Missä Juoseppi?
"Missä Juoseppi!" kysyi Taavetti, heti kun kotia tuli.
"Ei hän ole täällä."
"Minä lähetin hänen kuitenki kotia, mennessäni provastille."
"Poika ei ole ollut kotona."
"Juoseppi ei saa juosta niin ympäri, lupaa pyytämättä?"
"Hän on kaiketi mennyt takaisin Laurille. Kyllä minä menen
tiedustelemaan häntä," sanoi Martina, nousten ylös tuolilta.
"Anna hänelle sitte kelpo korvapuusti minun puolestani," huusi Taavetti
perään.
Martina tuli takaisin ja sanoi: "Juoseppi ei ollut Laurilla, ja minä en
nähnyt poikaa missään muuallakaan."
"Jumala tiesi mihinkä poika on ottanut tiensä. Minä täydyn siis itse
lähteä hakemaan häntä."
Taavetti meni nyt pois ja kyseli huoneesta huoneesen. Kukaan ei ollut
nähnynnä poikaa. Ukko kääntyi sitte kotia, ajatellen tiellä: "poika on
kyllä kotona ennen minua."
Taavetti kohtasi Martinan kyökin ovissa, ja äite, näkevä ukon
yksinänsä, kysyi levottomasti: "Mutta missä on Juoseppi?"
"Tulee kyllä kohta," vastasi ukko; mutta itse meni hän ympäri etsimään,
hamasta kellarinporstuasta ylös ullakolle, jossa hän melkein peljätti
itseänsä suurullisella huudollansa: "Juoseppi! Juoseppi!" Myös ulkoa,
puodeista ja aitoista, etsei ukko poikaa. Koska Taavetti väsynyt ja
suuttunut taas tuli tupaan, kohtasi häntä Lauri, kantaen Juosepin uusia
saappaita. Taavetti kertoi kohta hänelle kahdakesken, etsineensä
Juoseppia ja olevansa melkein levoton, että jotakin pahaa olisi
taitanut pojalle tapahtua.
"Oletteko käyneet ukko Raskisella, poika kuultelee mielellänsä ukon
soittavan torvea?"
"En", kuului vastaus.
"Sitte kiiruhdan minä sinne," virkkasi hyväntahtoinen Lauri, kohta
rientävä pois toiseen päähän kylää. Jo kaukaa kuului hupaisesti
torvenääni, ja Lauri ajatteli: Poika on varmaan siellä. Raskinen ollut
ei sentään nähnynnä Juoseppia koko päivänä. Lauri palasi murheellisena
takaisin äidenisälle; mutta tämä sanoi: "Ole nyt vaan hiiskumatta ja
älä mitään sano vaimoille! sillä siitä he rupeisivat uikuttamaan.
Pysähdä tänne vähäksi aikaa! Poika on varmaan lymynnyt; kentiesi käy
hän ympäri ja tulee joulupoikien kanssa, vietelty heidän koreuksiltansa
ja lauluilta. Kyyneleet päättävät sen veisun, sen saa Juoseppi oppia
äidenisältä."
Näkyvästi levollisena istui Taavetti alas viheltelemään ja pieksi
välistä ilmaan kämmenillä, ikään kuin ajatellen vaan sitä kuria, jonka
poika piti saaman kärsiä.
"Minä olen levollinen ja odotan," sanoi hän ikään kuin itsellensä,
viritti sitte piippunsa, ja kertoi Laurille, että poika oli oikea
veitikka lystillisin vehkeinensä; mutta tästä leikistä pitäisi hän
kuritettaman. Taavetti otti nyt piplian, aikova pitkittää lukemista
siitä, missä oli ennen lopettanut. Ukko sulki kuitenki nyökäten taas
sen pyhän kirjan, sillä paikka, josta luki, oli Kuningas Taavetin
valitus sairaasta lapsesta. (2 Sam. 12 l.)
Ukko nousi nyt ylös ja meni kerta toisen perästä kuultelemaan. Heti
rupesivat kaikki kirkonkellot soimaan joulujuhlalle kunniaksi. Nyt
tulee hän varmaan, ajatteli ukko -- mutta Juoseppi ei tullutkaan. Lauri
esitteli nyt, että hän menisi vasemmalta ja ukko Taavetti oikealta
puolen läpi kylän, kyselemään taloista. Hyvän hetken perästä tapasivat
he toinen toisensa Taavetin tuvalla: eivät olleet mitään tietoa
saaneet. Pian tulivat joulupojatkin; mutta Juoseppi ei ollut niidenkään
kanssa. Nyt olisi hyödytöntä ollut enämpi salata mitään.
"Martina, Juoseppi meidän on kadonnut," sanoi nyt äidenisä. Äite raukka
korotti nyt surkean huudon ja valitti:
"Se oli niinmuodoin sentähden, kuin hän herätti minun yöllä kolmasti ja
kysyi: eikö jo päivä? Juoseppi! Juoseppi! missäs olet? huusi onneton
läpi koko huoneen -- pitkin tietä -- läpitse kaiken kylän ja ulos
kedoille.
"Ah, jos hän on kadonnut, niin kuolen minä," valitti ukko, mutta
Martina ei kuullut sitä, hän oli jo kaukana pois. Ukon kasvot olivat
nyt varsin vääristetyt murheesta, hän tahtoi pidättää itkua, mutta ei
voinut. "Juoseppi on kukatiesi kirkossa," johtui ukon mieleen, ja kohta
riensi hän sinne. Oli juuri jo kaikki valmistettu sydänyölliseen
jumalanpalvelukseen, ja lukkari-koulumestari kävi siellä vielä ympäri,
vaksikynttilä kädessä, katsahtamassa valmistuksia.
"Juoseppi, oletko täällä?" huusi Taavetti kirkkoon, niin että väkevästi
kajahti.
Lukkari, peljästynyt, pudotti kynttilän ja vastasi vapisten: "Täällä ei
ole ketään muuta kuin minä. Mikästä on?"
"Te olette sallineet, että poikaa on haukuttu 'maitosuuksi'. Te olette
myöskin syy onnettomuuteen", huusi poisrientävä Taavetti. Lukkari
seisoi nyt siinä yksinänsä ja ällästyksissä, ja yhtä hämärä kuin oli
ympärillänsä -- ennenkuin taas löysi vaksikynttilän -- yhtä hämäräksi
jäi hänen sisällänsä tarkoitus niiden huutojen kuin oli äsken kuullut.
Koko kylä juoksi nyt kokoon. Ukko Raskinen löydyttihen myös ja
tarjosihen kohta vahvasti puhaltamaan torvea. Eräs toinen sanoi: "Ei,
anna olla, ei se mitään auta; äite Pentinpoika on antanut varastaa pois
lapsen, vaatiaksensa Martinaa ylönantamaan Uotin. Kärme hän on tänäin
kihlannut Uotin Myllärin Elsan kanssa, sen kuulin äsken eräältä,
myllytalosta tulleelta rengiltä."
"Turhia!" lausui Martina, "minä en usko sitä. Mutta minun Juoseppini,
minun lapseni, missä on hän?"
Koska nyt tällä muotoa epäilevinä seisottiin, tuli yksi erinomainen
kuva käyden pitkin tietä. Se oli hattumaakari Venkerästä, vähäinen
ukko, tilaisuudessa varsin kätketty ja verhottu vutraaleilla ja
hatuilla.
"Mikäs on hätänä tässä kylässä?" kysyi ukko.
"Etsitään yhtä lasta, Juoseppia, kadonnutta."
"Onko lapsi vanhakin?"
"Kuuden vuotinen."
"Tysevä ja isonkokoinen poika, isoin päin ja vaalehin kiheröin
hiuksin."
"Jaa, se on hän; sano Jumalan tähden, missä hän on?" huusi Martina,
rynnäten vasten vähäistä hattumaakaria semmoisella vauhdilla, että tämä
pudotti yhden osan taakastansa ja oli vähissä itseki tuupertua ojaan.
"No, no!" sanoi ukko vähän pahoilla mielin, "minä en ole kätkenyt
hattuihini poikaa, enkä kanna häntä vutraaleissa. Mitä muuten tulee
poikaan, tapasin minä hänen metsässä kaukana tuolla. Minä kysyin
häneltä: Mitäs näin yksinä teet metsässä? -- Isääni vastassa; hän tulee
tätä tietä. Ettekös ole nähneet häntä? -- Minkämoinen isäs on sitte? --
Iso ja hyvin väkevä. -- En ole nähnyt häntä. Mutta tule kanssani
kotias, lapsi parka! -- En minä; isän kanssa minä tulen. -- Minä
tartuin nyt poikaan ja tahdoin vaatia häntä seuraamaan minua, mutta hän
oli yksipäinen ja heti äkkiä kievahti hän käsistäni ja takanani kuulin
minä hänen huutavan metsässä: Isä! isä!"
"Se oli Juoseppi; Jumalan tähden käykäämme etsimään häntä!"
"Me kaikin tulemme ynnä," huusi nyt usea joukosta.
"Seisahtakaatte!" huusi nyt Taavetti, "kysykäämme mieheltä josko
tahtoisi tulla kanssamme?"
"En jaksa millään muotoa -- eikä se hyödyttäisikään mitään; nyt on jo
enämpi kuin yksi tiima sitte kuin minä näin pojan. Kuka tietää missä
hän nyt on? Minä taidan kuitenki tarkoin sanoa missä lapsen tapasin.
Kermumetsässä, läsnä sitä puron rannalla seisovaa isoa tammea. Puu on
helposti löydettävä, sillä se on ainoa iso puu niillä paikoilla, ja sen
tuntevat kaikki tässä kylässä."
"Hyvä, siitäpä puusta minä taitan muutamia oksia, piestäkseni poikaa,"
sanoi Taavetti vakaasti.
"Ei, älkäätte lyökö lasta", huusi Martina; vaan ei taitanut kertoa,
kuinka tämä oli se paikka, missä Uoti oli häntä ensi kerran suudellut.
Ah, kukatiesi makasi nyt lapsi samalla paikalla -- viluttuneena --
kuolleena.
"Nyt on yö. ja emme näe mitään, ja lunta sataa ehtimiseen; ottakaamme
valkia-soitot ja soitettakoon isolla kellolla! Kirkkoherra myödenantaa
sen kyllä!" huusi nyt Lauri kiivaana.
Vaimot veivät Martinan kotia. Koska hän täällä sai nähdä Juosepin uudet
saappaat pöydällä, pyrskähti hän ääneensä itkemään, valittaen: "Tuossa
ovat saappaat, joita hän niin ihaillen toivoi, ja nyt ovat ne vähäiset
jalat kankeat, paleltuneet -- hän itse kuollut."
Häntä koetettiin lohduttaa, ja eräs vaimoista oli niinkin viisasteleva,
että sanoi: "Ah, paleltua kuoliaaksi, lienee hyvinki helppo kuolema:
nukutaan, ja ei enään herätä."
"No, jaa, nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa! Juoseppini
ennustiki niin. Poika oli ylön hyvä ja ymmärtäväinen tälle mailmalle,
sentähden piti hänen kuolla. Mutta katso, minä tahdon elää! Ja koska
se, tuo toinen, hänen kanssansa tulee kirkkoon ja tahtoo istua
morsiamen asemeen, silloin huudan minä kaikin voimin, ja Juoseppi on
huutava taivaasta: ei! ei! -- Se hyvä poika! Isä! isä! huusi hän, mutta
isänsä hän ei vastannut. Minkätähden piti hänen vastaaman? -- Hän ei
tunne'kaan lapsensa ääntä! Mutta hänen pitää sen äänen tunteman; hänen
pitää kuuleman sen huutavan korvissansa yöt ja päivät: sinun omassa
metsässäs on lapses paleltunut kuoliaaksi, ja juuri sinun tähtes! Ah,
Uoti! sydämes on kivi, ei muu kuin kivi..."
"Olisipa niinki parempi pojan paleltuminen kuoliaaksi, pahempi
joutumisensa suden omaksi," kuiskasi eräs naapurivaimo toisellensa.
Onnettomuudella on tarkka kuulo, ja Martina, lauseen kuuleva, parkasi
nyt kesken puheensa: "Susi! susi!" Äite raukka tirkisteli nyt raivosti
ympärillensä, ja kun katsantonsa siinä tapasi sattua ompeliaan, sanoi
hän hänelle, valittaen: "Anna! Anna! miksis istut siinä niin ahkerasti
neuloen? Ah, miksi enään neulostella jakkua, lapsi on kuollut -- poissa
-- kadonnut..."
"Minä en kuule sillä korvalla, minä en laisinkaan kuule mitä sinä eli
ne toiset sanovat! Tiedät sä, minä en ole taika-uskoinen; mikään ei
mailmassa ole onnettomampi kuin taika-usko! Mutta niin paljon on toden
totta: niinkauan kuin joku neuloo ja kutoo toiselle, ole toinen ei
vielä kuollut. Lörpöteltäköön mitä tahdotaan! Minä neulon vain! Minä
taidan kertoa siitä yhden totisen ja sangen merkillisen tarinan. Olipa
kerran yksi kuningas..."
Huolimatta jos yhteisessä häiriössä oltiin kuultelevinakaan, alkoi niin
Anna kertomaan historiaa Odysseista ja hänen uskollisesta puolisostansa
Pienelopasta, mutta niin monin erinomaisin lisäyksin, toisinnoin ja
koristuksin, että historia oli melkein tuntematon.
Annalla oli syynsä uskoa, ettei häntä erinomattain kuunneltu; sitä
näyttikin hän kainosti pyytävän. Hän kertoi vaan yhä ja ompeli
ehtimiseen, katsomatta ylöspäin. Niinkuin koska hän kerran oli istunut,
hän ei kernaasti nousnut ylös ennen työpäivän loppua -- niin hän
juttelikin sen tarinan, minkä kerran oli alkanut päästä päähän;
kummassaki tapauksessa kentiesi antamatta häiritä itseänsä, vaikka
olisi katto pudonnut alas eli huone syttynyt ilmi tuleen.
Näin ollessa laita vaimojen Taavetin tuvassa, oli koko miesten joukko
kokounut kylästä pappilaan.
Mitä kylän lapsiin tulee, olisivat he kernaasti seuranneet ynnä, mutta
äidet putkahtivat itkuun ja kyyneleihin, jotta isät ajoivat lapset
kotia kylään, sekä sanoilla että töillä.
Niin siis taidettiin sanoa, koko kylän olleen liikkeellä, ikään kuin
olisi ollut asia lähteä talosta vastaan...
Ymmärrettävä on itsestäänkin, että niin isossa joukossa myös oli
joitakuita epäileväisiä, jotka väittivät, yhtä hyödytöntä olevan
senkaltaisessa lumipyryssä hakea lasta metsästä kuin nuppineulaa
heinäsuovasta. Mutta Lauri, jonka piti olla puhuja, huusi ääneensä
vastahakoisille: "Joka ei tohdi seurata, hän menköön kotia!" Se
vaikutti; yksikään ei kylänmiehistä eroinnut, ja kukaan ei enämpi
tehnyt vastuksia. Lauri meni nyt ylös kirkkoherran tykö ja pyysi saada
soittaa isolla kellolla. Kirkkoherra osoitti sangen surkuttelevansa
sitä onnettomuutta kuin oli kohdannut Taavettia ja Martinaa; mutta
sanoi kuitenkaan ei taitavansa sallia jotakuta hätäsoittoa: siten vaan
tarpeettomasti saatettaisiin liikkeelle ja peljätettäisiin pitäjäät
ympäristöllä.
"Se on kuitenki kaunista teiltä, että otatte osaa onnettomuudesta, ja
se ilahuttaa minua, että niin moni tahtoo käydä etsimään poikaa," --
näillä sanoilla lopetti kirkkoherra puheensa.
"Ei yksikään joka on ollut terve ja pääsnyt käymään, ole tahtonut
pysähtää kotia kylään," lausui Lauri kiivaasti.
"Se ilahuttaa minua," vastasi kirkkoherra; "mitä minuun tulee,"
pitkitti hän, "niin jään minä kotia, sillä minun täytyy valmistaa
itseäni aamusaarnaan. Me, kotia jääväiset, rukoilemme kirkossa teidän
edestänne, jotka olette maissa ja metsissä."
"Jahka minä käyn suoverin sijaisena!" sanoi herr Edvardi, astuen
kylänmiesten eteen. "Kuka on teidän päämiehenne?"
"Ei meillä ole ketään; ettekös te tahtoisi ruveta siksi -- herr
suoveri?" kysyi Lauri.
Kaikki nauroivat nyt Laurille, että kutsui sen nuoren herran
suoveriksi. Edvardi naurahti siitä myös, ja ilmoitti itse nimensä,
sanoen: "Nimeni on Edvardi Tulinen!"
"Onko teistä kukaan, joka taitaa puhaltaa ilmoitus-merkkiä?" kysyi
valittu päämies.
Ukko Raskinen astui nyt esiin kopeana torvinensa.
"Hyvä!" sanoi päämies. "Sinä jäät minun kanssani tänne ylös
Ritarivaaralle, jossa tahdomme sytyttää vartio-tulen. Kukaan ei saa
kävellä yksinänsä, vaan kaksin. Se joka löytää lapsen, tuo hänen tänne
minulle, eli lähettää uskottavan sanoman. Niinkauan kuin ei lapsi vielä
ole löydetty puhaltaa merkinantaja kolme ääntä peräksyttäisin
pitkäänsä; sitä vastaan koska poika on löydetty, tyytätään torveen
kaksi ääntä lyhyesti aika toisen perästä, siksi että kaikki ovat
jälleen kokouneet. Vielä yksi asia; seassanne löytyy kukaties muutamia,
joilla on pyssyjä?"
"Kyllä! kyllä!" huusi usea.
"Tuokaatte siis tänne pyssyt; tarkoitukseni on, että koska lapsi on
onnellisesti löydetty, me myös ammumme kolme merkki-laukausta. Sillä
muotoa ei kukaan tarvitse teistä, tiedon puutteessa lapsen
löytymisestä, turhaan kulkea lumessa ja pimeydessä."
"Hän on viisas -- oikein puhuttu -- hän on ymmärtäväinen,"
kuiskutettiin äänehköön joukossa.
Päämies kiitti hymyllä tästä hyvästä ajatuksesta, ja sanoi taas: "Vielä
yksi asia; löytyykö yhtään koiraa kylässä, ku on tutustunut ja kerno
pojalle?"
"Kaikki koirat tuntevat pojan ja pitävät hänen hyvänä", sanoi Lauri.
"Jekku!" huusi hän nyt yhdelle isolle koiralle lähellä -- "eikö tosi,
Jekku, sinä tunnet Juosepin."
Jekku vastasi kohta puheesen iloisella haukauksella.
"Antakaatte siis päästää koirat irti! ne auttavat meitä etsimisessä,"
sanoi päämies. "Ensin täytyy meillä kuitenkin olla joku pojan vaate,
jotta virkistää koirien haistimet."
Lauri meni kohta Taavetin tupaan ja palasi pian takaisin Martinan
kanssa, joka kantoi muutamia pojan vaatteita.
Koirat juoksivat nyt edes vasten äite parkaa semmoisella vauhdilla,
että hän oli vähissä kaatua kumoon. Sitte koska päämies oli antanut
kertoa itsekullenki koiralle sanat: "Juoseppi! etsi Juoseppia!" jakoi
hän tunnussanaksi ja vastahuudoksi "Juoseppi" sekä komentierasi niin:
"Edespäin, astukaa!"
"Seisahtakaa!" huusi nyt väkevä ääni toisaalta päin, "mitäs nyt on
asiana?"
"Oletko se sinä, Uoti?" kysyi Lauri. "Me haemme Juoseppia!"
"Ketä Juoseppia?"
"Sinun poikaas -- hän on kadonnut" -- ja nyt kertoi Lauri lyhyesti sen
murheellisen tapauksen; mutta hän ei ollut ehtinyt päättää, koska
Martina juoksi edes ja huusi toivotonna:
"Uoti! Uoti! meidän Juoseppi on poissa -- kuollut -- mutta mitä sinulla
on tuossa kädessä?"
"Se on susi, minä tapoin sen pahkasauvallani."
"Susi!" kirkasi Martina, kiertävä käsiänsä; "susi on repinyt meidän
lapsemme!"
Syttynyt surusta ja katkeruudesta, pudisti Uoti sutta kuollutta ja
viskasi sen tyköänsä kauas toiselle puolen ojaa, sitte puhkesi hän
sanoihin: "Minä vannon teidän kaikkien läsnäolevaisten edessä: jos
lapsi löydetään, eli ei, niin on Martina minun elämässä ja kuolemassa.
Antakoon Jumala minulle anteeksi, että niin monta vuotta olen ollut
yksi veltto, heikko ja hyödytön olento. Te kuulette sen! Mahtaa kuka
hyvänsä teistä panetella minua haukunta-nimillä, jaa, sylkeä silmiini,
jos en ota Martinaa aviopuolisokseni -- vaikka myös isä ja äite ja koko
mailma olisi vastaan."
"Ah, ällös nyt siitä puhu!" rukoili Martina, kätkiessään kasvonsa Uotin
rintaan; ja vasta nyt löysi hän herkässä kyynelvirrassa lievityksen
surullensa. Mies väkevä vapisi surusta myös ja vihdoin vyöryivät, hänen
itse tietämättä, isot kyyneleet alas pitkin sasupäitä. Kukaan ei nähnyt
sitä paremmin kuin Lauri, perään seisahtanut päresoitto kädessä; koko
muu joukko oli jo vaeltanut heidän ohitsensa. Uoti poispyykäisi pian,
ikään kuin vihoissaan, kyyneleensä ja sanoi: "Tule, Martina, me
löydämme kyllä pojan! Minä en taida päähäni saada, että hän on kuollut.
Kuulinpa hänen huutavan metsässä; mutta en uskonut sitä oikeaksi
lapsenääneksi, vielä vähemmin oman lapseni ääneksi."
"Ah, kuinka monta sataa kertaa hän on yön pimeydessä huutanut sinua --
ja sinä et ole kuullut häntä!"
"Jos hän elää, niin ei pidä yksikään ainoa hänen sanansa menemän
minulta kadoksiin."
"Jumala sen suokoon! Amen!" sanoi Lauri varsin hiljaa, käydessänsä
soitto kädessä Uotin ja Martinan edellä, jotka nyt seurasivat häntä
rientävin askelein.