Suurta pienessä tuvassa.
"Yhden asian olin unohtamaisillani sanoa teille: Heljenukko...", niin
puhui Anna, koska hän äkkiä keskeytettiin huudolta ulkoa...
"Hän on löytty; me olemme löytäneet Juosepin. Hurraa!"
Kaikki vaimot sisältä juoksahtivat ulos ja kysyivät: "Kukaan ei ole
kaiketi saanut vahinkoa, eli tärvellyt itseänsä?"
"Ei!" kuului vastaus; "kaikki olemme hyvin vahingotta."
Yksi vaimoista pysähti kuitenki kaiken tämän alla sisään, ja se oli
ompelia Anna. Hän istui häirähtämättä paikallansa, sioitti ainoasti
jalkansa lujemmin pallille, joka nyt rupesi huiskumaan monista ja
raskaista askelista, kuin permannolla nyt käveltiin. Sitä visummin
varustaakseen sijaansa, otti Anna salaa yhden näpillisen nuuskaa -- ja
nyt oli hän sonnustettu sekä näkemään että kuultelemaan ja kyselemään.
"Perästäki löysimme hänen, kuules!" huusi Lauri muiden edellä sisään
rynkäävä.
"Ja minun jakkuni, jota olen ommellut, on myös valmis," lausui Anna,
vasten kaikkea kainouttansa täysin vakuutettu siitä, että hän
väsymättömällä neulomisellansa oli pitänyt pojan hengissä. Koska
yksinkertainen Lauri kuitenkaan ei näkynyt hoksaavan tätä, kysyi hän:
"Mistä te pojan löysitte?"
"Heljemyllyltä."
"No niin, sitä ei olisi minun oikein tarvinnutkaan kysyä," vakuutti
Anna, katsoessaan ympärillensä, levollisella luottamuksella. "Minä
tiesin missä hän oli; minä olen muka maininnut tienki, jota hän on
kulkenut: juuri koska huuto kuului täältä ulkoa, lausuin minä sanan
Heljenukko. -- Kaikki vaimot täällä sisällä taitavat sen todistaa."
Paras asia kaikista oli, Annan mielestä, se ihmeellinen lahja, jolla
hän uskoi itsensä varustetuksi -- lahja nähdä missä hän ei itse
ruumiillisesti ollut saapuilla. Niinmuodoin koska kaikki olivat sisään
tulleet, ja Martina ilosta pusersi ja taputti Annaa, sanoi tämä: "Minä
tiesin sen ennen, minä sanoin sen ennen, Heljemyllyssä poika on!
Samana minuutina, kuin Lauri tänne sisään rynkäsi, mainitsin minä
sanan: Heljenukko -- ja nyt aavistan minä että sinä saat Uotis!"
"Jaa, niin se on! tuolla tulee hän!" huusi Martina iloisesti.
Anna katsoi kainosti maahan päin; hän ei tahtonut olla taitavanansa
aavistaa ja ennustaa, siinä oli kyllä hänen mielestänsä, että hän itse
oli siitä vakuutettu. Hän ei enempää osoittanut mitään viittausta
ihmeellisestä lahjastansa; nyökkäsi ainoasti kaikille ja jokaiselle,
jolla oli jotakin juteltavaa. Hänen päänsä kumarrus ja silmäpeittonsa
merkitsivät kaikki, hänen itse mielestänsä kumminkin, että mitä te
taitaisitte jutella minulle, sen olen minä nähnyt ja tietänyt ennen, ja
mikään ei tästä kaikesta kummastuta minua.
"Tiedättekös," sanoi Juoseppi, juosten Annan tykö, "minulla on nyt
yksi, kaksi, kolme isää; tuossa he ovat kaikin kolmin!"
"Se on hyvä, mutta nyt pitää Juosepin menemän maata," käski äidenisä.
"Martina, mene ja pane poika maata!" Kääntynyt vaimonsa puoleen, huusi
hän hänelle korvaan: "Jumalan kiitos, että kaikin taas olemme kotona!"
Ämmä nyökkäsi lempeästi. "Mutta kuules, isä, onko siellä satanut
heiniä?" kysyi hän heti senjälkeen, nykiessään ukon valkeasta parrasta
pois muutamia heinän korsia. Kaikki nauroivat nyt sitä, ja ämmä kuuro
seisoi myös itse siinä suu hymyssä sekä käänsihen ympäri katsellaksensa
vieraita. Nähtyänsä Pentin ukon, antoi hän hänelle kättä ja sanoi:
"Istukaa, istukaa sitte!"
Uoti astui nyt ämmän tykö, antoi hänelle kättä ja huusi korvaansa
ukkoisenäänellä: "Jumalan rauha anopille!"
Ämmä nytkähti takaisin, ikään kuin kelpo nyhjäyksen saanut. "Minä
kuulen kaikki; en ole niin kuuro sentään." sanova tämän, meni ämmä
istumaan tavalliselle sijallensa liedellä, jota hän aina sitte eräällä
arkuudella katseli Pentinpoikia kookkaita ja heidän jättisuuria
koiriansa. Taavetin matalaan tupaan ei olisi mahtunutkaan monta
senkaltaista vierasta.
Vähä Juoseppi oli nyt sitä vastaan käynyt palaksi aikaa istumaan Pentti
Pentinpojan polvelle. Hyväellen sanoi hän ukolle: "Lahjoittakaatte
minulle iso susikoiranne; minä tahtoisin sen saada." -- "No niin, ota
se sitte," sanoi ukko leppeästi. "Sinä olet minun; kuules," virkkasi
poika, juosten silittelemään koiraa. Tämä ei kuitenkaan ollut taanansa
siitä, vaan meni ja laski kuononsa entisen isäntänsä polvelle.
Taavetti, vähän kateillaan siitä hyvätahtoisesta mielyttelemisestä,
kuin Juoseppi osoitti Pentille, sanoi nyt eräällä kärsimättömyydellä
vaimollensa: "Etkö tahdo sitte ottaa poikaa pois täältä ja viedä häntä
maata?" Talutettu siis äidenäideltä täytyi nyt Juosepin jättää huoneen.
Tuskin oli ovi suljettu heidän molempain peräänsä, ennenkuin Anna esiin
astui ja kaikkien ihmettelemiseksi lausui vakaalla äänellä: "Nyt,
Martina, pitää sinun pukeuta morsiameksi! Tule, minä puetan sinun, sen
olen minä luvannutkin. Te Pentinpojat, jos olette oikeat miehet,
toimittakaatte niin, että vihkimys tapahtuu vielä tänä yönä!
Minkätähden tirkistelette minua niin ihmettelevillä silmillä? Menkäätte
kirkkoherran tykö, ja jos oikein asian ajatte, niin myöntyypi hän
kyllä. Tule, Martina, minä tahdon puettaa sinun nyt. Se olisi kovin
surkea sinulle, käydä sydänpäivänä ja peitellä kasvoja; olet tosin
kyllä jo kauan ilmanki sekä nähnyt harmia että saanut hävetä. Tule!"
Vaiti oleva hämmästys oli vallannut jokaisen, vaan Anna ei ollut
millänsäkään; hän veti Martinaa kanssansa kammariin. Vähän hetken
perästä tuli Martina takaisin, yksinkertaisesti puettuna. Uoti astui
nyt edes ja osoitti hänelle jotakin, kuin kantoi hyvin käärittynä ja
erinäisellä nauhalla kiinitettynä rahakukkarossansa. Sitte kääntyi hän
huoneessa ja sanoi iloisesti: "Rakas isä ja te rakas appe, nyt on
kaikki oikein asia. Tulkaatte kanssani kirkkoherran tykö! Vielä tänä
vuorokautena täytyy hänen antaa meidät toinen toisellemme!"
"Ei se käy laatuun," virkkasi Pentti.
"Täytyyhän koettaa," vastasi Uoti.
"Vielä olisi asia," lausui Taavetti vakaisesti, "koska joku
ilmoittaaksen kuulutukselle, täytyy hänen taitaa katekismuksensa,
etenki kymmenet käskyt. Taidatko sinä lukea ne ulkoa minulle, Uoti? Et
taida. Sinä vaikenet? No, katso tässä, ota poikas katekimus, mene
kammariin ja lue ylitse ne kymmenet käskyt."
"Minä tahdon auttaa sinua," sanoi Martina, ja nyt meni hän Uotin kanssa
kammariin.
Työ oli raskasta. Uoti tavasi ja luki niin, että isot hikipisarat
herneilivät otsallansa, mutta sentään ei taitanut hän saada käskyjä
yksinkertaisia päähänsä, sekautuva erinomattain niiden keskinäisessä
järjestyksessä. Hän tunsi sydämensä myöski syvältä liikutetuksi, koska
hän yön hiljaisuudessa luki Jumalan kaikkivaltiaan ijankaikkista lakia,
jota hän ei paljon ollut ajatellut aina hamasta lapsuudestansa ja
koulunajasta.
"Taitaako meidän Juoseppi ne kymmenet käskyt ulkoa?" kysyi Uoti
nöyrällä äänellä Martinalta.
"Taitaa tosiin, sanasta sanaan."
Anna pelasti nyt Uotin murheellisen; hän tuli kammariin ja sanoi:
"Älkäätte nyt kauemmin viivytelkö sen kanssa! Jos et taida kymmeniä
käskyjä, niin käypi laatuun luvata kirkkoherralle, että luet ne
perästäki päin."
"Jaa, niinpä se on!" vahvisti Uoti iloisempana, kuin jos ompelia olisi
nostanut pois hänen olkapäiltänsä taakan raskahimman.
Nyt palasivat he taas kaikin kolmin isoon kammariin.
Taavetin vaimo, ukoltansa sillä välillä saanut tiedon hankkeista, kysyi
nyt, kun kaikki olivat lähtemisissä: "Pitääkö minun jäämän kotia,
katsomaan Juoseppia? Minä tahtoisin kuitenkin olla kernaasti läsnä, kun
Martinani vihitään."
"Anna kukatiesi on hyvä ja jää kotia pojan tykö?" lausui Taavetti.
"Ei, minä en ole niin hyvä," vastasi Anna, haavoitetulla arvoisuudella.
"Minä olen luvannut olla läsnä Martinan vihkimisessä, ja en taida olla
sieltä pois, jos tahtoisinkin."
Onneksi tuli nyt sisään kaikkien auttaja tarpeessa, Lauri
Pietarinpoika, koreasti vaatetettu vihkimisessä aivoitussa läsnä
ollaksensa. Martina sanoi heti hänelle: "Orpana, joka on aina ollut
hyvä minulle ja Juosepille, mielistyy, luulen, jäämään pojan tykö;
muuten ei taida äite tulla ynnä kirkkoon; jonkun täytyy jäädä pojan
luoksi."
"Jaa, koska niin on, niin pysähdän minä lapsen tykö," sanoi Lauri, ja
nyt läksivät muut matkalle pappilaan.
Tulleet sinne astuivat toiset sisään kirkkoherran tykö saliin, mutta
Anna meni kyökkiin, jossa hän pian sai neitsyen, kummankin hyvin
ymmärretyksi eduksi, aukaisemaan vähäisen akkunaa saliin päin.