin — Olav ymmärsi

tarkoituksen, vaikkei sanoja, hän nauroi myöskin ja pudisti Päätään.

Hän oli ihmeen iloinen ja tuntui kevyeltä — aivan kuin jonkin ratkaisun

edellä.

Hän tapasi laivalla Rikardinpojat. Olav huomasi heidän puhuneen

hänestä — ja he katsoivat ivallisesti hymyillen häneen, joka palasi

niin myöhään repaleisena ja hatutta päin. Mutta he eivät olleet mitään

huomaavinaan, enemmän kuin Olavkaan.

Rikardinpojat olivat tulleet hakemaan toisia kanssaan toivioretkelle.

Pohjoispuolella Lontoota oli jossain pyhäkkö, jossa oli ihmeitätekevä

Neitsyt Marian kuva; se oli kerran maailmassa, viikinkien ryöstellessä,

kätketty onttoon tammeen ja löydetty jälleen. Huomenna oli sen juhla.

Olav ilostui. Hän oli aikonut huomenna mennä Marian kirkkoon.

Saarnaajaveljesten kirkkoa hän ei enää halunnut muistellakaan.