Kirkko pitää seisoa keskellä kylää.
"Koska minulla on rakas vieras niinkuin sinä esimerkiksi, tuntuu
minulle hauskuus kaksinkertaiseksi, tiedätkö minkätähden? Ensiksi
maistuu minulle kaikki paremmalta. Sanotaan mitä sanotaan ihmisellisen
sydämen huonoudesta; on se kuitenkin yksi kaunis omaisuus tällä
sydämellä, että löytää suuren mielisuosion kanssaihmisiänsä
kestaamisessa."
"No toiseksi?" kysyi nuori suoveri.
"Toiseksi," vastasi kirkkoherra, "koska minulla on vieras juhlina,
tarvitse minun ei jättää kotoa ja kulkea siellä ja täällä. Mailma on
tullut matkustajan kera luokseni kotia, ja minä teen vierahan kanssa
matkan pitkän toistamiseen tarvitsematta liikkua paikasta."
Se oli sanomattomin mielisuosioin kuin kirkkoherra, heti jälkeen
päivällis-aterian tämän sanoi suoverillensa. Ehkä tuskin oli
puolipäivä, rupesi jo hämyttämään; mutta tämä ei häirinnyt, vaan
paremmin lisäsi hauskuutta ystävällisistä juttelemisista.
Kanssapuhe oli kestänyt hyvän aikaa, koska se ke keskeytyi useista
ihmisten äänistä, jotka ulkona portaalla kopistivat lunta jaloistansa.
Etsiväiset olivat kirkonisännät Ollinen, Kello-Taavetti ja Saarivaara.
Kirkkoherran rouva meni kohteliaisesti vastaan ottamaan tulevaisia ja
vei heidät sisälle saliin. Tutuksi tehnyt maanmiehille veljensä, herr
Edvardin kuiskasi hän viimemainitulle: "Jättäkäämme he rauhaan!"
Koska veli ja sisär olivat lähtemäisillänsä huoneesta, sanoi Taavetti
kumartaen: Rouva kirkkoherran ja te myös -- herr veli, olkaatte hyvät
ja pysähtykäätte sisään! Mitä meillä on puhuttavaa, sopii juuri hyvin
teidän korvillenne."
"Olkaatte hyvät ja istukaatte!" sanoi kirkkoherra ystävällisesti niille
kolmelle talonpojalle.
"Kiitoksia paljon, mutta me taidamme yhtä hyvin seisoa," vastasi
Taavetti, joka näkyi olevan toisten puhujamies. "Kunnian herr
kirkkoherra" -- jatkoi hän -- "te olette saarnanneet meille ja panneet
sen sydämillemme, että koska kuulemme jotakin outoa kanssaihmisistämme,
niin pitää meidän rehellisesti kysymän heiltä itsiltä ja ei luottaman
juoksu-juttuihin. No hyvä, kunnian herr kirkkoherra, nyt on asia
lyhyesti se, että koko kylässä puhutaan ainoasti siitä, että meidän
sielunpaimenemme aikoisi meidät ylönantaa. Pyydän anteeksi, mutta
tohdinko kysyä: 'onko se tosi?'"
"On," kuului lyhyt vastaus.
Nyt oltiin varsin ääneti huoneessa. Vähän hetken perästä alkoi Taavetti
taas. "No, me täydymme uskoa sen. Ah, kunnian herr kirkkoherra, edellä
teidän aikaa oli meillä yksi paimen, joka ei taitanut kärsiä meitä,
emmekä me häntä. Olleeko mailmassa jotakuta kauheampaa? Kuinka taitavat
jumalisuus ja rakkaus kasvaa ja menestyä siellä, missä sanansaarnaaja
ei sovi sanankuuliainsa kanssa? Kuinka kauheasti, jos meillä vielä
kerran niin tapahtuisi. Me tiedämme hyvin, meidän pitäjäässä löytyvän
muutamia, jotka paljon loukkaavat kirkkoherramme jaloa sydäntä; mutta
koska Herra Jumala olisi tahtonut säästää Sodoman, jos olisi
kaupungissa löytynyt kaksikin hurskasta -- taitaisitteko te, meidän
sielunpaimenemme, jättää meidät ainoasti sentähden että seassamme
löytyy kaksi, kentiesi kolme, oikein pahaa ihmistä?" Tässä vaikeni
puhuja; mutta kun kirkkoherra ei mitään vastannut, pitkitti edellinen
"Kunnian herr kirkkoherra, me emme tarvitse teille sanoa, kuinka olette
liittyneet sydämihimme, ja meidän kylässä ei löydy miestä, vaimoa eikä
lasta, joka ei rakasta ja kunnioita herr kirkkoherraa. Me toivotamme
nyt, että teille kävisi hyvin, ja saisitte paremman oltavan uudessa
paikassa! Viimeiseksi rukoilemma, että kunnian herr kirkkoherra
tahtoisi kirjoittaa sisään hyvän sanan puolestamme ja toimittaa että
saisimme tänne kelvollisen sielunpaimenen; emme pyydä että olisi niin
hyvä kuin kunnian herr kirkkoherra, sillä semmoista olisi vaikeata
saada, mutta me tahtoisimme vaan itsellemme yhtä kelpo miestä."
"Kiitoksia, kiitoksia!" lausui kirkkoherra, näkyvällä liikutuksella --
"mitä minä voin asiassa vaikuttaa, sen mieluisesti teen."
"Pyydän anteeksi, kunnian herr kirkkoherra", välitti nyt kirkonisäntä
Ollinen, "ukko Taavetti ei ole vielä sanonut teille mitä oikein
toivoimme. Sillä niin me aivoimme rukoilla kunnian herr kirkkoherraa,
ettei menisi pois meiltä. Sanoopa sananlasku: Kirkko pitää seisoa
keskellä kylää, ja kunnian herr kirkkoherra hän on meidän kirkkomme
saarnaaja!"
"Kiitoksia hyvät ystäväni; mutta minä en taida peräyttää hakemustani,
jos tahtoisinki."
"Sitte saamme rukoilla kunnian herr kirkkoherralta anteeksi, että
olemme vaivanneet", sanoi ukko Saarivaara, varsin kopeana sen ylitse
että hänkin sai tilan jotakin lausua.
Ne kolme ukkoa kumarsivat nyt ja jättivät huoneen; kirkkoherran rouva
seurasi heitä kohteliaasti portaalle, ja viivyttelevälle Taavetille
sanoi hän: "Minun ei ole mitään osaa kirkkoherran päätöksessä;
sentähden sopii vielä tulla meille ja puhua joku toinen päivä hänen
kanssaan asiasta. Mieheni on tänäin vähän alakuloinen; äite Pentinpoika
lähetti hänen peräänsä ja antoi hänen ajaa siellä sydän yönä
vähimmättäkään aiheetta!"
"Niin olen kuullut," sanoi Taavetti, "niin suittavat he nyt kaikin
istua siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja viettää kihlausta. Minä en ole
tahtonut uskoa sitä; mutta nyt, koska meidän sielunpaimenemme tahtoo
jättää meidät, uskon minä kaikki. Kihlaus ylhäällä myllytalossa ei pidä
sentään mitään vaikuttaman, sillä me emme aivo myöntää hiuskarvaakaan."
Taavetti kumarsi sitte, ja kirkkoherran rouva palasi omaistensa luoksi.
Täällä istuivat he taas kaikin kolmin ympäri pyöreätä pöytää, mutta
kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Vähän hetken perästä keskeytettiin
vaiti-olo kirkon kolmelta kellolta, jotka yhtä haavaa rupesivat soimaan
joulujuhlalle. Kirkkoherran rouva sanoi nyt "Sentään tuleeki minun
ikävä, koska en enään saa kuulla näitä kelloja!"
Kirkkoherra ei vastannut siihen; hän meni ääneti akkunan oheen istumaan
ja siellä puhui hän äänehköön itseksensä: "Tottumisen voima on suuri ja
vaikea on sitä särkeä. Kuitenki, koska päätökseni on kerran otettu ja
kaikille tunnettu, olisi ei soveliasta peräytyä takaisin! -- Liina",
keskeytti hän äkkiä, "anna sytyttää kynttilä työhuoneeseni! Yhden
hetken perästä, eli niille paikoin, tulen minä jälleen teidän tykönne!"
Kirkkoherra meni senjälkeen pitkällisin askelein kammariinsa.