Jo tulee päivä.
Iloinen oli heräjäminen seuraavaisen päivän aamuna. Jokainen silmä
loisti kirkkaasti ja jokainen huusi toisellensa iloisella äänellä:
"Hyvää päivää!" Ilma oli kaunis ulkona, mutta kauniimpi oli kuitenkin
ilma sisällä sielussa. Tosin paistoikin aurinko kirkkaasti taivaalla
tänäpänä, ja lumelta peitetyt vuoret ja puut kimaltelivat aamuisen
valon säteistä; paras kuitenkin oli se sentään, että jotain vähemmän
muuttelehtavaa löytyi kuin ilma. Yksi lapsi oli pelastettu, ja hänen
vanhempansa, sekä myös äiden ja isän vanhemmat olivat onnelliset, ja
siinä makasi yksi kestipidon ilo, parempi, kuin mikään muu; se oli
kestipito, josta kaikki taisivat nauttia ja kyllä saada. Kuinka hyvin
eikö kirkkoherra ollunna säälinyt tätä kaikkea! Mikä vahinko, että hän
tahtoi jättää seurakuntansa! Senkaltainen arvollinen pappi ja
sielunpaimen olisi ollut pidettävä...
Ylikammarissa Taavetin huoneessa seisoivat Uoti ja Martina vähän
Juosepin vuoteen ääressä. Juoseppi lepäsi vielä, vaikka yksi valonsäde,
niin leveä kuin pienestä akkunasta mahtui, kävi läpitse huoneen ja
valaisi pojan pään ja olkapäät.
"Minä tahdon herättää hänen nyt; kyllä jo aika on siksi," sanoi
Martina.
"Tee minulle se palvelu," vastasi Uoti, "että annat pojan vielä maata
vähän hetken! Niinpä on minunki laitani; koska olen saanut päätetyksi
jonkun vaikean ja raskaan työn, lepäjäisin minä yhtä uinuelemista kolme
vuorokautta. Kuinka koreaksi poika näkyy unessansa! minä en ole koskaan
nähnyt hänen makaavan nukuksissa." Niin puheli Uoti ja Martina katsahti
hänen päällensä ihmetellen.
"Minä tahdon istua siksikun hän heräjää," olivat isän loppusanat, ja
Martina kertoi uudestaan, kuinka Juoseppi toisna yönä oli monta kertaa
huutanut: Eikö jo päivä? Poika käänsihen nyt vuoteellansa levottomasti,
kun äite lausui nämät sanat, ja, heräämättä, ravisti hän itseänsä,
ikään kuin torjuaksensa jotakin pahaa ja harmittavaista. Äite ajatteli
sentään, ettei pojan nyt kauemmin pitänyt makaaman, hän nojasi
sentähden lapsen puoleen ja sanoi leikillisin ja selvin äänin: "Äite,
eikö jo vieläkään päivä? Jo nyt on päivä, Juoseppi! Heräjä! Isäs on
täällä nyt."
Heräävä Juoseppi katsahti ylös ja ympärillensä sanomattomalla
kummastuksella, mutta hetikohta puhkesi hän isoon itkuun ja parkuun,
koska isän jättimäinen varsi nousi seisoalle ahtaassa ja matalassa
kammarissa. Puoleksi ainoasti heränneen lapsen luuloitukselle oli isän
muoto ilmestynyt eriskummaisena unihahmona, ehkäisevänä kuin paksu
pilvi auringon valon ja levittävänä pimeyden huoneesen. Martinan täytyi
rukoilla Uotia jättämään kammarin, ja vastus oli äiden kyllä saada
poikaa rauhoittumaan niin paljon, että taisi hänen vaatettaa. Uoti
viipyi ulkona oven edessä, ja kun kuuli äiden kokevan lohduttaa lasta,
leimahti muisto rikoksestansa läpi hänen sielunsa niinkuin salahma,
mutta katosi yhtä pian jättäen tilan kiukulle sen ylitse, ettei poika
rakastanut ja hyväillyt häntä. "Minä tahdon opettaa kovuudella vielä
tänäpänä, että hänen pitää minussa kunnioittaman isäänsä!" niin puhui
ääni Uotin sydämessä.
Koska Juoseppi astui ulos kammarista, juoksi hän kiiruusti ohi Uotin
alas trapuista.
"Pojan pitää oppiman toista; niin ei sovi kohdella isää," sanoi Uoti
täynnä kiukkua Martinalle. Äite selitti kuitenkin hänelle, kuinka
rakkaana lapsi piti hänen, koska lumessa ja pimeydessä oli mennyt
kohtaamaan häntä; nyt oli tämä taas yksi lapsen isälle tavallinen
ujous. Uotin piti kärsivällisyydellä ja hyvyydellä vetämän lapsen
sydämen puoleensa, ja ei uskovan taitavansa vaatia pojan sydäntä.
"Se on oikein, varsin oikein!" sanoi Uoti mennessänsä alas trapuista
niin raskahin askelein, että koko mökki järkkyi. Siellä alhaalla isossa
kammarissa seisoi seppi äidenisän polven nojalla. Koska Uoti nyt astui
sisään, sanoi hän kohta, voittaaksensa pojan: "Kuuleppas, Juoseppi!
minä tahdon tänäin antaa sinulle jotakin kaunista ja julkista! Sanos
nyt vaan!"
Poika ei vastannut mitään, katseli vaan isää ujoilla silmillä ja
rypitetyillä silmänripseillä. Hän jätti sijansa äidenisän tykönä, vaan
ei mennyt Uotin luoksi, hän meni muutetulla katsannolla silmäilemään
messinkinaulaa, jossa nyt kiikkui yksi kirjoitus lasin ja raamien
välissä. Jo kauaa ennen päivää oli nimittäin Taavetti siihen ripustanut
tyttärensä ehtoollistodistuksen entiselle paikallensa. Yksi valonsäde
lankesi juuri nyt raamatunpaikalle, näin kuuluvalle:
Pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ota sinun krunnuas. Ilm. K. 3:11.
"Nyt on meillä vielä yksi asia," virkkasi Taavetti, "minä olen
unohtanut jotakin. Kirkkoherra sanoi oikein: niitä on päätöksiä ja
aikomuksia, joista ei saa vilpistyä; ja minä olen aikonut jotakin, kuin
pitää täytettämän. Tule tänne, Juoseppi, tule tänne!" Juoseppi havaitsi
kohta, ettei äidenisän ääni kuulunut tavalliselta; kuitenki meni hän
edes ja äidenisä lausui nyt: "Vasten minun käskyäni ja luvattomasti
menit sinä pois eilen illalla, ja jos ei Herra olisi ollut armollinen,
olisit sinä surkeasti hukkunut, ja saattanut meille kaikille
sydämellisen murheen; senkaltaisesta tottelemattomuudesta pitää sinun
saaman kuria," tätä puhuessansa oli hän ulos ottanut vitsan paikaltansa
peilin takaa, ja pieksi auttavaisesti kyllä sillä sitte itkevän
Juosepin. Kohta senjälkeen antoi Taavetti vitsan Uotille, sanoen: "Ota
se! Tästedes on asia sinun käyttää sitä, vaan käytä varovasti ja ei
koskaan vihassa!" Tyttärelle taas, joka näkyi jotenki tyytymättömältä,
lausui ukko varsin hiljaa: "Se oli myöskin sinun hyväkses: kaikki
kylässä tahtovat pilata pois pojan, ja yksi tahtoo vetää häntä sinne,
toinen tänne; mutta nyt pitää hänen muistaman kurituksen, ja ei
seuraaman ensimmäistä, ku tahtoo vietellä häntä kanssansa."
Kaiken tämän alla itki Juoseppi kovin; ilopäivän aamu ei ollut
erinomaisen lupaava hänelle.
Myöskin eräässä toisessa huoneessa, pitäjään paraassa, vuodatti toinen
ihminen kuumia kyyneleitä tänä poutaisena aamuna. Pappilassa istui
piika kyökissä ja itki katkerasti, sillä se kelpo hanhi, joka piti
laitettaman päivällispaistiksi, oli varastettu naulalta kyökin
porstuasta, jossa se oli kiikkunut möyreyntymistä varten kylmässä. Sekä
kirkkoherran että hänen rouvansa täytyi mennä kyökkiin, lohduttamaan
uskollista palkollista -- ja vielä heidän siellä viipyessä, tuli sinne
postintuoja kirjeillä ja sanomilla.
Kirkkoherra läpikatsoi heti virkamääräykset ja löysi mitä etsei! Siinä
seisoi sangen oikein, että yksi nuorempi pappismies oli määrätty
kuninkaalliseen seurakuntaan Salomaassa. Kirjetten seassa taas oli yksi
pispalta meidän kirkkoherralle, kehoituksella etsimään paikkaa
pääkaupungissa.
"Huihai!" virkkasi kirkkoherra, "pääkaupunkiin minä en tahdo suinkaan
muuttaa. En huoli siitä paikasta; minä pysähdän tänne."
Kirkkoherran piika, joka sittemmin meni ravintolaan, ostamaan
päivällispaistia (varastetun hanhen asemeen), vei sinne kaksi sanomaa,
ihmeellisin tavoin yhdistettyä, ikään kuin olisivat olleet
eroittamattomat; nämät uutiset olivat: hanhi, pois varastettu, ja
kirkkoherra, seurakuntaan jäljelle jäädä aikova.
Kellot kutsuivat herran huoneesen; pian astui kirkkoherra ulos
asunnostansa, ja liikutuksella näki hän kylän asujamet,
seisovina kaksinkertaisessa jonossa kirkonovelta pappilaan asti,
kunnioittaaksensa ja kiittääksensä häntä siitä, että tahtoi jäädä
seurakuntaan paikallensa.
Vähä Juoseppi oli vanhempainsa kanssa ja seurasi heitä yhden tuttavan
tyköä toisen tykö. Poika näkyi vähän ihmetteleväiseltä; hän tosin ei
puhunut mitään, vaan pusersi välimiten isän kättä. Tulleet
kirkonovelle, jättivät vanhemmat Juosepin tovereillensa, itse
temppeliin meneväiset. Koska Juoseppi oli hetken leikitellyt
tovereittensa kanssa, kysyi heiltä yksi varsin yhtäkkiä: "Tiedätkös
mikä sinun nimes nyt on?" -- "Juoseppi Pentinpoika, niinkuin
tavallisesti!!" -- "Ei, Juoseppi lumessa sinä nyt olet, ja senpä nimen
suitatki saada kantaa!"
Ehtoolla tänäpänä juotiin ravintolassa monta maljaa kirkkoherran
kunniaksi ja vähälle Juosepille, eikä väsytty kertomasta toinen
toisellensa epälukuisia seikkoja yötisestä retkestä. Oli toinenkin aine
puhuttavana, mutta se oli jo puolipäivän aikaan melkein lopen pakistu;
me tarkoitamme sitä onnettomuutta, kuin oli tapahtunut Heljemyllyllä.
Puolipäivän aikaan oli nimittäin yksi sanoma tullut kylään, ilmoittava
että Heljenukko jo ehtoolla oli kuollut äkkiä, vaikka kuolemaansa ei
huonekunta havainnut ennenkuin aamupuoleen yötä. Heljenukon hurjuus,
tahtoa kilvoitella Pentti Pentinpojan kanssa juomisessa, sanottiin
olleen vienynnä häneltä hengen.
Kukaan ei peljästynyt enemmän äsken mainitusta kuoleman tapauksesta
kuin Anna ompelia. Siitä näkyi muka, että hän taisi enemmän kuin muut
ihmiset: hän taisi toivottaa ihmiset kuoliaaksi! Hän oli muka
toivottanut myrkkyä Heljenukolle kihlauslökärissä! Väristys ilosta ja
ahdistuksesta läpivavahti ompelian koko olennon ajatellessa sitä, että
oli varustettu senkaltaisella ihmeellisellä voimalla.
Anna ei tohtinut mennä ulos; jokainen taisi muka selvästi nähdä hänen
päältänsä, mitä hän oli tehnyt, ja hän katui sitä nyt vilpittömästi,
niin vakaisesti ollut hän ei sitä tarkoittanut. Tästedes kavahdan minä
-- noin lupasi hän itseksensä -- joskuskaan tekemästä mitään
senkaltaista; minä tahdon toivottaa koko mailmalle paljasta hyvää,
myöskin äite Pentinpojalle. Vihdoin rohkeni hän hiipiä Taavetin tupaan
ja Martinalle siellä ylhäällä luhdilla sanoi hän salavitiä: "Minä
pyydän sinua, toimita niin taitavasti, ettei kukaan vaimoista
kielittele minun eileisiä toivotuksiani Heljenukosta. Ihmiset ovat niin
kauheasti taikamaisia ja luulisivat vihdoin, minun voivan enemmän kuin
muiden ihmisten, mutta Jumala varjelkoon minua olemasta ja käymästä
jonakuna semmoisena!" Anna tunsi ainoastansa puoleksi rauhoittuvansa,
koska Martina vakuutti, kenenkään ei ajattelevan mitään senkaltaista ja
mailman ei olevan juuri niin tyhmän, että semmoista luuloa kantaisi.
Tässä ajatteli Anna itseksensä: "Sinä olet sentään hyvin tyhmä,
Martina! mutta, Jumalan kiitos! minä tiedän kuinka on asiain laita
mailmassa."
Myöhemmä päivää, kun Annan tykö tuli muutamia naapurivaimoja, vakuutti
hän heille: "Minä toivotan hyvää koko mailmalle, ja kukaan ei taida
sitä tehdä korkeammassa mitassa kuin minä. Minä toivotan kaikille ja
itsekullenki kaikkea mahdollista hyvää, ketään eroittamatta."
Tosin ei ymmärretty, mitä ompelia tällä tarkoitti; mutta kuitenki
todistivat he kaikki, että on aina osottainnut hyväksi ja
hyväntahtoiseksi kaikille ihmisille.
"No! tiedättekös mitä minä sanon?" lausui ompelia, loistavin silmin,
"minä en sano muuta kuin pappila ja Myllärin Elsa. Ajatelkaatte mitä
minä nyt olen sanonut teille; minä en sano sen enempää!"
Kohta kun sanoma Heljenukon kuolemasta tuli julki, meni kirkkoherra
rouvinensa myllytaloon. Tämän etsikon tarkoitus oli erinomattain,
tarjota Elsalle kotoa pappilassa. Tarjomuksen otti hän ilolla vastaan,
sitä paremmin kuin äitepuoli kuoleman tapauksen kautta oli muuttunut
oikeaksi hurjaksi. Eikä tämä ollutkaan ihmeellistä, sillä hänen
miehensä kuolema oli vetänyt leveän piirun ylitse hänen viekasten
laskujensa; hän sai tyytyä vähäiseen osaan irtaimesta tavarasta; mutta
jättää enemmän osan ja itse talon Elsalle. Muutettu tila tuli hänelle
myös niin sietämättömäksi, että hän vähän ajan perästä miehen
maahanpaniaisten jälkeen muutti pois paikkakunnasta, koskaan enään
sinne palataksensa.
Myllärin Elsa vietti koko suruvuotensa pappilassa, ja kirkkoherran ja
hänen rouvansa seurassa vauristui hän sangen säädylliseksi ja
otolliseksi naisihmiseksi.
Heljentalo seisoi autiomena kaiken talven; suven kuluessa toimitettiin
siellä paljon parannuksia ja kaunistuksia, kirkkoherran suoverin, herr
Edvardin, peräänkatsomuksella, ja kun syksy tuli, muutti viimemainittu
sinne nuoren aviopuolisonsa, entisen Myllärin Elsan kanssa.
Annalla oli koko talvi ja kevät ollut paljon tekemistä ja neulomista
pappilassa. Ompelia olisi tästä ja kotoelämästä pappilassa taitanut
yhtä ja toista kertoa; vaan hän ei tehnyt sitä. Heljenukon kuolemasta
saakka oli Anna tullut erinomaisen äänettömäksi ja varovaiseksi
puheissansa. Ainoa paikka, missä hän osoittihen entisen Annan
kaltaiseksi, oli Siltala. Tätä ihmettelee kukatiesi halullinen lukia,
ei unohtanut vanhaa äite Pentinpoikaa ja hänen tylyä sisuansa; mutta
viimemainittua ei ollut enään! Jo ennenkuin se lumi ennätti sulamaan,
johon Juoseppi eksyi, oli hänen katkera vastustajansa siirtynyt pois
ajasta. Vaikka ei ollut sitä hoksaavanansa ja ulkonaisesti helpoittanut
viimeisiinkään samasta entisestä kopeasta mahdistansa, tunsi äite
Pentinpoika kuitenki mahtinsa sisällisesti särkyneeksi. Kauhea muisto
siitä, että oli sadatellut Heljenukon kuollutta ruumista, noudatti
häntä lakkaamatta, ja toisaalta taitanut ei hillimätön sisunsa sulattaa
Martinan voittoa.
Anna menestyi niin muodoin Siltalassa; eikä ollutkaan ihmeellistä,
sillä niinkuin itse isopykinki oli muuttanut värinsä tulipunasesta
vehreäksi, niin oli siellä sisälläki muuttunut kaikki paremmaksi. Ukko
Pentti oli niin helppo isänsiä, kuin joskus taidettiin toivoa, ja Uoti
oli ymmärtäväisen vaimonsa seurassa kadottanut paljon entisestä
raakuudestansa, menettämättä sentähden mitään omituisesta
väkevyydestänsä. Annalle lausui Uoti useammin kuin kerran: "Katsos,
rakas Martina, se on jotakin se, ku kelpaa!"
Juoseppi sai vuosia kuluen, useita siskoja, kuitenki piti hänen äite
"kultapoikanansa", niinkuin ei Uotikaan konsa unohtanut, kuinka lapsi
oli kuolemaa pelkäämättä käynyt häntä kohtaamaan.
Talvisaikaan asui Juoseppi äidenisän tykönä, ollaksensa lähempänä
koulua, ja etsei silloin vapaina hetkinä vanhaa ystäväänsä Lauri
Pietarinpoikaa. Viimemainittu taidettiin sanoa vaihettaneen kohtaa
Taavetin kanssa; sillä nyt oli se hän, joka ei väsynyt kaikille ja
itsekullenkin ylistämästä Juoseppia. Hänen tavallinen lauseensa oli:
"että lapsesta, joka eläessänsä on nähnyt jotakin niin erinomaista,
täytyy myös tulla yksi erinomainen ihminen."
Koska ompelia Anna kuuli Laurin tainkaltaiset sanat, vastasi hän
tavallisesti: "Älä millään muotoa ennustele, siten kartuttaa ihminen
päällensä suuren edesvastauksen. Minä tiedän melkein, mikä siitä
lapsesta tullee, mutta en sano!"