»Olen. Milloin me lähdemme purjehtimaan, isä?»
Olav oli vaiti. Mutta Eirik oli tottunut siihen, ettei isä aina
näyttänyt kuulevan — tai vastaus tuli kuin kaiku kaukaa Härän takaa
sinne huudeltaessa — ei aivan heti ja kuin kuilun ylitse.
»Isä, ota minut mukaasi! Kyllä te saatte minusta paljon apua» — Eirik
kuiski kovaa ja innokkaasti — »minä teen täyden miehen työt. Kyllä minä
siihen pystyn mihin aikamieskin —!»
»Sehän on selvä», Eirik saattoi kuulla että isä hymyili, mutta ääni ei
kuulostanut vihaiselta eikä kieltävältä.
»Isä, saanhan minä lähteä sinun kanssasi, isä — tänä kesänä Englantiin?»
»Kuka on sanonut, että minäkään lähden», Olav virkahti vihaisesti.
Hän puhalsi tuikun sammuksiin, niisti karren ja laski sydämen painumaan
rasvaan. Sitten hän nousi vuoteeseen; pimeässä putosi jotain häntä
kohti ja valahti hänen kaulalleen. Se oli pehmeätä ja vilpoista,
muistutti vuoteen karkean villan ja vällyjen keskellä nuorta ihmisihoa.
Se oli Eirikin seppele; Olav hapuili ja sai sen takaisin paikoilleen.
Se muistutti Ingunnin jäseniä — hentoa, pehmeätä ja viileätä olkaa,
jolta peite on nukahtaessa valahtanut pois, ja hän nostaa sen
paikoilleen, käärien hänen ympärilleen —.
Tietysti hän matkustaisi — se päätös oli vuoren vankkana hänen sielunsa
syvyydessä, eikä hän suvainnut, että mikään tulisi sitä estämään. Näön
vuoksi hän ei ollut vielä tietävinään lähtisikö — eihän hän mitenkään
voinut näyttää, että kaksi ventovierasta miestä saisi hänet niin äkkiä
myöntymään — että hän tarttui heidän tarjoukseensa avoimin käsin.
Mutta tänne Hestvikeniin hän ei vain jäisi koko kesäksi maleksimaan,
kun kerran avautuisi tilaisuus päästä pois. Asiaan ei saanut vähääkään
vaikuttaa se seikka, että Rikardinpoikain äidinisän omistama alus oli
huononpuoleinen — enemmän kuin sekään, että miehet olisivat helposti
löytäneet paljon paremman merenkävijän kuin hän oli. Englannissa
hän oli ollut jaarlin kanssa yhden ainoan kerran kaiken kaikkiaan
ja siitäkin oli jo viitisentoista vuotta, eivätkä ritarin asepojat
päässeet ominpäin pitkällekään kuljeskelemaan. Mutta kun kerran
Rikardinpojat eivät häneltä sitä kyselleetkään, niin —. Hän ei
tuntenut noita kahta sen enemmän, mutta sen hän oli huomannut, että
he olivat kokemattomia eivätkä mitään neropatteja. Hänen itsensä oli
täytynyt vähin erin oppia huolehtimaan kaikesta — taitavaa kauppiasta
hänestä ei tulisi milloinkaan. Häntä suututti huomatessaan tulleensa
petetyksi, mutta hän oli oppinut vaikenemaan ja olemaan huomaamatta;
mitäpä häntä hyödyttäisi tapella sellaisten kanssa, jotka olivat niissä
asioissa häntä etevämpiä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut purkaa
kauppasuhteitaan Claus Wiephartin kanssa — voisihan hän joutua vieläkin
suurempien nylkyrien käsiin.
Nämä Rikardinpojat olivat sen näköisiä, että heitä helposti voi vetää
nenästä. Sitä suuremmalla syyllä hänen olisi arveluttavaa liittyä
heihin. Mutta sittenkin —.
Hän kaipasi suuresti poismennyttä, eikä voinut käsittää, miten hän
selviäisi hänettä tulevina pitkinä vuosina. Hän kuljeskeli kuin unessa.
Hän muisti viime vuosina usein ajatelleensa, että olisi väärin toivoa
Ingunnille vielä lisää tällaisia kärsimysrikkaita elinvuosia. Mutta
nyt, kun hän oli poissa — niin, hänen mieleensä muistui vanha taru,
jonka veli Vegard kerran heidän lapsena ollessaan kertoi kuningas
Harald Luvasta, joka oli kolme vuotta palvonut vaimovainajansa
ruumista. Niin, niin, ehkeipä se sentään ollutkaan hulluutta.
Niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi muistaa hän oli tottunut
ajattelemaan Ingunnia yhtä paljon kuin itseään, tekipä mitä tahansa. —
Kun kaksi puuta on juuresta asti kasvanut vieri vieressä, leviää niiden
latvakruunukin yhtenä. Toisen kaatuessa toinenkin näyttää kituliaalta.
Olavkin tunsi olevansa vain puolikuntoinen ja kykenemätön Ingunnin
kuoltua.
Useimmat vuodet olivat tosin olleet ilottomia, tiesihän hän sen,
mutta muistot yhdessä koetusta onnesta olivat sitä kirkkaammat ja
voimakkaammat. Niiden laita oli kuten lahtea ympäröivillä vuorilla
kasvavien lehmusten: mitään silmänruokaa ne eivät tarjonneet, mutta
annas kesällä niiden kukinta-aikana, koko Hestviken oli silloin täynnä
niiden tuoksua, niin että se melkein tarttui ihoon kuin hunajan neste.
Ja niinä monina vuosina, jolloin hän oli sekä lapsena että aikuisena
ollut joko vieraitten kasvattina tai muilla mailla, oli tämä lehmusten
tuoksu ollut ainoa, mikä hänelle oli muistuttanut, että hänkin omisti
oman maan — kaikki muu oli unohtunut.
Ingunn oli aina ollut hänen omansa kaikkein raskaimpinakin yhdessä
elettyinä vuosina — kuten hän oli pikkutyttönäkin, suloisena ja
kauniina, hentoisena ja syleilyssä pehmeänä, suloisen tuoksun
tulvehtiessa kullanruskeasta tukasta hänen sitä pimeässä levitellessä
valloilleen. Hän oli toisinaan rakastanut Ingunnia niin lempeällä
ja hellällä rakkaudella, jolla rakastetaan uskollista, järjetöntä
lempi-eläintä — kaunista, lauhkeaa vasikkaa tai koiraa, mutta toisinaan
hän oli rakastanut häntä niin, että hän nyt vapisi ja kiemurteli
tuskasta, muistaessaan, että kaikki oli nyt lopussa ja oli ollut jo
aikoja ennen Ingunnin kuolemaa. Ja Ingunn oli oikeastaan ainoa nainen,
jonka hän oli omistanut, hän ei voinut olla ajattelematta toisia ilman,
että niiden muistokin häntä puistatti.
Nyt hän oli kadottanut Ingunnin, ja muistellessaan hänen viimeistä
elinyötään hän tajusi olevansa itse syypää Ingunnin menetykseen.
Hän käsitti kyllä, mikä häntä oli kohdannut. Ollessaan syvimmässä
murheen yössä kadotettuaan elämänsä rakkaimman aarteen oli Jumala,
hänen Vapahtajansa, seisonut hänen edessään syli avoinna. Olisipa
hänellä itsellään vain ollut rohkeutta tarttua noihin ojennettuihin,
lävistettyihin käsiin, ei heidän olisikaan tarvinnut erota. Jospa
hänellä olisi silloin ollut rohkeutta pysyä tekemässään päätöksessä
— olisipa hänen osakseen sitten tullut joko pyhiinvaellusmatka tai
pyövelin kirves — nyt hän ainakin olisi ollut vainajaan lujemmin ja
sydämellisemmin sitein yhdistynyt kuin ystävä on ystäväänsä maan päällä
eläessä.
Ja toisenkin kerran hän oli menettänyt rohkeutensa. Hän oli jäänyt
katselemaan, kun Jumala nouti pois Ingunnin. Hän oli jäänyt paikoilleen
kuin mies, jolta vene ryöstäytyy rannalta karkuun.
Elää täällä kotona kaiken tämän jälkeen — hän ei voinut nähdä kuin
pitkän, loputtoman jonon päiviä ja öitä, toinen toisensa näköisiä.
Eihän toki, hän ei kieltäytyisi Rikardinpoikain tarjouksesta.
Pojan virkeä ääni kuului pilkkopimeässä:
»Isä, tanskalaisethan väijyvät Englannin merellä meidän laivojamme ja
sieppaavat niitä — minä olen kuullut —»
»Englannin meri on suuri, Eirik, ja meidän laivamme pieniä. — Kyllä on
viisainta, että sinä jäät kotiin tällä kertaa.»
»En minä sitä tarkoittanut.» Olav kuuli, että Eirik oli kohonnut
vuoteen laidalle. »Minä tarkoitin — minulla olisi niin kova halu
yrittää, mihin minä pystyisin», hän kuiskasi ujosti ja pyytävästi.
»Käy maata, Eirik, ja nuku», Olav sanoi.
»Enhän minä enää ole mikään lapsi —»
»Silloinhan sinulla pitäisi olla järkeä sen verran, että annat
ihmisille yörauhaa. Nuku nyt!»
Isän ääni tuntui väsyneeltä, mutta ei vihaiselta, tuumi Eirik. Hän
vetäysi kerälle ja painui maata, mutta nukkua hän ei voinut.
Hän oli varma mukaan pääsystään — ja kun hän oli vähän aikaa maannut
ja asiaa miettinyt, hän oli siitä jo ihan vakuuttunut. Ja ihan
varmasti he tapaisivat matkallaan tanskalaisia laivoja. — Ne ovat
hyvän joukon meidän aluksiamme korkeampia ja ensi näkemältä ne
varmaankin ovat peloittavia. Mutta sitten hän huutaa, että kaikkien
miesten on juostava suojaan pitäen kilpeä päänsä päällä, ja kun kaikki
viholliset ryntäävät heidän alukseensa, käyvät he heti kimppuun. Isä
itse astuu vihollisen päällikköä vastaan — tämä muuten muistuttaa sitä
isän ystävää, jonka he viime vuonna kohtasivat Tunsbergissa: paksu,
tanakka, punatukkainen, kasvot täyteläiset ja punaiset, silmät pienet
ja siniset ja suuri suu täynnä pitkiä, keltaisia hevosenhampaita.
— Silloin Eirik heittää kilpensä vieraan jalkoihin, niin että tämä
kompastuu kosteisiin teljoihin eikä isku osukaan isään — no, eipä
siltä, isä ei ole milläänkään, vaikka haavoittuisikin — tanskalainen
kompastuu, niskasuojus heilahtaa pois, niin että niskakuoppa paljastuu
äkkiä, silloinkos Eirik käyttää miekkaansa tikarina —. Nyt tanskalaiset
yrittävät paeta laivaansa. Laivankaaret ryskyvät ja särkyvät niiden
törmätessä toisiinsa myrskyssä, ja kun miehet siinä hädissään riippuvat
ja potkittelevat puoshakoihin ja kirveisiinsä turvaten tanskalaislaivan
korkeassa ja vinossa kyljessä, norjalaiset surmaavat ne nuolin ja
kirvein. — Eiköhän nyt ole oikeus ja kohtuus, isä virkkaa, että Eirik,
minun poikani, saa päällikön aseet — tai jos te tahdotte toisin, minä
tarjoudun lunastamaan teidän osuutenne saaliista. Mutta kaikki miehet
yhtyvät ehdotukseen: ei toki, Eirikhän kukisti yksin tämän jättiläisen
ja he ovat hänen näppäryytensä vuoksi pelastaneet aluksensa —.
Oletko sinä se nuori norjalaispoika Eirik Olavinpoika Hestvikenistä
— sinusta puhuu koko Lontoon kaupunki. Ja sitten kun linnankreivi
ratsastaa linnastaan eräänä päivänä, tapaa hän hänet. Lontoon linnan
nimi on Valkoinen torni, sillä se on rakennettu valkoisesta marmorista.
Eräänä päivänä hän on kiivennyt sinne ylös katselemaan — se linna on
suurempi ja komeampi kuin Tunsberginlinna, ja vuori, jolla se kohoaa,
on paljon korkeampi — silloin ratsastaa kreivi koko joukkonsa kera ja
joku joukosta kuiskaa jotain herralleen ja osoittaa norjalaista poikaa
—.
Jäädäkö Lontooseen isän lähdettyä — ei, siihen hän ei suostu.
Eihän Eirik voisi leikilläänkään ajatella, että isä lähtisi kotiin
Hestvikeniin ja hän jäisi, että elämä kotitalossa kulkisi entistä
uomaansa ilman häntä. Eirikin sielun pohjalla asustaa ikuinen pelko, ja
joskin hän on saanut sen viime aikoina vaivutetuksi uneen, hiipii hän
itse ulkopuolella, peläten herättää sitä. Jos hänelle jonain päivänä
valkenisikin, ettei hän olekaan Hestvikenin oikea perillinen! Tässä
maatessaankin ja runoillessaan omaa taruaan, johon punoutuu samanlaisia
seikkailuja ja rikoksia kuin renkien kertomuksissa Tanskanretkistä
ja vanhan Aasmund Rugan seikkailujutuissa, muistaa poika salaista
tuskaansa: entäpä, jos isä hänet hylkää, hän menettää Hestvikenin.
Hänen täytyykin sepittää toinen leikki — vieraat miehet astuvat maihin
tähän Vikenin rantaan, isä ei ole kotona, hän itse nostaa talonväen
puolustautumaan ja varoittaa ympäristön asukkaita. —
Mutta kyllä isän täytyy pian huomata, mitä maata tämä hänen poikansa
on. Ja silloin isä saakin oikein ihmetellä — Silloin isäkin herää, ei
kävele enää niinkuin unessa — nyt hän ei edes näekään Eirikiä heidän
yhdessä ollessaan. —
Mutta seuraavana päivänä isä pani hänet ajamaan kotiin halkoja ja
sanoi, että ne on kaikki saatava ajetuksi samana päivänä. Lunta oli
tänään vielä lahden etelärannalla, mutta huomenna se jo voisi olla
kaikki sulanut.
Aamuvarhaisella oli keli hyvä. Anki täytti toisen reen, Eirikin ajaessa
toista. Päivemmällä oli jo hyvin kuuma ja jo ennen puoltapäivää täytyi
Eirikin ajaa kuormaansa pitkät matkat pelkässä lumisohjussa.
Eirik loi lunta jalasten eteen, mutta se muuttui heti hyyhmäksi. Olav
levitteli mäkipellollaan lantaa ja huusi pojalle, että tämän olisi
parempi ajaa metsän kautta. Mutta se olisi monin kerroin pitempi tie
peltojen taitse, eikä Eirik ollut kuulevinaan.
Kun Olav katsoi jälleen tielle, seisoi halkokuorma juuttuneena pihalle
johtavan mäen alla. Eirik heitteli kuormasta halkoja, niin että mäki
kaikui — sitten hän juoksi ja nykäisi suitsista huutaen; mutta hevonen
ei hievahtanutkaan: »Vai et vedä — senkin vintiö!» Eirik peräytyi, nyki
ohjista. Sitten hän taas viskeli maahan halkoja.
Vanhan riihen luona, kallion alla, siinä missä Kverndalenin tie kääntyy
pihalle, oli halkokuorma lujasti kiinni savikuopassa. Aurinko ei ollut
vielä ennättänyt tänne asti, jonka vuoksi kallionkuve oli vielä jään
peitossa, mutta vesi juosta nurisi alas jäätikköä. Eirik yritti olkansa
takaa kiskaista rekeä irti, mutta hevonen ei vain liikahtanutkaan.
Poika pinnisti koko voimansa, työnsi vallan kumarassa silloin luiskahti
hänen jalkansa saviliejussa, hän tupsahti polvilleen, kädet maassa,
jokin halko vierähti kuormasta ja kieri hänen selkäänsä — isä oli
samassa tullut mäkeä alas ja seisoi nyt pellon pientarella. Harmi ja
pelko saivat itkun nousemaan Eirikin kurkkuun; hän ryntäsi pystyyn,
repi ohjaksista ja huitoi hevosta ohjasten perillä. Hevonen riuhtoi,
pudisti päätään, mutta ei hievahtanutkaan. — »Etkö kisko, senkin
riivattu!» Vimmoissaan nähdessään isän vain seisovan katselemassa iski
Eirik hevosta nyrkillään päähän, turpaan —. Olav riensi alas pellolta
ja läheni toruen —.
Silloin painoi hevonen jalkansa iljankoon, yritti liikkeelle ja näytti
siltä kuin se olisi painunut polvilleen. Mutta samassa se saikin
jalkansa tenättyä, pingoitti valjaita — reki pääsi irti, kuorma olikin
aika kevyt — ja niin mentiin aika vauhtia pihamäkeä ylös.
Silloin Eirik kääntyi, huusi taakseen isälleen itku kurkussa: »Etkö
sinäkin olisi voinut käydä käsiksi — sinä vain saatoit seisoa ja
töllistellä!»
Puna kohosi hitaasti Olavin otsalle. Hän ei virkkanut sanaakaan. Pojan
huutaessa hänelle ei hän itsekään voinut ymmärtää — mutta hän olikin
toden totta vain seisonut ja töllistellyt eikä hänen mieleensäkään
ollut johtunut auttaa Eirikiä. Kumma kammo täytti Olavin mielen — eikä
se tapahtunut ensimmäistä kertaa. Viime aikoina oli monesti käynyt
niin, että hän oli ikäänkuin herännyt ja huomannut seisovansa kuten
äskenkin — hän oli vain tuijottanut eteensä eikä hänen mieleensäkään
juolahtanut liikahtaa tai ryhtyä siihen, mikä sillä kertaa olisi ollut
tehtävä.
Hän kuuli Eirikin seisovan halkopinojen luona — juttelemassa
ystävällisesti hevoselle ja hyväilemässä sitä. Olav oli sen ennenkin
huomannut — tuollainen se poika oli sekä ihmisiä että eläimiä kohtaan:
hän joutui ensin ihan vihan vimmoihin ja sitten hän oli mitä hellin.
Vastenmielisyyden vallassa Olav kääntyi takaisin pellolle.
* * * * *
Rikardinpojat palasivat Osloon ja Eirik ymmärsi isän tehneen heidän
kanssaan sopimuksen. Mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä, ottaako isä
hänet mukaansa. Kauheinta oli, ettei edes hänen viimeinen pahatyönsä
herättänyt isää onnettomasta äänettömyydestään. Kun Olav oli ilmestynyt
halkoreen viereen, oli Eirik ollut selkäsaunasta varma — hän oli
jo kyyristynyt odottaessaan isän kovaa kouraa. Mutta perästäpäin
tuntui suurelta pettymykseltä, kun ei mitään tullutkaan. Lyönnit,
kirosanat, pahimmat nuhteet hän olisi ottanut vastaan ja — maksanut
samalla mitalla, ainakin ajatuksissaan — se olisi sentään tuntunut
helpotukselta, kunhan tämä kauhea epävarmuus olisi loppunut — hän ei
päässyt isästä ensinkään selville.
* * * * *
Olav saattoi istua iltaisin Eirikiin tuijottaen — eikä poika tiennyt,
katsoiko isä häneen vai hänen lävitseen seinään, niin kaukainen ja
omituinen hänen katseensa oli. Eirik punastui ja tuli epävarmaksi sen
katseen edessä, jota hän ei ymmärtänyt. Joskus Olav huomasi hänen
levottomuutensa: »Mikä sinua vaivaa, Eirik?» Äänessä oli epäluulon
häivä. Eirik ei osannut vastata. Mutta joskus hän rohkaisi mielensä;
hän alkoi kovaa vauhtia kertoa jostain päivän tapahtumasta, mieluimmin
siitä, miten paljon hän oli saanut aikaan, tai sitten jostain
erikoisesta tapahtumasta — kun hän alkoi kertoa isälle, muuttuikin
kaikki niin paljon suuremmaksi, kuin mitä hän oli alussa tarkoittanut.
Usein kävi niin, että jo aikoja ennen kuin Eirik oli ennättänyt
lopettaakaan, isä ei enää kuunnellut — hän oli jälleen soljunut omiin
aatoksiinsa. Mutta pahinta oli, kun isä veti suunsa hymyyn ja sanoi
hiljaa ja kylmästi: »Ainahan siellä, missä sinä liikut, tapahtuu
suurtöitä.» Tai »kyllä sinä olet aika poika — ei tarvitse muuta kuin
sinulta kysyy, niin sen saa tietää.»
Kuitenkin Eirik yritti isälle kertoessaan sanoa juuri niinkuin asia
oli, eikä yhtään toisin. Mutta kun hän pääsi alkuun, oli se hänelle
kovin vaikeaa — ennenkuin hän huomasikaan, oli hän tullut kertoneeksi
asian niinkuin se olisi voinut olla, tai niinkuin hän ajatteli, että
sen olisi pitänyt olla. Asianlaita oli myös sellainen, että väki
yllytti häntä kertomaan yhtä ja toista huvittavimmalla tavalla. Tosin
he tiesivät, kuten Eirik itsekin, että hän koristeli juttujaan sekä
sarvilla että hampailla, mutta siinä he olivat yksimielisiä, että niin
pitikin olla, eikä kukaan näyttänyt mitenkään huomaavansa, että Eirikin
tapana oli vähän lisäillä asiaan —.
Isä vain oli niin jyrkkä ja ymmärtämätön ja tahtoi aina, että kaikki
piti kerrottaman koristelematta ja tarkasti.
Mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin isän täytyisi myöntää toden
teolla, että Eirik pystyisi johonkin. Siitä Eirik oli aivan varma.
* * * * *
Kyllä Eirik olikin suureksi hyödyksi ikäisekseen sekä maatöissä että
merellä. Voimakas hän ei ollut, hentonen ja heiveröinen vain, mutta hän
oli kestävä ja sitkeä, kun hän vain ei unohtunut omille teilleen ja
jättänyt tekemättä työtänsä. Rengitkin ottivat hänet mielellään töihin
mukaansa — hän oli iloinen ja kiltti niin kauan kuin kukaan ei häntä
ärsyttänyt; silloin hän suuttui. Hänellä oli myöskin kirkas, kaunis
ääni, jolla hän lauleli ja huhuili.
Sinä keväänä puhuivat sekä Tore että Arnketil hänestä isännälle monta
kertaa, kehuivat hänen ahkeruuttaan ja näppäryyttään. Olav nyökäytti,
mutta ei näyttänyt huomaavan pojan jännittynyttä katsetta. Ja miten
Eirik olikaan ponnistellut ja yrittänyt miellyttää ja palvella isäänsä
— vain harvoin oli isä edes huomannut kiittää poikaa. Ja toisinaan
hän ei näkynyt lainkaan huomaavan pojan apua, hän otti vain vastaan
nyökäyttämättä edes päätään.
Silloin Eirikin sisu kuohui. Hän mietti tehdä jotakin sellaista,
mikä suututtaisi isää — silloin hän ainakin huomaisi edes rangaista
häntä. Mutta tilaisuuden tullen hän ei uskaltanutkaan — muutoin hän ei
varmastikaan pääsisi mukaan Englannin-matkalle.
* * * * *
Helluntaista viikko Olav Auduninpoika purjehti Osloon ja kymmenen
päivän kuluttua Rikardinpoikain alus laski Hestvikenin rantaan. Olavin
tavarat oli pian lastattu laivaan, vaikka hän oli ottanut vielä jonkin
verran Skikkjustadin Baard Paalssonin tavaraa, vuotia ja rautaa. Näin
sopimattomaan vuodenaikaan ei Olav ollut saanut kylästäkään mitään
myytävää. Olavin veneet hinasivat aluksen lahdesta, ulomma merelle
päästyä he nostivat purjeen. Oli tyyni, hiljainen kevät-aamu.
Eirik oli ollut laivalla, autellut tavaran lastaamisessa, jutellut
miesten kanssa. Koko aluksessa ei ollut ainoatakaan teljoa tai lautaa,
ei kantta eikä touvinpätkää, joita Eirik ei olisi kosketellut ja
tutkistellut.
Illallisen aikana poika istui vartiovuorella tuijottaen pikku alusta,
joka oli jo häviämäisillään eteläisen taivaanrannan taa.
Hän meni sillalle, irroitti oman veneensä ja souti Härkätunturin
juurelle.
Tunturin kupeella oli pieni, viheriä tasanko ja keskellä sitä muutamia
suuria kivenmöhkäleitä. Suurimman päällä kasvoi kolme kuusta. Eirik
kutsui sitä kuninkaaksi. Kivien väliin saattoi ryömiä. Kuninkaan alla
oli pienoinen luola ja siellä oli hänen kätkönsä.
Härkätunturin tällä sivulla oli yksi ainoa kohta, jonne saattoi laskea
veneellä ja josta pääsi vuorelle halkeamaa myöten kiiveten. Muuten
täytyi soutaa ympäri sen pohjoispuolelle tai painua aivan lahden
pohjukkaan. Ja tasangon reunalta vuori laskeutui aivan äkkijyrkkänä.
Eirik oli ajatellut toisenkin kerran, että jos joku joutuisi vangiksi
täällä ylhäällä, voisi hän heittäytyä mereen, sukeltaa pitkät matkat ja
päästä piiloon, ennenkuin muut pääsisivät polkua myöten veneelleen —.
Mutta tänään hänen mielensä oli niin apea ja raskas, ettei haluttanut
edes sitä ajatella. Hän ryömi luolaansa, otti aarteensa esille, mutta
hän ei tuntenut entistä jännitystä eikä omistajan iloa istuessaan ne
helmassaan. Tänä keväänä ne olivat olleet esillä yhden ainoan kerran
tätä ennen — ja silloin hän oli tarkastellut aarreaittaansa samalla
riemulla kuin muinakin vuosina.
Siellä oli kaksi sorvattua puurasiaa. Pienempään hän keräili kesäisin
pihkaa, mutta nyt siinä oli vain jonkin pikkulinnun munan siruja, hän
oli keräillyt munia niiden tavallisuudesta poikkeavan punervan värin
vuoksi. Toisessa rasiassa oli harvinaisen kalan ruotoja. Se kala oli
monta vuotta sitten tarttunut pyydyksiin, eikä isä, enemmän kuin
muutkaan kalamiehet olleet koskaan sellaista nähneet, ja silloin Olav
käski viskata sen mereen — se oli myrkyllisen näköinen. Eirik näki sen
putoavan vanhan sillan arkkuhirsien väliin. Kun aikuiset olivat menneet
sisään, hän souti takaisin ja otti sen talteen. Oli mahdotonta tietää,
oliko vaarallista ottaa sen ruotoja tai oliko siinä kenties jokin
salattu taika, sen vuoksi hän oli aina pitänyt niitä arvokkaina. Ihan
tähän asti — nyt ne olivat hänenkin mielestään pelkkää roskaa.
Hänellä oli myöskin nahkakukkaro täynnä sileitä ja teräviä piikiviä.
Hän oli löytänyt niitä suuren joukon vuorentöyrämän juurelta jonkin
matkaa ylöspäin Kverndalenin joenrannasta, mutta hän pisti vain
kauneimmat piiloon, ne, jotka muistuttivat nuolen kärkiä. Isä sanoi
niiden olevan oikeita kivinuolia — lappalaiset olivat käyttäneet niitä
pakanuuden aikana, kauan ennenkuin norjalaiset tulivat ja perustivat
Norjan. Mutta Eirik arveli, että niissä saattoi olla jotain — ehkäpä
ne olivat ukonnuolia. Kerran hän oli myös löytänyt sieltä luisen
ongenkoukun siimantynkineen päivineen. Hän oli ajatellut, että sitä hän
kerran vielä käyttää, kun kala ei nyvi ja silloin kaikki ihmettelevät
häntä, joka ihan yksin vetelee kaloja kuormakaupoin. — Mutta nyt oli
onki kadonnut.
Mutta hänen kallein aarteensa oli kuitenkin hevonen. Se oli koverrettu
puun juuresta, eikä sitä oltu paljon vuoltukaan ja se oli tuskin
sanottavasti hänen nyrkkiään suurempi. Eirik ei tiennyt, mistä se oli
kotoisin — hän arveli, että hänellä on ollut se jo siellä, missä hän
lapsena asui ja hän arveli sen tulleen esille kiven alta, jossa asui
menninkäisiä — tämä oli niiltä saatu lahja. Lapsuusleikkinsä hän oli
aikoja sitten jättänyt, hän oli mielestään liian suuri sellaisiin
hommiin. Mutta hevonen oli jotain paljon suurempaa kuin leikki; ja niin
hän säilytti sitä täällä Kuningaskiven alla.
Eirik istui mäellä polviensa varassa hevosta katsellen. Se oli tumma ja
kulunut, toinen takajalka oli lyhyempi, niin että se seisoi kolmella
jalalla ja silmäkin sillä oli vain toisella puolella päätä, jona oli
vähän vuoleskeltu puunpahka. Se oli niin salaperäisen näköinen —.
Hän vei sen matalalle valkoiselle kivelle. Silmät ummessa hän kulki
takaperin kolme kertaa sen ympäri vastapäivän hiljaa hyristen:
Aurinko painuvi merten taa, haaksi rannalla lahoaa
pohjat ja etelät käymme, orhini uljas —
Mutta sitten hän ei viitsinytkään tehdä ristinmerkkiä takaperin
— se oli syntiä ja sitäpaitsi se oli niin tyhmääkin. Ja hänen
mielessään välähti ilkeä aavistus, että koko leikkikin oli aina ollut
tyhmää. Hän ei ollut kylläkään koskaan odottanut, että se muuttuisi
kultasuitsiseksi kupariorhiksi, mutta aina hänestä sentään oli
tuntunut, laulettuaan rumaa taikalaulua sille, että jotain ihmeellistä
kerran tapahtuisi —.
Jørund Rypasta se varmaankin olisi joutavaa leikkiä. Hän oli aina
pelännyt Jørund Rypan keksivän hänet juuri näissä puuhissa. Eihän se
oikeastaan ollut mitenkään mahdollista — Jørundilla oli sukulaisia
kaukana kirkonkylässä ja siellä hän joskus oli vieraisilla, mutta
aivan mahdotonta oli ajatuskin, että hän yht'äkkiä ilmestyisi tänne
Hestvikenin kallioille. Ja sittenkin pelkäsi Eirik, että Jørund joskus
yllättäisi hänet. Hän tajusi, ettei Jørund näkisi tässä kerrassaan
mitään, arvelisi hänen vain leikkivän pikkulasten tavoin — ja siitä hän
oli varma, niin Jørund tekisi, ivaisi ja nauraisi vain häntä. Ja Jørund
oli kuitenkin tutuista ikätovereista ainoa, jota Eirik olisi toivonut
ystäväkseen. — Mutta Jørund oli ollut näillä main vain vuoden päivät,
sitten hänen kotinsa oli maan itäpuolella, Eyjavatnissa.
Eirik istui kädet ristissä polvien ympärillä, leuka polvissa. Hän istui
siten taloa tuijotellen.
Ilta-aurinko valaisi sitä, ja sen alla oleva lahti oli tänään niin
hohtavan kirkas, ettei rannan varjossa voinut erottaa, mikä oli
maata, mikä sen peilikuvaa, mutta sillan alla, ranta-aittojen luona,
seisoi toinen maa päällään vedessä ja syvälle lahden pohjaan hän näki
kuvastuvan kultahohtoisten vuorten ja talon pitkän turvekattorivin
— turpeet auringon haalistamat — sekä niityt ja kaikki kauniit
peltosarat, joissa juuri vilja nousi tasaisena ja kauniina — mutta
alhaalla vuonon pinnalla virranviri välkehti kauniina juovana.
Karjankellojen kilkattelu läheni kaukaa Hesthammerin takaa. Nyt Ragna
huhuili mäellä: karjalauma tuli näkyviin veräjän suussa, metsänrajassa.
Punervien ja kirjavain lehmien jono kulki niitynreunaa.
Pojan mielessä välähti taas pieni, ikävä muisto. Isä oli vähän ennen
Osloon lähtöään lähettänyt hänet asialle Saltvikeniin. Mäellä hän oli
tavannut heidän karjalaumansa ja oli silloin tukkinut lehmänkellon
täyteen sammalta — ei mistään erikoisesta syystä, hänen teki vain
mielensä tehdä juuri niin. Mutta paimen Jon kanteli illalla kotiin
tultuaan isännälle. Ja jälleen tapahtui sama harmittava juttu,
ettei hänen päähänpistonsa saanut isää suuttumaan enemmän kuin
nauramaankaan. Hän oli vain mutissut jotain poikamaisuudesta ja ollut
välinpitämättömän näköinen.
Tuolla Liv meni siltapolkua ylös — hän oli taas ollut aitassa ja
luultavasti Ankin kanssa —. Eirik liikahti rauhattomasti. Hänen
ruumistaan kuumensi ja kihelmöi, häntä hävetti ja tuntui pahalle
—. Vaikkei hän ollutkaan tehnyt mitään pahaa — eihän hän voinut
estää tyttöä kuiskimasta sellaisia asioita, ja häntä sekä suututti
että hävetti tytön yrittäessä tarttua häneen ja likistellessä
häntä pimeässä. Mitä varten hän niin teki, eihän Eirik ollut edes
täysikasvuinen — olihan hänellä aikamiehiäkin yllin kyllin, senkin
ilkiö —.
Mutta hän ei voinut olla ajattelematta sitä, sillä hän oli nähnyt tytön
tavoittelevan isääkin. Ja samassa hänen sielussaan tulvahti sama tuska
kuin saatuaan tietää isästä ja Torhild Bjørnintyttärestä — sama hätä
ja epätoivo, koska hän ei tiennyt, oliko hänellä isään ja Hestvikeniin
täydet oikeudet — kokonainen pahojen, likaisten ajatusten liejuvirta
ja raivoisa viha, niin että hänen poskensa sekä kalpenivat että
punastuivat ajatellessaan hänen vihansa syvyyttä!
Isän päiviä kestävät puuskat, jolloin hän ei virkkanut halaistua sanaa,
kärsivä piirre suun ja ohutluomisten silmien ympärillä — vieläpä se
tapa, jolla hän nousi ruokalevolta työhön mennäkseen — silloin näytti
aina siltä kuin hänen olisi vaikea palauttaa ajatuksiaan jostain kaukaa
— kaikki se täytti pojan mielen epävarmuudella. Hän tajusi elävänsä
lähellä niin suurta tuskaa, että se kerran paljastuttuaan herättäisi
hänessä pelkoa. Ja hän vihasi kaikkea sitä ja raivosi sitä vastaan,
joka teki sen, ettei hän milloinkaan saanut rauhaa eikä hyviä päiviä.
Poika näki myöskin, ettei isä ollut vanha, vaan että hän oli vielä
kaunis mies. Väki pohti julkisesti, kutka neidot tai lesket olisivat
sekä kirkolla että naapurikylissä naimakelpoisia — Olavilla oli
ensimmäisestä vaimostaan ollut siksi vähän iloa, että hän varmaankin
pikimmiten naisi uudelleen.
— Ellei tuo Liv olisi ollut niin inhoittava ja mahdoton, olisi kenties
ollut parempi — hänen kanssaan ei isä kuitenkaan olisi voinut mennä
naimisiin. Moni mies tyytyi pitämään kotonaan jalkavaimoa. Mutta sitten
hän muisti Torhildin aikoja. Ei, isä ei saisi tuoda vierasta naista
Hestvikeniin — hän ei tahtonut, että täällä kulkisi joku avaamassa ja
lukitsemassa ja ruokaa jakelemassa, joku, joka iltaisin makaisi hänen
isänsä vieressä kuiskimassa ja supattamassa, pyytämässä häneltä yhtä
ja neuvottelemassa toista, kantelemassa isälle hänestä ja Ceciliasta
samalla kuin hänen omat kakaransa täyttäisivät talon —.
Tältä paikalta ei Hestvikenin taloista nähnyt juuri muuta kuin
turvekattorivin mäellä vuoren juurella. Varjo kiipesi yhä korkeammalle
mäkeä ylös, mutta päivä paistoi katoille ja sen takana tunturirinteen
halkeamista työntyville lehtipuille; ylhäällä Hevostunturin laella
koreilivat männyt kuparinruskeine runkoineen.
Kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmiinsä. Rakkaus tuolla lepäävään
taloon täytti hänet kuin koti-ikävä ja hänet jättäneen isän kaipuu
valtasi mielen voimakkaasti. Hänen vanhat leikkinsä eivät maistuneet
enää miltään. Eirik joutui niin sen valtaan, että hän painui mäelle
pitkälleen ja itki niin, että kyynelet virtasivat.
Samassa jokin liikkui ja rapisi hänen yläpuolellaan kallion reunalla —
poika ponnahti häpeissään pystyyn. Lammas pisti pensaan takaa mustaa
päätään — sen takana oli valkoisenaan lampaita. Eirik ajoi sen pois —
olipa toki hyvä, ettei ollut ihmisiä. Tai Jørund —.
Hän asteli hitaasti takaisin. Tuossa tuo hevonenkin seisoi, mokoma
leikkikalu! Hän sieppasi sen, juoksi jyrkänteelle ja heitti alas.
Vuoren juurella oli jo siksi pimeää, ettei hän nähnyt minne se meni —
joko se jäi kivien väliin tai putosi mereen. Hän seisoi hetken kuin
naulittuna — nyt se oli tehty! Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan,
hän katui niin että voihki. Hän huusi, juoksi ja riensi melkein kierien
jyrkkää polkua alas luolaan veneensä luo.
Eirik oli vallan poissa suunniltaan, hän sai veneen irti. Oi, minun
täytyy löytää kuparihevoseni. Hän oli niin jännityksissä, että pelkkä
veden hiljainen solina venettä vastaan kiusasi häntä. Niin hiljaa kuin
voi, hän souti ja meloi vuoren juurella tuijottaen jännittyneenä ja
tarkkaavasti pimentoon. Tuolla kulkikin jotain mustaa kivien välissä
veden pinnalla — hän veti sen airolla luokseen — ei, se oli vain
kaarnanpala. Entä tuolla —. Ei, ei —. Huomenna hän haeskelee koko
rannikon, eihän se suuri ole —.
Rakas, pyhä Maria — auta minua löytämään kuparihevoseni —. Ensi
kerralla kun Helga tulee, annan minä hänelle kolme penniäni. Ave Maria,
gratia plena, Dominus tecum —.
— Tuolla se olikin! Aivan veneen toisella puolella, vähän ulompana.
Oli aivan kuin ihme, ettei se ollut joutunut rannalle kiven väliin,
silloin hän ei olisi sitä enää löytänyt. Poika veti syvään henkeään,
pitkään ja onnellisena, pitäessään puuhevostaan märässä kädessään. Hän
ei uskaltanut mennä ylös piilottamaan sitä komeroonsa, oli jo niin
myöhäistä. Hän pisti sen nuttunsa laskoksiin.
Sitten hän tarttui airoihin ja souti rivakasti toiselle rannalle.
Hänen tullessaan sillalle oli siellä hiljaista. Metsässä lauloi
laulurastas. — Eirikin täytyi pysähtyä sitä kuuntelemaan. Sitten hän
kipasi juoksuun pihamäkeä ylös — hän oli niin rajattoman iloinen. Ja
tuon tuostakin hänen täytyi äkkiä pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua.
Pihalla oli hiljaista. Avatessaan tuvan ovea välähti pojan mieleen
— hänen on nukuttava täällä yksinään koko kesä. Olihan hän nukkunut
täällä yksin silloin tällöin isän poissa ollessa, eikä häntä ollut
milloinkaan peloittanut, mutta nyt tuntui kolkolta.
Räppänää ei oltu suljettu. Ruoka oli asetettu hänelle tyhjän laastun
lieden laidalle. Mutta sisään virtailevassa hämärässä näytti kaikki
kovin kaamealta. Eirik riensi sulkemaan kamarin mustaan kitaan vievän
oven. Hän aikoi myös sulkea ulko-oven ennen syömään käymistään, mutta
kynnykselle päästyään hänen täytyi jälleen pysähtyä kuuntelemaan —
kylläpä linnut tänä yönä lauloivatkin!
Niityllä liikkui musta varjo. Eirik vihelsi hiljaa — koira tuli
juosten, mutta pysähtyi matkan päähän, heilutti vähän häntäänsä, mutta
ei uskaltanut tulla lähemmä. Eirik kutsui kutsumistaan — tule, tule
vain Kuningas Ring — mitä sinä olet oikein tehnyt! Rakki oli mitä
viheliäisin pahantekijä: jo kauan sitten oli sen tuomio luettu, mutta
kukaan ei vain tullut ottaneeksi sitä hengiltä.
Vihdoin viimein Kuningas Ring rohkeni pujahtaa ovesta sisään häntä
koipien välissä pökkien päällään pojan kupeisiin. Eirik riensi
sulkemaan, ja kun hän kumartui, oli koira kaataa hänet. Se uikutti
liehitellen ja nuoli kuumalla kielellään hänen kasvojaan.
Lieden reunalla istuen hän söi kylmää puuroa ja hapanta maitoa jakaen
tuulenkuivaaman lihapalansa koiran kanssa. Nyt hänestä alkoi tuntua
hauskalta saada yksin hallita tuvassa koko kesän ajan.
Kuparihevosensa hän kätki vuoteeseen pieluksen alle. Kuningas Ring
hyppäsi myös ylös kietoutuen makaamaan hänen jalkoihinsa.
— Ja kun sitten noita-akka tulee sisälle ja hapuilee ja etsiskelee
pimeässä kristittyä, silloin hän viheltää valkokarhuaan —
Eirik veti polvet vielä korkeammalle koukkuun ja sepitti kaiken
uudelleen alusta alkaen. Eräs mies — ja se mies on ihan kuin hän — on
koko päivän kulkenut suuria aarniometsiä; myöhään illalla hän saapuu
taloon. Se on autio, mutta hän löytää ruokaa ja valmiin vuoteen ja
asettuu levolle. Yöllä hän kuulee kovaa ryskettä ja sisälle tulee
noita-akka — se on niin korkea, että se ulottuu aina katto-orsiin asti,
ja on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja se haistelee ja nuuskii kristityn
verta, hakee ja hamuilee, sillä se aikoo siepata miehen ja paistaa
hänet tulella. Mutta silloin hän viheltääkin koiraansa —.
Uni oli tulemaisillaan ja Eirikin ajatukset sotkeentuivat. Hän yritti
taas alusta — koko päivän aarniometsien läpi, hän ja valkokarhu — ja
sitten tuli noita-akka — ensin he tulivat suurelle tuvalle keskellä
synkkää metsää — hän näkee ihan selvästi pienen aukeaman ja aution
talon —. Silloin uni voittaa sammuttaen kaikki näyt.