II

Tyyni ilma ja vastatuuli hidastutti aluksen kulkua etelään rantoja

pitkin, ja vasta kahdentenatoista päivänä Hestvikenistä lähtönsä

jälkeen miehet pääsivät ulomma. Mutta aavalle merelle tultuaan he

saivatkin myötätuulen, ja jo kolmannen päivän iltana Olav katseli

korkeaa vuorta, jonka hän arveli olevan Skotlantia. Hän oli kuullut

Englannin ja Skotlannin kuninkaitten käyvän sotaa keskenään, jonka

vuoksi hän piti viisaampana palata jälleen aavemmalle. He luovailivat

päivän verran, mutta sitten alkoikin pohjatuuli puhaltaa. Nyt he

pukeutuivat sotisopaansa, ottivat rautakypärit päähänsä, sillä

Englannin ja Flanderin välisellä merellä oli aina rauhatonta ja

vaarallista kulkea.

Mutta elettyään koko kehitysikänsä pohjoisessa sisämaassa Olav

Auduninpojasta oli meri ja merellä kulku jollain lailla seikkailua. Ja

vaikka hänen ruumiinsa olikin väsynyt, oli hän sielultaan ihmeellisen

reipas ja levännyt. Hän oli valvonut harmaanhämärinä kesäöinä koko

ajan sieluineen, aisteineen merta ja taivasta tähyten — ja hänestä

tuntui kuin hän purjehtisi pois yksinpä niitten loputtoman pitkien

unettomien öitten muistoistakin, jolloin hän oli ollut sidottuna

mustan vuoteen uumeniin pilkkopimeässä kamariluolassa. Ne vaipuivat

taivaanrannan taa, kuten se rantakin, josta hän läksi. Ilma oli

ollut melkein koko ajan hyvä — myötätuuli vinkui touveissa purjeita

pullistaen; meren suuret aallot nostivat pientä alusta — se tuntui

hetkisen ikäänkuin miettivästi pidättyvän ennen aallon laaksoon

painumistaan — sitten vaahtopärskeet peittivät keulan, kupeissa vilahti

kirkasta, harmaanvihreätä vettä, valtameri pauhasi täysin rinnoin

laivan kylkeä vasten laineitaan nostaen ja ajaen toista toisen edellä

— aina kulki kolme muita suurempaa saman välimatkan päässä toisistaan.

Pilvet peittivät koko taivaanlaen, soljuen hiljakseen eteenpäin

vaaleanharmaina, auringonsäde välkähti tuon tuostakin, kiiltäen

märällä, kallellisella laivankannella. Illalla joskus selkeni; välkkyvä

auringonhelo ulottui merellä taivaanrantaan. Sitten sumu jälleen

kasaantui, laskeva aurinko punasi sitä.

Päiväuni virkisti häntä sydänjuuria myöten. Hän makasi nahkapussissa.

Meri pauhasi, laivanköysissä ulvoi ja vonkui, kuului huutoa ja kolinaa,

raskaita askeleita — hän kuuli sen kaiken maatessaan ja tuntiessaan

aluksen kohoavan, liukuvan ja vaipuvan. Hän saattoi vaipua uneen

kuten lapsi, maatessaan aavan, kirkkaan taivaanlaen alla, missä vesi

ja taivaan tuulet pääsivät vapaasti liikkumaan, täyttäen voimakkaan

yksitoikkoisella laululla hänen aivonsa.

Hän tunsi olevansa nuori; oli kuin meri ja tuuli olisivat luoneet

hänet uudelleen ja valaneet hänen sieluunsa ja ruumiiseensa tämän

notkean virkeyden — niin tuntui sinä iltapäivänä, jolloin hän seisoi

laivankannella sen ajautuessa virran ja nousuveden myötä pitkin Lontoon

jokea. Maa oli täällä alavaa ja viheriää — kosteita niittymaita, mäillä

viljavainioita, kauempana matalia lehtimetsäkunnaita, toinen kohoten

toisensa takaa, kunnes taimmaiset häipyivät sinervään usvaan. Heikkoja

päivänsäteitä liukui pilvien kirkkaitten reunojen lomitse; kosteita

auringonsädekimppuja tulvahti lännenpuolella maahan: aurinko imi

itseensä vettä.

Oli samanlaista kuin Tanskassakin. Mutta Olav ei ollut koskaan

silmäillyt äitinsä synnyinmaan rantoja siten kuin hän nyt katseli näitä

odotuksen jännitys sielussaan. — Englanti oli myöskin paljon paremmin

rakennettu. Sisämaassa kohosi lukemattomia huippuja ja kirkkojen

torneja metsän ylitse. Ja he olivat sivuuttaneet monta valkoista

kivirakennusta ympärysmuureineen ja tähystystorneineen.

Ja kun eräs miehistä sitten huusi kaupungin jo näkyvän, Olav riensi

juoksujalkaa purjeitten alitse.

Valo-usvan läpi hän näki vieri vieressä lukemattoman joukon huippuja ja

torneja. Ja tuo tumma juova tuolla matalalla joen päällä oli varmaankin

se kuuluisa Lontoon silta. — Olav unohti kaiken muun, tuijotti vain

eteensä.

Torodd Rikardinpoika tuli Olavin luo. Hän oli jutellut luotsin kanssa,

jonka he olivat saaneet alukseensa joensuussa. Tuolla oli mahtava

linnoitus, Lontoonlinna neljine torneineen — ympärysmuuri kohosi

äkkijyrkkänä virran vedestä — se oli itse Valkea Torni. Ja tuo pitkä

lyijykattoharja, joka näkyi tuolla, oli Pyhän Katariinan kirkko. Pyhän

Paavalin kirkko kohosi muita torneja korkeampana kukkulalla.

Silta vaikutti Olaviin kaikkea muuta voimakkaammin — se ei muistuttanut

mitään muuta ennen nähtyä. Se oli suurin ihme — rakennettu raskaille

kaarille, jotka kohosivat virrasta, ja ne olivat kaiken lisäksi

kivestä; sillalla oli rakennuksia pitkin matkaa. Virran eteläpuolella

oli Pyhän Olavin kirkko, Torodd selitti, ja he menisivät sinne

huomenna messuun; he tapaisivat siellä kenties maanmiehiään. Ennen

vanhaan, jolloin norjalaiset itse purjehtivat Lontoon kaupunkiin

kauppamatkoillaan, se oli ollut heidän kirkkonsa. Nykyjään norjalaiset

Englannin-kävijät osuivat harvoin näin kauas etelään. — Tämä Peura

oli ainoa alus, joka tänä vuonna oli purjehtinut Oslosta tänne, mutta

täällä saattoi kyllä olla Tröndelagenin ja Björvinin puolen miehiä.

— Olav kuunteli toisen puhetta vain osittain tuijottaessaan ja

odottaessaan — hän ei tiennyt edes mitä.

He nousivat maihin seuraavana aamuna myöhään. Aurinko oli jo korkealla,

kun Peuran kuusi miestä asteli Lontoon sillan poikki.

Olavin mieli kävi omituiseksi ajatellessa, että tämä kaltainen kuja

kulki vaatemyymälöitten välitse leveän virran yli. Vuorovesi kohosi

virtaa ylöspäin ja painui takaisin meren helmaan: hän oli pannut

merkille yöllä satamassa maatessaan, että vuoksen ja luoteen ero

oli suurempi täällä kuin kotona Hestvikenissä. Mutta ihmiset olivat

pystyneet kohottamaan raskaat kivipilarit voimakkaaseen virtaan ja

rakentamaan sillan niitten varaan. Se ajatus teki Olavin kumman

onnelliseksi.

Silta oli monin paikoin niin ahdas, että taivas näkyi rakennusten

lomitse vain kapeana juovana. Mutta eräässä kohdassa rakennusrivi

oli katkaistu niin, että rattaat mahtuivat sivuuttamaan toisensa.

Norjalaiset menivät sillan kaiteelle kurkistelemaan virtaan.

Aurinko oli idässä kohonnut metsien latvoille, ja ilma oli täynnä

kirkasta usvaa, joten virran vesi välkkyi lumivalkeina läikkinä. Vesi

vyöryi siltakaarien lomitse tasaisena juoksuna; oli niin ihmeellistä

nähdä paksujen kivimöhkäleitten nousevan virrasta pystysuoraan. Olav

oikaisi vaistomaisesti selkänsä ja katsoi kaupunkia kohti. Huiput ja

tornit loistivat aamuauringossa keskellä hienoa usvaa. Samassa lehahti

jostain lentoon valtavan suuri kyyhkysparvi, se leijaili ilmassa

suurena ympyränä ja kääntyili auringon välkehtiessä valkoisilla ja

merensinisillä siivillä.

Soutuvene pyrki vastavirtaan — sen kahdentoista, neljäntoista airoparin

lavat välkkyivät. Se ei ollut oikeastaan minkään ennen nähdyn veneen

näköinen, vaan se muistutti viikinkilaivaa. Olav olisi mielellään

jäänyt katselemaan sen menoa sillan alitse, mutta Ganfrid muistutti,

että aamu oli jo kulunut pitkälle, messut loppuisivat kohta kaikissa

kirkoissa.

Sillalla ei ollut niin myöhään päivällä kovinkaan suurta liikettä.

Mutta nyt heidän oli väistyttävä erään puodin oven pieleen vastaan

tulevaa kulkuetta: edellä astui suuri, karkeatekoinen vanhus, keihäs

kädessä ja rinnassa ommeltu vaakunamerkki. Häntä seurasi kaksi

koreisiin laahushameisiin pukeutunutta neitosta; laahus oli viskattu

käsivarrelle, kädessä heillä oli kirjoja ja rukousnauhoja, vaaleilla,

valtoiminaan riippuvilla hiuksilla kukkaseppel, ja he olivat kumpikin

kauniita kuin aamunkoi. Heitä seurasi vanha palvelijatar ja kaksi

nuorta saattomiestä, jotka kantoivat neitosten vaippoja, toisella oli

käsivarrella sylikoira, joka teutaroi ja helisteli kaulanauhan kulkusia.

Sillävälin oli heidän taaksensa kauppaan ilmestynyt nuori mies: hän

huuteli ja yritteli näytellä tavaroitaan — tarttui Olavin nuttuun ja

levitteli heidän eteensä sinisen ja keltaisen kirjavaa viittaa. Mutta

huomattuaan, etteivät vieraat olleetkaan halukkaita kaupantekoon — tai

eivät ymmärtäneet hänen puhettaan — hän ilkkui ja ivaili heitä. —

Eteläisen sillanportin päällä, muurin harjalla, oli miehenpäitä

seipäitten nenässä. Olav pysähtyi joukkoineen päästyään avoimelle

paikalle niiden edustalle niitä katselemaan — samassa tulikin pieni,

kumarainen eukko, joka kulkea kupsutti kahden kainalosauvan varassa;

häntä seurasi nuori poika ryömien käsien ja jalkojen alla laahaamansa

lautapalan päällä — hänellä ei ollut jalkoja. He viittoilivat ja

juttelivat. Torodd Rikardinpoika oli ainoa joukossa, joka ymmärsi

maan kieltä, hän tulkitsi toisille: neljä tämän puoleisinta oli maan

pohjoispuolelta kapinallisten päälliköiden päitä.

Olav nyökäytti vakavana. — Niiden näkeminen ei hänestä ollut millään

lailla pahaa. Hän katseli ajatuksiinsa vaipuneena —. Aurinko

paistoi paljaisiin, harmaankeitaisiin luihin, aamutuuli heilutteli

hiljakseen hiussuortuvia. Liha oli lohkeillut pois tai korpit olivat

repineet, mitä olivat irti saaneet — nyt ei ollut ainoassakaan päässä

linnuillekaan ruokaa. Noissa nenättömissä kasvoissa, jotka tuijottivat

liikkumattomine silmineen suoraan aurinkoon, oli ihmeellinen rauha. Ne

olivat kuin hienon homeen peitossa, sivellyt mustalla ja viheriällä

jauheella, mutta tyyniä —.

Olav ei ollut milloinkaan nähnyt mestattujen miesten päitä läheltä.

Hän oli kyllä purjehtinut Stegle-saarten ohi lähellä Sigvaldsteineriä,

mutta hän ei ollut koskaan noussut siellä maihin. Ja Oslon

laitakaupungin lähellä oli hirttomäki, mutta sinnepäin hänellä ei

milloinkaan ollut asiaa — eikä siellä muutenkaan tullut käydyksi, sillä

hänen kaupungissa ollessaan ei ketään mestattu.

Mutta näky ei herättänyt ensinkään kauhua, ei mikään tuntunut vainajia

häpäisevän. Ne olivat urhoollisten miesten näköisiä, ne vartioivat

muurinharjalla kärsivällisesti jotain odotellen, katsellen päin

aurinkoa ja raikasta aamutuulta.

Olav huomasi ensimmäisenä tehdä ristinmerkin; hän alkoi lukea

puoliääneen — »Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum,

adveniat regnum tuum —» [Pater noster qui es in coelis jne. Isä meidän,

joka olet taivaassa...]

»Opera manuum tuarum, Domine, ne despicias», kerjäläisetkin yhtyivät

sanellen vastauksen hänen matkatovereittensa kanssa. [Opera manuum

tuarum jne. Herra, älä hylkää kättesi tekoja!]

»Requiem aeternam dona eis, Domine, et lux perpetua luceat eis.»

[Requiem aeternam dona eis jne. Anna heille, Herra, iäinen rauha ja

anna iäisen valosi loistaa heille!]

Olav ja Galfrid antoivat kerjäläisille rovon, ja nämä läksivät

kulkea kompuroimaan kumpikin taholleen. Olav tuli ajatelleeksi, että

ensimmäiset sanat, mitä hän oli tämän kansan puheesta ymmärtänyt,

olivat rukous mestattujen miesten sielujen puolesta.

Voudin miehet olivat Lontoon portilla osoittaneet Peuralle

ankkuroimispaikaksi pienen, neliömäisen altaan virran vieressä,

sillan länsipuolella. Siellä oli vain pienempiä aluksia, useimmat

englantilaisia. Vesi oli sameata, suuria limaliuskareita nousi

laskuveden aikana joen pohjasta pinnalle. Mutta itse satama oli

kauniisti rakennettu, sitä kiersi kolmella sivulla laituri, ja

ranta-aittoja oli ylt’ympäri; pilarit kannattivat ylintä hirsikertaa,

joten se oli luostarin ristikäytävän näköinen. Silloilla oli kaiken

päivää vilkasta liikettä; parinkymmenen miehen ainoana tehtävänä

oli kantaa ja purkaa tavaroita ja kuljettaa ihmisiä koko ajan

virran poikki. Torodd oli saanut tietää, ettei pitäisi käyttää omia

laivaveneitään maihin mennessä ja takaisin tullessa; lautturit eivät

pitäisi siitä, ja oli tyhmää ärsyttää heitä. Ja niin he sopivat erään

lautturin kanssa, että tämä joka päivä kuljettaisi heidät tullen mennen

ja saisi siitä viisi englannin penninkiä viikolta. Se oli paljon —

mutta Olav älysi varsin pian, ettei hän tällä Englannin matkalla

rikkauksia kokoaisi.

Tammihirsiä ja vuotia oli heillä itselläänkin — sellaista tavaraa ei

kannattanut lähteä kuljettamaan Englanninmeren yli, eikä kalastakaan

suuria tänä vuoden aikana lähtenyt. Ainoastaan saukon ja näädän

nahoista sekä Baardin raudasta tuli vähän voittoa. Häntä harmitti

hiukan tietämättömyytensä siitä, minkälaista maailmalla oli, mutta

matkaansa hän ei kuitenkaan katunut.

Rikardinpoikain rinnalla hän ei myöskään joutunut häpeään — he eivät

olleet sen viisaampia kauppiaita kuin hänkään. Mutta kauppa ei

ollutkaan heidän pää-asiansa. Heidän veljensä, minoriteetti-munkki, oli

toimittanut heidät matkaan. Hän oli Englannissa ollessaan jokin vuosi

sitten tavannut erään sukulaisensa, rikkaan papin maan länsiosasta, ja

tämä oli pitänyt niin paljon sisarensa pojanpojasta, että lupasi jättää

kallisarvoisia kirjoja ja messupukuja perinnöksi Oslon minoriteeteille.

Viime vuonna oli tullut sanoma papin kuolemasta, ja Rikardinpoikain

oli nyt koetettava saada perintö käsiinsä. Heidän veljensä oli samalla

jättänyt heille tehtäväksi ostaa silkkikankaita, kultalankaa, aivinaa

ja samettia sekä Oslon nunnaluostarin että kuningattaren neitojen

tarpeiksi.

Rikardinpoikain oli määrä asua kaupungilla erään sukulaisensa luona,

joka oli aseseppä, nimeltään Hamo. Olaviakin pyydettiin sinne asumaan,

mutta koko sen kaidan kadun varrella, jossa Hamon talo oli, oli paja

pajan vieressä, ja ympärillä, toisilla kaduilla, oli ravintoloita ja

aittojen luhtia — päivin hälinää, öisin rähinää ja kirkumista. Hänen

olisi sitäpaitsi poislähtiessään annettava koko talonväelle suuria

lahjoja. Niinpä Olav päättikin viettää yönsä laivassa erään nuoren

pojan ja vanhan miehen kanssa, jota kutsuttiin Tomas Rummuttajaksi,

koska hän oli talvisin rummuttajana Oslon pidoissa.

Toiset kaksi matkatoveria yöpyivät Rikardinpoikain kera kaupunkiin.

— Yhtenä syynä oli vielä se, että Olav nukkui mielestään erinomaisen

hyvin paljaan taivaan alla. Öisin satoi usein niin, että vesi virtaili

heidän makuusijalleen kannen alle, mutta hänestä se oli sittenkin

parempi kuin maata lämpimässä vuoteessa ventovieraan vuodetoverin

vieressä.

Joka aamu aamusaarnan aikaan lautturi souti hänet ja toisen hänen

tovereistaan maihin. Jo toisena kaupungissa olonsa päivänä Olav keksi

siellä suuren saarnaajaveljesten luostarin ja kävi siellä messussa —

Olavinkirkko oli niin kaukana eikä häntä erikoisemmin haluttanut tavata

maanmiehiäänkään. He kulkivat virran rantaa, kapeaa kujaa myöten,

joka vei ranta-aittojen taitse; tympeä, raaka ja kylmänkostea haju

tunki tänne korkeitten päätyrakennusten väliin. Viimein he saapuivat

epätasaiselle aukeamalle, jossa pensaita ja heiniä rehoitti kivien

ja muurisoran välissä; kaupungin muuri oli revitty tällä kohtaa ja

oli tehty tilaa dominikaaniluostarille. Luostari oli vallan uuden

muurin kupeella, ja kirkkoa vielä rakennettiin — sen muurit kohosivat

alastomina ja keskeneräisinä. Mutta sisältä se oli erinomaisen kaunis

korkeine käärineen ja mahtavine ristikkoholveineen. Aamuaurinko tulvi

sisään kirkkaana ja voimakkaana korkeista, kapeista ikkunoista, joissa

ei vielä ollut kuvaruutuja.

Olav asettui niin lähelle alttaria, että hän kuuli, mitä pappi luki

messussa. Kyllähän latinaa äännettiin täällä vähän toisin kuin

norjalaiset papit äänsivät, mutta ei sentään niin, ettei hän olisi

ymmärtänyt palasia pyhimysten properioista:

Me exspectaverunt peccatöres, ut perderent me: testimonia tua, Domine

intellexi: omnis consummationis vidi finem: latum mandatum tuum

nimis. Beati immaculati in via: qui ambulant in lege Domini — [Ps

119. Jumalattomat vartioivat minua tuhotakseen minut; mutta minä otan

säädöksistäsi vaarin. Kaikella täydellisyydellä olen nähnyt olevan

rajansa, mutta sinun käskyilläsi on määrätön laajuus. —Autuaita ovat

elämältänsä viattomat, jotka vaeltavat Herran lain mukaan. —]

Se oli erään veritodistajaksi joutuneen neitosen officie. Mutta Beati

immaculáti lauletaan myöskin pikkulapsia hautaan kannettaessa. Kädet

rintasoljen ympärillä ristissä ja nojaten leukaansa käsiinsä Olav

seisoi tuijottaen papin punaiseen messuhakaan. Asbjörn Allfeit oli

kerran opettanut hänelle tämän:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis parabolam hanc: Similie

est regnum coelorum thesauro abscondito in agro: quem qui invenit

homo, abscondit, et prae gaudio illius vadit, et vendit universa quae

habet, et emit agrum illum —. [Matt. 13:44. Sinä aikana Jeesus sanoi

opetuslapsilleen tämän vertauksen: Taivasten valtakunta on peltoon

kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki, ja siitä

iloissaan hän meni ja möi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti pellon.]

Tässä kirkossa käydessään hän aina muisti Arnvid Finninpoikaa.

Alttarilla oleva pappi ikäänkuin muuttui Arnvidiksi — vaikkei hän

kuulijoihin käännyttyään muistuttanutkaan ensinkään Arnvidia, eikähän

Arnvid milloinkaan saanut sitä mitä kaipasi — nimittäin papiksi

vihkimistä. — Et vendit universa quae habet, et emit agrum illum —

eiköhän Arnvid juuri samaa tarkoittanut sillä neuvolla, jonka hän antoi

heidän viimeksi tavatessaan.

Eräänä aamuna vietettiin jonkun pyhimyksen muistoa, sellaisen, josta

Olav ei ollut ennen kuullutkaan, lienee ollut englantilainen. Mutta

sekin oli marttyyri:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis: Nolite arbitrari, quia

pacem venerim mittere in terram; non veni pacem mittere, sed gladium —.

[Matt. 10:34. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Älkää luulko,

että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan

rauhaa, vaan miekkaa.]

Gladium — Olavista oli se sana aina sointunut erittäin kauniisti,

ja hän ymmärsi, ettei toisin voinutkaan olla: Kun Jumala itse otti

miehuuden ja tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon, niin täytyihän tulla

miekka eikä rauha. Hänen täytyi tulla virittäen sotahuudon: minun

kanssani tai minua vastaan! Jumalan rauha, se muistutti varmaankin

sellaista rauhaa, joka tulee myrskyn laattua raivoamasta ja taistelun

loputtua — juuri sen oli Pyhä Evankelista Johannes näyissäänkin nähnyt;

Torfinn-piispa oli siitä puhunut.

Näinä aikaisina aamuhetkinä polvistuessaan messussa hänen mieleensä

muistuivat ilmielävästi varhaiset aamuhetket Hamarin kirkossa ja ne

tulivat hyvin läheisiksi. Silloin oli tosin ollut talvi ja pimeä,

hänen seuratessaan Asbjörn Allfeitia pohjoiskappeliin; Asbjörn luki

messunsa Mikaelin alttarilla. Silloin ei siellä ollut ketään muuta —

ja joskus oli niin aikaista, että luostarinoppilaat nukkuivat vielä;

senvuoksi Asbjörn oli opettanut hänelle messutoimituksia. Kun Olav ei

heti muistanut vastausta, Asbjörn kuiskasi ensimmäiset sanat; pienellä

nyökkäyksellä ja sormen viitteellä hän antoi merkin, milloin toisen

tuli siirtää kirjat, tuoda ampullit ja acqua-manilen.

Syvä, vakava ilo oli täyttänyt ääriään myöten hänen sydämensä

saadessaan siten auttaa pyhässä toimituksessa, jossa ikuinen uhri

tuodaan yön ja päivän vaiheilla. Täällä salakammiossa, aamun

sarastaessa hän tunsi olevansa satamassa vaellettuaan kauan vaikeita

teitä toisten ihmisten ja omien, valtoimina riehuvien intohimojensa

raju-ilmassa. Hän ei ollut välittävinään myrskystä — mutta hän oli

ollut niin nuori; hän värisi sielunsa uumenissa väsymyksestä. Eikä

hän ollutkaan selvinnyt tahratonna: hänen sydämensä oli kuin samea,

pohjoinen metsälampi, johon kaikki harmaat, pauhaavat kevätpurot ovat

tyhjentäneet lumisohjunsa. Eikä se tulvan jälkeen selviäkään, ennenkuin

sitä ympäröivät kuusikot kukkivat ja levittelevät keltajauhoaan

sen suonruskealle pinnalle. Mutta tässä alttarin äärellä hän tunsi

Jumalan hengen kuin virkistävän tuulen — kaikki imelä höyry oli pois

puhallettu; hänen elämänsä tulisi jälleen kirkkaaksi ja selkeäksi kuin

lampi, joka kuvastaa heleän sinen, auringon ja pilvien kulun taivaan

kannella.

Herra, Herra — siitä on jo kauan! Minä en ole enää nuori. Mutta

syksylläkin, kun jää jo on alkanut kuortua kivien kupeisiin ja lampea

peittää kuihtunut kaisla ja heinän korsi — silloinkin Sinä voit vielä

lähettää sellaisen ilman, joka murtaa jääriitteen ja puhdistaa veden

pinnan, niin että se lepää vielä vähän aikaa kirkkaana ja sinisenä,

ennenkuin talvi tulee ja kattaa sen jäävaipallaan. Ajatukset eivät

tulleet selkeinä, vaan ne kulkivat ohi Olavin siinä polvistuessa

vaipan kulma kasvojen edessä. Kaikki hän muisti yrittämättäkään mitään

kiellellä. Ja hän oli sittenkin rauhallinen ja aivan tyyni.

Pieni messukello kilahti; pappi kumartui syvään alttarin eteen,

polvistui. Sitten hän nousi, pitäen koholla oikeassa kädessään Herramme

Pyhää ruumista, joka ilmestyi leivän vaatimattomassa muodossa.

Olav nosti katseensa rukoillen: Herrani ja Jumalani!

Hän tunsi nyt, ettei hänen sydämensä milloinkaan voinut lakata

rakastamasta Jumalaa, tahtoipa hän sitten tai oli tahtomatta. Tekipä

hän mitä tahansa ja koettipa hän vaikka miten hiljentää ääntä, joka

hänen sydämessään vaikeroi: Herra, sinä tiedät, että minä rakastan

sinua!

Hän muisti nytkin: tässä polvistuu petturi, joka on paennut Jumalan

läheltä. Vuosikausia hän oli tehnyt paljasta pahaa eikä suinkaan

siksi, ettei hän olisi tiennyt parempaa. Mutta hän ei sittenkään tällä

hetkellä tuntenut sitä pahan omantunnon kalvamista, joka häntä oli

niin kauan kiusannut aina hänen rukoillessaan tai kun hän oli ollut

rukoilevinaan. Nyt tuntui hänestä jokaista rukousta rukoillessaan kuin

hän olisi painunut lähteen juurelle janoaan sammuttamaan.

Menneet päivät Hestvikenissä tuntuivat hänestä pitkältä sairaus-ajalta,

yhdeltä ainoalta haavakuumekaudelta. Tuska ja pakotus oli tullut

sisältäpäin, kaikki paha, kaikki kauhunkuvat olivat syntyneet hänessä

itsessään. Nyt tuntui kuin kaikki ovet olisi avattu selkoselälleen ja

ulkoapäin tulvisi häneen valoa ja vilpoisuutta. —

Hän tunsi jälleen olevansa reipas. Aava tuuli, meri ja vartiossa

vietetyt yövalvonnat olivat karsineet hänestä pois turhan hempeyden.

Ei silti, että hän olisi nyt ajatellut syntiään vähemmän, mutta hän

kävi omissa silmissään paljon vähäisemmäksi. Kotona Hestvikenissä hän

kulki äänetönnä ja epätoivoisena sielunsa turmiota surren ja hänestä

oli tuntunut niin suurelta kaikki se, mistä hänen oli luovuttava, jos

mieli päästä sovintoon Jumalan kanssa — oma kunniansa, oma onnensa,

kenties elämänsäkin. Mutta nyt, kun hän oli sellaisessa paikassa, jonne

tämän maailman ihanuuksia ja rikkautta oli koottu enemmän kuin hän

oli koskaan uskonut yhdessä paikassa voivan olla — nyt hänestä tuntui

kaikki se, mitä hän omakseen kutsui, hyvin pieneltä — kaiken senhän

mies voisi viskata luotaan yhtä helposti kuin harppu nostetaan seinälle

torven kutsuessa aseisiin.

Herran nimessä — kyllähän maailmassa aina miehiä riittää. Mutta entäpä

kunkin yksityisen sielu — sitä ei kukaan saa käsiinsä eikä pysty sitä

punnitsemaan ja mittailemaan ihmismitan mukaan. Ja sitten Jumala kokoaa

loppujen lopuksi kaikki sielut ja punnitsee ne sellaisella vaa’alla,

joka on vain Hänen salaisuutensa.

Ja niin hän kuunteli rauhallisena sitä ainoata ääntä, jota hän ymmärsi

— täällä vieraalla maalla, jossa kaikki muut kielet hälisivät hänen

ympärillään — ikäänkuin niiden ja hänen välillään olisi kohonnut

korkea muuri. Kirkon ääni oli sama, jota hän oli kuunnellut jo sekä

lapsuudessaan että nuoruudessaan samoin kuin miehuudessaankin. Hän

oli tosin vaihetellut eri ikäkausinaan niin kieltä kuin ajatuksia

ja puheitaankin, mutta kirkko ei ole vaihettanut ei puhettaan eikä

tarkoituksiaan; se puhui hänelle pyhässä messussa, kuten se oli

puhunut hänelle jo hänen pikkupoikana ollessaan, jolloin hän ei

ollut ymmärtänyt montakaan sanaa, mutta ymmärtänyt kuitenkin paljon

katsellessaan, kuten lapsi ymmärtää äitiään hänen liikkeitään ja

ilmeitään katsellessaan jo ennenkuin hän tajuaa puhuttua sanaa. Ja

hän tiesi, että vaikka hän menisi maailman ääriin, kristittyjen

asuinpaikkojen laidoille — olkoonkin kansan kieli, tavat ja olemus

hänelle ihmeellistä ja käsittämätöntä, kaikkialla missä ikänä hän

kirkkoon astuisi, hän kohtaisi saman äänen, joka jo hänen lapsuudessaan

oli hänelle puhunut; avoimin käsin kirkko tarjoaisi hänelle

sakramentteja, joilla se oli häntä ravinnut jo kasvu-iällä, mutta jotka

hän oli hylännyt ja väärin käyttänyt. —

Ja Olavista tuntui kuin hän olisi palannut kotiin äitinsä luo —

kaukaisilta mailta, joissa hän oli saanut enemmän vahinkoa ja haavoja

kuin kunniaa ja voittoa. Mutta nyt hän istuu äitinsä kanssa kahden

kesken kuunnellen hänen tyyntä puhettaan ja hänen viisaita sanojaan:

»Vaikka sinä olet hävinnyt kaikissa taisteluissasi, on kuitenkin niin,

ettei kaikkein onnettominkaan ihminen ole hävinnyt siinä taistelussa,

jota hän ei ole vielä alkanutkaan.»

* * * * *

Aurinko heloitti ihanasti kirkkomäellä — tänä kesänä satoi melkein

yksinomaan öisin. Messun jälkeen Olav kuljeskeli tovereineen P.

Paavalin kirkkomaalle vieviä katuja pitkin.

Talot olivat täällä paljon korkeampia kuin Oslossa ja ne oli rakennettu

hirsistä, savirappausta välissä, ja päädyt oli peitetty laudoituksella.

Tuon tuostakin talorivi katkesi, siinä kohosi vankka kivirakennus, jota

ympäröi muuri; vartijoita seisoi portilla miekka kädessä. Sisäpuolella

näkyi viheriä pihamaa, jolla linnan nuoret miehet harjoittelivat

nuolella ampumista ja palloleikkejä.

Pitkin kirkon aitoviertä oli kauppapuoteja, mutta jos vain hetkeksikään

pysähtyi tavaroita katselemaan, heti ilmestyi mies, joka iski kyntensä

katselijaan. Sellaista ei tapahtunut Oslossa — paitsi saksalaisten

kaupoissa Miklegaardissa nuoren neitosen pysähtyessä katselemaan. Mutta

mies saattoi kuljeskella puodissa kaikkialla ja käännellä jokaista

näkyvillä olevaa esinettä — omistaja ei ollut näkevinäänkään, tuskin

vilkaisi työstään vastatessaan jonkun kysymykseen. Mutta täällä

oppipojatkin juoksivat pitkin katuja ihmisten perässä, ja muutenkin

täällä oli kova meteli ja huuto.

Kirkonkellot soivat lakkaamatta heidän päittensä päällä — ne soivat

kaikkialla, kuului harvalleen moikavia suuria kelloja ja herkästi

heliseviä pikkukelloja. Sitten kaikki kellot alkoivat soida ja pauhata

valtavan suurena kuorona. Kun laski yhteen kaikki luostarikirkot

ja kaikki eri seurakuntain kirkot, Olav arveli Lontoossa olevan

paljon yli puolisensataa kirkkoa. Vähintään puolet niistä oli Oslon

Halvardinkirkon kokoisia. Pyhän Paavalin kirkko oli suurempi kuin

yksikään hänen ennen näkemänsä kirkko.

Fransiskaaniluostari oli kaupungin muurin itälaidalla, ja sen edessä

olevalla kentällä pidettiin viljamarkkinoita. Raskaat härkien tai

suurien vankkajalkaisten hevosten vetämät vankkurit tekivät torin ja

lähikadut ahtaiksi ja vaikeiksi liikkua. Olav ja Tomas Rummuttaja

kävelivät tuntikausia katsellen tätä vaurautta. Vieläpä nyt keskellä

kesääkin oli kivisillalla suuria, täyteläisiä säkkejä — suut avoinna,

niin että kaunis, keltainen vilja pisti näkyviin. Pöly kiiri torin yli

vaaleana pilvenä. Kyyhkysparvien hurina kuului moniäänisen sorinan ja

kolinan keskellä jonkinlaisena pohjasävelenä.

Kaupungin muurikin oli torneineen ja porttivarustuksineen katsomisen

arvoinen; joissakin portti-torneissa oli vankeja, jotka laskivat

alas luukuista koreja, niihin saivat ohikulkijat pistää roponsa.

Portinvartijat olivat kaikki valittua väkeä, komeasti puettuja ja

asestettuja.

Kaikki kirkkojen kellot soittivat viimeiseen messuun. Aurinko oli niin

korkealla taivaalla, että alkoi jo tuntua lämpimältä. Olav ja hänen

toverinsa hikoilivat kovin; heillä oli nuttunsa alla panssaripaita.

Rikardinpojat sanoivat, että se olisi täällä välttämätöntä. Maasta

nousi vuosisatojen kuluessa sinne heitettyjen jätteitten löyhkä, mutta

talojen takana kivi-aitojen varjoissa ja luostarinmuurien toisella

puolella leviävistä puutarhoista huokui seljapensaitten ja ruusujen

vieno tuoksu ja neilikoiden sekä sellerien voimakas lemu. Ja nyt

alkoi avoimista ovista tulvia keittojen ja paistosten hajut — läheni

aamiaisaika. Molemmat muukalaiset alkoivat rientää kujia alas joelle,

nälkä kurni jo suolia.

Suuret, kirkontorneissa asuvat varis- ja naakkaparvet lentää lehahtivat

alas heti, kun joitain jäännöksiä heitettiin ulos. Teurastajien

taloista levisi äitelä veren haju, verta virtaili niin, että kujan

keskellä oleva kouru oli aivan punaisenaan. Mutta kun he lähenivät

siltaa, työntyi heitä vastaan maahan kaadetun mäskin tympeä haju ja

heidän täytyi hätistää jaloistaan sikoja, jotka kiiruhtivat osalle.

Oli mainiota saada nälkäisenä ostaa matkan varrelta leipää, kaksi

kiiltävää, pyöreätä kullankeltaista kakkua.

Lautturin veneessä heitä odotti olutlekkeri; lautturi oli tarjoutunut

hakemaan heille joka aamu olutta eikä tahtonut siitä mitään lisämaksua.

Mutta sitten hän ottikin luonnossa lekkerin vuokraa. Olav sekä toiset

miehet kirosivat lyhyesti sekä naurahtivat ravistellessaan lekkeriä

laivalle päästyään.

He vetivät kannelle auringonpaisteeseen nahkasensa, hakivat arkuistaan

voivakkasen ja lihakimpaleen sekä juuston. Olav teki puukolla

ristinmerkin leipien ylitse ja jakoi ne sitten. Sitten he asettuivat

matkanahoilleen, söivät ja joivat äänettöminä, nälkäisinä ja janoisina.

Olut oli erinomaista. Entä tämä tuore leipä, jota he söivät joka päivä

— he olivat yksimielisiä siitä, ettei heidän kannattanut tuhlata rahaa

ostaakseen tuoretta ruokaa ravintoloissa, kun he saivat sitä.

Olav viihtyi hyvin matkatovereittensa parissa; he olivat molemmat

harvasanaisia miehiä. Onni oli, että Sigurd Suupaltti, kuten he häntä

kutsuivat, oli mennyt Galfridin mukaan.

Aterioituaan heittäytyivät Olav ja Leif nahkasäkeilleen. Tomas

Rummuttaja istuutui leikittelemään pienen, kaupungista ostamansa

pillin kanssa. Sen hento ääni nousi kolmisen ääniaskelta, luritteli

jälleen takaisin ja teki niin ylös, alas — Olavista tuntui hänen siinä

unenhorroksissa maatessaan kuin pieni tyttönen kiipeilisi ja leikkisi

aitan portailla — toisinaan hän näki ilmielävänä Cecilian —.

* * * * *

Illansuussa Olav otti laivaveneen ja souteli joella. Kaupunki oli

kaunein näin vedenselältä katsellen — virralla oli liikettä kuin

kylätiellä. Ylhäisön asumuksista, virran yläjuoksun varrelta kaupungin

länsipuolelta, lähti suuria veneitä, jotka kiitivät hurjaa vauhtia

kymmenen — kaksitoistasoutuisina; jokea pitkin kiiri veneissä olevien

herrojen ja naisten huilujen ja pillien soitto.

Jonkin matkan päässä kohosivat linnoituksen muurit virrasta —

niissä oli vankat sulut ja sillat edessä, takana kohosivat korkeat

kauppahuoneet — Domus teutonicorum. Olav katseli linnaa soutaessaan

pienellä veneellään ohi. Saksalaisten kauppiaitten kanssa ei

kannattanut muitten kansain kilpailla. Hän ajatteli katkerana: eiköhän

sekin päivä koittane, jolloin ne rakentelevat linnojaan Oslonkin

siltojen varsille. Mutta kylläpä heidän linnansa oli kaunis, kuten

kaikki, mikä kuvastaa voimaa, on kaunista omalla tavallaan.

Hän kääntyi lähtien soutamaan vastavirtaa. Nyt hän sivuutti kaupungin

muurin lounaanpuoleisen tornin, hän näki koko muurin läntisen ulkosivun

torneineen ja porttilinnoituksineen. Hetken kuluttua alkoivat puitten

takaa näkyä temppeliherrojen praeseptoriumin katot.

Olav ei ollut koskaan ollut siellä ennen, mutta Galfrid sanoi, että

hänen on mentävä sinne jonain perjantai-aamuna. Silloin kannettiin

kedolle mahtavan suurta punaista ristiä, ja sillä aikaa kuin pappi

puhui kansalle, seisoivat ritarit ympärillä täysissä varustuksissaan

paljastettu miekka kädessään, kärki taivasta kohti; he seisoivat kuin

malmiin valettuina. Ja heidän pappinsa mahtoi olla oikea puhuja, sillä

sekä miehet että naiset itkivät niin, että niiskutus kuului.

Olavin ajatukset risteilivät puoleksi leikiten tämän sotilas-luostarin

ympärillä. Paavi kuuluu antaneen niiden päämiehelle saman oikeuden

päästää ja sitoa kuin hänellä itselläänkin oli. Ennenkuin joku mies

pääsi veljeskuntaan, tuli hänen ripissä tunnustaa kaikki koko elämänsä

rikkomukset, sekä sovitut että sovittamattomat — eikä siitä kovasta

rangaistuksesta, mikä hänen osakseen tuli, maailma saanut vihiä enemmän

kuin siitä, mitä kiirastulessa tapahtuu. Heillä kerrottiin olevan

merkillisiä tapoja — sen, joka aikoi heidän joukkoonsa, tuli riisuutua

alasti ja maata sellaisenaan avoimessa haudassa kirkossa koko yö

merkiksi siitä, että hän on kuollut koko kuluneesta elämästään. —

Hän oli jonkin kerran nähnyt temppeliherrojen ratsastavan Lontoon

läpi; he olivat sotisopaan puettuina kiireestä kantapäähän, haarniskan

päällä oli ristinmerkillä koristettu valkoinen asenuttu ja valkoisessa

vaipassa punainen risti, vieläpä heidän sotanuijassaankin oli

ristinmerkki. Hän oli kyllä ennenkin kuullut sotilasmunkeista, vaikkei

ollut koskaan heitä nähnyt.

Sitten oli vielä itsensäkiduttajia. Heitä oli kaupungissa monenlaisia.

Toiset asuivat kaupungin muurin komeroissa, toiset kirkon kupeeseen

muuratuissa pikku majoissa, jotka erotti kirkosta luukku, niin että

asukas saattoi nähdä alttarin ja Herran ruumiin sisältävän ciborian.

Toisten puolesta kävi joku maallikkoveli tai -sisar toimittelemassa

heidän asioitaan, mutta monet, sekä miehet että naiset, olivat

antaneet muurata itsensä sinne, jakaakseen siten kurjimpien vankien

kohtalon. Eräs asui aivan erään vankitornin juurella — hän aikoi elää

kuolinpäiväänsä asti siellä mustassa, kylmässä kolossa, johon vettä

tihkui, omien ulostustensa löyhkässä, kurjissa, likaisissa rääsyissään;

kihti oli hänet tehnyt rammaksi ja rujoksi. Ja tämän miehen elämä oli

ollut pyhä jo hamasta lapsuudesta sekä hänen luostarissa ollessaan.

Kun rangaistavaksi vietäviä miehiä kuljetettiin hänen luukkunsa

ohi, kiduttaja huusi kolostaan: olkaa laupiaita, niinkuin teidän

taivaallinen Isänne laupias on!

— Viime vuosina olivat Olavin ajatukset usein alkaneet kääntyä

luostari-elämään — loppuisivatkohan hänen vaikeutensa sitten, jos hän

sinne joutuisi. Mutta totta puhuen hän ei kuitenkaan ollut sitä koskaan

uskonut. Tekipä Jumala hänen suhteensa mitä tahansa — munkiksi ei häntä

oltu luotu. Hän oli siitä täysin vakuutettu — sillä luostari-elämän

kovuus ei häntä peloittanut. Päinvastoin — luopua kaikesta siitä,

mistä munkin oli luovuttava, taipua sääntöjen kuriin, sitä hän oli

toivonutkin usein. Siihen ei kyennyt kuitenkaan kukaan ihminen ilman

Jumalan erikoista armoa. Mutta nyt oli Olav kuljeskellut niin kauan

rauhatonna Jumalan armon rajamailla, että hän oli oppinut sen: vasta

kun ihminen vapaaehtoisesti antautuu Jumalan valtaan ja ottaa Hänet

vastaan, vasta silloin Jumalan voima on hänessä rajaton. Ja pitkinä

unettomina öinä hän oli usein ajatellut — nyt menevät sekä miehet että

naiset luostarikuoriin, nousevat palvelemaan Herraansa kiitoslauluin,

rukouksin ja ajatuksin, kuten nukkuvan leirin vartijat. — Mutta

säännöissä oli sellaisia kohtia, jotka olivat siellä heikolle ihmiselle

apua ja lepoa antamassa, mutta joita hän ei voinut olla ajattelematta

vastenmielisyydellä: veljeselämä, keskustelutunnit, jolloin munkin

on osoitettava laupeutta ja kohteliaisuutta toveriaan kohtaan, piti

hänestä sitten tai ei, olipa sitten suurempi halu puhua tai vaieta, ja

pakko lähteä vieraitten pariin tai palvelemaan majapaikoissa priorin

käskiessä, vaikka itsellä olisi halua vetäytyä yksinäisyyteen —. Hän

oli myöskin nähnyt, ettei moni munkki jaksanutkaan sitä, vaikkakin he

muuten olivat hyviä, hurskaita miehiä — silloin he tulivat katkeriksi

ja tylyiksi vieraille ja toveripiirissä riitaisiksi. Mutta ehkäpä

se juuri osoittikin, etteivät he olleet luostarielämään sopivia.

»Kristuksen kuvan voi veistää yhtä hyvin männystä kuin lehmuksesta»,

oli piispa Torfinn kerran sanonut Arnvidille tämän jutellessa toivosta

tulla joskus yhtä hurskaaksi ja hyväksi kuin Asbjörn Allfeit, »mutta

minä en ole milloinkaan kuullut, että Jumala olisi tehnyt männystä

lehmusta, sillä se olisi turha ihmetyö. Jumalan armosta sinusta voi

tulla yhtä hyvä mies kuin Asbjörn on, mutta minä en usko, että hän

sinusta kuitenkaan tekee Allfeitin luonteista milloinkaan».

Mutta nyt hän näki, että munkkielämässä oli muitakin teitä kuin

ne, mihin hän Norjassa oli tutustunut. Oli teitä niitäkin varten,

jotka eivät pystyneet yhteiselämään vieraitten veljien kanssa. Oli

sotaretkiä, luostarikuri sotakurin takana, kuten jouhipaita haarniskan

alla — pyhässä maassa oli usein temppeliherrojen joukot lyöty maahan

viimeiseen mieheen. Kartusiaaniluostarissa asui kukin munkki omassa

majassaan yksinään; kirkossa vain kokoonnuttiin yhteen. Ja nyt hän oli

myöskin nähnyt toisia munkkeja, maturiineja — heidän valkoinen pukunsa

muistutti saarnaajamunkkien pukua, mutta heillä oli rinnassa punainen

ja sininen risti. He kokosivat almuja ja matkustivat sitten merten taa

ostamaan kristittyjä vapaaksi saraseenien vankeudesta. Ja kun heidän

rahansa loppuivat, nuorimmat ja voimakkaimmat jäivät sairaitten ja

heikkojen sijaan vankeuteen.

Olavin mielessä ei mikään päätös ollut kuitenkaan vielä kypsynyt.

Mutta se askarteli hänen ajatuksissaan. Maailma oli avautunut

hänen näköpiirissään — ja se toinen maailma, jonka holvi kaareutui

maailman äärestä toiseen, se oli nyt hänen silmissään rajaton. Ja

huomatessaan nyt itse seisovansa sen äärettömän holvin alla, hän tunsi

olevansa pieni, yksinäinen ja vapaa. Mitäpä se merkitsi, vaikkei yksi

norjalainen talonpoika palaisikaan kotiin —. Hänethän voitaisi jonain

iltana pistää kuoliaaksi täällä jollain sillalla — merirosvot voisivat

ryöstää ja surmata heidät syksyllä Flanderin puolella, he voisivat

tuhoutua purjehtiessaan Norjan rannikolla — jokaikinen kauppamatkoille

lähtevä tietää sellaista voivan sattua, eikä kukaan sen pelossa

jää kotiin. Kummallista, että hän oli voinut ajatella kotipuuhissa

kuljeskellessaan ja lahdella hommaillessaan, että oli niin tärkeätä

hänen kodinhoitonsa — se olikin hyvänlaista — että hänen sen vuoksi oli

surmattava sielunsa.

Sen saattoi vielä niin kauan ymmärtää, kun Ingunn eli. Mutta nyt

— Arnentyttäret miehineen ottaisivat kyllä sekä talon että lapset

hoiviinsa, jos hän lähettäisi syksyllä kotiin sanan, ettei hän enään

palaakaan.

Lontoon kirkonkellot soivat — oli aika sammuttaa valkeat. Olav souti

takaisin kaupunkiin. Hän laski pienen sillan laitaan aivan läntisen

vesitornin viereen. Vanha ukko, joka otti veneen vastaan, oli niin

partainen ja nukkainen, että luuli hänessä kasvavan naavaa. Olav

vaihtoi hänen kanssaan jonkin englantilaisen sanan — hän oli jo oppinut

hiukan englantia. — Sitten hän yritti päästä saarnaajaveljesten

kirkolle kujien kautta, joilla juoksenteli ja kuhisi lapsia, jotka

eivät millään tahtoneet totella heitä kotiin huutelevia äitejään.

Hän rukoili iltarukouksensa ja De profundiksen vainajilleen, sitten hän

istuutui eräälle muurioven portaalle. Leuka käden varassa hän istui

siinä odotellen munkkien tuloa kuoriin iltamessuaan veisaamaan.

Korkeat ikkunat alkoivat himmetä, hämärä kutoutui holvien alle, täytti

sivulaivat. Eräällä sivualttarilla tuikutti ainoa kynttilä, mutta

pääalttarin yläpuolella kultainen lamppu loisti yksinään hämärissä kuin

tähti. Avointen ovien takana päivänvalo alkoi himmetä ja sinertää.

Kansaa alkoi rientää sisälle kuulemaan iltamessua; heidän kuiskailevien

ääntensä kaiku suhisi ja sihisi korkeassa pilarisalissa, askelten kaiku

kumahteli lattiakivillä. Sitten alkoi kuulua hillitty ja sittenkin

kaikuva askelten kohina kuorissa, kuorituolien avaamisesta syntynyt

helähdys — munkkien edessä syttyivät pienet tulet tuikuttamaan

heidän kirjalaudoillaan, näkyi valkopukuisten miesten hämärä joukko

koristuksia täyteen leikattujen tuolirivien edessä. Ja alhaalla

kirkossa kohisi ihmisjoukko, joka nousi ja vetäytyi lähemmä, kun

kuorissa suuri, voimakas ja kirkas miesääni alkoi ja sille vastasi heti

vähintään viisikymmentä laulajaa ensimmäiset lyhyet säkeet, kunnes koko

mieskuoro viritti Daavidin laulun yksitoikkoiset, hitaasti lainehtivat

sävelet.

Laulun alkaessa Olav istuutui jälleen. Hän vaipui siinä istuessaan

unenhorroksiin — heräsi nyökähdykseensä — sitten hän jälleen kietoutui

unen valtaan ja ajatuksetkin pöpertyivät. Vihdoin hän heräsi Salve

Reginan säveliin ja kuorista lähteneen kulkueen kopinaan. Ihmiset

siirtyivät keskilaivaan musta- ja valkopukuisten munkkien kulkiessa

laulaen:

»Et Jesum, benedictum fructum ventris tui, nobis post hoc exsilium

ostende. O clemens, o pia, o dulcis Virgo Maria!»

* * * * *

Olav riensi siltaa kohti. Ulkona oli jo pilkkopimeätä, yölepakot

lentelivät pimeässä kuin nokiliuskat. Hänen piti olla Peurassa

ennenkuin oli sysimustaa — edellisenä iltana oli hänelle jo huudettu

jokivahti-aluksesta. Tämä iltamessu teki hänelle hyvää ihan

sydänjuuriin asti. Juuri saman hän oli kuullut Hamarissa ja Oslossa,

tanskalaisissa niinkuin ruotsalaisissakin satamissa — niin hyvinä kuin

pahoinakin päivinä hän oli aina koettanut päästä iltamessuun, missä

suinkin sattui olemaan saarnaajamunkkiluostari —. Eräänä iltana hän

oli kuullut täällä Lontoossa myöskin nunnien laulua — ensi kerran

eläessään; hän ei ollut koskaan ennen tullut menneeksi nunnaluostarin

kirkkoon, mutta eräänä iltana oli Tomas Rummuttaja saanut hänet

lähtemään. Se oli ollut ihmeellisen puhdasta, mutta se ei kuitenkaan

vaikuttanut häneen syvästi. Kirkkaat, hennot naisäänet kulkivat kuten

pitkät, kultaiset pilvisuikaleet taivaanrannalla, maan ja taivaan

välillä. Mutta se ei tunnu kohottavan pimeyden varjostamasta maasta

sillä lailla ylös kuin mieskuoron kiitosvirsi yön tullen.

Tomas Rummuttaja tuli laivan laidalle Olavin laskiessa viereen. Nyt on

jo kohta yö, hän valitti, eikä Leif ole vielä tullut — viime yönäkin

hän jäi maihin ja syytti sitä, ettei ollut saanut enää yöllä venettä.

Olav heittäytyi kaiteen yli.

»Sinun täytyy kieltää häneltä maihin pääsy, Olav! Hän ei olekaan niin

vakava kuin miksi me luulimme!»

»Siltäpä näyttää.» Olav kohautti olkapäitään naurahtaen. Miehet menivät

perälle ja painuivat kannen alle »Minäpä pelkään, että se Sudrvirken

neitonen on pannut hänen päänsä pyörälle.»

He asettuivat makuusäkkeihinsä syöden leipäpalan maaten.

»Ja lorun lopuksi saa poika puukon niskaansa. Siellä vasta onkin

oikeita heittiöitä ja roistoja.»

»Eiköhän Leif pidä puoliaan —.»

»Hän on itsekin nopea tarttumaan puukkoon — kyllä sinun, Olav, on se

tehtävä, kiellettävä pojalta maihin meno yksinään.»

»Onhan poika siksi vanha, etten minä voi häntä paimentaa.»

»Emme mekään, Olav — Jumala paratkoon — olleet siinä

kuuden-—seitsemäntoista korvissa niin viisaita ja ymmärtäväisiä —»

Olav nielaisi viimeisen leipäpalan. Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:

»Emmepä suinkaan. No, kun hän ei kerran osaa aikanaan tulla takaisin,

niin olkoon sitten lupa antamatta. — Ehkäpä hän onkin jo saanut

leikistä kyliänsä, kenties se riittääkin hänelle pitkäksi aikaa.»

— Hetken kuluttua:

»Minä luulen yöllä taas satavan», vanha Tomas virkahti.

»Siitäpä tuntuu —», Olav vastasi unisena.

Sadekuuro rapisi kannella heidän päänsä päällä, solisi laitoja pitkin;

pisarat poukkivat vedenkalvossa. Miehet vetäytyivät kannen alle niin

pitkälle kuin pääsivät, nukkuivat kesäsateen vieriessä kaupungin yli.

* * * * *

Torodd ja Ganfrid tuntuivat jääneen olemaan länsiseuduille — ehkeipä

ollut niinkään helppo saada Dom Jonin perintöä käsiinsä. Olav oli yhtä

tyytyväinen — ja päivät kuluivat, toinen toisensa jälkeen.