Anna neuloo ja juttelee väsymättömästi.
Taavetin ahtaassa tuvassa valtasi nyt liike ja levottomuus. Ihmisiä
kävi joukottain sisälle ja ulos; moni ei sulkenut oveakaan; mutta
Taavetin vaimo kiiruhti silloin aina ääneti ja hiljaa vetämään sen
kiini. Kaikki tulevaiset toivat myötänsä isot kokoukset lunta, jotta
permanto pian olisi muuttunut isoksi lammikoksi ellei Taavetin vaimo
aina välistä olisi hiipinyt esiin yhä levittämään uusia ryysyjä
permannolle, joista hän alati kiersi veden isoon paljuun kyökissä.
Ne monet tulevaiset ja meneväiset muuttivat kammarin kuin
vahtihuoneeksi -- ja Anna, tottumaton muuhun kuin puhtauteen ja
vienouteen, siirsi nyt niin liki puoleensa kuin mahdollinen oli pallin,
jotta ei joku etsiväisistä olisi saanut siitä niin rahtuakaan osaa.
Että koko kylä oli revitty ja epäjärjestyksessä, sen olemme jo ennen
maininneet. Sentään ei pidä salattaman, että kylässä kuitenkin oli
kaksi kappaletta, yksi elävä ja toinen kuollut, jotka eivät antaneet
häiritä itseänsä, vaan pitivät saadun paikkansa ja tasaisen tahtinsa --
ne olivat: Tiimakello kirkontornissa ja Anna ompelustyynynsä ohessa.
Vaikka Martina oli jättänyt tuvan, seurataksensa kylänmiehiä, löytyi
siellä kuitenkin useita vaimoja naapuritaloista. Koska muutamat näistä
valittivat, että heidän miehensä, unohtaen omat lapset, olivat toisten
pojan tähden antauneet hengen vaaraan, sanoi Anna vahatessaan uutta
lankaa:
"No niin! mutta käydä harhaan metsässä, on kauheata, erinomattain
lapselle; siitä tiedän kertoa asian omasta lapsuudestani. Minä rukoilen
Jumalan tähden, ettei kukaan koskaan antaisi vieteltää itseänsä käymään
oikotietä, jota ei itse tunne. Oikotie tulee usein perkeleentieksi!
Minä muistan sen niinkuin olisi tänäpänä tapahtunut -- kuka tietää,
ettei Juoseppi kävisi samaa tietä! -- Jumala varjelkoon häntä kuitenki
käymästä minun tietäni, sillä siitä ei tahtonut tulla loppua. No niin!
se oli kaunis jälkimetsu-maaria silloin ja korea ilma sinä päivänä, kun
minä vaelsin Venkerään, vievä yhtä myssyä, neulomaani rikkaan
talonpojan Hulttisen tyttärelle. Minä vaelsin siis edespäin laaksoon.
Tultuani kappaleen matkaa metsässä, kohtasin minä kaksi lasta -- yhden
pojan ja yhden immen -- vuohia kaitsemassa. Silloin sain ällin -- en
tiedä minkätähden -- kysyä immeltä, jos eikö löytyisi jotakuta
oikotietä Venkerään. Kyllä, vastasi tyttö, teidän täytyy jättää iso tie
ja poiketa vasemmalle katajapensailla. Minä pyysin nyt jompaa kumpaa
lapsista saattamaan itseäni, mutta kumpikaan ei tahtonut jättää
toistansa, ja molemmat eivät taitaneet eritä vuohista. Minä vaelsin
siis yksin. Tultuani kappaleen matkaa ylös metsämäkeä, käännyin
kysymään, oliko se oikea tie. On, vastasivat tyhmät lapset -- niin olin
kuitenki kuulevanani. -- No hyvä! minä kiipesin mäkeä ylös ja mäkeä
alas, mutta tiestä, jaa, siitä ei tahtonut tulla loppua. Mitä tahtoo
tämä sanoa? -- olenko minä eräällä sysimiesten tiellä? En ymmärtänyt
silloin mitä sysimiesten tie tahtoo sanoa -- mutta minä sain sen oppia
kerran kaikkeissansa. Ei taideta olla vääremmällä tiellä, kuin
sysimiesten polulla. Sillä ei se johdata ihmisiin, vaan pois ihmisistä.
No niin! minä kävin käymistäni, ja tulin tihkuun hakometsään. Siellä
edessäni puiden välissä makasi joku. Mikä se on? Se oli peura, lepäävä.
Peljästyksestä kirkasin minä, ja peura heräsi ylös ja katseli minua
suurilla silmillänsä, ikään kuin tahtova sanoa: sinä tyhmä elävä,
miksis häiritset päivällisuntani? Minä rännäsin tietäni minkä jaksoin;
minä uskoin muka peuran askele askeleelta ajavan minua takaa,
puskeakseen sarvensa selkääni. Jumalan kiitos olkoon! sanoin minä
vihdoin itsekseni, kun metsä loppui ja minä tulin yhdelle niitulle.
Koskaan en kuina päivinäni ole nähnyt perhoisia niin paljon kuin
siellä; ajelin takaaki niitä hetken aikaa. Nyt et saa kauemmin viipyä,
sanoin itselleni; kävelin sitte poikki niitun ja tulin vielä kerran
metsään. Täällä oli yksi jalkapolku -- ja se ilahutti minua
sanomattomasti. Nyt olet kohta maalin päässä, ajattelin minä; kyllä
kauniisti! Minä kävin käymistäni, ja polku loppui; mutta metsä se
tahtonut ei ottaa koskaan loppua. Viimein tulin taas yhdelle niitulle.
Täällä surisi varsin erinomaisesti. Ajatteles, jos olet tallannut
jonkun vaapsiaispesän, sanoin kauhistuen itselleni. Äiteni oli sanonut
minulle, tietäkää, että kun tapaa vaapsiaipesän pariin, niin ei löydy
muuta neuvoa kuin syöstä itsensä veteen; mutta niitulla ei ollut vettä
pisaraakaan. Hetken perästä rauhoitun, mutta nyt tapasi toinen murhe,
metsätie loppui, ja edessäni toisella puolen oli vuorta, ei muuta kuin
vuorta. Yhtäkaikki, ajattelin minä, ja niin aloin kiipeemään. No hyvä!
minä kiipesin muin ylös muin alas, lankeilin ja nousin; vihdoinki näin
vuoret takapuolella ja edessäni lavean kedon ja yhden laakson. Nyt olin
taas iloinen ja vaelsin alaspäin yhtä metsämäkeä. Mutta äkisti
katsahdin minä taakseni suurimmalla hämmästyksellä. Missä, luulette,
minä seisoin? En muualla missään kuin kolera-kalmistossa. Sanottu oli
minulle, että sillä paikalla oli muinen monta sataa vuotta takaperin
asunut yksi rikas ja sangen häijynelkinen talonpoika. Yhtenä päivänä,
koska Jumala oli kaikkiin talonpojan väärintekoihin jo suuttunut --
lankesi tuli taivaasta, kuoliaaksi lyövä talonpojan ja sytyttävä
huoneen; sitte aukeni maa ja nieli koko talon kaikkine sen rakennuksine
ja karjoine. Sitä kaikkea oli minulle juteltu. Ei se ole oikein,
jutella semmoisia lapsille; se tekee heidät taikauskoisiksi ja
pimeänpelkuriksi. En ollut pimeänpelkuri, -- olikin päivä valkea. Minä
kirkasin kaikesta väestä: ei se ole totta, ja sitte juoksin jotta
luulin kaatuvani..."
Lanka, jolla Anna ompeli koristuksia kaulukseen, meni poikki siinä
silmänräpäyksessä. Tosin olisi hän nyt taitanut jo vähäisen levähtää --
sillä jakku oli jo aikaa valmis --, mutta siihen ei myöntynyt Anna
milläkäänkulla mailmassa. Me tiedämme, että, Annan ajatuksen mukaan,
mikään ei taitanut olla sitä todempi ja varmempi, kuin että niinkauan
kuin neulotaan ja kudotaan yhdelle ihmiselle, niinkauan ei taitanut se
ihminen olla kuollut; sentähden ompelikin Anna väsymättömästi, siihen
kehoitettu hellimmältä omantunnon velvoitukselta.
Taavetin tuvassa kokouneet naapurivaimot pelkäsivät Annan suuttuneen
juttelemasta; sentähden rukoilivat he kohteliaisilla sanoilla häntä
heidän ylösrakennukseksensa pitkittämään huvittavaista historiaansa.
Tämä ilahutti Annaa erinomaisesti; mutta hän ei ollut siitä minäkään
olevinansa. Hän vahasi nyt isosti uuden langan ja rupesi taas neulomaan
väsymättömästi. Vähän hetken perästä otti hän salaa näpillisen nuuskaa,
yskähti vähäisen ja sanoi:
"No hyvä! koska se teitä huvittaa, niin täytyy minun pitkittää. Koska
minä seisoin siellä ylhäällä vuorella, olin minä luullut laakson ja
kedon makaavan sangen lähellä; mutta tultuani metsään sisälle, sain
kävellä hyvinki kauan, näkemättä loppua siitä. Viimein tulin minä
yhdelle vuorimäelle. Tässä täydyin tehdä pitkät kierrot alas
kiivetäkseni. Vihdoin sen seitsemän pulan kärsittyäni seisoin minä
laaksossa. Sen ylitse lensi parvi pääskyisiä. Ah, mitä se ilahutti
minua! Silloin kuulin myös yhden kukon laulavan. Ei mikään ilolintu
laula niin somasti, kuin kukon laulu kuuluu -- nimittäin eksyksissä
käyneelle ihmiselle. Niinmuodoin olin minä taas mailmassa. Minä kuulin
useita kanoja kaakoittavan ja kotkoittavan. Missä kanat kaakoittavat,
siellä löytyy munia, ja missä munia löytyy, siellä asuu myös naitu
vaimo. Yksi koira haukkui. Missä koira haukkuu, siellä löytyy varmaan
joka mies lähellä. Minä olin siis jälleen keskellä ihmisiä. Heti
senjälkeen kuulin yhden myllyn jyskäävän ja kolkkuvan. Missä olin
silloin? -- Minä en ollut vaeltaissani metsissä ja maissa taitanunna
itkeä ahdistuksestani; mutta nyt, pelastunut, havaitsin minä
täydellisesti vaaran, jossa olin pyörinyt. Minä rupesin siis itkentään
niin herkästi, että luulin olevani pois vuotamaisilla kyyneleistä.
Vähän hetken perästä lähestyi eräs puunhakkaaja. Minä kysyin: missä
minä olin? Tuolla ylhäällä on Siltala, vastasi mies ja aikoi etääntyä.
Minä huusin silloin pois menevälle: Paljonko kello on? -- Viisi lyönyt.
Minä olin siis kävellyt täyttä seitsemän tiimaa; olisin ollut
taikamainen, niin olisinpa uskonut itseni metsänemännältä olleeksi
vietellyn. No hyvä! Minä olin nyt oikealla tiellä ja vaelsin ylöspäin
mäkeä Heljemyllylle. Mylly-äite, nimittäin Heljenukon edellinen vaimo,
kohteli minua hyvin ja antoi minulle kuivat vaatteet. Lopulla
käymistäni oli nimittäin ruvennut satamaan, kuin olisi taivas ollut
auki. Vihdoin olin minä taas kotonani. Ja koska niin käytyä eksyksissä
taas ollaan kotona -- se on jotakin se! -- Ei usko, vaeltaessansa,
kotona olevankaan, ei, vaikea on uskoa paikkaa löytyvän, missä on oma
sänky, peili, piironki ja virsikirja. Kuinka rakkaiksi eivätkö tunnu
nämät ystävät kotia tulleelle; jaa, ollaanpa oikein valmiit sanomaan
kiitoksia tuoleille ja pöydille, että ovat olleet niin hyvät
ja seisahtaneet kotiin, eivätkä menneet omiksi huviksensa
jaloittelemaan..."
"Minä en soisi kenenkään, en itse äite Pentinpojankaan, joutuvan minun
retkelleni. Se oli kuitenki keskellä kesää; mutta ajatelkaatte, kuinka
paljon kauheampaa se täytyy olla, niin harhaella sydäntalvella, yöllä
ja paksussa lumessa, päälliseksi niin nuorelle kuin Juoseppi. Silloin
tosiaankaan ei mikään muu keino auta, kuin laskeuta maahan ja kuolla!
Ah! minä näen lapsen edessäni: Tuossa puutuu hän lumeen eli yhteen
kallionrakoon ja tekee työtä käsin ja jaloin; mutta ne istuvat kiini ja
lapsi ei pääse irti, ja hän huutaa: äite! ja hän kuuntelee ja luulee
jonkun tulevan, mutta kukaan ei vastaa; kukaan ei muu kuin kaarne
ylhäältä puussa. Nyt juoksee yksi jänes ohitse pojan -- huis, kuinka se
harppaa lunta! Jänes pelkää lasta ja lapsi katsellen jäneksen menoa
unohtaa palan ajaksi viheliäisyytensä. Äite! äite! huutaa lapsi taas,
ja se on kuitenkin onneksi että lapsi heti kohta nukkuu, ei koskaan
herätäksensä!..."
"Anna puhuu tyhmyydessä; siitä näkyy ettei hän ole ollut äite,"
kuiskasi nyt eräs naapurivaimoista toisellensa; mutta toinen nyökkäsi
vaikenemaan. Ompelia neuloi väsymättömästi, ja ettei hän kuullut sitä
kelvotonta muistutusta, ei hänen puheliaisuutensakaan häirääntynyt.
Huuaten sanoi hän: "Ah! minä olen kuitenki hyvin onneton, joka niin
elävästi täydyn nähdä ja eteeni asettaa kaikki; mutta niinpä se on
minun suvussani. Äiteni on sunnuntaina syntynyt, niinkuin minäkin.
Mutta -- puhuakseni taas eksyneistä ihmisraukoista -- olettekos
kuulleet mitä kerran tapahtui Venkerän ukon isälle? No, hän tuli kerran
ohitse Vauhkokiven avoimelle kedolle, ja silloin lankesi äkkiä niin
paksu sumu, ettei nähnyt kämmentä edessänsä. Ukko samosi seitsemän
kertaa ympäri kylän, eikä taitanut kuitenkaan osata sisään. Kylässä
soitettiin kelloilla, vaan ukko luuli aina äänen kuuluvan toisaalta.
Vihdoin kuuli hän muutamia hanhia kaakoittavan, hän kulki niiden ääntä
kohden ja tuli viimein kylään sisälle; mutta minkämoiselta näkyi mies,
uskottekos? -- no, vaalealta kuin ruumis ja rauenneelta kuin
mielipuoli! -- Mutta kuulkaatte nyt! yhden asian olin unohtamaisillani
sanoa teille: Heljenukko..."
Anna taukosi äkisti tässä ja vavahti huudosta, kuin siinä
silmänräpäyksessä kuului ulkoa Taavetin pihalta.