Yksi ääni sydänyön hetkenä.
Kellot soivat yön synkeydessä, ja avetusta kirkonovesta tunki leveä
valosäde haudoille, lumelta peitetyille. Kirkossa oli koko seurakunta
kokouneena, jokaisella kynttilä edessä; urut kuuluivat ja koko
seurakunta rupesi veisaamaan virttä.
Urut taukosivat, äänet vaikenivat, ja saarnatuolissa seisova
kirkkoherra alkoi:
"Mitä te teette vähimmälle, sen olette tehneet minulle! Näin sanoo
Herra, ja tämä on juuri nyt myös toteutunut meidän kolkoissa
paikkakunnissa..."
Hän kuvaili sitte kuinka ihminen ei taida itsellensä tehdä jotakuta
enempää tahi suurempaa hyvää, kuin mitä tekee lähimmäisellensä, ja
"koskaan," puhui hän, "koskaan eivät ole ihmisen kasvot enemmän kauniit
ja kirkastetut, kuin sinä hetkenä, jona yksi hyvä työ lähimmäistä
kohtaan on osoitettu."
Hän saneli sitte tämän sydänöisen jumalanpalveluksen merkityksestä. "Te
olette keskeyttäneet ruumiillisen unenne, kokoontuaksenne täällä,
Herran huoneessa; keskeyttäkäätte nyt myöskin sielunne uni ja
valvokaatte ja rukoilkaatte, jotta sielunne silmät avettaisiin!
Valvominen on monta laatua. Tuossa istuu rakkaus murheellisena hädän ja
kärsimisen vuoteella: se on valvominen surulla, mutta jos on rakkaus
oikea, niin löytyy siinä myös toivoa ja lohdutusta. On vielä yksi
valvominen, se on ylöllisyyden ja irstaisuuden valvominen, se on tyhjä,
onhe valvominen; mailma kutsuu senkaltaisen valvomisen huvitukseksi --
se on kuitenkin murheellinen huvitus, ajan päälle turmeleva ruumiin
voimat ja murhaava sielun. Vielä on yksi valvominen, murheellisin
kaikista: se on pahan omantunnon valvominen, koska rikoksenalainen,
herätetty pahalta teoltansa, sekä saarrettu yön ja rikoksen kauheudelta
epäilevänä huutaa: eikö jo päivä? Voi sitä meistä, joka niin
valvoisi!... Onpa vielä yksi muukin valvominen, koska sydän
lapsellisella turvalla käy läpitse yön pimeyden etsimään isää. Totisesti
sanon minä teille! joka niin valvoo, hänelle on päivä tuleva, hän on
kerta näkevä taivaan itsellensä avettuna, hän on näkevä ja lähestyvä
sitä Ijankaikkista, joka istuu armoistuimella, ja hän on kuuleva äänen,
sanovan:
"Käy sisälle sinun Herras iloon,
Käy sisälle hyvä ja uskollinen palvelia!"
"Senkaltaiseen valvomiseen rukoilen minä itselleni ja teille kaikille
valoa ja voimaa ijankaikkiselta Jumalalta. Amen."
* * * * *
Varsinaisen jumalanpalveluksen jälkeen toimitti nyt kirkkoherra
yksinkertaisilla, mutta liikuttavilla sanoilla vihkimyksen Uotin ja
Martinan välillä. Juhlallisesti hartautettu kansa läksi senjälkeen
kirkosta, ja itsekukin meni ääneti ja hiljaa kotiansa.
Koska kuu sitte yhtä hetkeä jälkeen puoliyön tuli näkyviin kirkkaana
taivaalla, pois hajoittava lumipilvet, silloin valaisi se heleällä
valollansa levollisesti makaavan kylän, jonka asujanten sydämet olivat
ravitut taivaallisella mannalla ja tunsivat itsensä onnellisiksi
tehdyiksi...