Lapsen tähden.
Kirkkoherralle ja hänen rouvallensa oli viimekuluneen vuorokauden yö,
niinkuin edellisenki tullut päiväksi muutetuksi. Ehkä kirkkoherra ei
tahtonut sallia soittamista isolla kellolla, oli hänellä kuitenki
sydämellinen tuntoisuus, ja vaikka ei taidettu nähdä sitä hänen
päältänsä, odotti hän yhtä levottomasti peräänetsimisen loppua, kuin
joku toinenki. Vihdoin, kauvan viivyttyä, oli joukko takaisin palannut;
tieltä ulkoa kuului sekaisia ääniä ynnä torventyyttäyksiä, ja kohta
sisään astui kirkkoherran suoverikin, herr Edvardi.
Viimemainittu kertoi kuinka Juoseppi oli löytty Heljemyllyltä.
Himarruksella ylisti hän sitte rehellisiä kylämiehiä. "Näillä
miehillä," sanoi hän, "ei ole enempää kuin heidän henkensä ja terveet
jäsenensä, joilla täytyvät ansaita leipänsä, ja kuitenkin ovat he,
epävakuudella, kuin jostakusta välttämättömyydestä, vuovanneet ja
vaaraan antaneet tämän kaikkensa pelastaakseen yhtä kadonnutta lasta!
Sepä, jos mikään, osoittaa sydämen löytyvän näissä ihmisissä -- ja minä
en ollenkaan ihmettele sitä, rakkain suoveri, että sinun on raskas ja
vaikea, jaa, melkein mahdoton luopua heistä."
Kirkkoherra kuunteli tätä kaikkea, sanaakaan lausumatta, oliko
suostumisesta eli vastustamisesta; rouva sen sijaan kysyi nopeasti:
"Niinmuodoin on Myllärin-Elsa kaiketi luopunut tahtomasta Uotia?
Jumalan kiitos olkoon! Tytöllä on hellä ja hyvä sydän, ja minä toivon,
hänen käy pian kyllä hyvin mailmassa. Miksi ette ottaneet häntä
kanssanne kylään? Ah, jos olisitte tuoneet hänen ynnä, tänne meille,
Edvardi! Tyttö parka tarvitsee nyt suojelusta ja pelastusta, isänsä,
ilkeän äitepuolensa ja häijyn äite Pentinpojan suhteen."
Edvardi veti hiljaisen huokauksen, vaan ei vastannut mitään sisären
puheesen; sen sijaan virkkasi kirkkoherra: "Olkaatte rauhoitetut Elsan
suhteen! Hän on sydäntervettä luontoa; muuten ei taideta vältyttää
joltakulta ihmiseltä hänen töidensä seurauksia, olkoot hyviä eli
pahoja. Jolla on voimia vaikuttaa, hänellä täytyy olla ja on useinki
voimia kantaa töidensä seuraukset."
Edvardi näkyi rauhoittuvan tästä, kuitenkin hehkuivat hänen poskensa,
koska sisar silitteli hänen päätänsä. Sivistyneen naisen
kunnollisuudella sanoi kirkkoherran rouva: "Hyvä Edvardi, sinä olet
väsyksissä, ja minä kehoitan sinua kohta menemään levolle. Itse tulen
vähän hetken perästä ja tuon sinulle lämmintä teetä."
Edvardi oli iloinen saada etääntyä ja kiitti sydämessänsä sisärtä,
hänen hellätuntoisuudestansa, samassa kun iloitsi, saada niin pian
sisärelle jakaa osan sydämensä salaudesta.
Ovi oli tuskin kerjinnyt kiini Edvardin perään, kuin ulkoa porstuasta
kuului naputus. Kirkkoherran rouva huusi kohta: "Tule sisään!" kuitenki
viivyteltiin ulkona. -- Viimein sisään astuivat Pentti Pentinpoika,
Kello-Taavetti ja hänen vaimonsa, ja heidän perässänsä Uoti ja Martina.
"Herr kirkkoherra," lausui Kello-Taavetti, "Jumala on ihmeellisesti
auttanut meitä; olkaatte nyt, kunnian herr kirkkoherra, myös niin hyvä
että autatte mitä vielä puuttuu, jotta kaikki kävisi järjestykseen ja
tulisi oikealle kannalle!"
"Mitä te pyydätte minulta?" kysyi kirkkoherra.
"Puhu sinä!" sanoi Taavetti Pentille, vetäytyvä takapuolelle.
"Minä ajattelen," alkoi Pentti, pyyhkäisevä vielä kerran paljasta
päälakeansa, ikään kuin olisi vielä yksi lakki kohteliaisuuden tähden
ollut pois otettava -- "minä ajattelen, jaa, minä tahtoisin sanoa,
ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että kunnian herr kirkkoherra
antaa minun Uotini ja Martinan toinen toisellensa."
"Ah, sepä nyt jalosti!" lausui kirkkoherran rouva, ja Uoti astui edes
Martina kädessä ja sanoi: "kunnian herr kirkkoherra, me rukoilemme sitä
nöyrästi."
"Me rukoilemme sitä nöyrästi!" kertoi Martina matalalla äänellä.
"Kärsivällisyyttä, odottakaatte vähän!" sanoi kirkkoherra, "yljän ja
morsiamen pitää käydä minun kanssani kammariin." Hän meni nyt edellä,
ja ne kaksi muuta seurasivat.
"Istukaatte!" sanoi hän siellä sisällä. Koska olivat istuneet, alkoi
hän taas puhumaan: "Kuule'pas, Uoti! uskotkos kukatiesi sentähden, että
olet rikkahin paikkakunnassa, taitavas kaikki ostaa rahalla, myöskin
syntein anteeksi saamisen? Uoti, Uoti! se ihmeellinen ruumiinvoima,
jolla Herra on sinun varustanut, on tehnyt sinun ylpeäksi, ja tässä
sinun röyhkeydessäs olet sinä unohtanut hänen lakinsa, joka sinun on
niin ylönpalttisesti varustanut ja lahjoittanut. Tuletko tänne samalla
röyhkeydellä, samalla ylpeydellä, samalla unohduksella Herrasta? Käänny
sitte takaisin! minä en taida auttaa sinua!..." Kirkkoherra keskeytti
tässä puheensa, ja Uoti vastasi: "Kukaan ihminen mailmassa ei tunne
minua, ei isäni, ei äiteni, ainoasti tämä Martina tuntee minun. -- Te,
kunnian herr kirkkoherra, tunnette tosin myös minun, vaan ette oikein.
Tosi on, kuin kunnian herr kirkkoherra äsken sanoi, että minä olen
ollut röyhkeä ja raivo veitikka, joka kernaasti olisin hakannut kaikki,
mitä tielläni on seisonut, pieneksi kuin kryynit. Tosi on myös, Jumala
paratkoon! etten ole vielä saanut lopen pohtia tästä rajusta veitikasta
sisälläni; mutta hän alkaa jo kuitenki lannistua ja Herran avulla,
teidän avullanne, Martinani kanssa ... minä ... minä..."
Uotin kasvot nytkähtivät kovin ja liikutus ylitsevoitti sen väkevän
miehen.
Kirkkoherra lausui nyt: "Laki sanoo: että pitää kuulutus tapahtua
kolmena sunnuntaina perätyksin."
"Ah, sanokaatte, mitä tekemäni pitää, että se nyt tapahtuisi yhdellä
kertaa. Kunnian herr kirkkoherra ei suinkaan taida eteensä asettaa,
miten asia on minua kivistellyt ytimiin asti, lapsen tähden. Ah,
olkaatte kanssakärsivällinen meille!"
"Ah, kunnian herr kirkkoherra!" rukoili Martina, "emmekö me jo kauan
kyllä ole rangaistut? emmekö kyllä kauan ole kärsineet?"
"Ei niin. Sinä olet tosiaan käyttäinnyt hyvin tällä sinulle raskaalla
ajalla, mutta niinpä myös on syntis ollut raskas. Ei se saa tapahtua,
että ne, jotka ovat ylitse käyneet Herran lain, nyt lisäksi tallaisivat
meidän kirkolliset asetukset jalkainsa alle. Minä en tahdo sitä myöten
antaa!"
"No, josko se on varsin mahdotonta, niin saamma me Jumalan nimessä
odottaa," sanoi Uoti. Martina taas ei taitanut itkulta virkata
sanaakaan.
Kirkkoherra antoi murheellisten istua vähän hetken ja rauhoittua, sitte
sanoi hän: "Tulkaatte nyt minun kanssani ulos toisten tykö saliin."
"Onko kaikki suora?" kysyi kirkkoherran rouva hyvätahtoisuudella.
Uoti ja Martina pudistivat päätänsä; ukko Pentti astui nyt edes ja
kysyi: "Kunnian herr kirkkoherra, onko se kuulutuksen tähden?"
"On, on!" vastasi Uoti.
"No, jos ei muuta ole," sanoi Pentti rynnästellen, "niin maksan minä
kernaasti sakot, ehkä kuinka suuret olisivat."
"Kuule'pas Pentti!" vastasi kirkkoherra vakaisesti, "joka on rikas, hän
uskoo taitavansa suorittaa ja silitellä kaikki rahoillansa; mutta ei se
niin ole. Minä tahdon sanoa, Pentti, paljon olevan, mitä Pentti ei
kymmenellä hevoisellansa taitaisi saada liikahtamaan. -- Vielä yksi
asia: onko vaimonne antanut luvan kihlaukseen ja naimiseen?"
"Lauri sanoi niin," virkkasi Edvardi, "kutsuttakoon Lauri Pietarinpoika
tänne!"
Uoti kiiruhti heti matkaan ja palasi pian takaisin Laurin kanssa.
Koska kirkkoherra kysyi jos äite Pentinpoika oikein on antanut
suostumuksensa, rupesi Lauri vapisemaan ja vastasi: "Ei! minä vaan
viettelin; ei hän ole!"
"Hyvä, ettäs puhut totuutta," vastasi kirkkoherra, "kuitenki tahdon
minä itse, äite Pentinpojan suostumuksettakin, ottaa sen omantuntoni
päälle että vihin teidät. Mutta nyt täydyn minä sanoa teille jotakin:
minä myönnyn -- en sinun uhallas, väkevä Uoti! en myöskään osoitetun
katumukses tähden, ehkä toivon sen olevan pysyväisen; enkä minä myönny
myöskään sinun röyhäilemises tähden sakkojen maksamisesta, isä Pentti;
vaan se on yksin ja ainoasti..."
"Vähän Juosepin tähden," taitanut ei kirkkoherran rouva olla väliin
sanomatta; "vähän Juosepin tähden sinä myönnyt. Mitä ajattelisi lapsi,
viisas ja utelias, siitä, että vanhempansa nyt vasta kuulutettaisiin?
Paljon pahentavaista saisi poika kentiesi kuulla siitä muilta lapsilta.
Ja kuka tietää, ettei myrkyllinen pisara senkautta lankeisi hänen
sieluunsa. Kuka tietää, mitkä onnettomat seuraukset se vaikuttaisi
tuleviin aikoihin?"
"Niin se on!" vakuutti kirkkoherra, "lapsi makaa nyt kahtalaisin
suhdin, eikä vielä ymmärrä mailman koukkuteitä ja sekaisia kohtia.
Lapsi kävi kuitenki turvallisesti kuolemaa vastaan, kohdataksensa yhtä
isää, joka kaikin väkinensä oli heikko raukka, niinkuin isänisäkin on
ollut heikko mies, löyhä vaimonsa ilkeydelle ja kopea rikkaudestansa.
Ainoasti Jumalan kunnioituksesta, joka pelasti lapsen kuolemasta ja
tämän lapsen tähden, jonka Herra pelasti sen lujan uskon vuoksi --
tahdon minä myöntyä ja yhteenvihkiä teidät, vielä tänä yönä!"
Martina juoksi edes, lankesi kirkkoherran eteen ja suuteli hänen
käsiänsä ilokyyneleillä. Uoti olisi nähden kernaasti tehnyt samalla
muotoa, mutta niin pitkälle kuin polville lankeemiseen ollut hän ei
vielä pääsnyt; hän laski kätensä raskaasti Martinan hartioille, ikään
kuin kehoittaaksensa tekemään sitä kaksinkertaisessa mitassa, jotta se
tapahtuisi hänenkin asemestansa ja sijastansa.
Vaiti-olo hallitsi nyt salissa. Vähän hetken perästä sanoi kirkkoherra:
"kirkossa me näemme taas toinen toisemme!" Vieraat läksivät nyt pois,
ja yön hiljaisuus tuli taas pappilaan. Mutta siellä alhaalla kylässä
oli virkeys; ja ennenkuin Uoti Martinan, isänsä, appensa ja Laurin
kanssa oli ennättänyt kylän ison kadun alkupäähän, meni sanoma jo
heidän edellänsä kuin kulovalkea: "Uoti ja Martina vihitään vielä tänä
yönä. Anna on niin kuullut."