Lapsi, etsivä isäänsä.
Anna ompelia, tottunut hallitsemaan aamusta iltaan sitä huonetta, kuhun
oli neulomaan istunut, näki sen sangen luonnolliseksi, että Martina
Juosepin ulos ajoi, heti kun hän oli päivällistä syönyt. Taidettu ei
muka, pojan läsnä ollessa, puhua siitä, josta ennen kaikkea piti
väiteltämän!
Anna, ylipään tunteva kaikki mahdolliset, kuin paikkakunnassa tapahtui,
tiesi myös kertoa Martinalle, kuinka yksi Heljemyllyn renki oli
kaupungista tuonut joukon mauksia ja juomatavaroita. Ompelia puheli
laveasti kaikista niistä makeista laitoksista, kuin piti siellä
ylhäällä säälittämän, Uotin ja Myllärin Elsan sopiviksi kihlaajaisiksi.
Ompelian virkeä mielikuvitus osan otti myös itsessä makuviinan
valmistuksessa, hän ei laimiinlyönyt myös itse lisätä siihen mauksia,
vaikka ihan toisenlaisia. Hän oli tahtomaisillansa sekoittaa siihen
myrkkyä, jotta sitä nauttivaiset olisivat siitä kuolleet. Kuitenkin oli
hänen vaikea päättää kenelle ensin olisi toivottanut kuolemata: äite
Pentinpojalle tai Heljenukolle, joka surkeuteen saatti oman lapsensa.
Martinan teki melkein kipeätä, että hän tänäin ajoi ulos Juosepin.
Havaitsi sentään samassa, sen olleen sangen oikein ettei lapsi saanut
kuunnella mitä Anna oli puhunut. Martina tosin ei ollut osaa ottanut
ompelian pahoissa toivotuksissa, mutta hänellä oli, Juosepin
häiritsemättä, kuitenki tilaisuus vapaasti valitella ja itkeä.
Martina oli lähettänyt Juosepin vielä toistamiseen Lauri
Pietarinpojalle, mutta poika -- tänäin jo kylliksi puhunut koirasta,
jota koskaan ei saanut -- ei mennytkään sinne, vaan käyskeli edespäin
kylän katua. Heti kohteli hänen eräs naapurivaimo, joka surkutellen
katseleva häntä lausui: "Lapsi parka! tänäin on sinulla kova päivä." --
Juoseppi ei vastannut tähän, mutta luuli mielestänsä ämmän sanoneen
oikein. "Minä olen tänäin ajettu ulos," ajatteli hän. -- Vähän hetken
perästä kohtasi hänen eräs toinen akka, joka älykkäästi peitellen
sanomaa, kuta tahtoi hänelle ilmoittaa, kysyi pojalta: "Mitä isäs
tekee? sinä tosin et ole nähnyt häntä moneen aikaan?" Poika hoksasi
tästä kaikesta, jotakin kylässä hänen suhteensa tapahtuvan; kuitenki
piti hän äidellensä annetun lupauksen: ettei kenellenkään sanoa mitään,
isän tulosta tänäin.
Satoi lunta ehtimiseen, ja Juoseppi meni hetkeksi jäälle luistelemaan;
pian suuttui hän kuitenki siihen ja päätti kotia mennä äidenisän tykö.
Hän teki niin; vaan ulkona oven takana äidenisän työhuoneesen seisahti
hän epäilevänä, sillä sisältä kuului vieraita ääniä. Hän tunsi kohta
puheesta ne molemmat kirkonisännät Ollisen ja Saarivaaran. Kuunteleva
tajusi nyt, kuinka he kertoivat Taavetille, että pappilan kyökkipiika
oli kielitellyt, isäntänsä aikovan muuttaa seurakunnasta pois, ja tähän
kirkkoherran päätökseen -- kyökkipiian arvelun mukaan kumminkin --
olevan syynä äite Pentinpojan, Myllyn väen ja Uotin, joka antoi
pakoittaa itseänsä, mihin tahansa. Poika Juoseppi, vaikka ei hän asian
tarkoitusta ymmärtänyt, tuntenut ei siitä paljon hauskuutta, ja menikin
tiehensä. Hän ei ollut kuitenkaan pitkälle kävellyt, ennenkuin
saavutettiin kirkonisänniltä ja äidenisältä. Viimemainittu lausui nyt
karkeasti pojalle, heti hänen äkättyänsä: "Vai niin, oletko se sinä,
Juoseppi? laita itses kotia ja juuri kohta! minä tulen pian perässä."
Poika seisoi hetken paikallansa ja jotenki nurruksissa, sillä äidenisä
ei ollut, kuin tavallisesti, ottanut häntä käteen; mutta äkkiä kääntyi
pois ja juoksi kaikin voimin pois kylästä ja ulos vapaalle kedolle,
ikään kuin olisi hän jahtipillin puhallukselta tullut kutsutuksi
kohtaamaan isää. "Hän on kyllä oleva hyvä minulle, hän on oleva
kumminkin ystävällinen, ja antava minun istua hevoisen selkään. Ah,
kuinka lystiä!" -- niin ajatteli poika. Hupaisin hyppäyksin mentiin nyt
ylitse kedon alaspäin metsään. Juoseppi pyyhkäsi vaan välistä lunta
pois kasvoiltansa ja ryntäiltänsä, tehden siitä vähäisiä lumipalloja,
jotka puihin tien vierellä nakeltiin. Metsässä heikeni sentään kulku ja
Juoseppi katsahti tässä taaksensa. Yhdessä pihlajassa istui pari
punarintaa ja tiukuttivat silloin tällöin, ikään kuin unillansa; sillä
välillä noukkivat he puusta marjoja; mutta niistä putoili maahan enämpi
kuin syötiin. "Te maagan olette oikein kuvukkaat herrat ja
huolimattomat Jumalan lahjoille; haaskaatte ruokaa enemmän kuin
syötte," sanoi Juoseppi mennessänsä edespäin. Kauempana alhaalla
laaksossa, puron varrella, lauloi yksi lintu niin erinomaisen somasti
ja kauniisti, kuin olisi se ollut metsärastas. Mikä lintu se mahtaa
olla! Ja lintu lauloi ja lensi yhä kauemma edespäin, jota kauemma
käytiin, aina edellä ja pitkin puron vartta; lintu houkutteli, kuin
olisi tahtonut sanoa: Tule peräss', tule peräss'; tääll' asun; hyvä
täällä! Ja kun tultiin perässä, oli hän aina tuolla edempänä, yhä
kauempana ja kauempana. Yhdessä paikassa, missä tie teki äkkisen
mutkan, oli korkea lumikinos. Juoseppi vajosi myös ensi askeleessa
siihen polviin saakka. Kuitenkin oli hän älykäs kyllä, kiipeemään ylös
yhtä vuorimäkeä kaarittaaksensa kinoksen. Taas vaeltava edespäin tietä,
sanoi hän itseksensä: "Ompa hyväkin että tähän äkkijyrkän reunaan on
istutettu pihlajia tuommoinen rivi, siitäpä hoksataan missä tie kulkee.
Ihmettelen" -- lausui hän päälliseksi äänehköön -- "ovatko nämät
pihlajatkin isän?" Puut eivät tienneet vastata, ja ketään ihmistäkään
ei löytynyt siellä, kuin olisi sen selittänyt. Ei kaukana tiestä
pienessä metsässä kurkisteli yksi kettu päin poikaa. Mikki mahtoi vähän
ihmetellä, mikä näky se oli, sillä hän seisoi kauan alallansa ja
silmäili poikaa, siksi kuin tämä huusi: "Mene pois tiehes!" Pois
luntustiki kettu, vaan ei lainkaan kiiruusti, ja vähä Juoseppi sanoi
itseksensä: "Ah, äidenisä, se on oikein, kuin olette sanoneet, nyt olen
minäkin sen nähnyt. 'Mikki lahaa häntää perässänsä pitkin maata, ja
niin lakaisee hän kiini jälkensä, jotta ei kukaan löydä niitä.' --
Mikki on sentään hyvin viisas!" Joukko harakoita istui puissa ja
krakistivat pojalle niin että rupesi häntä harmittamaan; mutta hän
unohti sen pian, koska sai nähdä yhden käpylinnun kivellä tien
vieressä. Lintu nyökkäsi ystävällisesti päätänsä ja Juoseppi nyökkäsi
samoin takaisin. Lintu ei tosin sanonut mitään, mutta aukeli ja sulki
noukkaansa, selvästi osoittaakseen isoovansa. "Tuossa on," huusi
Juoseppi, heittäessänsä hänelle ainoan vielä jäljellä olevan leipänsä
palan. Pelkäävä sen olevan kiven, kuin hänelle viskattiin, lensi
käpylintu kuitenki tiehensä -- ja leivänpalainen -- jaa, se makasi
haudattuna, tiesi missä, paksussa lumessa.
Juoseppi vaelsi levollisesti edespäin, pysähtäen vähän välistä, muin
yhden puun alla, muin yhden ulkovan kallion verhossa, huvikseen
katselemaan suuria lumihöyhäleitä, jotka putoilivat niin taajaan, mutta
verkallensa maahan. "Huomenna täytyy isän antaa minun ajaa reellä,"
sanoi Juoseppi itseksensä -- ja isää ajatellen kävi hän taas yhä
kauemma ja kauemma. Nyt alkoi jo hämärtämään ja poika rupesi tulemaan
surulliseksi; se oli kuitenkin onni, että äidenisä oli kokenut varjella
häntä taika-uskoisuuden kauhuista. Lauri hyväluontoinen oli sentään
pojassa istuttanut uskonsa ja peloittanut häntä sillä, että
edesmennetten sielut öisin pieninä valoina hyppelevät ympäri
kalmistoissa, jaa, välistä metsissäkin. Juoseppi oli nyt lähestynyt
kiviristille mäen alla, jossa oli juteltu erään murhan tapahtuneen
vanhaan aikaan; ristillä istui yksi kaarne, huuteleva. Vähän levoton,
mietiskeli Juoseppi palan aikaa; mutta heti malttanut, teki hän ison
lumipallon, ja viskasi sillä kaarnetta, joka kohta lensi tiehensä.
Nyt käytiin taas edespäin. Pian seisoi Juoseppi erään kuvapatsaan
tykönä ja katseli kummastellen yhtä joukkoa puoleksi lumettuneita
ihmisenkasvoja, jotka kurkistelivat ulos patsaan vuotemasta. Juoseppi
otti yhden kuusenoksan ja lakaisi pois lumen, sitä paremmin kuvia
katsellaksensa. Hän näki sitte viisi miestä kuvattuina, seisovan
rivissä kirveet kädessä, niiden edessä yhden jätin, varsin yksinänsä ja
hänen ohessansa yhden ihmisen, makaavan maassa juuri kaatunut puu
päällä. Taulun alapäässä oli kirjoitus: "Antti Pentinpoika sai
metsänhakkauksessa tällä paikalla suuren puun päällensä 17 p. Elokuuta.
Kovat kivut kärsittyä kuoli hän 23 p. Elokuuta. Jumala antakoon hänelle
ijäisen rauhan ja rangaiskoon Ylimmäisen käsi kaikki syypäät!"
Juoseppi kauhistui; kuvat katselivat muka häntä, kuin olisi ollut
syypää. "Kukahan Pentinpoika se on ollut?" kysyi Juoseppi itseltänsä.
Merkiksi, olevansa viaton, laski Juoseppi nyt patsaan päälle sen
viherän kuusenoksan, ei pelkäämättä kuitenkaan kuvia, silmäileviä hänen
peräänsä, kuin olisivat hyvinki halunneet ajaa häntä takaa.
Mutta katso! mikä tuo, tuolta tietä tuleva? Taitaako se olla ihminen.
Hän näkyy niin vähäiseltä ja velhomaiselta. Kuva tulee yhä lähemmäksi.
Juoseppi rohkasihen kuitenki ja kävi hahmoa kohden sekä sanoi: "Hyvää
iltaa!" -- "Jumal' antakoon!" vastasi nyt vähäinen ukko, varsin
peitetty hatuilta ja vutraaleilta. Ukko tahtoi nyt ottaa Juosepin
kanssansa kylään, mutta tämä repäsihen irti ja juoksi edespäin, huutava
metsässä: "Isä! isä!" Aina kauemma kävi hän edespäin tietä, ja sanoi
itseksensä: "Isä tulee kyllä kohta; hän kuuli kyllä huutoni!" Yö tuli
aina pimeämmäksi; mutta hän kävi käymistänsä, huutaen: "Isä tulkaatte
tänne!" Hänen poskensa hehkuivat niin, että lumi, niille putoova, suli
kohta.
Juoseppi luki ehtoorukouksensa monin kerroin. Sitte alkoi hän taas
vaeltamaan. Silloin kuuli hän alhaalta laakson notkosta jonkun rätinän
ja huokouksen -- vaan ei! heti tuli taas kohta hiljaisuus. Mutta, missä
nyt oli tie? -- Löytynyt ei mitään tietä enään, se oli kadonnut. --
Poika juoksi edespäin itkien ja asettui muin yhden, muin toisen puun
nojalle. "Isä! äite! Jumala hyvä! auta minua!" niin huusi hän -- ja
Jumala oli kuullut hänen. Kolme enkeliä tuli, kynttilät kädessä; heillä
oli valkeat vaatteet yllä ja kultaiset kruunut päässä, ja he veisasivat
niin kauniisti ja ihmeellisesti:
Herätkää, herätkää,
Tyköni kaikki tulkaa!...
He tulivat aina lähemmä ja lähemmä, ja Juoseppi kävi uskalluksella
heitä kohden, huutaen: "Hyvät Jumalan enkelit ottakaatte minä kanssanne
ja viekäätte minä isäni ja äiteni tykö!"
"Herra Jumala, henki se on! Herra Jumala, Kristus lapsi!" huusivat ne
kolme enkeliä ja samosivat kynttilöinensä niin nopeasti pois, kuin
olisi heillä oikein ollunna siivet.
Juoseppi rientää heidän perässänsä; hän lankee, mutta nousee taas -- o,
voi! kaikki oli kadonnut -- mutta malta'pas! -- tuolta vilahti yksi
kynttilöistä. Kiiruhda! -- Juoseppi oli pudottanut lakkinsa; hän ei
hoksannut sitä, hän juoksi minkä jaksoi, huutaen: "Vartokaa! vartokaa!
olenpa Juoseppi!" Mutta enkelit eivät odottaneet, eivätkä enämpi heti
näkyneetkään. Kuitenki näkyivät heidän jälkensä tiellä, ja Juoseppi
noudatti niitä edemmä ja kauemma, ja vihdoin, ylhäällä mäen päällä --
Jumalan kiitos olkoon! -- sieltä näkyi yksi kynttilä, monta kynttilää;
sieltä näkyi suuri, kirkkaasti valaistu huone! suloinen tieto, että
ihmisiä asui siellä nokisen katon alla, läpivavahti nyt eksyneen pojan.
Uudistettuin voimin juoksi hän kynttilöitä kohden, ja tuli oikein edes
-- Heljemyllylle. Ne kolme enkeliä nousivat juuri nyt isoa porrasta
huoneesen. He veisasivat:
Kuulkaas! kuningasta kolmea pyhää,
He veisaavat laulua hyvää:
Herätkää, herätkää,
Tyköni kaikki tulkaa!...
Juoseppi kävi veisaavaisten takana hartaasti, ja meni heidän kanssansa
sisälle esitupaan. Enkelit veisasivat nyt laulunsa kolmesta kuninkaasta
loppuun asti. Heitä kuunneltiin varsin ääneti, heille annettiin syödä
ja juoda ja muuten lahjoitettiin heille rahaakin, jonka kaiken edestä
ne luullut enkelit sangen kauniisti kiittivät. Juoseppi, joka ei ennen
konsa ollunna nähnyt joulupoikia, tajunnut ei oikein maskuraatia,
ennenkuin pojat olivat poismenneet. Pysähtänyt jälleen, heidän
peräänsä, äkättiin Juoseppi vasta nyt huoneen asukkailta.
"Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Mitä sinä täällä teet?'
senkaltaisilla kysymyksillä kohdeltiin hän nyt äite Pentinpojalta,
Heljen-äideltä ja Elsalta.
"Syö ensin vähäisen ja lämmittele itseäs myös; sinä olet niin viluisa
ja märkä!" sanoi Elsa ystävällisesti, tarjotessansa hänelle ravintoa,
sekä ottaessansa hänen päältänsä jakun, kuivamaan valkean eteen.
"Pulska poika tuo," sanoi mylly-äite, Juosepin maistaessa muutamasti
lökäriä.
"Enkelit toivat minun kuitenkin oikeaan paikkaan; tainkaltaista juomaa
saadaan taivaassa," sanoi Juoseppi.
Äite Pentinpojan silmät sähähtivät erinomaisesti, koska hän kuuli nämät
sanat ja sen äänen, jolla ne lausuttiin; hän siirsi pois oluthaarikon
edestänsä, sekä silmäili poikaa, melkein samalla muotoa kuin kettu
äsken oli katsellut häntä metsässä.
"Mistä sinä olet?" kysyi Elsa.
"Virtalasta."
"Kuka sinun isäs on?"
"Hän ei asu kylässä."
"No sinun äites?"
"Niin -- hänen nimensä on Martina, ja minun äidenisä, hän on
Kello-Taavetti."
"No, niin olet vihdoinki käsissäni!" kirkasi äite Pentinpoika
pahanelkisellä ilolla. "Herr Jestakoon! Tuopas on Uotin poika." Hän
juoksi äkkiä ylös paikaltansa ja löihen poikaan, ikään kuin olisi ollut
joku petolintu.
"Jaa," sanoi Juoseppi vilkkaasti, "isääni, häntä kutsutaankin Uotiksi.
Tunnettekos häntä?"
"Tule minun kanssani, vähä poika, niin saat panna maata!" sanoi äite
Pentinpoika teeskellyllä ystävyydellä, tahtoessansa vetää poikaa
sisälle sivukammariin.
"Enpä tule!" vastasi Juoseppi, "sinä olet velho-akka, tahtoisit vaan
keittää minun liemeksi. Hellitä minä, muuten puren sinua!"
"Niin, niin! kyllä minä keitän sinun," sanoi äite Pentinpoika,
pahanelkisesti hymyten. "Ah, niin onnellisesti -- lisäsi hän -- se on
oikein hyvin, että poika on juosnut tänne ja että olemme saaneet hänen
käsiimme. Nyt me lymytämme hänen koko mailmalta, ja, poika meidän
vallassa, taidamme vaatia sekä yhden että toisen, ja ensinkin Uotin."
"Ette saa ottaa poikaa," sanoi Elsa arvollisuudella, astuessansa äite
Pentinpojan tykö.
Juosepille virkkasi hän taas: "Älä pelkää, älä ollenkaan pelkää; tule
ja istu tänne minun polvelleni -- niin jaa! Maltas, minä otan pois ne
märät vettyneet kengät jalastas, ja panen omani sijaan! Niin jaa, nyt
olet lämmin ja kuiva. Sanos minulle nyt tietääkö äites, että sinä olet
pois kotoa? Ja minkätähden olet sinä näin kulkuteillä myöhään yöllä?"
"Minä läksin isää kohtaamaan. -- Ne ovat sangen häijyjä kylässä: isälle
ovat he antaneet haukuntanimen Kemppi, että hän on muka niin väkevä! ja
isänäiden kutsuvat he oikeaksi perkeleeksi; mutta minä olen sanonut
heille, minä..."
"Varro'pas, ilkeä poika, minä annan sinulle, minä, perkeleestä!" kirkasi
äiti Pentinpoika, karkaava lyömään lasta. Elsa puollusti kuitenki
Juoseppia väkevästi, ja taistelun vielä kestäessä sisään astuivat
Pentti ja Kello-Taavetti.
"Ah, katso tuossa tulee äidenisä!" riemahutti Juoseppi ja juoksi
Taavetin tykö.
"Onko tämä minun eksynyt poikanipoika?" kysyi Pentti. "Tule tänne,
pojut, tässä on sinun isänisä! Ompa se pulska poika. Olisipa synti
ollut, jos senkaltainen poika olisi kadoksiin joutunut."
"Mutta minä, minä kirkasen: ei, ei, siksikun läkähdyn!" huusi äite
Pentinpoika hurjapäisessä kiukussa.
"Se on oikein, ämmä kulta, kiru ei, sinä -- mutta se nyt ei auta. Eikö
se ole ilmainen ilme, että yksi lapsi, sillä muotoa joutunut kadoksiin,
taas on löydetty? Siellä, ulkona metsää juoksevat koko kylän asujamet
etsimässä lasta. Sepä on oikea kunnia ja ilo, saada senkaltaisen
lapsen, joka niin hyvänä pidetään, että moni lapsen tähden antauu
hengen vaaraan. Herra Jumala on lapsen suhteen tehnyt ison ihmeen;
kukatiesi tekee hän sen sinunki suhtees, ämmä vähäinen. Annas nähdä,
ettäs olet hyvä nyt ja myönnyt! Joskus myötenkin antaminen ei haita. --
Elsa, onko sinulla mitään asiaa vastaan?"
"Jos ei muusta ole kysymistä, niin minä tosin en tahdo ottaa tältä
lapselta sen isää," vastasi Elsa.
"Ja minä kirun ei, ei, ei, vaaleaan kuolemaan asti!" huusi äite
Pentinpoika.
Kello-Taavetti ei ollut vähintäkään malttanut kaikesta tästä puheesta;
hän piteli lasta sylissänsä, hän pyyhkäsi sitä kasvoihin ja vaatteisin,
ikään kuin ei olisi uskonut itseänsä, että lapsi oikein oli hänen
edessänsä; sitte hiipi hän ulos, poika käsivarsissa. Hän tietänyt ei
oikein mitä tahtoi; kukatiesi teki hänen mielensä olemaan yksin kotona
lapsen kanssa. Kuitenkin oli hän tuskin pääsnyt pois ovesta, ennenkuin
tunsi, etteivät polvensa tahtoneet kannattaa, ja että koko ruumiinsa
oli kuin rikki runneltu; hänen täytyi istahtaa ulkoportaalle
levähtämään.
Siinä istui nyt Kello-Taavetti. Silloin lähestyi äkkiä yksi mies
pikaisin askelein. Se oli Lauri Pietarinpoika. Tämä riemahti ilosta,
äkätessänsä Juosepin. Poika taas kertoi kielevästi vanhalle ystävällensä,
että äidenisä parka oli aivan väsyksissä.
"Lauri! mene pian takaisin metsään, sanomaan että olemme löytäneet
lapsen; se olisi väärin, antaa kylänmiesten vaeltaa ympäri turhaan,"
lausui Taavetti vapisevin ja heikoin äänin.
Lauri kiirehti kohta pois korkealla riemuhuudolla: "Hän on löytty! hän
on löytty!" kirkui hän ehtimiseen, juostessansa mutkivaa tietä, jotta
oli hengästymäisillänsä.