Yötisen joukon edespäin kulku.
"Anna, minä kannan vaatteita, anna minulle ne", sanoi Uoti.
"Ei," vastasi Martina, "minä en anna niitä pois."
Edespäin kuljetessa, käytiin ohi kyynnelpajun, siinä seisovan
surullisena lumitaakkoinensa tien ohessa. Martina puhkesi nyt sanomaan:
"Ah, tuossa on puu! Tiedätkös Uoti! -- poika ei ollut kuin kolmen
vuotinen, koska minä kerran hänen kanssansa kävin tästä ohitse.
Nähtyänsä puun, sanoi hän: 'Äite, puu sataa lehtiä!' Ah, Juoseppi oli
niin ymmärtäväinen ja hyvä ja sillä välillä puhui hän niin, että olisi
uskottu hän enkeliksi. Ja niin väkevä oli hän samassa, ja niin hilpeä
-- ja nyt kuollut -- se on kauheasti! Juoseppi! rakas lapseni!
Juoseppi! tule tänne! Äite huutaa sinua; isäs on täällä myös! -- Uoti!
miksi et sinäki huuda? Etkös taida huutaa?"
"Juoseppi!" räjähytti nyt Uoti, jotta humisi metsä. Hän, joka
silmänräpäyksiä ennen vain tahtoi kuiskata tätä nimeä, huusi nyt usean
kerran sitä niin väkevin äänin, kuin suinkin. Viimein taukosi hän
siitä, sanoen Martinalle: "Ei se hyödytä mitään; mutta rauhoitu
vähäisen, muutoin tulet kukatiesi kipeäksi."
"Jos Juoseppini on kuollut, en tahdo minäkään enämpi elää; minulla ei
ole mitään minkätähden eläisin."
"Vai niin! se on merkillistä! Minä uskoin muuten, sinun minunki perääni
vähän kysyvän."
"Ah, miksi riitelet minun kanssani?"
Kauan kävelivät he nyt ääneti edespäin. Mutta äkkiä pysähtyi Martina
ja, tarttunut kovin kiini Uotin käsivarteen, huusi: "O, näetkö sä
kalliota! Siellä tahdoin minä tappaa itseni ja lapsen ennenkuin se oli
tullut mailmaan. Juoseppi makaa nyt kukatiesi vaan joku askele siitä
kuoliaaksi paleltuneena, ja minä elän. Minkätähden en minä kuole? Sano
minulle: minkätähden minä eläisin, koska sen viattoman lapsiraukan
täytyi kuolla."
"Rauhoitu, älä mietiskele!" keskeytti Uoti. Mutta Martina vastasi
häntä, huulta purren: "Jaa, te miehet, te olette häijyt, häijymmät
meitä! Isä, hän taitaa kieltää lapsensa ja käydä sen ohitse; mutta
äite, hän ei tee niin, hän ei taida, ei tahdo sitä tehdä. Sinä olet
häijy!"
"Minkätähden sinä soimaat minua sillä muotoa?"
"Enpä minä sinua soimaa. -- Enkö minä saa vaikeroita?"
"Rauhoitu vähäisen! Tästä päivästä saa loppunsa kaikki häijyys!"
"Minkätähden sinä puhut häijyydestä? Minkätähden riitelet kanssani?"
"Minä en tahdo enään puhua yhtä sanaa -- minä vaan pyydän sinun
rauhoittumaan. Ota käsivarteeni ja pidä kiini minusta! Niin --
pitkittäkäämme nyt kulkua."
Kiiruusti kävi nyt edespäin, ikään kuin olisi Tapio itse metsästänyt,
joukko miehiä soitoilla ja lyhdyillä, rajuilla huudoilla, ruoskan
roiskeilla ja kulkusten helinällä, sekä parvi koiria, kaikki haukkuen
erinäisiltä tahoilta. Kohteliko kaksi hakiaa yhden toisen parin, eivät
he tunteneet toinen toistansa, sillä lumipyry oli heidät kaikki
muuttanut kulkevaisiksi lumiäijiksi. Pimeys, vajaavaisesti valaistu
siellä ja täällä soitoilta ja lyhtyvaloilta, teki kaiken tämän
erinomaisen kummalliseksi, jotta ihmisille näytti kuin olisivat metsät
ja vuoret imehdelleet tätä yötistä tunkua heidän maillensa...
"Katso tuota kuinka rakas hän oli koko kylälle", sanoi Martina Uotille
-- ja nyt kertoi hän, kuinka poika, menneenä yönä, oli hänen kolmasti
herättänyt, ja kuinka varhain aamulla oli kysynyt: Mitä tietä isä aikoo
tulla? Äite soimasi nyt itseänsä kovasti siitä, että oli taitanut
kuunnella Annan kehoitusta pojan pois lähettämiseen. "Minun olisi
pitänyt kuitenkin aavistaa, että päivä oli tuova kauhean
onnettomuuden", sanoi hän lopuksi vaikeroiten.
Uoti tunsihen syvästi murheelliseksi; hän ei tietänyt mitä hänen piti
sanoman -- ja vielä kauheampaa oli tämä kaikki mielestänsä, koska hän
ajatteli niitä odottavaisia ylhäällä Heljemyllyllä ja sitä huonoa
työtä, johon oli tehnyt itsensä vikapääksi kädenantamisella.
Äkisti kuului riemuhuuto. "Mitä se on? Mikä? Jumalan kiitos, he ovat
varmaan löytäneet hänen! Missä? Missä on hän?"
Vihdoin tuli kylänseppä Uotin ja Martinan tykö? "Tuossa on jo lakki,"
sanoi hän heille, "nyt löydämme hänen kohta!"
Martina vastaan otti lakin, lumesta läpikastuneen, ja hänen kyyneleensä
vuosivat kuumina sen päälle. "Ah, voi! nyt on hän lakitonna, ja jos hän
vielä elää, tulee hänen päänsä varsin turmiolle paljosta lumesta!"
Martina sivui käsin yli kasvojensa, ja tirkisti sanantuojan
eriskummallista näköä. Seppä ei ollut ehtinynnä pesemään pois nokea
kasvoistansa ja nyt oli lumi niille piirustanut ihmeellisiä kuvia -- ja
isosta parrasta, muuttuneesta suureksi lumipalloksi, pilkutti muutamia
yksinäisiä, tulipunaisia hiuskarvoja...
Raju jahti kulki edespäin läpi metsän -- ja metsässä oli yksi mies,
näkevä sen elävin silmin. Vaaja-Pentti, ajanut poikaansa Uotia takaa,
oli astunut paitsi ja kierinnyt alas yhteen rotkoon laaksossa, puron
rannalla. Siellä alhaalla selkeni hän äkkiä, iloitseva päästyänsä
ainoasti muutamilla naarmoilla. Tietämätön pimeydessä, kävikö ylös eli
alaspäin virtaa, pitkitti kuitenkin ukko kulkuansa löytääkseen jonkun
paikan, mistä oli vähemmin vaikea ylösnousta äkkiselle äyräälle.
Silloin luuli hän löytäneensä paremman tien ja nyt alkoi hän kiivetä
ylöspäin. Lämmin ja raskautettu lumelta, usein jalan sijatta liukahtava
takaperin, ollut ei Pentti kuitenkaan perään antava. Viimein seisoi hän
jälleen sangen oikein mäen kukkulalla. Hän käveli nyt tietä edespäin;
silloin sattui hänen jalkansa johonkuhun pimeässä, ja tietämättä
minkätähden kumarsi hän alaspäin ... se oli yksi piippu ja sen
erinomaisesti muokatusta puupesästä tunsi hän Uotin piipun. Ukko
mietiskeli nyt hetken ja kääntelihen monille tahoille, havaitaksensa
pojan jälkiä; mutta lumi oli ne kaikki varsin peittoon lakaisnut. Ukko
tuli nyt levottomaksi; sillä hän ei ollut varma, jos piti mennä tietä
oikealle tahi tietä vasemmalle. Hän kävi jonkun askeleen tietä
oikealle, heti pysähtyi hän kuitenki taas, kävi takaperin ja kääntyi
vasemmalle. Tällä muotoa edestakaisin kävellessänsä, ikään kuin vietelty
metsänhaltialta, seisahti hän äkkiä, niinkuin naulattu. Kuules kuinka
pauhaa metsässä: ruoskat roikaavat, jahtitorvi soi, koirat haukkuvat!
Mitä se on? Ah, voi! se on se raivo jahti! Kuules kuinka humisee metsä!
mikä koirien haukunta! -- mikä kirkuna tuhannen tuhansilta
hengenääniltä! Tapio itse hiirenkarvaisella ruunallansa ratsastaa eellä
sen verettömän joukon, ja se kuolevainen, ku seisoo tiellä, muutetaan
heti tuhvaksi. -- Syvyys kaikin kauhistuksinensa ympäri piiritti
ukkoraukan. Hän, joka niin usein oli väittänyt, että aaveet ja
velhot olivat ainoasti lastenjuttuja, ja kernaasti ylpeillyt
pelkäämättömyydestä vasten kaikellaista noituutta ja taitausta -- tunsi
nyt semmoisen kauhun sydämessänsä, että hiukset pöyhistyivät päässä.
Joukko lähestyy! varo itseäs; sinä rangaistaan epäuskos tähden! Ukko
otti nyt väkevän harppauksen ulos tieltä metsään, paetaksensa kuolemata
ja antaaksensa joukon ohitse kulkea. Niin makasi hän nyt ja kuuli
sanomattomalla kauhulla sen raivon jahdin lähemmä ryntäävän. Ukko
kuoputti käsin lunta, saadaksensa pitää kiini jostakusta puunjuuresta
jäätyneen maan päällä... Varo itseäs! Pidä lujemmin kiini! Tulet muuten
temmatuksi ylös ilmaan, sitte pudotessa särkyväksi ja murentuvaksi. --
Raivon jahdin hengenäänissä oli myös yksi lapsenääni, joka huusi sille
muinen väkevälle, nyt särjetylle ukolle: "Tämä hän on sinun metsäs,
eikö tosi! Mutta, näet sä, et sinä itse, eivätkä sinun metsänvahtis
taida estää sitä raivoa jahtia täällä edespäin kulkemasta! Tunnetkos
minua!"
Niinkuin se kylmä lumi suli ukon henkityksestä, missä hän makasi kasvot
maata päin, tunsi hän mielestänsä myös kuin olisi jotakin sulanut hänen
sydämessänsä -- ja piiritetty kuoleman kauhulta, huusi hän sisälle
lumikuoppaan: "Juoseppi!" niinkuin olisi se ollut joku muoto
lunastamaan häntä itseä pimeyden valloilta. "Minä vannon sen!" lisäsi
hän, niinkuin kumotaksensa kaiken epäilyksen ja väitteen. Vähän
malttanut, nosti ukko päänsä ja kuunteli. Metsässä pauhasi vielä, vaan
ei niin kovin... Äkkiä meni ukko taas tainnoksiin kauhusta: joku
tarttui häntä niskaan -- se oli yksi peikko joka tahtoi rikki musertaa
hänen -- yksi ihmis-susi, joka oli lyönyt häneen terävät kyntensä. Yksi
ääni kysyi: "kuka sinä olet?"
"Minä -- minä olen Pentti Pentinpoika, yksi suuri ja viheliäinen
syntinen...! Armoa -- ole laupias ja päästä minä irti!"
"Niin, olet vihdoinki käsissäni!" sanoi ääni, ja nyt kohottihen yli sen
makaavan yksi kuva, joka sanoi: "Sinun pitää kuoleman! Sinä olet
tappanut minun lapseni lapsen, hyljännyt sen, syösnyt sen
onnettomuuteen!"
"Kuinka? Mitä lajia? Kukas olet?"
"No, niin! ennenkuin minä tapan sinun kirveelläni, pitää sinun saaman
tietää, kuka minä olen. Minua kutsutaan Kello-Taavetiksi. Nyt, nyt
täytyy sinun kuolla!"
Ukko Pentti palasi nyt heti kohta sekä voimiinsa että malttiinsa.
Taistelu oli lyhyt, ja pian makasi Taavetti maassa, ja ylitse hänen
kohottihen Pentti kirveellä, kaatuneen kädestä pois väännetyllä.
"Näetkö sä!" sanoi Pentti riemuiten, "nyt olen minä, ku taidan tappaa
sinun!"
"Tee se!" huusi Taavetti epäilyksissään, "ulosjuurita koko suku; minun
Juoseppini olet sinä tappanut, tapa nyt minäkin!"
"Nouse ylös! minä en tahdo sinulle mitään pahaa!" vastasi Pentti. "Minä
en tiedä," sanoi hän taas, "kuinka on laita! Olenko minä hassu ja sinä
vimmattu ja koko mailma hullupäinen? Kuinka sinä olet tänne tullut?
Mikä meno täällä metsässä?"
Taavetti alkoi nyt lyhyesti kertomaan Juosepin katoamista, mutta pian
keskeytti hän herjaus-sanoilla vasten Penttiä ja hänen vaimoansa.
"Sinä kova, häijy ihminen, nosta pääs ylös niin korkealle kuin tahdot,
helvetin portit ovat tarpeeksi korkeat sinua sisälle laskemaan,
tarvitsemattas kumartaa itseäs!" -- semmoiset olivat Taavetin
loppusanat.
"Herjaa sinä minkä tahdot," vastasi Pentti, "minä olen väkevä. Mutta
kuules mitä minä sanon sinulle. Sinä näet, vaatia ei taida kukaan
minua, ei kukaan mailmassa taida minua vaatia, ja kuitenki tahdon minä
sanoa sinulle jotakin. Lupausta, sitä ei tarvitse minun pitää: yksikään
ihminen ei ole sitä kuullut, ja tuo raivo jahti on yhtäkaikki; se on
taika-uskoisuus, näen minä. Mutta maltas nyt mitä minä sanon sinulle.
Ei se liikuta ketään, ei sinuakaan, koska ja missä ja kenelle minä olen
antanut sen lupauksen. Tämä on minun metsäni, täällä olen minä herra,
ja jos minä löydän sinua täällä kirves kädessä, taidan minä antaa sitoa
sinun ja köyttää sinun, jos koetat karata -- jos mä tahdon. Vaan se
ollut ei kaikkea tuota kuin tahdoin sanoa -- ei, kuules! minä tahdoin
sanoa: kukaan ei taida vaatia minua, mutta minä tahdon, ja sentähden
pysyy se siinä, ja katso, tässä on minun käteni sen päälle, jos lapsi
vielä elää, jos me löydämme sen, minulle yhtä elävänä eli kuolleena --
tuossa on käteni sen päälle: minulla ei ole mitään sitä vastaan."
"Mitä lajia?"
"Minun myöntymiseni on hänellä. Koska minä oikein ajattelen asiata,
niin en minä oikein juuri koskaan ole sitä vastoin ollut. Minä olen
vain antanut ämmäni vallita. Tiedätkös, minä olen juosnut ympäri täällä
metsässä hyvin kauan, kuinka kauan, sitä en taida sanoa, no yhtä
kaikki, se kirottu myllymäki on syy siihen. Katso, minä putosin tuolta
ylhäältä, ja koska minä kierisin alas rotkoon ja luulin metsät ja
vuoret mullertuvan perässäni musertamaan minun litteäksi kuin
pannukakon -- katso, silloin olin minä kuulevanani yhden lapsenäänen,
huutavan: 'Isä! isä!' Nyt tiedän minä kuinka se oli ja kuka se huusi.
Muuten en taida sanoa, kuinka se ääni kävi sydämelleni, ja minä lupasin
silloin itsekseni, että jos vielä taidan asiassa jotakin tehdä, niin
tahdon minä tehdä sen; kernaasti minun puolestani naikoon Uoti Martinan
-- minulla ei ole mitään sitä vastaan!"
"Vai niin! mutta se on myöhään sulkea häkkiä, linnun pois lennettyä.
Minulla ei ole mitään iloa, mitään onnea enään, kun poika on poissa.
Katso, joku aika oli, koska minä luulin, etten taitanut, Juosepin
tähden, astua kunniallisten ihmisten eteen -- ja nyt olen minä valmis
siirtymään mailmasta Juosepin tähden. Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs
huutaa sinua!" luikahti Taavetti kyyneleiltä hämmenetyllä ja
vapisevalla äänellä.
"Juoseppi! Juoseppi! sinun isoisäs huutaa sinua!" räjähytti nyt Pentti
äänellä, niin väkevällä, että pauhasi metsä. Ukko Taavetti vavahti ja
katsahti ylös erinomaisella hämmästyksellä, ikään kuin olisivat
erehtyneet, ja ettei se mahdollisesti taitanut olla Pentti Pentinpoika,
joka niin huusi hänen sivullansa. Taavetti, joka vasten annettuja
käskyjä oli kulkenut yksinänsä, sai nyt myös kumppanin -- ja kunka
kumppanin!...
Kaukana kuului vielä torven tyyttäyksiä, vuorten kajauksilta
moninkerrottuja; lyhdyt ja soitot vilkuttivat siellä ja täällä kuin
pienet pisteet, ja koirat haukkuivat erinäisillä tavoin -- molempain
ukkojen, Taavetin ja Pentin, rauhallisesti kävellessä ynnä, ikään kuin
tottunetten jo lapsuudesta ottamaan toinen toisensa keralla tasaisia
askeleita. Vihdoin näkivät he valon etäältä; valo enäni kirkkaudessa;
se seisoi alallansa, se tuli eräästä isommasta, valaistusta huoneesta.
Ukot molemmat kulkivat -- kahtalaisessaki jos niin sopii sanoa
tarkoituksessa -- edespäin valoa kohden.