Olav purjehti kotiin Oslon vuonoa myöten eräänä aamuna raikkaassa
pohjatuulessa; oli säteilevän sininen aurinkoinen päivä ja vuono
aaltoili tummana valkoisin hyökyharjoin. Pitkin vuonon rantamia hohti
ja loisteli metsän joka puu; tuuli riisteli koivujen latvoista niitten
ensimmäisiä kellertäviä lehtiä. Laineet syöksähtivät valkoisina
riutoille ja saarille, joissa harmaan kallion koloissa kasvoi
keltaista, auringon paahtamaa heinää — ja Olavista tuntui kuin hänen
päälleen pirskahtelevat ja kastelevat aallotkin olisivat kotoisempia ja
parempia, aivan toisenlaisia kuin aavalla merellä. Hän istui jälleen
oman veneensä peräsimessä. Kauan hän olikin ollut poissa kotoaan.
Hestvikenissä oli kaikki paikoillaan, sanoi Arnketil. — Olav huusi
veneen keulaan Eirikille, joka oli noussut jotain ottaakseen ja oli nyt
tuupertumaisillaan tuhdon yli veneen painuessa aallon pohjaan.
Kylläpä se poika oli kasvanut. Eirik oli tullut Arnketilin mukana
kaupunkiin isäntää vastaan, mutta Olavilla ei ollut aikaa jutella
paljonkaan heidän kanssaan Oslossa viipyessään jonkin päivän,
ja sitäpaitsi oli Eirik lakkaamatta kiusannut häntä utelemalla
kaikenlaista isän Englanninmatkalta. Olav ei itse ollut niinkään
tyytyväinen sen tuottamaan hyötyyn; voitto oli suurimmaksi osaksi
mennyt kuluihin, eikä häntä nyt enää haluttanut siitä sen enempää
puhua. Olav oli ihmeekseen huomannut pojan vastailevan rumasti ja
ylimielisesti — pojalle ei näyttänyt tehneen hyvää maleksiminen koko
kesän kenenkään häntä kasvattamatta. Mutta purjehtiessaan nyt kotiin
tuttua reittiä, Haa-öj ja Hougsviken-salmi edessään, teki hänen
mielensä unohtaa Eirikin rumat tavat ja kohdella poikaa ystävällisesti.
Kun sitten Eirik tuli hajasäärin perälle asettuen istumaan tuhdolle
isän eteen nyökäytti tämä. Eirik kertoili innokkaasti jostain
paikkakunnalla Jaakopinmessun iltana tehdystä murhasta — ja hänen oli
itsensä pitänyt ratsastaa Baardin kera Skikkjustadiin käräjille. Olav
nyökäytti välinpitämättömänä — hän ei tuntenut enemmän murhattua kuin
murhaajaakaan; he olivat ulkopitäjän irtolaismiehiä, jotka olivat
palvelleet jossain pohjoisessa metsämaan talossa.
Ja Fager oli saanut kaksi vasikkaa, Eirik jatkoi.
»Olipa se uutinen!» Olav naurahti.
»Ja Ragna sai kaksi poikaa Knuutinmessun iltana —»
»No sepä ei ollut niinkään onnellista», Olav arveli hymyillen. »On
siinä lasta — ja Ragna on yksin niiden kanssa.» Ragna, karjakko, oli
jäänyt uudenvuoden maissa leskeksi ja hänellä oli tytär ennestäänkin.
»Mutta Cecilia oli pitämäisillään huolta siitä, että ne vähenisivät»,
Eirik virkkoi vallattomasti. »Cecilia piti niin paljon kaksosista.
Ja eräänä päivänä Ragnan ollessa ulkona oli Cecilia mennyt sisään
niiden luo ja tupannut toisen suun täyteen kallioimarretta sitä muka
lohduttaakseen. Lapsi oli menettämäisillään henkensä.»
Olav pudisti hymyillen päätään.
Veneen laskiessa laituriin hyppivät hänen koiransa pitkin laiturin
laitaa ulvoen ja ulisten ilosta. Sitten hän nousi omalle sillalleen,
tervehti väkeään kädestä pitäen koirien hypellessä vinkuen, irvistellen
ja nuoleskellen hänen kasvojaan.
Liv työnsi Ceciliaa esille! Lapsi oli puettu ahtaaseen haalistuneeseen
hameeseen, mutta se heloitti auringossa hiukset hohtivat kuin ilmava,
hopeanhohtoinen pilvi hänen valkeitten, pyöreitten pikku-kasvojensa
ympärillä. Tyttö oli terveen näköinen, vaikka hänen ihonsa olikin niin
valkoinen — se näytti raikkaalta kuin kedon kukka — ja harvinaisen
suuret silmät olivat aivan harmaansiniset tai vihertävät kuin merivesi.
Hän tuijotti isän silmiin vähän vieraasti tämän kumartuessa hänen
puoleensa juttelemaan. Sitten Olav tarttui tyttärensä käteen ja talutti
häntä astellessaan taloa kohti koirat ympärillään ja talon väki
jäljessään.
Hän kulki polkua ylös pitkin viljapellon laitaa. Tähkät kohosivat
valkoisina, se oli kaunista ja Olavin mieli oli kevyt: tänä vuonna ei
ollut paljon rikkaruohoakaan. Tuntui kuin hänen elämänsä olisi jollain
salaisella tavalla kytketty tähän viljapeltoon. Mutta se olisi pitänyt
leikata jo ennemmin, nyt tuuli oli sitä jonkin verran pilannut.
»Sanovat sinulla olevan minulle suuria lahjoja, isä», Cecilia kuiskasi,
ja ne olivat lapsen ensimmäiset sanat.
»Jos niin sanotaan, niin täytynee sen olla totta», isä vastasi
hymyillen.
* * * * *
Hän istui illalla isännän paikallaan, kädet tuolin käsinojalla
kiiltäviksi kuluneitten miehenpäitten päällä ja nojaten niskaansa
seinähirsiä peittävään, vanhaan vaatteeseen. Ajatuksessaan hän kertasi
kaiken, mitä hän oli päivän mittaan nähnyt ja järjestellyt silmien
huomaamattaan seuratessa lieden liekkien leikkiä pirtin savuttuneilla
seinillä.
Selittämätön mielihyvän tunne ja jonkinlainen tulevaisuuden odotus
täytti hänen mielensä. Ne eivät edes muodostuneet ajatuksiksikaan —
mutta ensimmäisen kerran hän huomasi ilman tuskaa, että Ingunn oli
poissa. Pelkkä tyhjyys jo tuntui hänestä ruumiilliselta levolta,
kuten haavan parannuttua, kun kipeä ja pakottava kohta on poistettu.
Tuskin Olav sitä itsekään huomasi, mutta sinä yönä, vieraan naisen
puutarhassa, häneltä oli hävinnyt halu ajatella Ingunnia. Häpeä
seikkailusta oli jollain lailla tartuttanut sen yhteyteen liittyvät
muistot.
Liv tuli sisään, käänsi hahlan patoineen syrjään, puuhaili tulen
ääressä. Sanomattoman ruma, Olav ajatteli, käsittämätöntä, miten rengit
viitsivät hänen kanssaan — mutta näkyivätpä vaan sen tehneen —.
»Sinäpä olet tänä iltana myöhäinen illallisemme puuhissa, Liv», hän
virkahti ja tyttö naureskeli onnellisena, kuten hänen tapansa oli,
kunhan isäntä hänelle sanankin sanoi.
Ovi oli raikkaan ilman vuoksi avoinna aivan ulos asti — ulkoa kuului
koron kopinaa kallioon. Sitten pistihe Cecilian vaalea pää näkyviin
eteisen mustasta oviaukosta. Olav katseli häntä hänen kiivetessään
kynnyksen yli. Lapsi meni lieden luo — valo hohti hänen punaisessa
puvussaan ja vaaleassa tukassaan hänen siinä seisoessaan ja poimiessaan
lieden reunalle tipahtaneita jyväsiä.
»Tule tänne, Cecilia», kutsui isä lempeästi.
Lapsi tuli ja pysähtyi hänen viereensä.
»Oletko sinä, isä, piilottanut nyt minun paternosternauhani?»
»Olen.» Olav tarttui häneen aikoen nostaa hänet syliinsä. Mutta lapsi
pujahti pois ja meni jälleen lieden luo.
Jyväset pomppivat padassa ja päästivät lyhyitä höyrypussahduksia. Olav
iloitsi saadessaan puuroa ja olutta — keitettyä ruokaa hän ei ollut
maistanut kotoa lähdettyään.
* * * * *
Hän käveli pihamaalla tuokion ennen maata menoaan. Tuuli oli
illansuussa vaimennut, vuono kohisi ja solisi mäen alla kaislistossa.
Ulkona oli pimeää, ja tähdet tuikkivat kirkkaasti, aamuyöstä saattoi
maan vetää kuuraan. Olav läksi karjakartanolle päin. Tallin seinään
tuntui pientä töminää hän pysähtyi hetkeksi, avasi oven ja astui
sisään, meni tamman luo ja jutteli sille. Hän veti syvin henkäyksin
pistävää, lämmintä tallin tuoksua.
‒ Itäpuolella, riihen takana, hän seisahtui taas hetkeksi — kuunteli
laaksopuron heikkoa, syksyistä solinaa ja katseli loistavia tähtiä
mustan metsäharjun yllä. Alhaalla hän näki vaalean viirun siinä kohtaa,
missä meri huuhtoi vuoren juurta. Laaksossa kuulsivat vaalenevat
vainiot pimeän vaipan alla.
Jumala, välähti äkkiä hänen mielessään — hän katseli suurta tähteä,
joka loisti aivan kuusen latvojen tasalla. Hänen mieleensä johtui se
tähtikirkas yö Englannissa, jolloin hänet pysäytettiin ja hänelle puhui
Ääni, jota tottelemattomuuden valinnut mies ei haluakaan muistella.
Hän oli tehnyt valintansa ja nyt hänestä tuntui kuin hän olisi paennut
ja piiloutunut, ryöminyt yön pimeässä vaaleana ja kypsänä kohoavan
viljavainion turviin; hän painui kylmänkalseaan maahan ja piiloutui
sinne —.
Sitä paitsi oli totta mitä sanottiin, täällä Hestvikenissä oli kumman
kuollutta. Vanhat ihmiset sanoivat Olav Puolipapin karkoittaneen
pois kaikki haltiat ja maahiset — paitsi yhtä — sille hän ei voinut
mitään. Kukaan ei tiennyt tarkoilleen mikä se sellainen oikeastaan
oli — se oleili enimmäkseen joensuussa, sillan korvalla ja muistutti
jättiläismäistä metsäsikaa, jolla oli vain kolme jalkaa. Se ei tehnyt
hyvää enemmän kuin pahaakaan. Epäselvästi toivoi Olavi, että täällä
olisi saanut olla enemmän elämää —.
Sitten hän asteli hiljakseen takaisin pirttiin päin, meni sisään ja
kävi vuoteeseen.
— Hän oli juuri nukkumaisillaan, kun eräs asia pujahti mieleen —
Liv. Entäpä, jos paikkakuntalaiset alkaisivatkin epäillä että hän
oli syyllinen. Hän heräsi täydelleen ja valahti kuumaksi — hän oli
aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä tuota matalaa, kevytmielistä,
sammakon näköistä tyttöä kohtaan ja nyt hänestä tuntui, että hän
kärsisi vaikka mitä mieluimmin kuin että joku luulisi hänen olleen
sellaisia puuhissa —. Tällä kertaa täytyy hänen saada hänet naitetuksi
ja pois talosta — eiköhän Arnketil ollut läheisin korjaamaan häntä
—. Olav makasi kauan valveilla, saman nakertelevan rauhattomuuden
kiusaamana —.
Seuraavana päivänä hän puhui Liville. Tyttö vääntelihe, tirskui
rumasti, mutta lopuksi hän myönteli, että lapsi saattaa olla
Arnketilin. Ensin hän ei näyttänyt tulleen erikoisen iloiseksi, kun
Olav sanoi aikovansa auttaa heitä naimisiin, Mutta sitten hän muutti
mieltään, kiitteli ja ylisteli häntä — Olav huomasi hänen arvelevan,
että nyt hän ja Arnketil jäisivätkin talon isännän apulaisiksi. Hän
sanoi lyhyesti, ettei se ollut hänen tarkoituksensa; hän auttaisi heitä
oman kodin hankinnassa.
Mutta miten se kävisi päinsä, sitä ei Olav itsekään tiennyt;
vuokralaisista ei kukaan ollut halukas muuttamaan. Rundmyr oli ainoa
paikka, jossa ei asunut ketään —.
Olav oli sitä viljellyt Torhild Bjørnintyttären ja hänen siskojensa
puolesta siitä asti, jolloin tämä joutui Hestvikeniin. Pellot olivat
jääneet hoidotta vähän kerrassaan, sillä hänellä ei mielestään
ollut varaa niiden kunnossa pitoon; Olav piti maita laituminaan, ja
rakennukset olivat tyhjinä. Silloin tällöin vietti siellä joku Bjørnin
ja Gudridin vanhemmista pojista jonkin viikon — he tulivat äitiinsä,
olivat säälimättömiä ja heidän olevan epäluotettaviakin. Vanhin
heistä, Egil, oli yli kahdenkymmenen; siitä asti, jolloin Olav oli
rikkonut sisarpuolta vastaan, oli tämä apua tarvitessaan maleksinut
Hestvikenissä — vaatinut yhtä ja toista aivan kuin olisi kaikkeen
oikeus; hän käyttäytyi parempisäätyisen miehen poikana ja senpä vuoksi
tarvittaisikin aika paljon ennenkuin voitaisi sanoa Olavin sovittaneen
suvulle tuottamansa häpeän. Olav myöntyi siihen, vaikka hän olikin
aikanaan suorittanut veljille täydet sovintorahat ja huolehtinut hyvin
Torhildista ja lapsesta — mutta Egil ei tainnut olla milloinkaan
sisarpuolensa luona. Olav tuli siihen tulokseen, että hän kenties
voittaisikin ostaessaan nyt Rundmyrin — silloinhan hän pääsisi Egilin
naapuruudesta.
Mutta kun Olav kutsui Arnketilin luokseen, ei hän saanutkaan puhuttua
tälle asiasta. Mies oli täydellinen köyhyyden ja kurjuuden esikuva:
pitkä ja laiha ronkelo, raajat veltot ja liian pieni pää pitkän,
laihan ja suonisen kaulan päässä, kurkunpää suurena ja ulkonevana.
Hänen kasvonsa olivat likaisen harmaat eikä hänen ikäänsä ollut
helppo arvata, mutta hän ei voinut olla muuta kuin kuusi—seitsemän
kolmatta, sillä hän ei ollut vielä täysikasvuinen tullessaan Olavin
palvelukseen. Arnketil oli niin hölmö, että häneltä varmasti puuttui
jotain järjenjuoksussa; hän oli kuitenkin tavallaan kunnon työmies ja
hän oli aina palvellut Olavia uskollisesti — kunnes hän joutui Livin
pauloihin —, sillä tämä sai hänet sekä näpistelemään että valehtelemaan
isännälleen; vaikka tyttökään ei ollut järjellä pilattu, oli hän
sellaiseen sentään aika taitava. — Ja niin kävi Olavin sääliksi
ihmis-parkaa, eikä hän puhunut hänelle mitään koko naimisiin menosta.
Mutta pari päivää myöhemmin Olav tuli illalliselle väsyneenä ja
märkänä, ja Liv kuljeskeli ruokavateja kanniskellen — hänen jouduttuaan
emännyyttä hoitamaan ei ruoka tahtonut milloinkaan tulla pöytään. Eirik
oli istuutunut kauas penkin alapäähän Arnketilin viereen; heillä oli
jotain hauskaa, niin että he koettivat tuijottaa sylissään oleviin
ruokakuppeihin — ja sentään he tuon tuostakin purskahtivat nauramaan,
niin että liemi roiskahti sekä Eirikin suusta että sieraimista. Silloin
ei Arnketilkaan voinut pidättäytyä, hän nauroi, ruoka meni väärään
kurkkuun, hän yski ja nauroi ja köhi niin, että kyynelet virtasivat
pitkin poskia, ja nyt... Eirik nauroi vallan hillittömästi.
Olav kääntyi kiivaasti; silloin Eirik ponnahti ylös, ryntäsi ulos
naurusta ulvoen, mutta Arnketil pudotti ruokakuppinsa lattiaan ja
räjähti täyteen nauruun, Liv seisoi ja tirskui tietämättä edes mistä
tällainen mahdoton ilo sai alkunsa.
Illallisen jälkeen Olav kutsui Arnketilin kanssaan ulos ja puhui
hänelle naima-päätöksestään. Arnketil myöntyi ja tuntui tyytyväiseltä.
Olav tunsi taaskin sääliä häntä kohtaan — herra ties minkälaiseksi
elämä tulisi Rundmyrissa; olemaan moisen pariskunnan käsissä. Mutta sen
täytyi mennä parhaansa mukaan ja apuahan he saisivat tarvittaessa — —.
— Olav makasi yöllä miettien — entäpä jos hän sentään antaisi heidän
jäädä tähän. Mutta sitten se tuntui mahdottomalta. Liv oli hoitanut
tehtävänsä yksinkin ollessaan huonosti. Jos nämä kaksi nyt jäisivät
tähän lapsineen, parine lehmineen ja pikkukarjoineen — kylläpä kävisi
aikalailla rauhattomaksi. Sillä Ragnaa kolmine lapsineen hän ei voisi
lähettää pois; hän oli kunniallinen nainen ja rehellisen miehen leski.
Ja häntä näkyi seuraavan karjaonni —.
* * * * *
Seuraavana päivänä iltapäivällä Olav otti pienimmän veneen ja souti
vuonon poikki.
Tunturien yli olikin pitempi matka kuin mitä hän muisti. Hän pysähtyi
tuon tuostakin — epävarmana tiestä. Mutta hän ei halunnut kyselläkään.
Ilma sinersi tyynenä, taivas oli raskaitten pilvien peitossa, mutta
silloin juuri kilotti aurinko pilven lomasta, niin että havumetsä
hohti tummanvihreänä ja keltaiset lehdikot saivat ihmeellisen
väriloisteen raskasta, mustansinistä ilmaa vasten. Haavat värisivät
hiljalleen vahankeltaisine lehtineen ja latvat olivat jo täällä
ylhäällä harvenneet, niin että niiden alla kulkeva tie oli keltaisenaan
pudonneita lehtiä. Metsämaa uhosi kosteutta, kuten aina syksyllä,
vaikkapa olisi poutakin.
Vihdoin Olav tunsi seudun. Suuren suon takana, joka oli punaisenaan
kanervia ja jossa vaaleanharmaa suovilla ympäröi suonsilmiä, oli
Auken raivattu tila. Metsätöyrämän kautta hän joutui veräjälle ja
näki keltaiset vastapiilutut rakennukset kivisellä penkerellä, sen
alapuolella levisi pellon sarkoja, joilla vilja oli kuhilailla.
Tie kulki pellon piennarta ja suuren kiviröykkiön sivu. Polku kääntyi
ja sen keskellä Olav näki edessään lapsen, parivuotiaan pojan, jonka
vaaleankellervä tukka kihartui niskassa. Hän puuhaili kivikossa
vattuja poimien. Huomatessaan vieraan hän kääntyi. Poika oli pistetty
pellavahousuihin, jotka olivat aivan liian suuret, kannattimet oli
sidottu ristiin kainaloitten alle, paksu paita pullotti esille sen
lomista sekä edessä että takana vallan hassunkurisesti. Mutta siitä
huolimatta saattoi huomata, että lapsi oli harvinaisen kaunis.
Olav seisoi hetkisen hiljaa ja poika katseli häntä, kunnes hänen
pienet, marjantahrimat kasvonsa alkoivat vetäytyä itkun mareeseen. Olav
katseli ympärilleen ja silloin hän huomasi Torhildin — tämä suoristihe
kypsässä viljapellossa. Torhild katsoi sinnepäin — laski sirpin
kädestään, irroitti huivin, joka oli valahtanut niskaan ja solmi sen
päähän. Hän oli puettuna samoin kuin Olav oli aina nähnyt hänet työssä
ollessa, nilkkoihin asti ulottuvaan, vaaleanharmaaseen rohdinpaitaan,
jota kudottu vyö kiinnitti vyötäisillä. Kömpelöt kengät oli paljaissa
jaloissa. Hän ei ollut sen enempää nuoremman kuin vanhemmankaan
näköinen kuin entisinäkään vuosina, minä Olav oli hänet tuntenut, mutta
nyt astellessaan häntä kohti voimakkaana, sorjana ja suorana sirppi
kädessään hän oli Olavin silmissä kaunis.
He tervehtivät toisiaan hiljaa. Torhild virkkoi:
»Tämäpä oli odottamatonta — oletko sinä täällä kävelemässä tänään?»
»Olen, minulla oli tänne asiaa —»
Torhild laski sirpin kivelle, kumartui ja nosti pojan syliinsä.
»Tämän näköinen hän on», hän sanoi ikäänkuin itseään puolustaen, »mutta
täällä on niin paljon käärmeitä, etten uskalla hänen antaa kulkea
avojaloin —»
He kulkivat yhdessä taloa kohti.
Sisälle päästyään Torhild kehoitti häntä istumaan: »— eiköhän sinun
ole jano?» Hän toi haarikalla vaahtoavaa olutta ja toivotti hänet
tervetulleeksi. »Minä tein olutta Mikonpäiväksi.»
Olav istui, hän tunsi jälleen saman miedon ja hienon kuivuneitten
kukkaseppelten tuoksun; sellaisia kukkia oli Torhildilla ollut aina
kesäisin tapana ripustella huoneisiin syöpäläisiä karkoittamaan.
Sillä aikaa Torhild oli tullut esille sängyn päädyn takaa: hänellä
oli yllään viheriäksi värjätty mekko työpukunsa päällä ja vyöllään se
kuparihelainen vyö, jota hän tavallisesti piti pikku-pyhinä. Sitten
hän istuutui pojan kanssa ja puki hänet. Sitä tehdessään hän kyseli
Hestvikenin väkeä, Eirikin ja Cecilian vointia ja vuodentuloa.
Olav kertoi olleensa kesällä ulkomailla.
»Niinhän minä olen kuullut. Sinä oletkin ollut oikein pitkällä
matkalla. Kyllähän sen tiesikin — sinä halusit katsella vähän maailmaa
tultuasi vapaaksi mieheksi.»
Torhild toi vieraalle ruokaa ja tämän syödessä hän seisoi jonkin matkan
päässä lapsi käsivarrellaan. Olav ei voinutkaan olla sanomatta alas
katsellen:
»Hän on suuri ikäisekseen, — kahden vuoden vanha vasta?»
»Suureksihan häntä sanotaan.» Äiti kumartui ja hyväili poskellaan
lapsen poskea. Mutta nyt poika alkoi väännellä ja ponnistella, hän
tahtoi pois ja äiti laski hänet lattialle. Poika meni vieraan luo,
seisoi ja katseli häntä hetkisen. Mutta sitten muistui hänen mieleensä
jokin tärkeämpi asia, hän tallusteli nurkkaan, istuutui ja alkoi
leikkiä jollain.
Olav pyysi Torhildia istuutumaan: »Minulla on sinulle asiaa.» Tämä vei
ruokakupin pois. Sitten hän istui lieden laidalle Olavia vastapäätä,
katseli häntä kädet helmassa Olavin selittäessä asiaansa.
»Minun täytyy neuvotella tästä veljieni kanssa», hän sanoi Olavin
puhuttua. »Asian laita on sellainen, että onhan sinulla oikeus
odottaakin minun tekevän tässä asiassa sinun mielesi mukaan; ja samaa
voit odottaa meiltä muiltakin. Mutta minä vain arvelen, lieneekö oikein
viisasta sinun asettaa sellaista väkeä kuin Anki ja Liv asumaan niin
lähelle omaa taloasi.»
»Olen minä sitä itsekin ajatellut. Sinä tietysti ajattelet sitä, että
he ovat jonkin verran epäluotettavia. Tokkopa sentään siinä ajan
mittaan niin paljon menee, etten sitä jaksaisi kärsiä köyhtymättä. Enkä
minä näe mitään muuta neuvoa.»
Torhild lupasi silloin neuvotella veljiensä kanssa.
Sitten he läksivät ulos katselemaan ympäristöä. Torhild kantoi kiulua
— hänellä oli kaksi lehmää ja hieho laitumella metsässä aivan aidan
takana. Hänen lypsäessään Olav nojasi aitaan häntä katsellen; he
juttelivat karjasta ja ilmasta ja sen sellaisesta. Bjørn-poika tuli
sinne ja tahtoi nousta aidalle nähdäkseen äidin; Olav tarttui häneen
ja auttoi häntä; hän jäi siihen poika käsissään juttelemaan Torhildin
kanssa kuten ennenkin.
Metsästä tuli kolme puolikasvuista lasta tuoden lehtikerppu-kuormaa;
kaksi poikaa veti ja tyttö työnsi takaa. Ne olivat Kaare ja Rannveig,
Torhildin nuorimmat sisarpuolet. Olav tervehti, he olivat kasvaneet
Hestvikenissä.
Kolmas oli pitkä, hontelo, vaaleaverinen poika, jolla oli, kihara tukka
ja pitkä, litteä leuka; hän oli typerän näköinen; mutta Torhild sanoi
hänestä olevan suurta hyötyä: »Tämä Ketil on minun isäntärenkini».
Hänet oli löydetty maantien varrelta ristin juurelta tästä pohjoiseen
nelisentoistavuotta sitten vastasyntyneenä, ja ne vanhukset, jotka
olivat Jumalan tähden ottaneet hänet suojaansa, olivat nyt kuolleet; ja
niin hän oli nyt täällä Aukenissa.
He läksivät taloa kohti jälleen ja Olav arveli, ettei hän ollut koko
tänä vuonna nähnyt missään niin kaunista viljaa kuin täällä Aukenissa.
»Sittenhän minä saankin lähettää sinulle vakallisen kylvösiementä»,
Torhild virkkoi hymyillen hiukan. »Jos sinulle kelpaa sellainen lahja
minulta.»
»Kiitos, mutta sehän on liian paljon.»
Lapset istuivat tuvassa syömässä heidän sisään tullessaan. Torhild
sanoi heille, että he saisivat nukkua tulevana yönä aitassa: »— me
olemme saaneet pitkämatkaisen vieraan.»
He läksivät heti pois, ja Torhild otti arkustaan pieluksen ja kaksi
peittoa, joihin oli kudottu tähtiä, ja aikoi tehdä vuodetta.
»Älä vaivaudu minun vuokseni», Olav virkkoi hiljaa. »Minun täytyy
palata vielä tänä yönä Hestvikeniin.»
Torhild seisoi mieheen selin. Hän oli hetkisen vaiti, sitten hän
virkkoi:
»Polku rantaan on huononlainen. Ja pimeä tulee pian.»
»Niin. — Tuskinpa minä sentään voin täällä tämän kauemmin viipyä —.»
»No, jos niin on, että sinun täytyy vielä tänä yönä soutaa vuonon
poikki — täytynee sinun kai lähteä.»
Olav nousi, otti vaippansa ja keihäänsä. Hän meni Torhildin luo ja
ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi.
»Täältä lähtee jalkapolku —. Minä lähden kanssasi.»
Torhild nosti syliinsä lapsen, joka istui lattialla helistellen
puukupissa kiviä ja laski hänet vuoteeseen. Sitten hän läksi yhdessä
Olavin kanssa.
Päivän ihmeellinen tummansininen kajastus oli muuttunut harmaaksi
hämäräksi, ja joku sadepisarakin tipahteli; mutta kun Olav kehoitti
häntä lähtemään sisään, Torhild vastasi, ettei siitä sen kummempaa
sadetta tulisikaan. Hän asteli Olavin edellä etelään pellon poikki
purolle, joka erotti Aukenin ja päätilan maat toisistaan. Saavuttuaan
kartanon alueelle hän odotti, ja he kulkivat rinnan eteenpäin pellon
piennarta, jossa sarat levisivät leikattuina ja sänkisinä harmaan
taivaan alla.
»Kenen sinä olet ottanut Livin tilalle Hestvikeniin emäntäpiiaksi täksi
talveksi?» Torhild kysyi.
»Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta katsella ketään», Olav vastasi.
»Mutta ehkäpä siihen keino keksitään —.»
Torhild kulki hetkisen ääneti. Sitten hän sanoi ikään kuin
hengästyneenä:
»Olav — kuka naisista — niistä, joita sinä tunnet — olisi sinun
mielestäsi siihen toimeen sopivin?»
Olav ei vastannut. Silloin hän virkkoi kovemmin:
»Kenen sinä luulisit enimmän huolehtivan sinun parastasi ja palvelevan
sinua koko voimallaan, uskollisemmin kuin muut naiset?»
Olav vastasi käheästi:
»Kyllähän sinä tiedät minun tietävän kuka se on.»
He jatkoivat matkaa, sitten Olav virkkoi:
»Mutta ymmärräthän sinäkin sen. Tuskinpa kauankaan kestäisi ennenkuin
—. En minä voi pyytää sinua palaamaan sellaisiin — kunniattomiin
oloihin.»
Torhild vastasi hiljaa:
»Minä olisin tyytyväinen sellaisiin oloihin — sinun luonasi, Olav.»
He kulkivat jälleen hetkisen. Sitten Olav sanoi kiivaasti:
»Ei. Minä en tahdo, että sinä kärsisit minun takiani vielä enemmän
pahaa kuin mitä sinä jo olet kärsinyt, ja täällä Aukenissa olette te,
sekä sinä että poika parhaimmassa turvassa. Minä olen tänään nähnyt
siksi paljon, että arvelen sinun täällä hyvin selviävän, Torhild.»
»Kyllähän minä selviän.» Olav kuuli Torhildin hymyilevän.
»Enhän minä ole kiittämätön, Olav. Mutta en tiedä — ellei se olisi
koskenut häntä, joka makasi vuoteessa sairaana ja kykenemättömänä ja
jolle me teimme vääryyttä — enpä luule, että minulla olisi ollut paha
olla viimeisenä talvena, jonka elin Hestvikenissä.»
Olav pudisti päätään. Samassa he saapuivat metsänrantaan veräjälle.
»No, nyt et sinä eksy enää», sanoi Torhild. »Tätä polkua myöten on
paljon helpompi löytää venetalaalle kuin sitä, jota sinä tulit.»
Olav ojensi hänelle kätensä sanoen hyvästi.
Olav katseli naista — päivän viime säteitten valossa erottautui hänen
soikeitten kasvojensa vaalea pyöreys ja hänen ruumiinsa korkeapovinen
solakkuus; häntä saattoi luulla vielä aivan nuoreksi. Vuono lepäsi
alhaalla metsän varjossa kuolleena ja synkkänä raskaan syystaivaan
alla; vastaranta sulautui mustanpuhuvana sadesumuna.
Hänet valtasi voimakas halu ottaa Torhild. Pudonneet lehdet hohtivat
metsässä kanervikon nyökkyvien latvojen päällä — Torhildin pirtissä
hehkui lieden lämpö kodikkaasti, poikanen nukkui —. Kotimatka-ajatus
täytti hänet vastenmielisyydellä.
Hän tunsi Torhildin seisovan ja odottavan.
Sitten hän toivotti hyvästit, kääntyi ja läksi nopeasti rinnettä alas.
Hän pysähtyi metsän halki polkua astellessaan tuon tuostakin
aatoksissaan. Oli jo vallan pimeä hänen saapuessaan rantaan. Hän pääsi
veneensä luo siihen, missä se oli rannalle vedettynä, aikoi työntää
sen vesille, mutta jäikin seisomaan veneeseen nojaten, tuijottaen yön
pimeään.
Olav ei tiennyt itsekään, mikä hänet oli ajanut Torhildin luota —
mutta hänen oli täytynyt. — Yhtäkkiä hän huomasi, että satoi — hän ei
ollut huomannut, milloin se oli alkanut, mutta nyt se solisi tuhansina
pisaroina vuonon kalvoon; hänen takanaan se rapisi ja virtaili
lehtimetsässä.
Seisoessaan siinä pimeässä syyssateen kastelemana hän tunsi sielunsa
syvyyksissä olevansa sidottu olemaan yksin, kuin jos hän olisi tehnyt
munkkilupauksen — se vain erona, ettei hänen omalla tahdollaan ollut
sen kanssa mitään tekemistä. Täytyi olla niin, tahtoipa tai oli
tahtomatta. Hänen elämänsä oli muodostunut kuin tiettömässä erämaassa
kulkemiseksi, hän ei nähnyt tietä eikä polkua ja hänen täytyi jatkaa
ypö yksin matkaansa —.
Hän sai veneen vesille, pohjan rapina rannan hiekkaan ja airon
läiskähdykset niitä veteen laskiessa herättivät hänet. Sade yhä valui
virtanaan. Tuon tuostakin hän katsoi olkansa yli toista, mustaa rantaa,
ettei kulkisi liian kauas.
Torhild — hän tunsi tätä ajatellessaan sydäntänsä kouristavan. Mutta
oli sääli, että isä oli saattanut tyttären sellaiseen asemaan. Ellei
Bjørn Egilinpoika olisi menettänyt koko omaisuuttaan ja nainut
sitten sellaista Gudridia ja saattanut kaikki lapsensa köyhyyteen ja
palvelijan asemaan —. Olavissa heräsi siinä soutaessaan kiukku Bjørniä
kohtaan, joka oli saattanut tyttärelleen sellaisen kohtalon. Sukunsa ja
syntyperänsä vuoksi olisi Torhild voinut joutua hyviin kunniallisiin
naimisiin.
Olav ymmärsi puolittain, että hänen mielessään oli tapahtunut muutos.
Jouduttuaan katselemaan onnettomuutta kasvoista kasvoihin hän ei
milloinkaan ollut joutunut edes kiusaukseen pyrkiä osastaan tai
omasta syyosuudestaan eroon, hän ei milloinkaan ollut pelännyt nostaa
harteilleen omaa taakkaansa, vieläpä enemmänkin, jos joku heikompi
yritti laskea taakkansa hänen kannettavakseen. Nyt hän etsi jotakuta,
jonka niskoille voisi vierittää syyn näistä vaikeuksista, joihin oli
joutunut —.