Maataan ja valvotaan Heljemyllyllä.
Kummaltaki vanhemmalta -- heti kun mäen päältä näkivät kynttilät
Heljemyllystä -- oli Lauri lähetetty tiedustamaan mitä siellä tapahtui.
Uotin ja Martinan piti sen aikaa odottaman.
Lauri palasi pian, vaan ei löytänyt niitä molempia paikalta, johon oli
jättänyt heidät. "Minä uskon olevan kuin kaikki tyyni olisi noiduttu
tänäpänä," pakasi Lauri, käydessänsä ympäri, etsien kaikilta tahoilta.
Uotilla ja Martinalla oli varsin toista tehtävää: he olivat jahtaamassa
niitä kolmea enkeliä. Uoti oli väkevällä äänellä huutanut heitä
seisahtumaan, kun tulivat tietä edespäin. Pojut, peljästyneet ukkosen
äänestä, eivät luonnollisesti pysähtäneet, vaan juoksivat minkä
jaksoivat.
Saaden kipenän toivoa, lausui Martina Uotille: "Saatpas nähdä, että
Juoseppi on mennyt niiden laulavien poikain kanssa!" Uoti ei tarvinnut
kuulla muuta, ennenkuin hän painavin askelein juosta luntusti
pakenevien perässä. Juurikun karhujahti oli onnistunut ja Uoti aikoi
kuulustella yhtä niistä kolmesta enkelistä, edesastui Lauri,
kähiseväisesti lausuva, jotta tuskin tajuttiin: "Hän on siellä! hän on
siellä!"
"Kuka on siellä!"
"Juoseppi toki!" vastasi Lauri kähisten.
"Missä? missä? missä sitte?" kysyi Martina, luoksi juokseva. "Missä?"
kertoi hän kärsimättömästi, "sano Jumalan tähden, onko hän elävä eli
kuollut?"
"Hän istuu siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja juo lökäriä!"
"Minun Juoseppini! Juoseppi!" huusi Martina suurimmalla ilolla, ja
juoksi hetikohta niin nopeasti alas mäkeä, että Uoti vaivoin taisi
seurata. Pian lensi hän ylös portaita pytinkiin, tempasi oven auki
väkiväellä, ja huusi: "Juoseppi! Juoseppi! missä siis on Juoseppini?"
"Laita itses hiiteen Juoseppines!" rämäsi yksi tyly vaimoääni.
Martina oli tuskin kuullut ja tuntenut tämän äänen, ennenkuin hän --
äsken niin väkevä ja iloinen -- hermotonna kaatui permantoon. Uoti,
ehkä seisova Martinan takana, hämmästyi tätä niin, ettei hän
kokenutkaan estää lankeemista. "Äite! äite!" oli ainoa sana kuin sai
pakastuksi. "Mene!" kuiskasi saapuille rientävä Elsa Uotille, "mene
sinä, minä autan Martinaa. Anna minulle kuitenkin ensin vähä lökäristä
tuolta, minä koetan kastella sillä hänen huuliansa! Tuo minulle sitte
vähän lunta, pannakseni hänen ohimuksillensa!"
"Haha!" nauroi pahanelkisesti äite Pentinpoika. "Koko mailma on
hullupäinen, vaan en minä. Menkööt he niin pyörryksiin kaikki --
viimeinen sanani on kuitenkin: ei, ei ja taas ei!"
Ukko Pentti, vastaamatta tähän puheesen, meni sen sijaan Martinan
tykö ja sanoi ystävällisesti: "Kuules, Martina! ole nyt hyvä ja
ymmärtäväinen ja koeta muuttaa itses! Niin-jaa! nouse ylös ja kuule
mitä minä sanon sinulle! Juoseppi on nukkununna makaava tuolla alhaalla
tallissa ja Taavetti on hänen luonansa."
"Jos tahdot, Martina," lausui nyt Elsa, "niin tule kanssani kamarini!
Uoti menee noutamaan lapsen, ja me panemme hänen maata minun sänkyyni."
Koska Uoti viivytteli epäilevänä, pitkitti Elsa: "Mene sinä vaan, ei
mitään pahaa tapahdu Martinalle. Minä olen hänen tykönänsä!"
"Ja minä myös!" lausui Pentti vakaalla äänellä. Uoti meni alas talliin.
Täällä löysi hän ukon Taavetin makaavan niin sikeästi, ettei raskinnut
hänen untansa häiritä, mutta horroksissa olevan pojan otti hän
käsivarsillensa ja kantoi ylös Elsan kamariin.
Martina oli niin liikutettu, ettei hän taitanut mitään puhua; hän
kumartui ainoasti alas nukkuvan lapsen puoleen ja kuunteli
himarruksella sen hiljaista hengitystä.
"Panen nyt vähäksi aikaa lepäämään tänne lapses luoksi," sanoi Elsa
liikutetulle äidelle. Viimemainittu katsahti ylös ihmetellen.
"Iloitse!" lisäsi ensinmainittu, "että kaikki on onnellisesti päätynyt!
Sinun Uotis ja minä olemme tosin kihlatut; vaan ei se merkitse mitään;
se on tapahtunut vaatimuksesta. Uoti on siihen pakoitettu niinkuin
minäkin. Sinun Uotis on kelpo mies; hän ei ole puhunut minun kanssani
muuta kuin sinusta, jaa -- hän ei suonut edes minulle suunantoa,"
lisäsi Elsa puolella hymyllä.
"No, niin suon minä sen!" sanoi Martina, hellästi halaten ja suudellen
Elsaa.
"Ah, joka saisi ynnä tehdä tuota!" virkkasi Lauri, ääneti oleva
todistajana tähän kaikkeen. "Ah!" sanoi hän maiskien huuliansa, "te
olette erinomaiset immet ynnä molemmat. Elsa, minä luulisin sen nyt
olevan soveliasta, että sinä ottaisit minun, koska et saa tuota
roistoa. Etkö tahdo? yhden asian täytyy sinun kuitenki suoda minulle --
että saan tehdä sinulle vihkikengät."
"Kernaasti," sanoi Elsa, "koska se tulee kysymykseen. Mutta nyt saan
kutatiesi tarjota vähän kihlauslökäriä?"
"Jaa, niinpä kyllä!" sanoi Lauri, "sitä paremmin kuin minun sitte pitää
rientämän Ritarivaaralle ilmoittamaan vahdille, Juosepin löydetyksi."
Heti kohta senjälkeen poisläksi Lari Pietarinpoika.
"Mutta missä on isäni?" kysyi äkkiä Martina.
"Hän makaa siellä alhaalla heinissä nukuksissa", vastasi Elsa.
"Ah, voi! jos hän herää ja ei löydä poikaa vierestänsä, tulee hän
raivoksi," sanoi edellinen.
"Rauhoitu!" lohdutti Elsa, "minä menen alas talliin ja odotan siellä,
siksikun herää."
Nyt oltiin hiljaisesti Heljemyllyllä. Sivukammarissa uinueli Juoseppi,
ja hänen luonansa valvoivat Uoti ja Martina. Tallissa heinävuoteellansa
uneksui levottomasti väsynyt Kello-Taavetti, ja hänen tykönänsä valvoi
Elsa. Siellä ylhäällä kammarissa luhdilla makasi Heljenukko. Somalla
nojaustuolilla salissa istui äite Pentinpoika yksinänsä ja puoli
uneksivana. Hetken perästä nousi kuitenki viimemainittu; hänen
ylöntäytetty sappensa kaipasi tyhjentämistä. Hän astui siis ylös
luhdille, herättämään Heljenukkoa. Koska tämä, huolimatta kaikista
hänen kokeistansa, ei antanut mitään ääntä, tuli hän varsin hurjaksi,
kirkui ja sadatteli: "tämä sika jauhosäkiksi taitaa ihan levollisesti
maata, vaikka huoneessa on kaikki ylösalaisin käännetty." Äite
Pentinpoika meni sitte taas alas ja löysi miehensä edellä häntä isossa
kammarissa. Hän aikoi juuri taas istua entiselle sijallensa, kun äkkiä
karkasi ylös. "Mitä se tahtoo sanoa!" huusi hän, "onko mailman loppu
käsillä?" Pamaus pamauksen perästä humisi vuorten välillä metsässä ja
laaksossa. Pamaukset lähestyivät ja pauhinasta kuului pian
sekasäyräinen moure torventyyttäyksistä, kulkusten helinästä ja koirain
haukkumisista.
"Varo itseäs! sinä olet niin usein huutanut sitä mustaa sorkkinensa,
että hän nyt tulee. Anna myöten koska vielä aika on," sanoi Pentti
pistätellen.
"Tuleeko paha, sen parempi," vastasi äite Pentinpoika, "hänen kanssansa
taitasin puhua sanan, ja kelvollisen. Mutta sinä ja kaikki, mitkä
miehiksi kutsutaan, ette kelpaa. Te ryömitte kohta ristille; kiitän,
tiedän yhden vaimon oikeasta luonnosta; hän ei myötenanna koskaan. Minä
en myös perään anna koskaan; ennenpä kuolenkin."
Raju jahti tuli yhä likemmä; pian seisahti se myllypykingin edustalla.
Juuri tässä silmänräpäyksessä kuului talista yksi vaimoihmisen parku ja
valitus yhdeltä miehenääneltä. Päämies seisahti kummastellen, mutta
heti kohta juoksahti hän sisälle talliin, sinne seurattu Lauri
Pietarinpojalta.
"Auttakaa! auttakaa!" huusi Elsa sisään tuleville, "hän on hurjistunut,
uskoo minun varastaneen lapsen, ja tahtoo sentähden minun tappaa."
Taavetti, josta tämä sanottiin, ei kuunnellut sitä, hän vaikeroitsi
hassumaisesti ja repeli hurjasti hiuksiansa.
"Taavetti!" sanoi herr Edvardi kannattavalla äänellänsä, "rauhoitu!"
Tartuttu väkeviltä käsivarsilta, nousi Taavetti istuallensa heiniin, ja
vilunväreet vapisuttivat ukko parkaa. Vähän hetken perästä oli hän
rauhoittunut ja antoi Elsalle käden, pyytäen anteeksi. Herr Edvardi
tarttui nyt ukon toiseen käteen ja autti hänen seisoallensa. "Te olette
hyvät ihmiset ynnä molemmin," sanoi Taavetti hellästi. Edvardi tukesi
Kello-Taavettia vasemmin käsin ja oikean tarjosi hän Elsalle, tieten ei
minkätähden -- ja neito antoi hänelle kätensä, oikein tietämättä mitä
varten, ja niin pitivät he nyt käsin toinen toistansa. Kummanki tuella
kävi Taavetti sitte ulos tallista.
Kohtaus Taavetin ja Martinan välillä oli lyhyt ja harvasanainen; tytär
korotti vaan isää kohden lasta, jota kyyneleillä syleili; sitte menivät
he muiden tykö isoon kammariia. Lauri jahkasi täällä äite Pentinpojan
kanssa ja koki leikillänsä taivuttaa häntä, antamaan ruunun ja ristin
eroittaa, jos Juosepin piti saaman kutsua häntä isänäideksi taikka ei.
Isossa salissa näyttihen nyt myös Heljenäite komeasti puettuna,
kiiltävästi hoitaakseen emännyyttä. Koska kaikki läsnäolevaiset olivat
saaneet osansa lökäristä ja Heljenäiden teeskellystä kohteliaisuudesta,
sanoi herr Edvardi: "Nyt on jo aika käydäksemme kirkkoon." Kaikki
riensivät heti liittäymään ulkona odottavaisiin kylänmiehiin; mutta
juuri kun järjestetty joukko piti pois lähtemän, seisahdettiin taas.
Ylhäältä isosta kammarista kuultiin Lauri huutavan: "Hurratkaa äite
Pentinpojalle! hän sanoo jaa!" Kaikki siellä ulkona olevaiset
nostivat nyt korkean hurrahuudon, seuratun pyssynpamauksilta ja
torventyyttäyksiltä. Että äite Pentinpoika silmänräpäyksen osoittihen
yhdessä avetussa akkunassa -- sitä ei kukaan ihmetellyt. Oliko
kuitenkin aikomuksensa jotakin sanoa, niin pettyi hän siinä, sillä
hänen huutonsa ei taitanut läpäistä sitä yhteistä meteliä.
Pauhaava matkue ojensi nyt vaelluksensa edespäin kylään. Elsa kävi
Martinan keralla. Mutta tulleet ensimäiseen mäkeen sanoi edellinen:
"Minä tulisin mielelläni kansanne kirkkoon; mutta en tiedä mikä on;
juuri nyt lankee päälleni suuri ahdistus sentähden, ettei isä herännyt
metelistä. Minä olen tehnyt pahasti, että unhotin peräänkatsoa isää.
Hyvästi siis te kaikki!" Niin sanoen antoi hän kärtä Martinalle, sitte
Uotille. "Hyvää yötä, Juoseppi!" sanoi hän, kätellen poikaa. "Hyvää
yötä teille kaikille!" Hän kävi viimeksi ohitse joukon päämiehen, herr
Edvardin. Neito tunsi nykäyksen kädessänsä; nuori maanviljeliä havaitsi
samankaltaisen tunnon; vaan ihmisten edessä eivät he kuitenkaan
kätelleet toinen toistansa.
"Hyvää yötä!" sanoi Edvardi hiljaa, ja vielä hiljempää vastasi neito:
"Hyvää yötä!" Lauri oli jälleen saanut täyden äänensä; sen osoitti hän
parhaiten pakaisemisellansa Elsalle korkean hurrahuudon, johon koko
joukko sydämellisesti yhdistyi.
Matkue kävi nyt yhä kauemma edespäin. Pian seisottiin päällä pitkän
kylämäen. Lauri huusi nyt Edvardin luvalla koko joukolle korkeasti:
"Seisahtakaa levähmään!"
Juuri siinä toisella puolen ojaa, makasi se tapettu susi samalla
paikalla, johon oli Uotilta viskattu. Uoti, kaiken matkaa kantanut
vähää Juoseppia, laski hänen nyt maahan ja talutti kuolleen suden tykö.
"Katsos," sanoi hän kopeasti pojalle, "tuon olen minä tappanut
pahkasauvallani." Poika tuli kaikesta tästä liikutetuksi, vaan eivät
mitkään Uotin kehoitukset voineet häntä taivuttaa petoa koskemaan. "Se
on hyvä, näen minä!" sanoi Uoti harmistuneena, "sinä tarvitsit toki
joutua isäs käsiin, sillä jos olisi kestänyt sitä tekoa, niin ei
sinusta milloinkaan olisi tullut oikeata Pentinpoikaa."
Joukko läksi jälleen sitte kulkemaan. Uoti kävi ensimmäisinä, Juoseppi
oikeassa kädessä ja laahaava susi vasemmassa. Pian seisahti matkue
ulkona Taavetin tuvan edustalla.